Kirsikka Myllyrinne: Happamat sitruunat

Töölöläinen Kirsikka Myllyrinne (s. 1977) muutti miehensä ja lastensa kanssa Kyproksen saarelle vuonna 2015. Vuonna 2020 julkaistiin hänen kirjoittamansa kirja Happamat sitruunat, alaotsikoltaan Elämää jaetulla saarella. Kirjassaan Myllyrinne kertoo kotoutumisestaan itäisen Välimeren maisemiin, kuumaan ilmastoon (ihmettelin eikö perheellä ole ilmalämpöpumppua!), kreikankieliseen kulttuuriin ja elämäntapaan (kahvia, meze-aterioita, myöhästelyä). Koska olin aiemmin lukenut Lawrence Durrellin kirjan Katkerat sitruunat, jossa Durrell kuvailee omia Kyproksen vuosiaan, nauliutui mielenkiintoni tähän uuteen samanaiheiseen ja nimellisesti samankaltaiseen teokseen ja uskaltauduin lainaamaan sen.

Kypros, jota voi siis taivuttaa joko sisätulentona tai ulko-olentona (Kyproksessa / Kyproksella), on saarivaltio itäisellä Välimerellä. Sen murheenkryyninä on Pohjois-Kyproksen vuodesta 1974 jatkunut miehitystila, Turkki miehitti saaresta kolmanneksen pelätessään Kreikan hotkaisevan nuoren valtion omaksi osakseen. Saarella eli tuolloin huomattava turkkilainen vähemmistö ja jo ennen miehitystä oli siinä määrin aseellisia yhteenottoja väestöryhmien välillä, että YK:n rauhanturvajoukkoja oli paikalle lähetetty, mukana myös suomalainen joukko-osasto. Joku aika sitten luin entisen suomalaisen rauhanturvaajan kirjoittaman romaanin noista ajoista. Siirtomaaisäntä Englannin poistuttua vuonna 1960 saarelle syntyi valtatyhjiö, joka sai aikaan jännitteitä.

Nykyään osa entisistä pohjoisen Kyproksen kreikkalaisista asuu saarta halkovan vihreän linjan eteläpuolella, heidän entiset kotiseutunsa ovat turkkilaisella alueella. Turkkilaisella alueella on myös kivoja paikkoja, joissa voisi vierailla, antiikkisen Salamiin kaupungin rauniot, Famagustan turistikaupunki, jossa kuvattiin osia Exodus-elokuvasta, Kyrenian kaupunki ja Bellapaisin kylä, joissa Durrell aikoinaan asusteli. Myllyrinne kertoo tehneensä perheineen retken Kyreniaan, mutta siihenpä se jääkin. Kirjan tapahtumat sijoittuvat siten täysin kreikkalaiselle alueelle, pääosin pääkaupunki Nikosiaan, jossa perhe asuu. Tosin on perheelle löytynyt nähtävää myös kreikkalaisen Kyproksen alueelta. Vierailut vuoristokylissä ovat kiehtovia ja erityisesti kivikautinen Khirokitia vaikuttaa hätkähdyttävältä kohteelta.

On hauska lukea Myllyrinteen juoksuharrastuksesta. Hän pitää sitkeästi kiinni lenkkiajoistaan ja osallistuu maratoneille ja muille katujuoksuille. Sitä jotenkin kuvittelisi, että kirjallisuusharrastajat (Myllyrinne on ammatiltaan kustannustoimittaja) eivät harrastaisi liikuntaa sen enempää kuin minäkään eli luvattoman vähän. On ilo huomata erehtyneensä. Erityisen vaikutuksen minuun tekee se, miten Myllyrinne selvästi nauttii luontopoluilla juoksemisesta, ovathan polut usein korkealla, viileämmillä seuduilla, jossa saa olla rauhassa, kun harvemmin kohtaa muita kulkijoita ja saa lisäksi nauttia luonnon kauneudesta ja upeista maisemista.

Paitsi että kyproslaiset näyttäytyvät Myllyrinteelle nostalgiaan, menneisyyden (tarkoittaa aikaa ennen pohjoisosan turkkilaismiehitystä) ihannointiin taipuvaisena ja sen alle paljon nykyisyyden ongelmia vaivihkaa hautaavana väkenä, on Kypros lisäksi voimakkaan miesvaltainen yhteiskunta. Naisten osa on toimia äitinä, mummona, tätinä eli synnyttää ja hoitaa lapsia, laittaa ruokaa ja hoitaa kotiaskareita. Suomalaisnaiselle tämä ei käy laatuun, Myllyrinne pyrkii pysymään työn syrjässä kiinni ja näin etätöitten kulta-aikaan sellainen onnistuukin. Kirjan alussa hän nimittää itseään ulkosuomalaiseksi, mutta tämä käsite ei toistu muistaakseni häiritsevän usein. Näkisin kirjan erinomaisena kuvauksena nykysuomalaisesta maahanmuuttajana: hän on hyvin koulutettu, taloudellisesti vakaassa asemassa ja paluu takaisin Suomeen on kiinni omasta valinnasta.

Kirjallisuuden parissa työtään tekevälle kieli on koti, niinpä uudessa kotimaassa on mietittävä suhde omaan kieleen ja muitten kieleen, tätä kirjailija työstää kirjansa lopussa.

Ihan kiva lukaista. Kirjassa on 181 sivua, se tuli luetuksi kolmessa päivässä.

Esko Heikkinen: Afroditen pojat

Vuonna 1941 syntynyt Esko Heikkinen on kirjoittanut useamman kirjan, joissa kuvaillaan suomalaisten YK:n rauhanturvaajien tehtäviä kohdemaissa. Vuonna 2009 julkaistu romaani Afroditen pojat kertoo rauhanturvatehtävistä Kyproksella vuosina 1967 – 1969.

Afroditen pojat lähtee liikkeelle niistä maisemista, joissa Lawrence Durrell aikoinaan Kyproksella asusteli, Bellapaisin luostarilta ja idyllisestä kylästä luostarin ympärillä. Lyhyen, nykypäiviin sijoittuvan johdannon jälkeen tapahtumat siirtyvät kuitenkin sinne, mistä kaikki alkoi: Niinisalon koulutuskeskuksesta nuori YK-kapteeni Perttu Pellavasvaara lähtee uuden suomalaisryhmän kanssa Kyprokselle joulukuussa 1967. Pete toimii suomalaisen pataljoonan parissa, mutta hänen varsinainen tehtävänsä sijoittuu kansainväliseen esikuntaan, jossa hän toimii lehdistö- ja tiedotusupseerina, virkakielenä englanti. Romaanin henkilöt ovat pääosin esikunnan väkeä, upseereita, sihteereitä ja paikallisia avustavia toimihenkilöitä.

Heikkisen romaani on kuvaus siitä hypystä tuntemattomaan, joka nuorta suomalaismiestä kohtaa YK-tehtävissä. Mikään agenttiseikkailu tai vauhdikas ajanvieteromaani ei ole kyseessä, pikemminkin kirjassa muistellaan sattuneita ja tapahtuneita fiktion keinoin, mutta kovin todentuntuisesti. Romaanimuoto sallii käsitellä kipeitä ja arkaluontoisia aiheita muistelmateosta vapaammin. Heikkinen välttää ylilyönnit, tapahtumat noudattelevat samoja jotoksia kuin elämäkin, enempiä hötkyilemättä.

Heikkinen käy romaanissaan läpi Kyproksen lähihistoriaa ja sitä miten poliittinen tilanne kuvattuna ajanjaksona kehittyi niin saarella kuin maailmalla maailmalla muutoinkin. Kyproksen itsenäistyttyä vuonna 1960 ja englantilaisten sotilaitten poistuttua, alkoivat saarella kreikkalaisen ja turkkilaisen väestönosan välit kiristyä siinä määrin, että lopulta paikalle oli kutsuttava YK:n joukkoja turvaamaan rauhantilaa. Kreikkalaisten toivoma enosis, liittyminen Kreikkaan, sai vastaansa turkkilaisten toivoman taksimin, Kyproksen jakamisen kreikkalaiseen ja turkkilaiseen osaan. Vuonna 1963 osapuolet erotettiin demarkaatiolinjalla, ns. vihreä linja sai kuulemma nimensä vihreästä tussikynästä, jolla englantilainen upseeri oli linjan karttaan piirtänyt. Heikkisen romaanin mukaan jo vuonna 1968 on saarella arveltu, että jako tulee jonain päivänä pysyväksi ja että kreikkalaisten on muutettava turkkilaisten alueelta ja turkkilaisten kreikkalaisten alueelta.

Suomalaisille rauhanturvaajille YK-pesti on ollut tuottoisa. Muutaman kerran kirjassa laskeskellaan, että reissun tuloilla maisterismies pääsee opintolainoistaan. YK maksoi palkan koti-Suomeen, Kyprokselle miehet saivat vain päivärahat, jotka riittivät saarella elelyyn. Nykykäytännöstä en tiedä. Nikosian ravintolayrittäjät lienevät myös päässeet päivärahoihin käsiksi myyntituottojen kautta.

Kirjassa on 224 sivua ja sen lueskeluun kului minulta muutama päivä. Tämän kirjan myötä olen käsitellyt Kypros-kirjallisuuden tällä erää. Neljä kirjaa aiheesta on ihan hieno homma. Vaikutuksesta mainittakoon, että jouluksi ostan Commander-viiniä, jota Katkerissa sitruunoissakin muutaman kerran nautittiin.

Lawrence Durrell: Katkerat sitruunat

Kirjailija Lawrence Durrell (1912 – 1990), alkujaan Brittiläisen imperiumin kansalainen, sittemmin kosmopoliitti, matkusti vuonna 1953 Kyprokselle vietettyään sitä ennen kuusi vuotta Serbiassa. Durrell hankki talon Kyproksen pohjoisosasta läheltä Kerynian kaupunkia. Talo sijaitsi idyllisessä Bellapaixin kylässä kauniin, ritariaikojen luostarin läheisyydessä. Durrell muutti Kyprokselta vuonna 1956. Kyproksen vuosiensa pohjalta hän kirjoitti tositapahtumia kuvaavan kirjan nimeltä Bitter lemons, joka julkaistiin vuonna 1957. Suomennos julkaistiin vuonna 1970 nimellä Katkerat sitruunat, suomentajana T.A. Tengström.

”Katsele ympärillesi ja toista kaikkien niiden kuninkaiden nimet, jotka ovat hallinneet Kyprosta. Luettele kaikki valloittajat, jotka ovat astuneet tänne jalallaan tai vaikkapa vain ne harvat, joiden käynnistä historian lehdet kertovat! Mitä merkitystä sillä on että me elämme ja he ovat kuolleet – meidät on tuupittu tuokioksi ramppivaloon nauttimaan näistä kukista ja tästä kevättuulesta, joka... näinkö vain kuvittelen... tuoksuu sitruunoille, sitruunankukille.”

Durrellin oleskelu Kyproksella sattuu saaren historian erääseen dramaattiseen vaiheeseen. Kirjan tapahtuma-aikaan Kypros on Englannin siirtomaa, paikallisen väestön vaikutusmahdollisuudet oman kotipaikkansa asioihin ovat rajoitetut. Englantilaisia pidetään miehittäjinä, määräilijöinä, jotka monien mielestä joutaisivat pois. Toisaalta englantilaisia myös kunnioitetaan, heitä pidetään Kreikan ystävinä – Kyproksen kansojen perheestä kreikkalaiset ovat selvästi suurin ryhmä. Kirjan tärkein yksittäinen sana on enosis. Sanaa ei täsmällisesti selitetä kirjassa, vaikka sen henki vaikuttaa tapahtumiin kirjan alusta loppuun. Lyhyesti sanoen enosiksella tarkoitettiin pyrkimystä liittää Kypros Kreikkaan.

Durrell kertoo kirjassaan kotiutumisestaan Kyprokselle, saaren historiasta ja senhetkisestä tilanteesta. Hän kuvailee ihmisiä, maisemia, rakennuksia ja leppoisaa elämänmenoa. Jo ensimmäisenä päivänä hän näkee rakennusten seinällä iskulauseita, joissa mainitaan enosis. Hän suhtautuu asiaan brittiläisellä ylimielisyydellä ja uskoo diplomatian olevan lääke saarelaisten vaatimuksiin.

Useimmat saarella asustavat englantilaiset ovat asettuneet kaupunkeihin viettämään Durrellin mielestä samanlaista elämää kuin Englannin esikaupungeissa. Kreikkaa puhuvana hän on outo lintu paikallisten silmissä. Hän itse haluaa aitoa yhteyttä kyläläisiin – ja sen hän sosiaalisena miehenä myös löytää. Hyvä viinipää on avuksi. Kyläläiset ovat paimenia ja käsityöläisiä, jotka viettävät vapaa-aikaansa toimettomuuden puun alla rupatellen sekä kahvia ja viiniä nauttien. Kyläläisten ohella hänen paikallisista tuttavuuksistaan merkittävimmiksi muodostuvat kreikkalainen opettaja Panos ja turkkilainen kiinteistönvälittäjä ja liikemies Sabri, jotka asuvat Keryniassa. Heidän lisäkseen Durrell tapaa usein saarella vierailevia ja asuvia englantilaisia, jotka lukeutuvat samoihin piireihin hänen kanssaan.

Rahavarojensa ehtyessä Durrell toimii englannin kielen opettajana Nikosian kymnaasissa, missä teinitytöt ihastuvat englantilaiseen kirjailijaan. Vaikka nuoret oppilaatkin puhuvat enosiksen puolesta, heidän opettajansa ei huomaa mitä on edessäpäin. Myöhemmin hän kohtaa yhden parhaista oppilaistaan terroritekojen takia internoitujen eristysleirillä. Silloin Durrell toimii itse siirtomaahallinnon palveluksessa.

Pimeys oli äkkiä laskeutunut tämän rauhallisen ja onnellisen saaren ylle, missä he olivat eläneet vaatimattomasti, juoneet viiniä, poimineet villikukkia, menneet naimisiin ja haudanneet omaisiaan. Ilmassa oli veren tuoksua.

Durrell kirjoittaa kovin maalailevasti. Lavea laatusanojen ja muitten kuvailevien ilmaisujen käyttö ei ollut minun makuuni. Se sai tekstin tuntumaan jotenkin paksuhkolta. Tapahtumat saivat kerrontaan vauhtia, mutta niitä tapahtumia oli kuvattavaan nähden melkoisen vähän. Erinäistä pohdiskelua kirja sisältää, osa pohdinnoista kuuluu omaan aikaansa. Mielenkiintoisin yksityiskohta nousi esiin Durrellin keskusteltua israelilaisen lehtimiehen kanssa. Israelilainen oli korostanut kreikkalaisten vahvaa yhteyttä Bysanttiin. Hän arveli englantilaisten liiaksi korostavan kreikkalaisten yhteyttä Roomaan. Lukiessa tuli mieleen, että bysanttilainen yhteys saattaisi toimia välittävänä tekijänä vielä nykyäänkin Kreikan ja Turkin suhteissa.

Kirjassa on 276 sivua ja lukemiseen kului viitisen päivää.

Pafoksen mosaiikit – Kyproksen nykyrunouden antologia

Vuonna 2005 ilmestyneen, Jussi Korhosen toimittaman ja suomentaman antologian Pafoksen mosaiikit myötä lukija saa muodostettua kuvan Kyproksen 1900-luvun loppupuoliskon runoudesta. Mukana on 23 runoilijaa, joukossa kaksi turkinkielistä, tosin kaikki runot kreikasta suomennettuina.

Kirjan alusta löytyy sekä Kyproksen suurlähettilään Loria Markidesin tervehdys että Jussi Korhosen kirjoitus Kyproksen runoudesta ja antologian syntymisestä. Korhosen kirjoitus sisältää myös lyhyen katsauksen Kyproksen historiaan. Korhonen kertoo, että turkkilaisia on asunut Kyproksella enemmälti 1500-luvulta lähtien, jolloin osmannit valloittivat saaren. Vuonna 1920 Turkki möi Kyproksen Englannille, jonka siirtomaaisännyys loppui vapaustaisteluun ja Kyproksen itsenäistymiseen vuonna 1960. Vuonna 1974 Turkki valloitti Kyproksen pohjoisosan eli 40 % saaren pinta-alasta. Alue on edelleen Turkin miehittämä. Niin runoantologiasta kuin onkin kysymys, heijastuvat historian tapahtumat mukaan valikoiduista runoista. Jopa runoilijoitten henkilötiedoista käy selville, että heistä kuusi on syntynyt Famagustan kaupungissa tai sen läheisyydessä, nykyään turkkilaisella alueella.

Sodat ja kotimaan jako ovat raskaita asioita. Turkinkielinen runoilija Nesie Yasin pohtii nuoruudenrunossaan kumpaako puolta isänmaastaan hänen tulisi rakastaa. Kiriákos Haralambídis myöntää tapahtuneen, mutta se ei tarkoita, etteikö se jäisi häntä vaivaamaan:

Tämä tarkoittaa, Kiriakos, sanoi runoilijalle

ihminen joka tuli hänen pihalleen,

että me emme palaa koskaan kyläämme.

Niin, se on surullista, mutta parempi tietää se

kuin elätellä pimeässä toivoa jostakin muusta.

(Kiriákos Haralambídis, katkelma runosta ”Ardana”)

Kotimaa on yhdyssana, jossa paino on sanalla ”koti”. Tämä paino ja sodassa kaatuneet ystävät leimaavat niin vahvasti antologiaa, että se saa muut aiheet tuntumaan vähäpätöisemmiltä. Nykyaikaisen keskeislyriikan kaihtajalle antologian runojen aiheitten yhtenäisyys ja samanhenkisyys – itse asiassa ylipäätään se, että aihe on tunnistettavissa – on toisaalta huojentavaakin. Aika monesta runosta ymmärtää, mistä on kysymys.

Muita aiheita ovat tietenkin runot itse, rakkaus ja elämän tarkoitus. Suomentajan hauskasti tajunnanvirtarunoudeksi luonnehtimasta Jórgos Kalozóisin tuotannosta on mukana kolme runoa, jotka kertovat Tasos Isaakista. Nämä runot ovat minun mielestäni antologian parhainta antia, erityisesti viehätyin runosta Tasos Isaakin omalaatuinen maailma. Runossa Tasos Isaak kertoo olevansa puutarhuri, joskin runokuvat vaeltavat kuin taidenäyttelyssä ihmeellisten näyttelykuvien keskellä. Runo tuntuu pysähtyvän keskelle peltoa, eteiseen, odottamaan, että jostakin avataan verho ja sanotaan ”käykää peremmälle olkaa hyvät”.

Theoklís Kujális keskustelee runossaan toisen vanhemman herran kanssa siitä, mistä nyt mieshenkilöt keskustelevat yökävelyllä Nikosian esikaupungin teollisuusalueella eli sielunvaelluksesta, kirjallisuudesta ja politiikasta. Ohi kävelee nuori nainen, joka täyttää miesten keuhkot tuoksullaan, mutta irvistää heille kauneutensa korkeuksista. Elli Peonídu katselee antologian nimirunossa miten vaalea matkailija rukoilee muinaisten ruukunpalojen edessä. Kyproksella on pitkä historia, jonka edessä seisahtuminen vaikkapa runoja lukemalla ei ole lainkaan pahitteeksi.

Kirjassa on 174 sivua ja seisahduin lukemaan sitä pariksi päiväksi.

Jukka Norvanto: Onnellisten saari

Suomalainen Jukka Norvanto (s. 1957) vietti kaksi talvikautta turistipappina Kyproksen saarivaltiossa. Tämän oleskelun innoittamana hän kirjoitti vuonna 2006 julkaistun pienen kirjan Onnellisten saari. Kirjassa Norvanto kertoo siitä, mitä yhtymäkohtia Raamatun henkilöillä on Kyprokseen, mitä Raamatussa mainittuja puulajeja hän Kyproksella kohtasi ja millaisiin ihmisiin hän saarella tutustui.

Pääosan Norvannon kirjasta muodostavat selonteot siitä, keillä Raamatun henkilöillä on siteitä Kyprokseen. Tärkeimmät tällaiset henkilöt ovat Apostolien tekojen kolmikko: kyproslainen Barnabas, jonka Antiokian kristityt lähettivät kotisaarelleen ilosanomaa julistamaan, hänen serkkunsa Johannes Markus, jota pidetään Markuksen evankeliumin kirjoittajana sekä kolmas saman seurueen jäsen apostoli Paavali, joka vieraillessaan Kyproksella kulki matkakumppaniensa kanssa saaren päästä päähän. Norvanto kertoo mitä Apostolien teoissa kirjoitetaan miesten retkestä Kyprokselle sekä hahmottelee sitä millainen Kyproksen uskonnollinen tilanne vierailun aikaan saattoi olla. Monien uskontojen saarella, jonka rannalla jumalatar Afroditen uskottiin syntyneen meren vaahdosta, lähetystyö ei liene ollut pelkkää riemukulkua, joskin Paavali onnistui käännyttämään kristityksi Kyproksen käskynhaltijan. Uuden testamentin hahmoista myös Lasaruksen arvellaan (perimätiedon mukaan) muuttaneen Kyprokselle. Saarelta löytyykin Pyhän Lasaruksen kirkko ja sen alta hauta, josta hänen jäännöksensä on tosin viety jo vuosisatoja vuotta sitten.

Puulajien kuvailuissa Norvanto seurailee valtaosin sitä, miten puut Raamatussa ovat esillä. Olisin kaivannut kirjaan enemmän tietoa siitä, mitä puut mahtavat merkitä Kyproksen asukkaille. Nyt Norvannon kuvailu muistuttaa ajoittain pyhäkoululehteä, jossa tosin lopuksi ei kehoteta pientä lukijaa miettimään, mitä kulloisestakin Raamatunkohdasta tulisi ajatella. Sen sijaan Norvanto suuntaa sanansa itselleen, mikä toimiikin jonkin verran paremmin. Ajateltavaa puulajien tiimoilta joka tapauksessa löytyy. Kyseessä ei ole pelkästään toteava luennointi vaan pohdiskelu Sanan äärellä todellisen asiantuntijan opastuksella. Huomiotani herätti ennen kaikkea Norvannon viiniköynnöstä kuvailtaessa kirjaama havainto, jonka haluan liittää tähän:

Ihminen ei näytä milloinkaan lankeavan syntiin, vaan yhä uudelleen nousevan siihen. Niinhän kävi paratiisissakin. Ihminen tahtoi nousta omalta paikaltaan Jumalan rinnalle. Ajatus riippumattomuudesta, omavaraisuudesta on houkutteleva. On lopultakin vaikea tyytyä siihen totuuteen, että ilman jatkuvaa yhteyttä Jeesukseen, emme voi tehdä mitään.

Katkelman sisältämää ajatusta omavoimaisuudesta ja omien tietojen mahtavuudesta voin jopa minä, ketjukolaaja, mietiskellä keskenäni, vaikken akateemisesti sivistynyt olekaan.

Kirjan viimeisessä osiossa Norvanto esittelee joitakin tapaamiaan ihmisiä, jotka asuvat Kyproksen ”kansojen sulatusuunissa”. Ilmeisesti lempeä ilmasto ja eurooppalainen hyvinvointi ovat houkutelleet Välimeren kolmanneksi suurimmalle saarelle paljon väkeä monista eri maista. Norvanto kuvaa muutamia perheitä ja yksittäisiä henkilöitä, joihin on tutustunut ja liittää heidänkin tarinaansa kristillistä pohdintaa. Eniten taisin tykätä paikallisesta jäätelökauppiaasta kertovasta luvusta.

Kirjassa on 96 sivua ja lueskelin sitä päivän.