Suomalaisia kuunnelmia 1964 – 1965

Jyrki Mäntylä toimitti kirjan Suomalaisia kuunnelmia 1964 – 1965. Esipuheen otsikolla Kymmenen kirjoitti Pekka Lounela, joka jatkoi Yleisradion teatteriosaston päällikkönä Olavi Paavolaisen jälkeen. Lounela jatkaa aikaisempien esipuheitten tapaan kuunnelman puolustamista niitten arvon todellisia tai oletettuja väheksyjiä vastaan. Hän kirjoittaa, että televisionäytelmiä ja kuunnelmia pidetään usein käyttötaiteena, joka on jotenkin alempaa kuin ikuistaide. Hän väittää kuunnelman korvaavan ehtymässä olevan lyhytproosan, kuten lehdissä julkaistujen novellien, tarjontaa.

Paavo Rintala: Ihmisiä syövät hevoset. (1964) Totalitarismi-dystopia, joka tapahtuu A:n kaupungissa. Tohtori A vedetään keulahahmoksi liikkeeseen, jonka tunnuksena ovat hevoisen kuvat, joita alkaakin ilmaantua ihmisten rintapieliin ja kauppaliikkeitten ovenpieliin. Ihmiset suostutellaan/kehotetaan nielemään sylinteri (koronavilkku?), joka syö heidän sisältään epäluotettavuuden madon ja saattaa heidät yksimielisiksi. Tohtori sanoittaa omat ajatukseni kuunnelmain runsaitten kuolemantapausten suhteen seuraavasti:

Saattoi olla, että ihmiset ennen aikaan välttämättä halusivat saada ruumiin, kun näytelmä loppui tai ainakin suuren katastrofin... Mutta me olemme tulleet uuteen aikaan... jokainen alkaa vaistota, että semmoiset murhenäytelmät eivät voi enää uusiutua...

Bengt Ahlfors: Piispan pulma. (1965, Biskopens dilemma, suom. Pentti Saaritsa) Mainosmies esittää piispalle hyvinvointivaltion dilemmaan ratkaisun, jolla voisi poistaa aineellisen puutteen koko maasta. Piispan sihteerin mielestä mies on piru mainosmiehen hahmossa. Olisi kiva kun voisi tutustua lisää Ahlforsin teksteihin.

Kirsti Hakkarainen: Onneksi on rahaa. (1965) Teinitytöt ovat menettäneet sodassa isänsä ja nyt on äitikin kuollut sairauteen. Tytöt järjestelevät äidin hautajaisia sotakorvausrahoilla. Tyttöjen kepeä keskustelu valostuttaa karua aihetta ja tekee kuunnelmasta hyvin koskettavan. Siskoksina Elina Salo ja Aila Arajuuri.

Reino Lahtinen: Syksyinen ukonilma. (1965) Ihan tuli tv-sarja Rintamäkeläiset mieleen tästä kuunnelmasta ja Lahtisen tekstiä sekin näkyy olevan. Tunnelmapala maaseudulta, jännite kasvaa lähes huomaamatta, purkautuu ukonilmaan ja päättyy potatinnostoon.

Arno Isaksson: Ei mitään uutta aamulehdessä. Pakinakuunnelma (1964) Seuraillaan pariskuntaa aamukahvipöydässä. Mies vastailee hajamielisesti vaimolleen, lukee sanomalehteä ja käy mielessään keskustelua uutisten, mainosten ja ilmoitusten kanssa.

Tapio Tyni: Joka toinen sunnuntai. (1964) Minulle tuntematon kirjoittaja, mutta tekstissä on erikoista imua. Aikuisen pojan sunnuntaivierailujen tunnelma saattaa kertojasta tuntua rasittavalta, mutta minussa se herätti voimakkaita kaipuun ja sympatian tunteita.

Juhani Peltonen: Surunapit. (1965) Peltosmainen tarina, jossa Minä matkustaa junassa ja jututtaa vierustoveriaan, jolla on surunappi. Jututukseen sekaantuu myös Metsästäjä. Juna ja kuunnelma rymistelevät keväisessä lumimyrskyssä yli siltojen, sukeltavat tunneliin ja heittelehtivät vaihteissa. Myös hätäjarru on keksitty. Minää esittää Erkki ”Kaptah” Luomala.

Simo Salo: Sukutarina. Kuunnelmaruno (1964) Edellisen kuunnelmavalikoiman vanhatestamentillinen aiheisto saa jatkoa, nyt ollaan veljellisen murhamysteerin äärellä. Kirjoittaja tuntee Raamatun sen verran hyvin, että kirkonmies hän oli. Tekstinä tämä on luettavampi kuin edellisen teoksen kuunnelma, mutta varmaan toimisi paremmin kuultuna.

Aapo Junkola: Lämmön maksimi ja minimi. Monologi (1965) Vanha insinööri muistelee, rinnalla Ääni lukee I. K. Inhan kuvausta tri Livingstonen Afrikan löytöretkistä. Myös insinööri on maailmaa nähnyt. Hän on porannut öljyä Bakussa ja Meksikossa. Hän on tarkka mies, mitannut lämpötilojen minimit ja maksimit vuodesta 05 alkaen. Nyt kello raksuttaa viime hetkiä. Livingstone kohtaa määränsä pään ja insinöörin muististakin alkaa veto loppua. Monologiksi kuunnelmassa on kaksi esittäjää, insinöörinä Toivo Mäkelä ja äänenä Heikki Kahila.

Marja-Liisa Vartio: Saara. (1964) Kuunnelma kahdesta kotiapulaisesta, jotka ovat toistensa vastakohtia. Nuori, iloinen ja huikentelevainen Saara on saanut jo loparit. Hänen tilalleen astelee neiti Kaarne, salaperäinen, vähäpuheinen työkone, joka tekee työnsä kuten on tottunut ja siihen saa isäntäperhekin totutella. Kaikki on siistiä, rauhallista, mutta pinnan alla kuohuu. Tämä kuunnelma olisi voitu kirjoittaa sata vuotta aikaisemmin Venäjällä, mutta kyllä sen nytkin voi lukea yhtäläisellä ihmetyksellä. Vuoropuhelu on sujuvaa, mutkissa luistattavaa, niin että jännite säilyy koko ajon ajan.

Kirjassa on 337 sivua. Lukemiseen kului kolme päivää. Kuolemantapauksia viidessä kuunnelmassa kymmenestä, alkujaan ruotsinkielisiä kuunnelmista vain yksi.

Suomalaisia kuunnelmia 1952 – 1963 II osa

Marja-Liisa Vartio: Säkki. (1959) Outo iltakeskustelu avioparin välillä. Vaimo vaatii huomiota, hän on taiteilijaluonne, yliherkkäkin. Mies taas on asiallinen kuin kivi, muodollisen seuranpidon harrastaja. Sotien jälkeisen ajan psykologisointi nostaa päätään tässä kuunnelmassa, johon on sentään rakennettu helpottava jumala_koneesta-lopetus.

Heimo Susi: Gundar ja lohikäärme eli kertomus yhden kunnon sankarin kiusauksista, epäilyistä ja surkeasta lankeemuksesta. (1960) Viekasteleva tarina kuningattaren hovista, ritareista ja lohikäärmeestä. Tykkäsin kovasti. Tuli muuten vain mieleen miten ritari Yrjö taisteli kuulemma joskus lohikäärmettä vastaan, mutta mahtaako Yrjö tulla, kun ei sen griipinkään kanssa niin varmaa ole? Ja montako miljardia kannattaa maksaa varmuudesta saada nukkua yönsä rauhassa?

Bo Carpelan: Oma hahmosi oven takana. Mustaan sävytetty fantasia. (1960, suom. Helena Anhava, Din gestalt bakom dörren) Kun miehellä on eri asunnoissa kaksi naista, Anne ja Lili, ei ole ihmekään, että mies tuntee tiedostamatonta tarvetta kahdentua. Alkon hinnaston selaaminenko vai unettava bussimatka saavat sen aikaan? Kuunnelman mies nimeltä Kim jakautuu niin, että syntyy Kim I ja Kim II. Ihan kuten Suomalaisia kuunnelmia 1952 – 63 on jakautunut osiin I ja II. Eivätkä Anne ja Lilikään saa selvää mikä miehessä on muuttunut, kun Kimin kädet ovat kuin Eesaun jalat. Loppujakin on kaksi. Ainakin.

Leo Kalervo: Päivän tauot. (1960) Varastomiesten elämän kiehuntaa yhden heinäkuisen lounastauon ja kahvitauon aikana. Ihan ok kollektiivikuunnelma.

Esko Korpilinna: Karhunkuoppa. (1961) Vähintääkin mystillinen kuunnelma. Vaikea valita onko kyseessä absurdi eksistentialismi vai eksistentialistinen absurdismi. Miehet kohtaavat toisensa etsiessään itseään ja eläintarhan karhuja katsellessaan.

Kyllikki Mäntylä: Huominen päivä. (1962) Oprista kertonut Kyllikki Mäntylä kirjoitti tämän joskus myöhemmin uusintana kuulemani kuunnelman Larin Paraskesta. Kuunnelman ohjauksesta vastasivat Sakari Puurunen ja kirjailijan poika Jyrki Mäntylä, joka myös toimitti tämänkin kuunnelmavalikoiman. Kuunnelman kesto on 100 minuuttia, musiikin on kansansävelmien pohjalta sovittanut Jorma Panula. Pääosan, useammassa iässä tavattavan Parasken osan esittää Eeva-Kaarina Volanen. Paraske laulaa runoja kotiseudullaan Miiskunmäessä, Inkerinmaalla. Hän kaihoaa Suomeen, Vaskelaan, jonne sitten asettuukin asumaan vanhemman miehen vaimona. Kuunnelma seuraa Parasken työntäyteistä elämää, jossa ilo ja suru vuorottelevat laulun saattelemina.

Walentin Chorell: Ennen kuin sanat lausutaan. Monologeja radiolle. (1956, suom. Helena Anhava, Innan ordet) Tässä kuunnelmassa annetaan ajan pysähtyä. Veli on pukittanut veljensä naista, nyt ollaan tiukan neuvonpidon edessä. Kaikkien ajatukset kuullaan ennen kuin kukaan sanoo mitään. Vaikuttaa paremman väen korttipeliltä. Korttia on joskus mukava pelata, mutta radiosta kuultuna se on aika tylsää.

Simo Salo: Matka. Kuunnelmaruno. (1963) Vanhatestamentillinen aihe, joka ansaitsisi tulla kuunnelluksi kuunnelmana eikä ainakaan tulla luetuksi puolinukuksissa loppiaisaattoiltana. Sai tämä minut silti ajattelemaan, että Euripideen Ifigeneia onkin kenties vain muunnelma Abrahamista valmistautumassa uhraamaan Isakia (vrt. Abraham – Isak ja Agamemnon – Ifigeneia). Ehkä erämaahan karkotettu Haagar on myös saanut toisintonsa Ifigeneian kohtalossa?

Veijo Meri: Suomen paras näyttelijä. (1963) Hieman selkiintymätön tarina taiteilijasielusta, joka on vailla kiinnitystä. Pikkukaupungin teatterin johtokunnalle hän rupattaa seuraavasti:

Kun minä olen katsellut näitä Suomen teattereita, niin totta on, että samat siellä istuvat, oma kannattajakunta, teatterinystävät. Aina sama ralli, lauantaina sentään maalaiset, se on silloin vähän raskasta näytellä, kun ne eivät uskalla nauraa millekään tai sitten nauravat koko ajan, etteivät nauraisi väärässä kohdassa.

Kirjassa on 304 sivua + 10 sivun luettelo 1952 – 63 ensiesitetyistä kuunnelmista ja dramatisoinneista. Kuolemantapaus on mukana 2 – 3 kuunnelmassa laskutavasta riippuen. Alkujaan ruotsinkielisiä on mukana 2/9. Luin tämän kolmessa päivässä.