Yrjö Koivukari (1901 – 1979) sepitti
runot vuonna 1953 julkaistuun runokokoelmaan nimeltä Timanttikammio.
Luin sen. Minulle ei ihmeemmin selvinnyt mikä on ”timanttikammio”,
mutta kirjassa on nätit kannet ja se on siisti, hyvin pidelty,
vaikka on ollut kirjastossa Kajaanissa kaikki nämä vuodet.
Esipuheen kirjoitti kuopiolaislähtöinen
kirjallisuudentutkija Vihtori Laurila (1906 – 1988). Sotia
edeltävän aikakauden kiihkeistä tunnelmista voi lukea erikoisen
näytteen Laurilaa käsittelevästä wikipedia-artikkelista (tai
artikkelista Someron koulujupakka). Kun olin lukenut Laurilan
koristeellista, vivahteikasta kieltä pursuavan esipuheen, luulin
jonkin aikaa ymmärtäväni Koivukarin runoja. Se tunne karisi
hiljalleen ja loppuviimeeksi olen ihan omillani tulkintojeni kanssa.
Ehkä niin on parasta.
Kyllä minäkin silti huomasin
Koivukarin runokuvissa Nietzsche-vaikutteita, Tolstoin
tai Arvid Järnefeltin aiheita en niinkään tunnistanut.
Ellei sitten halua ajatella Tolstoin uskonkäsitystä, jossa hän
uskoo Jumalaan, mutta ei niinkään kirkkoon. Minä voisin omasta
puolestani lisätä hengenheimolaisten joukkoon Edith Södergranin.
Mitään kopiota mistään näistä mainituista ei Koivukarin
runoista silti löydy. Koivukarin ajattelu on hillittyä, kielikuvat
kuulaita. Ristiriitaisuudet ovat sallittuja ja jopa tavoiteltuja.
Ylimmällä tasolla, siellä seitsemännen taivaan tietämillä,
Koivukari nähdäkseni kysyy, tarvitaanko maailmassa ihmistä
ylipäätään. Jumala ei ole ymmärrettävissä, hänen viikatteensa
voi kaataa ihmisten mitat ja muodot,
kuten runossa Aamusinfonia mainitaan.
Ihmiset ovat vain onttoja puita,
tämä ajatus selittynee sodan kauheitten kokemusten kautta.
Tärkeämpää kuin ihminen on Jumala ja elämä itse:
Mitä
ontoista puista!
Maa on
nuorta ruohoa täynnä,
pian
siementen kylvöön kypsää.
Kantakoon
katseesi lempeä loimu
hautojen
yli.
Pian
aamun valo iltalauluina
kaikkeuden
mereen haipuu.
Lopummalla
kokoelmaa siemenen ja maan kasvun merkitys korostuu. Koivukari
odottaa uutta maailmaa. Varmaan kyse on osittain pettymyksestä
ihmiseen, mutta myös runoilijan oman hengellisen maailmanselityksen
tuloksesta.
Runot
edustavat vapaamittaista, uutta tyyliä. Loppusointuja on turha
etsiä. Läheskään kaikki kielikuvat eivät aukene mulle, eikö
liene Laurilakin ollut välillä ihmeissään, siksi laveasti hän
esipuheessa käsittelee Koivukarin aikaisempaa
tuotantoa.
Kirjassa
on sisällysluetteloineen 128 sivua. Lukaisin sen reilussa päivässä.
