Hyvärisen kokoaman valikoiman runot on
käsittääkseni järjestelty aikajärjestykseen. Alkuperäisten
kokoelmien nimiä ei mainita, runot esitellään vuosilukujen sisälle osastoituina, niin että kirjaan on syntynyt kuusi osastoa.
Kukin runoista on numeroitu, kirjassa on mukana 72 runoa.
Sisällysluettelo puuttuu eikä kirjassa ole johdantoa. Lopusta
löytyy kuitenkin runojen käsitteistöä ja nimistöä selventävä
osio. Kuten kokoelman nimestä voi päätellä, suomentaja on nähnyt
vaivaa kootakseen sellaisen valikoiman, jonka lukaisemalla saa kuvan
Jeseninin runoudesta ja sen kehityksestä.
Millaiselta Jesenin runoineen sitten
näyttää? Ensimmäinen osio antaa sen käsityksen, että
maalaisaiheista huolimatta kyse on vertauskuvien käyttöön
vihkiytyneestä runonsepittäjästä. Vertauskuvallisuus tuntuu
runsaalta ja itsetarkoitukselliselta tyylikeinolta. Toisessa osiossa
se vähenee (ehkä lukevan yleisön pyynnöstä?), mutta kokonaan
Jesenin ei tunnu pääsevän siitä koskaan eroon. Hän on enemmän
symbolisti kuin bolshevisti. Myös kristillinen kuvasto jatkaa
elämäänsä Jeseninin runoissa vallankumouksen jälkeenkin. Se ei
suoranaisesti asetu vastakkaiseksi sosialististen ihanteitten kanssa,
mutta yhdessäelokaan ei taida sujua. Tästä ja symboliikan käytöstä
pieni näyte osiosta vuosilta 1915 – 1917:
Jo sarastaa, torakanpunainen valo
ympäröi jumalansynnyttäjän nurkassaan,
mutta tihkusade aamurukousta
naputtaa vielä sameaan ikkunaan.
Toisesta osiosta vuosilta 1915 – 1917
löysin valikoiman koskettavimman runon. Nimeämätön runo kertoo
tiestä, jota pitkin rangaistusvangit kulkevat Siperian kaivoksille
rakastamaan tuskaa. Runo alkaa maalaismaiseman kuvauksella,
joka melkein Suomesta kävisi. Ja suomensukuisten kansojen
keskuudessa tie kulkeekin. Tässäkin runossa on
vertauskuvallisuutta, mutta ei sentään joka käänteessä. Kyseessä
on perinteisesti rakenneltu runo, jossa runonsepittäjä katselee
murhamiesten marssia kohti Siperiaa ja tuntee, että vielä jonain
päivänä hänkin tulee olemaan tuossa joukossa. Runo kuvaa
mielestäni ihmisen taipumusta pahaan – viattomuuden kaipuuta ja
sen mahdottomuutta.
Pidin kokoelmaan sisältyvistä Bakun,
Tbilisin ja Batumin matkoilla syntyneistä sadunomaisista
”persialaisista” rakkausrunoista. Sen sijaan runot, jotka
kuvaavat perinteisen venäläisen kyläelämän vaihtumista
työläisten yhteisöksi sosialimin myötä, tuntuivat lähinnä
masentavilta. Ymmärrän, että monet reaalisosialismin keskellä
eläneet ovat löytäneet niistä lohtua. Renttuelämästä kertovat
runot taas tuntuivat ohimeneviltä tilannekuvilta, kovin syvällisiä
tunteita ne eivät synnyttäneet.
Kirjassa on 139 sivua ja lukaisin sen
parissa päivässä.
