Yle Areenan Virginia Woolfila

Kuuntelin Yle Areenalta kaksi kuunnelmaa, jotka oli dramatisoitu Virginia Woolfin (1882 – 1941) teksteistä. Vuonna 2005 valmistui Kirsti Simonsuuren suomentama ja Eira Johanssonin sovittama ja ohjaama Oma huone, joka perustuu esseehen nimeltä A Room of One's Own. Monologikuunnelman esittää Aino Seppo.

Kuunelmassa Woolf kipaisee British Museumiin mietiskelemään naisten kirjoittamaa kirjallisuutta. Sitä on aika vähän, mihin on syynä naisiin kohdistunut sorto, heidän luovuutensa ohjaaminen sukkien parsimiseen yms. Tämä on varmaan ihan totta. Moni muu väite kuunnelmassa aiheuttaa epäilystä. Nimi Oma huone viittaa Woolfin ajatukseen siitä, että naisetkin kyllä kirjoittaisivat, jos heillä olisi riittävä toimeentulo ja oma huone.

Woolf kirjoittaa keskiluokkaisista naiskirjailijoista, kuten Bronten sisaret ja Jane Austenista, jotka kirjoittivat olohuoneessa, Austen ilmeisesti muilta salaa. Tätä kautta Woolf auttaa lukijaa tai tässä tapauksessa kuuntelijaa ymmärtämään mihin sitä omaa huonetta tarvitaan. Keskiluokalla tosin saatettiin Englannissa tuolloin tarkoittaa varsin varakastakin väkeä, joilla oli kellarikerros täynnä palvelijoita ja luultavasti jokin kirjoitussoppikin löytyi.

”Ne [mestariteokset] syntyvät tuloksena monien vuosien samansuuntaisesta ajattelusta. Ihmisryhmän ajattelusta. Niin että joukon kokemus on yksittäisen äänen takana.” Näin Woolf kirjoittaa Simonsuuren suomentamana. Toisaalta hän toivoo mielen vapautta kirjoittaa niin kuin haluaa. Tietenkään nämä ajatukset eivät sulje toisiaan pois. Olen joskus kuullut ajatuksen, jonka mukaan mestariteoksia kirjoittavat vain mestarit, ei se sorrettu kansa, jonka vaiheista teos kertoo. Olen tosin kuullut monia muitakin ajatuksia.

Risto Ahti kirjassaan Runoaapinen (osa 1 tai 2, en muista kumpi) kirjoittelee jotenkin siihen suuntaan, että satatuhatta apinaa voi sadallatuhannella kirjoituskoneella kirjoittaa maailman parhaan romaanin. Siinä oli joku jatkokin, joka taisi viitata niihin mestareihin, mutta oli miten oli. Nykyään voi aikamoisella vaivalla lukea nettikeskusteluista porukalla väännettyjä mestariteoksia, joita ei jaksa moderaattorikaan lukea. Woolf taitaa myös haikailla todellisuutta, jota kuvata kirjoissa. Ei kukaan halua lukea todellisuutta kirjoista. Todellisuus on valtaosaltaan sellaisten väliaineitten täyttämää, ettei sitä pirukaan jaksa sellaisenaan kuvata saati sitten lukea.

Toiseksi kuuntelin Virginia Woolfin romaaniin tai johonkin perustuvan kuunnelman Aallot (kirja on vuodelta 1931). Ohjaus ja dramatisointi Eira Johansson, suomennos Kai Kaila, mukana tarpeellinen määrä näyttelijöitä. Lukaisin kirjan joitakin vuosia sitten ja aika vähälle jäi tajuntani virtaus. Kuunnelmassa ei yritetä selittää teosta, vaan kaikki esitetään samantapaisena sekametelinä kuin se on lukemani perusteella. Seitsemän nuorta kertoo mitä kertoo omasta näkökulmastaan, aallot alkavat hommelinsa auringonnoususta ja päättävät sen auringonlaskuun. Ohessa menee näitten ihmisten elämäkin alusta loppuun.

Bernard tässä kuunnelmassa pohdiskelee onko tarinoita lainkaan olemassa. Hän kertoo täyttäneensä muistikirjojaan lauseilla, joita käyttäisi päädyttyään aitoon tarinaan, johon kaikki kerätyt lauseet liittyisivät. Tarinaa ei kuitenkaan ole löytynyt. Ehkä Aallot on Woolfin keino kertoa tarina, jossa on irrallisia huomioita, joitten kautta ei suoranaisesti rakennu mikään täsmällinen tarina? Ehkä hän näin pyrkii kuvaamaan todellisuutta sellaisena kuin se rakentuu useampien satunnaisten rikkinäisten peilien kautta?

Virginia Woolf: Aallot

Englantilainen Virginia Woolf julkaisi vuonna 1931 proosateoksen nimeltä Aallot (The Waves). Kirjan suomensi vuonna 1979 Kai Kaila. Käytin kirjan lukemiseen kymmenisen päivää.

Aallot on erikoisella tyylillä kirjoitettu teos, jota on hieman hankala mennä nimittämään romaaniksi. Kerrontatyylistä tulee mieleen kuunnelma, kuvaus tapahtuu vuorosanojen, tai eräänlaisten monologien kautta. Kertojan äänenä on ainoastaan tietyin väliajoin toistuva kuvaus siitä, miltä merenranta näyttää eri vuorokauden aikoina. Kuvaus etenee aikajärjestyksessä, alussa kertojan ääni kuvailee merenrantaa auringonnousussa, viimeisessä pitemmässä kuvauksessa pimeys on jo langennut. Merenrannan ja valon lisäksi kertojan äänen puheenvuoroissa kuvataan myös puutarhaa, sen lintuja ja kukkasia. Koska kertojan äänellä ei kirjassa ole kovin suurta merkitystä, vähän ihmettelen sen saamaa osuutta. Mikäli kirjan pohjalta tehtäisiin kuunnelma, aaltojen ja auringonpaisteen kuvaus olisi varmaan ensimmäisten ”dramatisoitavien” joukossa.

Kirja todellakin vaikuttaa minusta kuunnelmalta. Siitä muodostuu jonkinlainen kertomus kuuden nuoren elämästä. Kyseessä ei ole kuitenkaan kertomus missään perinteisessä mielessä. Kukin hahmo kertoo elämästään omakohtaisesti. Lapsuuden kuvaus alkaa jo ajasta ennen sisäoppilaitosta. Kolme tyttöä Rhoda, Jinny ja Susan ovat hyviä ystäviä poikien Bernardin, Louisin ja Nevillen kanssa. He asustavat pienessä, kodinomaisessa yksityiskoulussa, leikkivät yhdessä, ruokailevat yhdessä, osallistuvat yhdessä oppitunneille. He säilyttävät ystävyytensä vaikka tytöt siirtyvät opiskelemaan sukupuolensa perusteella eri oppilaitokseen kuin pojat. Kullekin hahmolle annetaan aluksi suunnilleen saman verran tilaa kokemustensa – tai oikeastaan ajatustensa – kertomiseen, aikaa myöten jotkut ovat äänessä toisia enemmän, varsinkin Bernard.

Kuten sanoin, kyseessä ei ole perinteinen kertomus. Kirja ei niinkään koostu tapahtumien kuvauksesta vaan kirjan hahmojen ajatusten liikkeistä. Tästä syystä kirjan kerrontatapaa kutsutaan tajunnanvirraksi. Voidaankin mielestäni hyvällä syyllä kysyä, onko kyse edes kirjan hahmojen ajatuksista vai heidän piilotajuisista tuntemuksistaan. Kukin kertoja on siinä määrin rehellinen ja samalla hyvin runollinen, että harvalla liikkuu korvien välissä sellaisia tiedostettuja ajatuksia. Runollisuudella kirjailija onkin saattanut juuri kuvastaa sitä, miten hankala piilotajunnan kieli on käsittää ja kuvata.

Kaikilla kirjan hahmoilla on omat selkeät piirteensä, joita toisten kuvaukset heistä valottavat edelleen. Rhoda pelkää elämää ja eristäytyy, Jinny kalastelee miehiä, Susan sulkeutuu elämään maatilalla, Louis antautuu suuren kauppaliikkeen palvelukseen, Neville tutkii antiikin runoutta. Bernard, joka alusta asti esiintyy tarinankertojana, on hullaantunut sanoihin. Hän kertoo ystävilleen tarinoita ihmisistä, joita kohtaa ja sanat nousevat ilmaan kuin savukiehkurat. Ehkä siksi, että Bernardille on kirjassa annettu muita laveammat puheenvuorot, hänen ylenpalttinen sanottavansa alkoi ainakin minua kyllästyttää. Loppupuolella kirjaa Bernard kyllästyy tarinoihinsa itsekin, hän menettää uskonsa sanoihin ja toteaa haluavansa puhua enää siten kuin pikkulapsi, yksitavuisilla sanoilla. Kirjassa on myös seitsemäs hahmo, Percival, sankarihahmo, jota kaikki ihailevat, ehkä peräti rakastavatkin. Percivalista tuli mieleeni edellinen lukemani teos, Duinon elegiat, jossa sankareita ja nuorena kuolleita kuvataan erityisellä mielenkiinnolla.

Ei tulisi mieleenikään kehua, että ymmärsin kaiken lukemani juuri siten kuin kirjailija oli tarkoittanut sen ymmärrettäväksi. Ovatko kirjassa kuvatut hahmot sitten saman ihmisen tietoisuuden eri puolia vai todellisiin esikuviin perustuvien henkilöitten kirjallisia hahmotelmia tai kenties kirjailijan rikkaan mielikuvituksen tuotetta, jää kulloisenkin lukijan itse pääteltäväksi.