Asko Sahlberg tuli tunnetuksi
viimeistään romaanillaan Tammilehto (2004). Luin tuon Suomen
sisällissotaa käsittelevän romaanin aikoinaan kuultuani siitä
tiedoitusvälineistä. Olin hieman pettynyt, koska romaanissa eräänä
huomattavana teemana oli seksi. Minun on vaikea yhdistää seksiä
sotaan. Mielikuvani mukaan sota on kammottava tilanne, joka rikkoo
kaiken totutun ja turvallisen. Romaanissaan Yhdyntä Sahlberg
kuitenkin jatkaa tätä seksin ja sodan yhdistämistä. En tiedä
miksi. Romaanin alaotsikko on [Reunahuomautus sotahistoriaan].
Tarinana Yhdyntä on varsin
selkeä. Päähenkilöitä on kaksi, Axel ja Valma. Heidän yhteistä
hetkeään kuvataan jo romaanin alussa. Tapahtumapaikkana on
kerrostalo Helsingissä helmikuussa vuonna 1944. On yö,
Neuvostoliiton pommikoneet saapuvat kaupungin ylle. Pommituksien
ajaksi väestön kuuluisi siirtyä pommisuojiin, mutta Axelin ja
Valman osalta riippuvuus säännöistä ja sopivuudesta on katkennut
ja he jäävät ylimmän kerroksen asuntoon rakastellakseen. Ehkä
tämän on tarkoitus kuvata sodan absurdiutta? Tai sotaväsymystä?
Yön kestäessä tapahtuu asioita, yö ei olekaan tyhjä ihmisistä,
aavekaupungissa liikutaan. Samalla kirjailija kertoo Axelin ja Valman
tarinan. Sota erottaa ja yhdistää, mutta ei lakkaa olemasta sotaa.
Luin kirjaa illalla, ensimmäistä
kertaa sytytin lukulampun. Pimennysverhot tajusin sulkea myöhemmin.
Kirjan komein kohta on se, kun Axel mielijohteestaan avaa ikkunan ja
katsoo öiselle taivaalle:
Taivas
oli sairas. Sitä haavoittivat sulkutulen valojuovaviuhkat,
tulehduttivat valopommien kuumeiset pesäkkeet. Näkymättömissä
vyöryvien pommikoneiden pitkittyvän ukkosen kumu oli sen
kuolevanvalitusta, piinatun ruhon kaikuvaa korinaa. Kun Axel kohotti
katseensa, maailma kiertyi ylösalaisin ja hän tuijotti syvälle
maankuoreen revenneeseen aukkoon, maapallon mustan sisuksen
maailmanloppua enteilevään, tulikuumaa visvaa pursuvaan
lietteeseen. Se oli kammottava näky. Se oli kaunis näky. Siihen
olisi voinut juuttua, sillä sen katseleminen oli melkein kuin
katsomista peiliin.
Tämän uuden polven romaanin hyvänä
puolena pidän luettavuutta ja selkeää tarinaa. Juoni ei ole
epäuskottavan mutkikas, mutta silti hyvin punottu. Teemoja pienessä
kirjassa on pitempään teokseen, pidän kiitettävänä sitä, että
tässä on päädytty lyhyesti kuvailevaan kerrontaan. Ihan kaikesta
pohdiskelusta en saanut kiinni, johtuu varmaankin minun
rajoittuneisuudestani.
Kirjassa on 136 sivua ja luin sen eilissä
päivänä.
