Teatterissa Kajjaanissa

Kävin eilen asioikseni Kajjaanissa katselemassa teatterikappaleen AHMA – korpisoturi. Näytelmä perustuu Laura Gustafssonin romaaniin Korpisoturi. Näytelmäksi sen sovitti ja ohjasi Emma Mattila. Päätehtävissä ja paikoin myös muissa tehtävissä (in alphabetical order): Janne Kinnunen, Milla Kuikka, Heikki Petteri Nousiainen (Ahma), Jukka Peltola, Mika Silvennoinen, Satu Turunen ja Vera Veiskola. Teatterin sali oli noin puolillaan yleisöä.

Näytelmä oli hyvin pitkälti sitä mitä siltä odotinkin. Ahma on nuori jannu jostain eteläisestä Suomesta. Hän ei saa työtä eikä siten kiinnity yhteiskuntaan. Hän masentuu, syö rusinoita ja lettuja, kunnes löytää internetin keskustelupalstoilta samanhenkistä seuraa. Ahma vakuuttuu siitä, että yhteiskunta on matkalla kohti tuhoaan, luonnonvarat loppuvat ja sen myötä elämisen edellytykset ovat ihmisen omissa käsissä, mistään ei tule rahaa, sähköä eikä muutakaan apua. Ahma saa mummin kuoltua perinnön ja hankkii syrjäiseltä seudulta, ehkä jostain Kajjaanin lähistöltä hylätyn tilan, jonne ei johda edes tietä ja perustaa sinne oman pesäpaikkansa. Siellä hän ryhtyy viljelemään spelttiviljaa ja härkäpapuja tavoitteenaan omavaraistalous. Seutukunnan pahikset käyvät naureskelemassa hänen touhuilleen, paitsi Pamsu-neito sekä karannut sika ja naapurin Linnea heppansa kanssa. Radiosta kuuluu aluksi uutisia, sitten hallituksen tiedonantoja, jotka kehottavat pysymään rauhallisina ja säästämään sähköä, vettä jne. Ensimmäisen näytöksen lopussa Ahmalle sanotaan suureen ääneen, että vain hän tietää mitä nyt pitää tehdä.

Kyse on siis dystopiasta, siitä että luonnonvarat loppuvat eikä niitä enää mistään saa. Ahma on varautunut tähän, mutta miten pitkälle hänen varmuusvarastonsa riittävät, kun hänen piilopirttiinsä lappaa porukkaa läheltä ja kaukaa?

Jossain määrin ällistyttävää on, että ajellessani keskenäni Kajjaaniin, tuli radiosta juuri kaupunkiin saapuessani ohjelma stoalaisuudesta. Siinä puhuttiin siitä, miten stoalaisuuteen kuuluu pyrkimys ohjata itseään ennakoimaan ikävät tilanteet. Niin että kun lähtee vaikka Kajjaaniin teatteriin, niin teatterin unisexi-vessan oven takana saattaa olla joku kännykän kanssa odottamassa ulostumistasi ja kun poistut teatterista sama naisimmeinen lähtee kulkemaan perässäsi ystävättärensä kera kohti muutaman kymmenen metrin päässä siintävää kaupungin keskustaa. Stoalainen varautuu tällaisiin tilanteisiin jo ennen teatteriin lähtöä ja kun sellaiset draamat sitten toteutuvat, ne huolettavat häntä vähemmän, kun ne on jo ennakoinut.

Näytelmässä Ahma on varautunut kaikkein pahimpaan mahdolliseen kehityskulkuun. Hänen varautumisensa joutuu kuitenkin testiin, kun kaikkein pahimman mahdollisen lisäksi seuraakin koko liuta lisää samanlaista. Avittaako siinä sitten edes rynnäkkökivääri? Kun yhteiskunta luhistuu, onko edessä kaikkien sota kaikkia vastaan? Ja onko oikeastaan missään olemassa sellaista korpea, johon muuttaja saisi todellakin elää rauhassa omilla ehdoillaan? Onko ainoa saavutettavissa oleva rauha ihmisen sisäisen maailman tuottamaa nirvanaa, ulkoisen maailman sumenemisen aiheuttamaa valaistumista?

Ahman näyttelijä Heikki Petteri Nousiainen selvisi osastaan mainiosti. Hän aloitti aran ja sulkeutuneen oloisena, mutta kasvoi näytelmän aikana voimakkaammaksi. Koko näytelmän toiminta suuntautuu kohti Ahmaa, hänelle esitetään vaatimuksia, häneltä odotetaan asioita, joihin hän joutuu ottamaan kantaa eivätkä kaikki hänen ratkaisunsa ole onnistuneita. Ahma on kuitenkin vain ihminen, joka olisi työtä saatuaan elänyt tavallista keskivertoelämää kuten monet muutkin. Hän etsii tovereita, ystävyyttä, rakkautta ja löytää samaa salakähmää kuin monet muutkin.

Kun nimitän näytelmää dystopian kuvaukseksi, täytyy muistaa, että näytelmässä on myös paljon huumoria – osin tietysti mustan puolesta. Itselleni muistui radion huolestuttavista tiedotteista mieleen, miten 1970-luvun alussa, kun olin pikkupoika, katselimme tv-uutisia ja veljeni vitsaili, että olisi huvittavaa, kun tulisi maailmanloppu ja Heikki Kahila heittäisi solmion nurkkaan ja sanoisi kultivoituneella äänellään: ”Se on loppu nyt!”

Ajelu Kajjaaniin ja takaisin oli aika rasittava. Asfaltissa oli paljon kuoppia ja sateli vettä. Einehdin näytelmän jälkeen Kajaanin Hesellä ja Linnanportin Nesteellä nautin kahvit. Yle Radio1 tarjosi kivoja ohjelmia, joita tuskin olisin kuunnellut, ellen olisi autoillut.

Kesälomalle Kajaaniin Pesismusikaaliin

Iskelmälaulaja Irwin Goodman lauloi aikoinansa mahdollisuudesta lähteä Kesälomalle Seutulaan, valtion täysihoitolaan. Tämä pulpahti mieleeni, kun ajattelin eilistä yhden päivän kesälomareissuani Kajaaniin. Oli sekin aikaa!

Kajaani, Kainuun pääkaupunki, oli tullut minulle tutuksi jo muutamalta aikaisemmalta käyntikerralta.Minulla on Kainuun kirjastokorttikin. Tälläkin kertaa käväisin kirjastossa, sillä aikaa oli ylenmäärin, mutta tekemistä sitäkin vähemmän. Luin siellä Suomen Kuvalehteä, jossa oli pitkähkö artikkeli Pohjanmaan ruotsinkielisistä suomalaisista KAJ-yhtyeen euroviisuedustuksen innoittamana.

Kirjastossa oli esillä myös Kajaanin kaupunginteatterin esittämän Pesismusikaalin mainos. Tämä musikaali se minut Kajaaniin vetikin. Alunperin olin ajatellut, että kävisin sen katselemassa vaimoni kanssa, mutta vaimoa ajatus ei lopulta kiinnostanut riittävästi, niin että tein yhden päivän junareissun Kajaaniin. Aikataulut vain pääsivät yllättämään minut.

En tykkää iltanäytöksistä, joten varasin ensin liput päivänäytökseen, joka alkoi klo 13 ja loppui vähän klo 15 jälkeen. Vasta varattuani teatteriliput tulin tarkastelleeksi liikenneyhteyksiä Kajaaniin julkisia kulkuneuvoja käyttäen. Ainut julkinen kulkuneuvo oli juna. Ja ainoat sopivat aikataulut olivat meno aamulla kahdeksan-yhdeksän seutuun ja paluu puoli vuorokautta myöhemmin. Eli olisin nalkissa Kajaanissa 12 tuntia. Yksi yö Bangkokissa saa kovankin äijän nöyräksi, niin väitetään. Miten kävisi minulle Kajaanissa, kun en ole missään lajissa kova?

Totuus osoittautui juuri sellaiseksi kuin lähtökohtaisesti oli kuviteltavissa. Päiväni Kajaanissa oli aurinkoinen. Minulla oli ylläni välikausitakki, jossa on paksu, hiostava kaulus. Olin lukenut säätiedotteista, että luvassa olisi pohjoistuulta, tosin vähäistä, lämpötila alle +15 ºC. Aurinko teki kuitenkin päivästä lämpimämmän kuin mitä viralliset, varjossa arvuutellut lämpötilat osoittivat. Bangkok tuli mieleen Kainuun kaupunkia tarpoessani.

Kävin sentään taidemuseossa, joka oli 1950-luvulla rakennettu poliisitaloksi. Sieltä löytyi vielä putkakin, melko alkuperäisessä kunnossa. Taide ei pahasti päässyt ihon alle, joten vierailuni kesti vain kymmenisen minuuttia. Myöhemmin piipahdin myös Kajaanin linnan raunioilla ja huomasin, että rauniot olivat haastava kuvauskohde.

Itse Pesismusikaali oli hauska rallatus, kuten KAJ:n esitys, joka oli kuulemma sijoittunut Euroviisuissa neljänneksi. Pesismusikaalissa oli oikeastaan paljon samaa juurta kuin KAJ:n musiikissa. Pesismusikaali kertoo maaseutu-Suomelle tärkeästä urheilulajista, joka elää yhä perinteisesti maaseutumaisilla alueilla kuten Porissa, Tampereella, Jyväskylässä ja Kuopiossa. Vitsailematta voi joukkoon lisätä Joensuun, Vimpelin, Sotkamon, Siilinjärven, Lapuan, Kiteen, Alajärven, Hyvinkään ja Imatran. Ja paljon muita. Seurajoukkueitten kirjo on laaja, sitä käytiin pikakelauksella läpi musikaalissa.

Minua kiinnosti Pesismusikaali siitä syystä, että urheilu on läsnä kovin harvoin näytelmissä ja elokuvissa vaikka minusta urheilusta löytyisi paljon aineksia mistä tehdä draamallista taidetta. Pesismusikaalin olivat kirjoittaneet Sanna Heikkinen ja Janne Kinnunen, musiikin sävelti Joel Mäkinen. Pesistaustaa kirjoittajilta löytyi kenties kitsaammin? En minäkään koulun pesispeleistä välittänyt. Näytelmässä on mukana näyttelijä, jolla on pesistaustaa ja se on hyvä. Ilmeisesti yleisö oli tässä suhteessa asiantuntevampi minua, sillä toisinaan, varsinkin toisen näytöksen aikana, yleisöä nauratti hillittömästi sellaisissa kohdin, joissa itselleni nousi vaivainen hymynkare huulille. Taputin kyllä vilpittömästi mukana ja olin meiningissä kehollisesti tukevana (+110 kg).

Sanoituksista jäi mieleeni kertosäkeen Pesis pelastaa! ja kohta, jossa puhuttiin aution torin markkinahumusta tai jotain siihen suuntaan. Musikaalin rakenteen suhteen en ole ihan varma, oliko paras ratkaisu esittää musikaalin alussa viiden minuutin kertaus pesäpallon sääntöihin. Vai olisiko riittänyt, kun olisi vaikka mainittu, että ukrainalainen vieras kysyi pesisottelussa onko tämä finskij bejsbol? Musiikki oli rock-henkistä ja menevää, herkkyys kiteytyi kappaleeseen, jossa lapset kyselivät missä isä oli, kun he olisivat tarvinneet tukea. Isä rakensi pesisuraansa, tähän tuskaan voivat samaistua he, joilla on jokin työura ollut.

Pesismusikaali saa minulta hyvän arvion viihteenä, jossa tosin välillä uhkasivat jotkin läpilyönnit kadota Mantun monttuun tai Saarikentän jokeen. Yleisöä oli katsomossa nähdäkseni täysi tupa.

Siilinjärvellä minua odotti auringonlaskun punaama Siilinjoki, jonka taustalla häähmöitti pesiskenttä.

Musikaalin jälkeiset viisi tuntia ennen junan lähtöä olivat melko hikiset ja ellen olisi päätynyt samalle penkille paikallisen mieshenkilön kanssa juna-asemalla, olisivat kontaktit paikallisiin jääneet melko vähiin. Siinä sitten hetki puhella purpatettiin. Junassa lukeuduin kielivähemmistöön vaunussani. Venäjä, kiina ja jokin slaavilainen kieli olivat valta-asemassa. Tosin Iisalmessa vaunuun astui mieshenkilö, joka rupatteli ihan suomen kielellä.