Shakespearen sisarukset – näytelmien lukuhaaste -kooste

Luin vuonna 2020 ja tammikuussa 2021 yhteensä 114 näytelmää. Olen kirjoittanut jokaisesta näytelmästä blogissani jotain. Lukekaa sieltä, jos kiinnostaa, en jaksa ruveta linkittämään. Lisäksi luin satakunta kuunnelmaa, niistäkin on kaikista jokin sananen blogissani ja erillinen lukulistaus. Kuunnelmat eivät juuri poikkea näytelmistä luettuna. Tosin näytelmissä lukee toisin paikoin että Väliverho tai Esirippu ja kuunnelmissa lukee että Gong. Näytelmissä kuvaillaan joskus myös lavasteita, jotka kuvaukset eivät ole niin tarpeen kuunnelmissa, eivätkä ne aina olisi tarpeen näytelmissäkään. Hyvä vuoropuhelu riittää yleensä kertomaan kaiken tarvittavan. Nykyään tosin uudet näytelmät ja kuunnelmat liikkuvat semmoisen fragmentaarisen, sirpalemaisen kuvauksen suuntaan, jolloin kertojan äänellä ja muillakin tehosteilla tuntuu olevan enämpi merkitystä kuin kertomusta aikajärjestyksessä etiäppäin vievällä vuoropuhelulla. Mitä sillä saavutetaan, tuskin isompiakaan ellei se sitten korota kirjailijan arvostusta ja sitä tehen sitten hänen palkkiotaan.

Laitan tähän pötköön ne näytelmät mitkä luin:

Mieskirjailijain teokset: Veijo Meri: Sotamies Jokisen vihkiloma, Antti Tuuri: Sotatuomari, Antti Tuuri: Setämies, Henrik Ibsen: Yhteiskunnan tukipylväät, Henrik Ibsen: Nukkekoti, Henrik Ibsen: Kummittelijat, Henrik Ibsen: Villisorsa, George Bernard Shaw: Pyhä Johanna, Tuomas Timonen: Keltainen pallo, Ari-Pekka Lahti: Senga sengana, Tennessee Williams: The Rose Tattoo, Aleksis Kivi: Lea, Menandros: Ärmätti, Menandros: Samoksen nainen, Menandros: Kilpi, Menandros: Keritty kaunotar, Menandros: Välitystuomio, Eugène Ionesco: Kuningas kuolee, Juba: Viivi ja Wagner Teneriffalla, Juba: Viivi ja Wagner – Kamarinäytelmä, Reko Lundán: Kutsumattomia vieraita, Gustaf von Numers: Kuopion takana, Matti Kurikka: Viimeinen ponnistus, Zacharias Topelius: Lintu sininen, Zacharias Topelius: Suojelusenkeli, Zacharias Topelius: Totuuden helmi, Aristofanes: Lysistrate, Aristofanes: Pilvet, Arvid Järnefelt: Sointula, Jalmari Finne: Kiljuset, Mika Waltari: Paracelsus Baselissa, Mika Waltari: Akhnaton, auringosta syntynyt, Jean-Paul Sartre: Altonan vangit, Lauri Kokkonen: Viimeiset kiusaukset, Paavo Haavikko: Airo ja Brita, Okko Leo: Täyspuuvillakuosi, Kari Hotakainen: Punahukka, Mati Unt: Hyvää yötä, rakkaat vainajat, Panu Rajala: Mestarin iltapäivä, Panu Rajala: Päämäärä Tuntematon, Panu Rajala: Sillanpää, August Strindberg: Uninäytelmä, August Strindberg: Mestari Olavi, Maurice Maeterlinck: Sininen lintu, Friedrich Schiller: Fiesko, Ludvig Holberg: Valtioviisas kannunvalaja, William Shakespeare: Myrsky, William Shakespeare: Loppu hyvin, kaikki hyvin, Molière: Sievistelevät hupsut, Molière: Luulosairas, Bertolt Brecht: Kolmen pennin ooppera, Reko Lundán: Tarpeettomia ihmisiä, Anton Tsehov: Lokki, Teuvo Pakkala: Tukkijoella, Oliver Bukowski: Friday Night, Wolfram Lotz: Suuri marssi, Kornél Hamvai: Pyövelien markkinat, Péter Karpáti: Jokanainen, Györgi Spiró: Kvartetti, Marko Järvikallas: Satunnaista rakkautta, Anton Tsehov: Kolme sisarta, Euripides: Ifigeneia Auliissa

Naiskirjailijain teokset: Kersti Bergroth: Jääkärit, Sofi Oksanen: Puhdistus, Heini Junkkaala: Kristuksen morsian, Heini Junkkaala: Nainen johon aina rakastut, Marguerite Duras: Agatha, Pirkko Saisio: Slava! Kunnia., Anna Krogerus: Kaarna, Tove Appelgren: Zoo, Elvi Sinervo: Onnenmaan kuninkaantytär ja ihmislapset, Elvi Sinervo: Suuria asia eli Desantti, Elvi Sinervo: Toukokuun viimeisenä iltana, Elvi Sinervo: Maailma on vasta nuori, Raija Siekkinen: Seinät, Raija Siekkinen: Illuusio, Minna Canth: Murtovarkaus, Minna Canth: Anna-Liisa, Minna Canth: Kovan onnen lapsia, Helvi Hämäläinen: Kuunsokea, Irma Koskimies: Voimattomat kädet, Selma Anttila: Kahdet kasvot, Aino Voipio: Kansanopistolaisia, Maria Jotuni: Vanha koti, Juhani Tervapää: Juurakon Hulda, Aino Kallas: Talonpojan kunnia, Helli Kaikkonen: Onnellinen päivä, Eila Pennanen: Aurinkomatka, Inkeri Kilpinen: Rakas lotta, Inkeri Kilpinen: Risto Rytin tuomio, Inkeri Kilpinen: Nouse Inkeri, Kati Kaartinen: Mykkäset, Outi Nyytäjä: Amatsonit, Saara Turunen: Puputyttö, Saara Turunen: Broken Heart Story, Saara Turunen: Tavallisuuden aave, Saara Turunen: Medusan huone, Leea Klemola: Kokkola, Laura Ruohonen: Olga, Laura Ruohonen: Suomies ei nuku, Laura Ruohonen: Suurin on rakkaus, Laura Ruohonen: Kuningatar K, Elvira Willman: Lyyli, Elvira Willman: Kellarikerroksessa, Elvira Willman: Juopa, Eeva-Liisa Manner: Poltettu oranssi, Sirkku Peltola: Pieni raha, eräs ranskalainen näytelmä, Rebekka Kricheldorf: Arkea ja ekstaasia, Anja Hilling: Surun musta eläin, Katja Brunner: Helvettikin on vain sauna, Anna-Elina Lyytikäinen: Hämähäkkimiehen kuolema, Pipsa Lonka: AAVA – merenrantanäytelmä, Minna Nurmelin: Nimimerkki.

Miehen kirjoittamia näytelmiä näissä on 62 (54 %), naisen kirjoittamia 52 (46 %), yhteensä 114.

Kirjailijoita, joilta olin aiemmin lukenut jotain oli miehissä 30, naisissa 14, yhteensä 44 (39 %).

Kirjailijoita, joilta en ollut aiemmin lukenut mitään oli miehissä 32, naisissa 38, yhteensä 70 (61 %).

Suomalaisen mieskirjailijan näytelmiä oli 28, suomalaisen naiskirjailijan 47, yhteensä suomalaisia 75 (66 %).

Ulkomaan mieskirjailijan näytelmiä oli 34, ulkomaan naiskirjailijan 5, yhteensä ulkomaalaisia 39 (34 %).

Jo kuolleen miehen kirjoittamia oli 45, jo kuolleen naisen kirjoittamia 29, yhteensä kuolleitten teoksia 74 (65 %).

Elossa olevan miehen kirjoittamia oli 17, elävän naisen kirjoittamia 23, yhteensä 40 (35 %).

Jos luvuissa on lappia, se olkoon sitä lapin lisää. Minulle jäi tästä lukuprojektista semmoinen olo, että kunhan kirjallisuudesta jätetään turha maalaileva kuvailu pois ja keskitytään sanoihin ja tekoihin, pystyn kyllä lukemaan, mutta kun minun pitää kirjailijan puolesta päätellä onko jokin asia niin tai näin tai sitten kuvitella jotain tarinan kannalta merkityksetöntä höpsismiä, hidastuu lukeminen ja koko homma alkaa jumittaa. Sitä vastoin jos vaikka ollaan ostamassa päreitä pohjoisessa Suomessa ja samalla tarkastetaan myyjän varastot, että sattuisko sillä olemaan hyviä kirveitä, niin kyllähän semmoista lukee kuin kennenkä poeka.

Euripides: Ifigeneia Auliissa

Antiikin Hellaan näytelmäkirjailija Euripides (n. 485 – 406 eKr.) kirjoitti noin vuonna 405 eKr. ensiesityksensä saaneen murhenäytelmän, jonka K. V. L. Jalkanen suomenti nimellä Ifigeneia Auliissa. Luin sen vuonna 1966 ensimmäistä kertaa ilmestyneestä kirjasta, jossa on kaksi Euripideen näytelmää, nimittäin Medeia ja tämä Ifigeneia Auliissa.

Olen lukenut tämän nimenomaisen Ifigeneian tästä samasta kirjasta ainakin kahdesti aiemmin ja kun kerran olen opetellut ulkoa yhden pienen katkelman, voisi vaikka olettaa, että näytelmä on merkinnyt minulle jotain joskus nuorempana. Nytkin se tuntuu tosi hienosti sommitellulta ja vetoaa tunteisiini voimakkaasti. En itke koskaan ihan vollottamalla, mutta kyllä vesiä vuodattelin tätä lukiessa ja laajoja pätkiä luin ääneen, kuvittelin niihin sopivat näyttelijätyypit ja annoin mennä Euripidesta tunteella ja lujaa.

Näytelmän juoni lyhyesti. Muinaisen Kreikan sotalaivasto on lähdössä Troijan sotaan. Tuulet eivät ole suotuisat, Artemis-jumalatar vaatii tietäjän mukaan kreikkalaisilta ihmisuhria. Eikä ketä tahansa vaan kreikkalaisten sotapäällikön Agamemnonin  tytärtä Ifigeneiaa. Agamemnon suostuttelee tyttärensä tulemaan Auliin satamaan, jossa Kreikan laivasto odottaa kärsimättömänä sotaan lähtöä. Isä-Agamemnon valehtelee kirjeessä vaimolleen, että tytär vihitään ennen sotaretken alkua. Ifigeneia ja hänen äitinsä Klytaimestra  saapuvat Auliiseen onnen odotuksin, mutta vähän kerrassaan heille paljastuu, että tyttären on kuoltava, jotta kreikkalaiset pääsevät hakemaan Troijaan ryöstetyn naisen, Helenen takaisin. Seuraa syvä mielenmyllerrys, jonka päätteeksi Ifigeneia päättää suostua uhriksi. Hänelle selitetään sen tapahtuvan Kreikan tulevaisuuden turvaamiseksi (ettei enempiä naisia ryöstettäisi Troijaan). Lisäksi soturit uhkaavat ryhtyä aseelliseen yhteenottoon, ellei uhria ala kuulua.

Nuori Ifigeneia kasvaa näytelmän aikana huolettomasta, onnellisesta neitosesta täydellisen pettyneeksi kunnes hän lopulta urheana ja uljaana astuu uhrialttarille. Näytelmän esipuheessa Päivö Oksala  selostaa miten jumala_koneesta-ratkaisu oli Euripideen näytelmissä tavallinen tehokeino. Myös tässä näytelmässä murskaavaa loppuratkaisua lievennetään väitteellä, että juuri ennen Ifigeneian surmatuksi tuloa hänen tilalleen uhrikivelle ilmestyykin naarashirvi, jonka uhripappi veitsellään surmaa Ifigeneian asemesta. Äiti, jolle tapahtuneesta vain kerrotaan, epäilee tätä selitystä, eikä ihme, minäkin epäilen. Joka tapauksessa Euripides oli kirjoittanut jo aiemmin jatko-osan Ifigeneian tarinalle, näytelmän nimeltä Ifigeneia Tauriissa, jonka tapahtumista allekirjoittaneella ei ole tarkempaa tietoa.

Laitan tähän sen kohdan, jonka opettelin nuorna miesnä ulkoa ja kuulustelen sen sitten kaikilta lukijoiltani seuraavilla Hadeen kirjamessuilla:

Nyt kaiken yhteen mietelmääni keskitän:

On ihmislasten suurin onni valkeus.

Vain hullu Hadeen synkeyttä kaihoaa.

Elo kurjakin on autuaampi kuolemaa.

Oksala toteaa esipuheessaan, että Euripideen hahmojen luonteiden kuvaus on tarkoin eriteltyä ja perusteltua. Aristoteles  sen sijaan Runousopissaan  kummeksuu tämän näytelmän kohdalla, miten Ifigeneia rukoillessaan ei ole samanlainen kuin myöhemmin. Ifigeneia tosiaan muuttuu itkevästä armonanojasta nopeasti uljaaksi sankarihahmoksi suostuessaan uhrattavaksi. Minua se ei ihmetytä. Ifigeneia kasvaa tehtävänsä myötä, niin kuin nykyään sanotaan. Olipa tehtävän järkevyysasteesta mitä mieltä hyvänsä. Näytelmässä sitä paitsi selkeästi huomautetaan, että joukot ovat valmiita aseelliseen yhteenottoon ellei neitoa uhrata. Sotureilla on veren maku suussaan. Ifigeneia estää tämän asettumalla uhrattavaksi. Hänen puheroolinsa näytelmässä ei ole järin suuri, mutta sen merkitys on tähtien tasolla.

Lukaisin tästä kirjasta vain toisen näytelmän, jonka sivumääräinen pituus on selityksineen 75 sivua sekä esipuheen, jonka pituus on 12 sivua. Lukeminen sujui päivässä, tätä tekstiä mietin pisempään, mutta eipä siitä tämän kummempaa tullut.

Satakunta kuunnelmaa

Luvin tuossa vuen aekana satakunta kuunnelmoo. Tein niistä taolukkolistan, kahtokee niistä, heh. Jos niinkun kiinnostaa mittee oun lukenna.

Jos että meinoo nähä mittee siinä listassa lukkoo, niin ottakeepa huomijoon, että kyse onniin kuunnelmista, eekä niissä näköaesti oukkaan se parraen vaekutelman tarjooja. Kuunnelmat on toesta muata. Ehkenpä jo toesta aekookiin, semmosta hittaampoo ja hillitympee. Vaekka tehhään niitä kuunnelmija nykyväänkiin, tehhään tok siinä missä pärevasuja ja räsymattoja.

Kuolemantappaoksija näessä kuunnelmissa on melekein kun nykytekkarissa, mutta ylleensä eri paekoissa. Elämässä kumminniin harvemmin tostarinat piättyyvät kuolemaan, mutta onhan se aena ollu traamoessa semmosta, että pitäs jonkun heittee henkriepusa jotta piästäs oekeen tunnelmaan.

Piäosin nämä kuunnelmat on tietenniin alunperin suomenkielisijä, savvoo on joessaen välilöessä vähän maosteeks, mutta enimmäkseen männään tällä ensmäesellä kotmaesella. Toestakii on alakuun yrittänneet vähän pittee yllä ja hyvvee sieltäe on tullunna vaekkon suomentajat vähän piässeet välliin.

Monijaat näestä kirjottajista olvat minulle entuuvvestaan tuntemattomija, en käönnä laskemaan mitenkä isolla ossuuvvella. Vuan siinähän nuo tul tutuiks niinku kennenkä tytöt ja poejjat.

Mirjam Polkunen tuossa espuhheessaan tul sanoneeks, että kuunnelma on kuunnelma vasta esitettynä. No, tuossahan tuota on esitystä kun räsymattoo. Katelkee siitä ja Areenasta niitä voep kuunnellakkiin. Nii ja suattaahan jossaen kirjastoehen kätköessä vielä nykyväännii kuunnelmija löytyvä luettavaks asti. Katelkee tae kuunnelkee, mitenkä lysteettä.

Peeässä: Näötelmiin osalta tien listan vähän myöhemmin ja määttiijjä vielä linkkiin kanssa.

Suomalaisia kuunnelmia 1975 – 1977

Solja Kievari toimitti lukemani valikoiman vuosien 1975 – 1977 kuunnelmista. Yleisradion teatteriosaston johtajana vuodesta 1974 lähtien toiminut Mirjam Polkunen kertoo esipuheessa otsikolla Määrää ja laatua Radion teatteriosaston vuosittain tuottamien kuunnelmien määrästä: noin 50 uutta pitkää kuunnelmaa, joista kotimaisia 30 – 40, lyhyitä kuunnelmia (10 – 20 min.) noin 40 sekä jatkokuunnelmasarjan Kantolan perhe uusi osa joka viikko. Kuunnelmien uusintoja lähetettiin noin 80. Joka viikko lähetettiin yksi uusi pitkä kuunnelma, yksi pitkä uusinta, yksi lyhytkuunnelma ja jatkokuunnelman osa sekä joka toinen lauantai uuden kuunnelman pikauusinta.

Polkunen kysyy, onko tuotantoa liikaa. Hän päätyy siihen arveluun, että on tuotettava lavealla tarjonnalla erilaisille kuulijakunnille. Polkunen kertoo, että Kantolan perhe kerää kuulijoita yli miljoonan ja pitkät kuunnelmatkin saavuttavat 200000 – 300000 kuulijaa. Näitten tietojen lisäksi Polkunen arvioi lyhyesti ja kauniisti jokaisen valikoiman kuunnelman.

Kirjan toimittanut Solja Kievari kirjoittaa otsikolla Kuunnelman kirjoittajalle. Hän luo kuvaa siitä, millaisia asioita kuunnelmaa kirjoitettaessa on otettava huomioon ja korostaa myös kuunnelman monenmoisia mahdollisuuksia. Lisäksi Kievari esittää kysymyksiä kuunnelman kirjoittajille otsikolla Miten kuunnelmani syntyvät – kolmen kirjailijan haastattelu. Tein tästä oman mukaelmani, jonka esitän seuraavassa tekstissäni.

Eila Pennanen: Äiti ja poika. (1977) Poika täyttää 30 vuotta. Äiti tarjoaa kotoisan juhla-aterian. Muita hahmoja ei keskusteluun osallistu, mutta heitä kyllä mainitaan usein. Aiheena keskustelussa pojan alkoholismi ja äidin yksinäisyys.

Hannu Mäkelä: Juna Moskovaan. (1977) Neljä suomalaista lähtee makuuvaunun hytissä kohti Moskovaa. Esipuheessaan Polkunen esittää, että itse kukin voi tunnistaa itsensä näistä neljästä tyypistä. Minua esittävä hiljainen viides hahmo kyllä joukosta puuttuu, mutta enhän minä ole Moskovassa koskaan käynyt ja tuskinpa käynkään.

Iris Kähäri: Otolliset vuodet. (1977) Kovin lohduttoman kuvan kirkkoherran ja hänen perheensä elosta sutii Iiris Kähäri tässä kuunnelmassaan. Työväenaate nostaa päätään nuorisopastorin toiminnan myötä, tytär on yksinhuoltaja ja kuuntelee rokkia, isää hoitaa työlääntynyt vanhapiikasisar ja veli vajoaa syvään masennukseen kirkkomaalauksia koskevan tutkimuksensa tarkastamisen viipyessä. Lisäksi seurakunta suunnittelee kirkkoherran asunnoksi kerrostaloasuntoa vanhan pappilan sijasta. Onneksi kuunnelman nimen voi tulkita sitenkin, että kirkkoherra kaikesta huolimatta luottaa tulevaan.

Antti Tuuri: Lakko. (1977) Solja Kievarin haastattelussa Antti Tuuri kertoo kuunnelman pohjautuvan tositapahtumiin eli sanomalehti Kalevan painotyöntekijöitten lakkoon syksyllä 1976. Napakkaa mutta melkoisen asiallista keskustelua kuvataan työnantajapuolen näkökulmasta.

Tuula Mehtonen: Tainan kesä eli terve, aurinko! (1977) Tainan luokkatoverit pääsevät reissaamaan Eurooppaan, mutta Taina saa jäädä kesätöihin tukinuittotyömaalle! Varsinkin ensimmäisen työpäivän kaoottisuus aloittelijalle on hyvin kuvattu. Kasvutarina jostain Kemin seuduilta, paikallisella murteella sävytettynä.

Paavo Rintala: Šamaanien etuoikeus. (1975) Castrén, Matias Aleksanteri, lähtee tutustumaan Siperian samojedeihin 1840-luvulla. Hän on jo Vienan seuduilla sairastunut eikä tautiin löydy parannusta Siperiasta. Mutta löytyy muuta, kodan sammas, joka osoittaa Pohjantähteä, jonka ympäri tähtinen taivas pyörii kuin mylly etten sanoisi jauhinkivi. Kertojan ääniä on tässä kuunnelmassa kaksi, kerrottavaa siis riittää.

Eino Säisä: Joonas, Rantamäen isäntä. (1977) Joonaksella on hirttäynyt ryyppy päälle ja perheellä alkaa olla akku lopussa hänen kanssaan. Maatalon mahtava isäntä öisten perheneuvottelujen aiheena ja keskipisteenä. Tutulta tunnustaa.

Jaana Lappo: Banaanipotku. (1977) Mauri kamppailee kohoavien hintojen ja riittämättömien palkkojen maailmassa. Kuunnelma pelittelee sanaleikeillä, joissa yhdistyvät urheiluselostus ja hinta&palkkapoliittinen sanasto. Mauri täyttää tehtävänsä ja saa mennä.

Pirkko Jaakola: Kehtolauluja au-lapselle. (1977) Äiti menee vauvansa kanssa kasvatusneuvontaan ja saa sieltä neuvoja, jotka ovat kovin ajanmukaisia, viisivuotissuunnitelmakin löytyy. Perinteet kuuluvat menneisyyteen, kuten vissiin kuunnelmatkin...? Tuli mieleen miten EU-äänestyksen jälkeisenä päivänä vanha setä kurkisti lastenvaunuihimme ja tuumasi: ”Sielläkin nukkuu EU-lapsi.”

Ilpo Tuomarila: Hakaniemen leipomossa 1906. (1976) Kerrassaan maistuvainen historiallinen baakkelsi valikoiman lopuksi. Leo Mechelin teljetään konditoriaan, kun työläisjoukko alkaa metelöidä ja rikkoa raitiotietä. Kuunnelmassa leikitellään setämiehen puhelimen käytöllä ja muutenkin hitaalla päätöksentekokyvyllä.

Kirjassa on 271 sivua. Lukaisin sen kolmessa päivässä. Kaikki valikoiman kuunnelmat ovat alunperin suomen kielellä kirjoitettuja. Kuolemantapaukset ovat vähenemään päin, vain yhdessä kuunnelmassa sellainen tapahtuu.

Suomalaisen ääniä – Suomalaisia kuunnelmia 1970 – 74

Vuonna 1976 ilmestyi yhdeksäs Yleisradiossa esitettyjen kuunnelmien valikoima. Sen toimittivat tänäinen nimipäivänsankari Solja Kievari ja Terttu Talonen. Alun saatesanoissa toimittajat kehuvat kirjan kuunnelmavalikoimaa edustavaksi. Kuunnelmissa on tärkeää mitä sanotaan ja miten sanotaan.

Väinö Karihtala: Naavankaira. (1974) Rehelliseksi realistiksi mainittu kirjailija on tehnyt mielestäni lähinnä veijaritarinaa muistuttavan kuunnelman, jossa työttömät lappilaiset metsätyömiehet pyrkivät pysymään leivänsyrjässä keinoja kaihtamatta. Jotkut ovat hiihdelleet rajan yli Neuvostoliittoon, jotkut katsovat parhaimmaksi hankkiutua vankilaan velkojen takia ja muitten on etsittävä särpimensä toisin tavoin. Kaksi sankaria päättää ruveta luvatta possauttelemaan riistaa, jota metsissä riittää.

Seppo Urpela: Matti Joenmutka matkalla Jäämeren tielle. (1973) Erikoinen karikatyyrinomainen kulkuritarina. Nuori mies lukee kirjasta Jäämeren rannoista ja päättää lähteä sinne kesken heinänteon. Junasta löytyy matkaseuraksi kertomansa mukaan aivopuoli kulkuri.

Leo Kalervo: Iltamien jälkeen. (1970) Muistelin nähneen tämän perusteella tehdyn tv-elokuvan ja Elonetistä löysin tiedon, että sellainen onkin valmistunut vuonna 1980 Maikkarin tuotantona. Elokuvassa Aulista esitti Tom Pöysti, kuunnelmassa itseään seuloo Kari Franck. Kuunnelma sai vuonna 1970 Sokeain kuunnelmapalkinnon. Tiivistunnelmainen kuvaus varsin tyypillisestä väkivaltaisesta kuolemantapauksesta ja varsinkin sen karuista jälkiselvittelyistä.

Jukka Pakkanen: Tunti kerrallaan. Kuunnelmallinen kertomus tangosäveltäjän elämästä ja kuolemasta 1960-luvun Suomessa (1972) Heti perään toinen Maikkarin tv-elokuvaksi tekemä kuunnelma. Kuunnelmassa tangosäveltäjä Unto Monosen roolissa Martti Tschokkinen, tv-elokuvassa Esko Pesonen. Molemmissa tärkeää sivuosaa Monosen kannustajana eli itsenään esittää M. A. Numminen, jolle Mononen sävelsi tangon Naiseni kanssa eduskuntatalon puistossa. Unto Monosen tunnetuin tango on Satumaa.

Maijaliisa Dieckmann: Ari Virtanen, 8 vuotta. (1974) Kansakoulunopettajan kuunnelma maahanmuuttajalapsen ongelmista. Minusta tällä kuunnelmalla on sanottavansa tänäkin päivänä. Pitääkö lapsen saada kasvaa tekotiloillaan vai voiko maasta toiseen siirtyä ja pärjätä niinkuin kennenkä poeka? Voi tätäkin nimittää yksittäistapaukseksi ja voi olla nimittämättä.

Jussi Kylätasku: Matti Väkevä. Kuunnelmaooppera (1972) Matti Väkevä, peltonsa paketoinut pientilallinen lähtee Ruotsiin töitä etsimään monen muun tavoin. Kivikkoinen tie odottaa Suomen miestä naapurissa, eikä syyllistä kehnoon kohteluun löydy ei sitten kapitalismistakaan. Pirullista huumoria ja hauskahkoja heittoja aikaisempiin tunnettuihin runollisiin lähteisiin sisältää tämä keveästi riimitelty draama.

Esko Korpilinna: Uuteen maailmaan. (1973) Puhtaaksi kuunnelmakirjailijaksi mainittu Esko Korpilinna asui Ruotsissa. Tämä kuunnelma voitti vuonna 1973 Sokeain kuunnelmapalkinnon. Siirtolaisuus on vahvana aiheena esillä jo kahdessa aikaisemmassa kuunnelmassa, tämä on sitten kolmas samaa jatkumoa. Merellinen matkanteko saa absurdeja käänteitä laivan henkilökunnan omituisen asenteen myötä. Piinaavalla tavalla vauhdikas mustan huumorin kuunnelma.

Hannes Tompuri: Kun jata elää. (1974) Merelle mennään tässäkin kuunnelmassa. Kolme miestä on kalassa Suomen puoleisen itäisen Suomenlahden ulkosaarilla. Pääosaa, Topia, esitti Esa Pakarinen. Topi kertoo lapselleen kalasadun, miehille saaressa kalajutun. Välillä ajatukset luisuvat myös idästä kohoavaan punaiseen auringonnousuun, jos tällainen kuvaannollinen politisoiva retoriikka sallitaan.

Kirjassa on 266 sivua. Lopussa on luettelo vuosien 1973 – 1974 kuunnelmista. Lukaisin kirjan parissa päivässä. Kaikki kuunnelmat on alunperin kirjoitettu suomeksi. Kuolemantapauksia neljässä kuunnelmassa kahdeksasta ja lisäksi yhdessä on piakkoin luvassa useampia.

Kansan äänet – Suomalaisia kansankuunnelmia

Outi Nyytäjän toimittama pieni punakantinen kuunnelmakirja Kansan äänet – Suomalaisia kansankuunnelmia otti ilmestyäkseen vuonna 1973.

Irene Rajala: Karjakko ja kartanon kummitus. (1970) Tämän kuunnelman olinkin jo kuunnellut joskus toivekuunnelmien joukossa. Karjakko-kuunnelmassa on tavallaan kaksi teemaa: toinen on perinteinen kummitusjuttu ja toinen on maatilan työväen kurja asema. Tapahtumat voisi sijoittaa jonnekin 1900-luvun alkuvuosikymmenille. Lypsäminen suoritetaan käsin, eläinlääkärin sijasta käytetään paikallista eläintenparantajaa. Taloon saapunut hyväjuoninen karjakko ottaa hommat hoitaakseen ja ryhtyy toimimaan kuin pääluottamusmimmi. Hänen suurimmat avunsa neuvotteluissa isäntäväen kanssa ovat asiantuntemus ja luja itseluottamus, pakkokeinona hän väläyttää poislähtöään. Kummitusjuttu nivoutuu kuunnelmaan kartanon työväen aikaisemman vielä kaameamman kohtelun kautta. Kummituksiin karjakko suhtautuu ihastuttavan maanläheisesti eikä ala kirkua tukka pystyssä niitä kohdatessaan. Karjakkoa esitti kuunnelmassa Eriikka Magnusson. Kuunnelma voitti Pohjoismaiden kuunnelmakilpailun Suomen palkinnon. Irene Rajalan kerrotaan olleen itseoppinut kirjailija, tunnustaa siltä kuin se näkyisi kuunnelmassa siten, että draamallisen uudistushenkisyyden sijasta korostuu tieto työväen huonoista asuinoloista ja karusta köyhyydestä (lue: todellisuudesta).

Toivo Lyytikäinen: Tivolielämää. (1970) Kiertävän tivolin hahmoja ja tunnelmia. Luettavaksi on enemmälti hahmoja, kuunneltuna saisi ehken enämpi irti. Miesten elolle viihdyn suovat korpikuusen kyynelet ja naisseura. Niin ja hanurinsoitto.

Kyllikki Leisti: Elian vaunu. (1968) ”Postibussilla” Juppurasta Kumppukseen matkataan tässä erikoisessa kuunnelmassa, joka muistuttaa kertomusta. Kertojan ääntä vain ei tarvita, sillä matkustajissa on sen verran puheliasta väkeä, että he kyllä selvittävät oudommallekin missä mennään ja mitä vauhtia. Kahdeksan ihmisen kuljettamiseen suunnitellussa ajokissa (moottorikelkka, jossa matkustamo?) matkaa tietöntä taivalta Utsjoen erämaassa melkein kymmenkertainen määrä joukkoa(!). Kuunnelma on äänitetty Kuopiossa.

Rauha Knuuttila: Ote arjesta. (1972) Suomalaisen maitotilallisen kalseasta tilanteesta huolimatta perustaltaan jokseenkin valoisa ja tervehenkinen kuvaus eteläiseltä Pohjanmaalta. Helpotettua murretta jutteleva nelihenkinen perhe asuu perintötilaa ja koettaa selvitellä reittiään maatalouden ja muunkin yhteiskunnan murroksessa, jossa viljelijä saa tehdä pitkää päivää siinä missä tavan työmies selviää kahdeksalla tunnilla. Nuorten omat murrokset menevät siinä sivussa. Hyvin sommiteltu kuunnelma.

Elsa Vuontisjärvi: Latusankari. (1970) Nouseva hiihtäjätähti lähtee kilpailureissulle ja vaimo jää lapsen kanssa kotiin. Vaimon luo tv:n ääreen pakkautuu muitakin urheilusta kiinnostuneita seuraamaan hiihtäjän menestymistä. Hauskaa, että urheilusta on tehty näin aidonoloinen kuunnelma, luulisi aiheen suomalaisia kiinnostavan.

Antero Viljanen: Elävän leski. (1971) Maalaiskylän pikku mökissä asuva Eeva, kahden pienen lapsen äiti on eronnut. Mies ei ole pitänyt puoliaan oikeudessa eikä ole saanut tapaamisoikeutta. Tämä jo aiheuttaa kitkaa eroparin väleihin. Miten naapurusto suhtautuu muuttuneeseen tilanteeseen, miten uuteen poikaystävään ja miten poikaystävä Eevaan? Hieno loppulause päättää erinomaisen, novellimaisen kuunnelman.

Tauno Terho: Aseeton sotilas. (1968) Vääpelin entinen koulutoveri ilmoittaa, ettei halua sodassakaan kantaa asetta uskontonsa vuoksi. Vääpeli hyväksyy asian, vaikka se tuottaakin vaikeuksia. Aseeton sotilas palvelee hevosmiehenä, vaikkei entuudestaan tunne hevosia. Vihollisen läpimurto nostaa aseettoman sotamiehen tilanteen esiin. Sota tuntuu kaipaavan yhtäkin miestä. Sokeiden kuunnelmapalkinnon voittaja. Sotamiehenä Seppo Kolehmainen.

Hannes Tompuri: Täällä ei kuulu tavallinen puhe. (1972) Metallivalimolla tapahtuu. Teollisuustyöntekijöitten arkea ja uhmaa kuvasteleva kuunnelma, jossa aloittelevaa nuorta miestä opastetaan sekä työhön että yleiseen asennoitumiseen sanotaanko vaikka yhteiskunnalliselta kannalta. Kiintoisana yksityiskohtana tulee esiin se miten työttömyyskorvauksen saanti riippuu puolison tuloista. On sitä ennenkin osattu.

Kirjan lopussa ennen vuosina 1970 – 1972 ensiesitettyjen kuunnelmien luetteloa on Outi Nyytäjän ja Pekka Lounelan teksti Uudet äänet. He kertovat miten Yleisradion vuonna 1966 järjestämä kuunnelmakilpailu vaikutti siihen, että ohjelmistoon alettiin valita kuunnelmia, joitten pääasiallinen voima ei ollut taiteellisessa vaikutelmassa vaan siinä, miten ne onnistuivat heijastamaan tiettyjä elämän osa-alueita. Nyytäjän ja Lounelan tekstiä seuraa lyhyt luonnehdinta jokaisesta teoksen kirjailijasta.

Kuolemantapauksia esiintyy kolmessa kuunnelmassa, kaikki ovat alkujaan suomenkielisiä. Kirjassa on 253 sivua, lukaisin sen parissa päivässä.

Kahden vuoden äänet – Suomalaisia kuunnelmia 1966 – 1967

Paavo Rintala: Elokuun ääniä. (1966) Elokuinen saunailta. Miehet eivät ui, mutta nauttivat virvokkeita ja rapsuttelevat unbewusstejaan korvan takaa.

Erkki Ahonen: Kuriiriupseeri. (1967) Lapin sotaa toisella puolen rintamaa, pelkoa, jäähyväispuheita, muisteloita, saksalaisia, viiniä ja naisia, kuolemantapauksia. Tapahtuu vuonna 1944 ja yhä vain vuonna 1967.

Anneli Pukema: Kasperi eli erään vararikon analyysi. (1966) Saara tulee toimitusharjoittelijaksi kepulaisten lehteen. Keski-ikäinen Kalle ei muka aluksi huomaa häntä, mutta vähän kerrassaan heidän välilleen kasuaa kahden kypsän aikuisen suhde. Uraakin on luvassa, molemmille.

Hans Fors: Vaivaisten valssi. Kompositio äänille (1966, Vilsevals, suom. Johannes Brink) Sodanvastainen purkaus, runollinen kollaasi sotilaista, naisista heidän ympärillään ja sen semmoisesta. Sisältää kuolemantapauksia.

Esko Korpilinna: Kammottavia naapureita. (1967) Tämä kotoisalta kuulostava otsake ei valitettavasti viittaa siilinjärveläisiin naapureihin. Tosin pensasaidan mataluudesta tässäkin kärsitään – silmälläpito vain tapahtuu kertojista poispäin toisin kuin meillä. Luultavasti paikkakuntakin on toinen, kuunnelma sijoittunee eteläiseen Afriikkaan. Yksi kuolemantapaus. Kirjoittaja on tällä kertaa ruotsinsuomalainen.

Marja Rankkala: Jako kolmeen. (1967) Nuorten aikuisten ystävystymistä ja parinmuodostusta. Laitan tästä näytteeksi kauniin katkelman suvantovaiheesta, jossa Auli kuvailee Kristeriä parhaimmillaan:

Metsässä sinusta tulee valpas hyväntuulinen kettu. Sinä nuuhkit pitkään kaikkia lemuja... Männyt tuoksuu pihkaa ja kuusenjuureen on piilotettu pontikkapannu. Kettu lojuu kyljellään iltapäivänpaisteessa, se ravaa kangasta, survoo kanervia... se kurkkaa pöheiköstä. Irtolaisuus on sen elinehto, muuten se ei voi virnuilla...

Eero Silvasti: Kihlaus kello kuusi. (1966) Eero Silvasti juonsi ainakin 1970-luvulla pohdiskelevia, valtioviisaita ohjelmia televisioon. Sanat ”kuitenkin kaikitenkin” hän lausui aina selkeän ikihonkaisesti artikuloiden. Tässä pikku kuunnelmassa sävy on kokonaan toisenlainen. Nuorten rakastavaisten orastava onni on vaakalaudalla, oven läpi käytyjä keskusteluja vaaniva Rouva löytää liittolaisen Sosiaalivirkailijasta, jonka myrkystä näyte:

Elää jatkuvasti tarkkailun alaisena, koska tapaus on selvästi latentti kriminaali... Sanoisinko tapaus on katsottava tietyissä olosuhteissa vaaralliseksi ympäristölle...

Pirkko Jaakola: Uneksijan ehtoollinen. (1967) Pirkko Jaakolan omaa tyyliä, jossa surrealismi ja absurdismi lyövät toisilleen kättä, mikäli sattuu olemaan jäljellä niitä käsiä. Hauskojakin hetkiä on löydettävissä ihan etsiskelemättä. Useampia kuolemantapauksia, joista jotkut lopullisia.

Paavo Haavikko: Audun ja jääkarhu. (1967) Ilmeisesti islantilaisiin saagoihin tai sen sellaisiin pohjautuva kuunnelma, jossa nuori Audun lähtee matkalle Islannista, jossa tutustuu vaiteliaaseen mieheen, joka on päätynyt kotivävyksi taloon mentyään naimisiin nuoremman tyttären kanssa, vaikka vanhemmasta oli ensin puhe. Audun poikkeaa matkallaan Grönlannissa hankkimassa kesyn jääkarhun, jota sitten päättää käväistä näyttämässä Norjan ja Tanskan kuninkaille. Hänellä puhutaan olevan hyvä onni, mutta kestääkö sen koko pitkän matkan ja riitaisten kuninkaitten tapaamiset? Jahkailevaa vuoropuhelua, jota näyttelijät pääsevät eläytymisellään värittämään. Kaikkiaan ihan kelpo kuunnelma, jolle on kertynyt esityksiä muuallakin kuin Norjassa.

Tämän Jyrki Mäntylän toimittaman vuonna 1969 ilmestyneen kirjan loppuun on sijoitettu Pekka Lounelan Jälkisana. Lounela kertoo mm. näkemyksiään siitä, miten kuunnelmissa taiteellinen näkemys on tärkeämpää kuin dokumentaarisuus. Hän luonnehtii lyhyesti kirjan kuunnelmia.

Kirjan viime sivuilta löytyy luettelo kahden vuoden aikana esitetyistä kuunnelmista. Kuolemantapauksia on 4/9 kuunnelmassa, yksi on alkujaan ruotsinkielinen. Kirjassa on 288 sivua. Lukaisin sen parissa päivässä.

Suomalaisia kuunnelmia 1964 – 1965

Jyrki Mäntylä toimitti kirjan Suomalaisia kuunnelmia 1964 – 1965. Esipuheen otsikolla Kymmenen kirjoitti Pekka Lounela, joka jatkoi Yleisradion teatteriosaston päällikkönä Olavi Paavolaisen jälkeen. Lounela jatkaa aikaisempien esipuheitten tapaan kuunnelman puolustamista niitten arvon todellisia tai oletettuja väheksyjiä vastaan. Hän kirjoittaa, että televisionäytelmiä ja kuunnelmia pidetään usein käyttötaiteena, joka on jotenkin alempaa kuin ikuistaide. Hän väittää kuunnelman korvaavan ehtymässä olevan lyhytproosan, kuten lehdissä julkaistujen novellien, tarjontaa.

Paavo Rintala: Ihmisiä syövät hevoset. (1964) Totalitarismi-dystopia, joka tapahtuu A:n kaupungissa. Tohtori A vedetään keulahahmoksi liikkeeseen, jonka tunnuksena ovat hevoisen kuvat, joita alkaakin ilmaantua ihmisten rintapieliin ja kauppaliikkeitten ovenpieliin. Ihmiset suostutellaan/kehotetaan nielemään sylinteri (koronavilkku?), joka syö heidän sisältään epäluotettavuuden madon ja saattaa heidät yksimielisiksi. Tohtori sanoittaa omat ajatukseni kuunnelmain runsaitten kuolemantapausten suhteen seuraavasti:

Saattoi olla, että ihmiset ennen aikaan välttämättä halusivat saada ruumiin, kun näytelmä loppui tai ainakin suuren katastrofin... Mutta me olemme tulleet uuteen aikaan... jokainen alkaa vaistota, että semmoiset murhenäytelmät eivät voi enää uusiutua...

Bengt Ahlfors: Piispan pulma. (1965, Biskopens dilemma, suom. Pentti Saaritsa) Mainosmies esittää piispalle hyvinvointivaltion dilemmaan ratkaisun, jolla voisi poistaa aineellisen puutteen koko maasta. Piispan sihteerin mielestä mies on piru mainosmiehen hahmossa. Olisi kiva kun voisi tutustua lisää Ahlforsin teksteihin.

Kirsti Hakkarainen: Onneksi on rahaa. (1965) Teinitytöt ovat menettäneet sodassa isänsä ja nyt on äitikin kuollut sairauteen. Tytöt järjestelevät äidin hautajaisia sotakorvausrahoilla. Tyttöjen kepeä keskustelu valostuttaa karua aihetta ja tekee kuunnelmasta hyvin koskettavan. Siskoksina Elina Salo ja Aila Arajuuri.

Reino Lahtinen: Syksyinen ukonilma. (1965) Ihan tuli tv-sarja Rintamäkeläiset mieleen tästä kuunnelmasta ja Lahtisen tekstiä sekin näkyy olevan. Tunnelmapala maaseudulta, jännite kasvaa lähes huomaamatta, purkautuu ukonilmaan ja päättyy potatinnostoon.

Arno Isaksson: Ei mitään uutta aamulehdessä. Pakinakuunnelma (1964) Seuraillaan pariskuntaa aamukahvipöydässä. Mies vastailee hajamielisesti vaimolleen, lukee sanomalehteä ja käy mielessään keskustelua uutisten, mainosten ja ilmoitusten kanssa.

Tapio Tyni: Joka toinen sunnuntai. (1964) Minulle tuntematon kirjoittaja, mutta tekstissä on erikoista imua. Aikuisen pojan sunnuntaivierailujen tunnelma saattaa kertojasta tuntua rasittavalta, mutta minussa se herätti voimakkaita kaipuun ja sympatian tunteita.

Juhani Peltonen: Surunapit. (1965) Peltosmainen tarina, jossa Minä matkustaa junassa ja jututtaa vierustoveriaan, jolla on surunappi. Jututukseen sekaantuu myös Metsästäjä. Juna ja kuunnelma rymistelevät keväisessä lumimyrskyssä yli siltojen, sukeltavat tunneliin ja heittelehtivät vaihteissa. Myös hätäjarru on keksitty. Minää esittää Erkki ”Kaptah” Luomala.

Simo Salo: Sukutarina. Kuunnelmaruno (1964) Edellisen kuunnelmavalikoiman vanhatestamentillinen aiheisto saa jatkoa, nyt ollaan veljellisen murhamysteerin äärellä. Kirjoittaja tuntee Raamatun sen verran hyvin, että kirkonmies hän oli. Tekstinä tämä on luettavampi kuin edellisen teoksen kuunnelma, mutta varmaan toimisi paremmin kuultuna.

Aapo Junkola: Lämmön maksimi ja minimi. Monologi (1965) Vanha insinööri muistelee, rinnalla Ääni lukee I. K. Inhan kuvausta tri Livingstonen Afrikan löytöretkistä. Myös insinööri on maailmaa nähnyt. Hän on porannut öljyä Bakussa ja Meksikossa. Hän on tarkka mies, mitannut lämpötilojen minimit ja maksimit vuodesta 05 alkaen. Nyt kello raksuttaa viime hetkiä. Livingstone kohtaa määränsä pään ja insinöörin muististakin alkaa veto loppua. Monologiksi kuunnelmassa on kaksi esittäjää, insinöörinä Toivo Mäkelä ja äänenä Heikki Kahila.

Marja-Liisa Vartio: Saara. (1964) Kuunnelma kahdesta kotiapulaisesta, jotka ovat toistensa vastakohtia. Nuori, iloinen ja huikentelevainen Saara on saanut jo loparit. Hänen tilalleen astelee neiti Kaarne, salaperäinen, vähäpuheinen työkone, joka tekee työnsä kuten on tottunut ja siihen saa isäntäperhekin totutella. Kaikki on siistiä, rauhallista, mutta pinnan alla kuohuu. Tämä kuunnelma olisi voitu kirjoittaa sata vuotta aikaisemmin Venäjällä, mutta kyllä sen nytkin voi lukea yhtäläisellä ihmetyksellä. Vuoropuhelu on sujuvaa, mutkissa luistattavaa, niin että jännite säilyy koko ajon ajan.

Kirjassa on 337 sivua. Lukemiseen kului kolme päivää. Kuolemantapauksia viidessä kuunnelmassa kymmenestä, alkujaan ruotsinkielisiä kuunnelmista vain yksi.

Suomalaisia kuunnelmia 1952 – 1963 II osa

Marja-Liisa Vartio: Säkki. (1959) Outo iltakeskustelu avioparin välillä. Vaimo vaatii huomiota, hän on taiteilijaluonne, yliherkkäkin. Mies taas on asiallinen kuin kivi, muodollisen seuranpidon harrastaja. Sotien jälkeisen ajan psykologisointi nostaa päätään tässä kuunnelmassa, johon on sentään rakennettu helpottava jumala_koneesta-lopetus.

Heimo Susi: Gundar ja lohikäärme eli kertomus yhden kunnon sankarin kiusauksista, epäilyistä ja surkeasta lankeemuksesta. (1960) Viekasteleva tarina kuningattaren hovista, ritareista ja lohikäärmeestä. Tykkäsin kovasti. Tuli muuten vain mieleen miten ritari Yrjö taisteli kuulemma joskus lohikäärmettä vastaan, mutta mahtaako Yrjö tulla, kun ei sen griipinkään kanssa niin varmaa ole? Ja montako miljardia kannattaa maksaa varmuudesta saada nukkua yönsä rauhassa?

Bo Carpelan: Oma hahmosi oven takana. Mustaan sävytetty fantasia. (1960, suom. Helena Anhava, Din gestalt bakom dörren) Kun miehellä on eri asunnoissa kaksi naista, Anne ja Lili, ei ole ihmekään, että mies tuntee tiedostamatonta tarvetta kahdentua. Alkon hinnaston selaaminenko vai unettava bussimatka saavat sen aikaan? Kuunnelman mies nimeltä Kim jakautuu niin, että syntyy Kim I ja Kim II. Ihan kuten Suomalaisia kuunnelmia 1952 – 63 on jakautunut osiin I ja II. Eivätkä Anne ja Lilikään saa selvää mikä miehessä on muuttunut, kun Kimin kädet ovat kuin Eesaun jalat. Loppujakin on kaksi. Ainakin.

Leo Kalervo: Päivän tauot. (1960) Varastomiesten elämän kiehuntaa yhden heinäkuisen lounastauon ja kahvitauon aikana. Ihan ok kollektiivikuunnelma.

Esko Korpilinna: Karhunkuoppa. (1961) Vähintääkin mystillinen kuunnelma. Vaikea valita onko kyseessä absurdi eksistentialismi vai eksistentialistinen absurdismi. Miehet kohtaavat toisensa etsiessään itseään ja eläintarhan karhuja katsellessaan.

Kyllikki Mäntylä: Huominen päivä. (1962) Oprista kertonut Kyllikki Mäntylä kirjoitti tämän joskus myöhemmin uusintana kuulemani kuunnelman Larin Paraskesta. Kuunnelman ohjauksesta vastasivat Sakari Puurunen ja kirjailijan poika Jyrki Mäntylä, joka myös toimitti tämänkin kuunnelmavalikoiman. Kuunnelman kesto on 100 minuuttia, musiikin on kansansävelmien pohjalta sovittanut Jorma Panula. Pääosan, useammassa iässä tavattavan Parasken osan esittää Eeva-Kaarina Volanen. Paraske laulaa runoja kotiseudullaan Miiskunmäessä, Inkerinmaalla. Hän kaihoaa Suomeen, Vaskelaan, jonne sitten asettuukin asumaan vanhemman miehen vaimona. Kuunnelma seuraa Parasken työntäyteistä elämää, jossa ilo ja suru vuorottelevat laulun saattelemina.

Walentin Chorell: Ennen kuin sanat lausutaan. Monologeja radiolle. (1956, suom. Helena Anhava, Innan ordet) Tässä kuunnelmassa annetaan ajan pysähtyä. Veli on pukittanut veljensä naista, nyt ollaan tiukan neuvonpidon edessä. Kaikkien ajatukset kuullaan ennen kuin kukaan sanoo mitään. Vaikuttaa paremman väen korttipeliltä. Korttia on joskus mukava pelata, mutta radiosta kuultuna se on aika tylsää.

Simo Salo: Matka. Kuunnelmaruno. (1963) Vanhatestamentillinen aihe, joka ansaitsisi tulla kuunnelluksi kuunnelmana eikä ainakaan tulla luetuksi puolinukuksissa loppiaisaattoiltana. Sai tämä minut silti ajattelemaan, että Euripideen Ifigeneia onkin kenties vain muunnelma Abrahamista valmistautumassa uhraamaan Isakia (vrt. Abraham – Isak ja Agamemnon – Ifigeneia). Ehkä erämaahan karkotettu Haagar on myös saanut toisintonsa Ifigeneian kohtalossa?

Veijo Meri: Suomen paras näyttelijä. (1963) Hieman selkiintymätön tarina taiteilijasielusta, joka on vailla kiinnitystä. Pikkukaupungin teatterin johtokunnalle hän rupattaa seuraavasti:

Kun minä olen katsellut näitä Suomen teattereita, niin totta on, että samat siellä istuvat, oma kannattajakunta, teatterinystävät. Aina sama ralli, lauantaina sentään maalaiset, se on silloin vähän raskasta näytellä, kun ne eivät uskalla nauraa millekään tai sitten nauravat koko ajan, etteivät nauraisi väärässä kohdassa.

Kirjassa on 304 sivua + 10 sivun luettelo 1952 – 63 ensiesitetyistä kuunnelmista ja dramatisoinneista. Kuolemantapaus on mukana 2 – 3 kuunnelmassa laskutavasta riippuen. Alkujaan ruotsinkielisiä on mukana 2/9. Luin tämän kolmessa päivässä.

Suomalaisia kuunnelmia 1952 – 63 I osa

Suomalaisia kuunnelmia 1952 – 63 I osa julkaistiin vuonna 1964. Alussa on teoksen toimittajan Jyrki Mäntylän esipuhe nimeltä Nelikymmenvuotias kuunnelma. Mäntylä määrittää kuunnelman taidemuotona saaneen alkunsa 40 vuotta ennen kirjan julkaisuajankohtaa. Jonkin matkaa on ehditty edetä niistä ajoista, jolloin Yleisradion ensimmäiseen kuunnelmakilpailuun vuonna 1929 pyydettiin osallistumaan kuullelmilla, joissa on korkeintaan kolme näytöstä ja kestoa korkeintaan tunti. Mäntylän mukaan kuunnelmasta on kehittynyt oma taiteenlajinsa, jolla on yhteistä eri kirjallisuudenlajien kanssa. Hän arvelee kuunnelmalle löytyvän tilausta maailmassa, jossa ihmiset elävät keskellä kuvatulvaa.

Kauko Valta Ylänne: Aurinko nousee huomenna. (1952) Amerikkalaisessa vankilassa tapahtuva öinen välikohtaus, jossa vankilaan tuotu uusi vanki kohtaa lähdössä olevan istujan. Kauko Käyhkö on saanut vetääkseen komean roolin kokeneempana vankina.

Kalervo Siikava: Viimeinen vaunu. (1952) Härkävaunussa matkataan juutalaista laulua laulellen. Alkaa sen pohdinta miten tältä olisi voitu välttyä, tunnelma kiristyy. Lyhyt tunnelmapala tämäkin.

Anna Bondestam: Yhteenkasvaneet. (1951, Sammanvuxna, suom. Marja Rankkala) Äiti ja tytär käyvät keskustelun, joka olisi pitänyt käydä jo aikoja sitten ja jonka he tulevat luultavasti käymään vielä monta kertaa uudelleen samalla menestyksellä.

Eino Koivistoinen: Silkkipurjeet. (1953) Onneksi on huumoriakin mukana, vaikka tämmöistä mustanpuhuvata. Muistelen lukeneeni saman tarinan novellimuotoisena valikoimasta Sähke Jumalalle. Kuunnelmana nauratti jonkin verran, ehkä ivalliseksi viheltelyksi kuvaillun välimusiikin ansiosta. Veijaritarina.

Helvi Erjakka: Kun on yksin. (1954) Irma saa kevyet konttoriraivarit ja lähtee kesken päivän kotiin, jossa sitten pui tapahtunutta ja muistelee menneitä, onnellisempia aikoja, jolloin hänellä oli oma rakas ja miettii lopulta omaa sielullista rakennettaan, että onko se jotenkin viallinen, kun yrittää kestää enemmän kuin jaksaa. Kirjailijan itse esittämä monologi. Kesto 24 minuuttia. Luullakseni ihan toimiva esitettävä.

Lauri Leskinen: Kevätjuhlan jälkeen. (1955) Edellisestä kuunnelmasta jo tuli vahvasti mieleen joulun seutuun katseltu liikuttava dokumenttiohjelma Neiti Aika, jota suosittelen. Sama sävy jatkuu tässä kuunnelmassa, jossa vanha maalaiskoulun opettaja on jäämässä eläkkeelle ja käy vaimonsa kanssa läpi menneitä.

Lars Hamberg: Sälli tulee vieraisille. (1955, En bose gör visit, suom. Eila Raisalo) Kuunnelma päättyy gongiin, jonka jälkeen seuraa kuunnelman vaihtoehtoinen loppu, joka päättyy gonggongiin. Prokuristin sällimäinen veli kiristää häneltä rahaa. Säntillinen mies on inhan veljensä edessä puolustuskyvytön. Kuunnelma tavallaan kysyy, kumpiko veljes on yhteiskunnalle vaarallisempi yksilö ja miten hänen turvallisuutensa voidaan taata, jep-jep.

Erkki Koivusalo: Kuollutta ei voi murhata. (1955) Juonikas rikoskuunnelma. Paljon auttaa eläytymisessä, kun näyttelijöinä olivat olleet mm. Matti Ranin, Maj-Brit Heljo, Leo Riuttu, Keijo Komppa. Siinä saa helpolla äänet ja luonteen kuunnelman hahmoille.

Leo Apo: Mikael ja joutsenet. (1956) Mikael ja Joni rakentavat purjevenettä. Kevät muuttuu kesäksi ja vene valmistuu. Elma tulee katsomaan miesten puuhia ja ruskettuu päivä päivältä, oo-ja. Veneestä kiinnostuvat muutkin. Merihenkinen kertomus ystävyydestä, joka joutuu koetukselle.

Kirsti Siiskonen: Baarin puolelta. (1958) Alkoholiin vaipuvainen ravintolanemäntä kertoo elämästään tiskaajalle, jonka on palkannut pitämään silmällä uutta miestään ja tytärtään.

Reino Lahtinen: Yks Väiski vaan. (1959) Kaupunkilaisen teinipojan kertomus alkaa nimellisellä vitsinväännöllä ja kohoaa pusutason kuvaukseksi suurten ikäluokkain parinmuodostuksen esiasteista. Välivihellysten kera.

Vieno Hamara: Langennut lehmä. (1959) Lyhyt mutta huomiotaherättävän nasevasanainen sekä erityisen vauhdikas kuvaus kiusallisena aiturina tunnetun lehmän elämän parhaista hetkistä, jotka huipentuvat lauman jukolalaiseen karkumatkaan metsäiselle kukkulalle. Sitä ennen katoava lypsykarjanhoito saa oman ylistyslaulunsa:

Pöh... ei mikään ole kuin entisten hyvien piikojen aikana. Maanittelivat, toivat jauhojuomaa, laulella hyryyttivät. Sekin vanha-emäntä vainaa, miten sielukkaat kädetkin sillä oli, lypsäminen kuin runoa. Tuli vastaan leipäpala kädessä... se oli lehmällistä aikaa se. Nyt ne eivät osaa edes laulaa, lypsykoneet. Radiot niillä vinkuu ja gramofoonit...

Kirjassa on 266 sivua. Lukaisin sen vuoden kolmen ensimmäisen päivän aikana.

 PS Kuolema vierailee näistä kolmessa tai neljässä kuunnelmassa laskutavasta riippuen. Alkujaan ruotsinkielisiä kuunnelmista on  2/12.

Elvira Willman: Lyyli ˑ Kellarikerroksessa ˑ Juopa

Uudessakaupungissa syntynyt ja Helsingissä opiskellut ja uransa kirjailijana luonut Elvira Willman (1875 – 1925) kirjoitti useamman näytelmän. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura julkaisi vuonna 2007 kolme hänen näytelmäänsä yhdessä kirjassa, jonka minä nyt sitten luin. SKS:lle kiitokset tästä julkaisusta, toivon edelleenkin lisää tuntemattomiksi jääneitten kirjailijoitten teoksia kansalle luettavaksi.

Kirjan alussa on Elsi Hyttisen laatima esipuhe Työväenkirjailija Elvira Willman. Hyttinen tuo esiin sen, miten Willman näytelmissään näki naiset proletariaattina proletariaatin joukossa. Hän kertoo, että arvosteluissa Willman aluksi nähtiin Minna Canthin työn jatkajana. Kirjailijan suuntautuminen työväenliikkeen piiriin hiljensi porvarillisen myötämielisyyden. Willmanin myöhempiä näytelmiä esitettiin punakapinan aikaan. Valkokaartin päästessä voitolle kirjailija pakeni Neuvosto-Venäjälle, jossa kuoli.

Lyyli. (1903) Nuori ja nätti Lyyli, työmiehen tytär, on työssä paperikaupassa. Hän rakastuu Birgeriin, joka on varakkaan perheen poika ja opiskelee lääkäriksi. Vaikka Lyyli saa naapurustossaan nähdä useita naisia, jotka joutuvat kamppailemaan toimeentulostaan ja hoitamaan aviottomia lapsiaan, Lyyli uskoo Birgerin rakkauteen, sillä Birger edustaa hänelle sellaista vaurautta, josta hän lapsesta asti on haaveillut. Näytelmä käynnistyy hieman raskailla ja pitkästyttävillä naapuruston rupattelutuokioilla, mutta sähäköityy selvästi loppua kohden, kun repliikit lyhenevät ja panokset kovenevat. On helppo nähdä yhteys Canthin Työmiehen vaimoon. Willmanin näytelmä ansaitsee kiitokset siitä, että loppuratkaisu ei ole ylidramaattinen. Siksi kai tästä ei ole aikoinaan elokuvaa väsättykään. Vaikka pihapiirin ja naapuruston elämän kuvaus tuntuukin paikoin pitkäpiimäiseltä, näkisin sen silti arvokkaana kulttuurin tallenteena.

Kellarikerroksessa. (1907) Kellarikerroksessa on varsinainen kollektiivinäytelmä, jossa pääosaa on vaikea nimetä. Tapahtumat pyörivät Laitisen suurperheen ja neljän samassa pihapiirissä asuvan ilotytön ympärillä. Tyttöjen asiakkailla on myös oma osuutensa tapahtumiin, samoin kuin siveyttä edistävällä kiertelevällä puhujalla. Pihapiirin puutalojen asukkaita yhdistää vähävaraisuus. Se ajaa perheet kurjuuteen ja tytöt haureuteen ansioita saadakseen. Ansioita kyllä kertyykin, mutta myös poliisin huomioita ja irtolaistuomioita. Tyttöjen luona vierailevat herrat pitävät hauskaa, muutoin ovat vitsit vähissä ennen kuin kerrassaan loppuvat. Laitisen perheen asuinolot ovat kurjat: vetoisa ja kostea kellarikerroksen asunto sairastuttaa asujansa, toivottomuus ajaa miehet ryyppäämään. Lopussa mainittava sosialismin aatteen nousu tuntuu liittyvän johonkin toiseen näytelmään, vaikka itse olosuhteitten kannalta se lienee selkeä seuraus.

Juopa. (1909) Edellinen näytelmä päättyy sanoihin: ”Miksi pitää minun vielä tämäkin kalkki juoda?” Seuraavalla aukeamalla seisoo uuden näytelmän nimenä Juopa. He-heh. Juopa tarkoittaa näytelmässä luokkasotaa, työväenluokan ja rahanvallan kamppailua. Siinä mielessä edellisen näytelmän loppu ennakoi tätä näytelmää, jossa oikeastaan kuvataan työtaistelua. Koska kyseessä on taideteos, nähdään työtaistelu osana laajempaa sotakenttää ja yhtenä kuvauksena ihmisten yhteiselosta. Maaseudulla sijaitsevassa lumppupaperitehtaassa häärää työnjohtaja, joka ainakin ahdistelee seksuaalisesti naistyöläisiä. Työnjohto kieltäytyy irtisanomasta työnjohtajaa, sillä näytöt puuttuvat. Tämä käynnistää työläisten lakkopuuhat, joissa ei kunnian kana kaakata lakkoilijoille. Saksalainen työnjohtaja neuvoo tehtaanomistajaa kutsumaan avuksi venäläistä sotaväkeä, mikä tuntuu ruotsinkielisen säätyläisen mielestä vastenmieliseltä ajatukselta. Sen sijaan hovineuvoksen rouvan mielestä pitäisi hommata enemmän kuularuiskuja, sillä lampaita pitää pelottaa – ja sosialistit ovat lauma pässinpäitä. Lakkojuonen lisäksi seurataan näytelmässä tehtaanomistajan tyttären Ellenin ja lakkolaisten pääideologin, kirjoja lukeneen lumpunkeittäjä Augustin keskinäisen vetovoiman kehittymistä.

Kirjan lopusta on löydettävissä aikalaisarvioita näytelmistä. Eino Leino kirjoittaa Päivälehdessä sujuvasti ja kiitellen Lyylistä, Edvard Valpas kirjoittaa myös Lyylistä käyttäen w-kirjainta ja erikoisia lauserakenteita Työmiehessä, Hilja Pärssinen kirjoittaa Työläisnainen -lehdessä kannustavasti ja löytää vähäistä kritiikin aihetta toisteisuudesta Kellarikerroksessa -näytelmässä ja viimeisenä muttei vähäsanaisinpana Otto Tiuppa kiteyttää Juopa -näytelmän tapahtumat noin neljään sivuun Työmies -lehden arviossaan.

Kirjassa on 401 sivua ennen mainoksia. Luin sen kolmessa päivässä pikku puristuksella.

Hyvää Uutta Vuotta!

Maurice Maeterlinck: Sininen lintu

Belgialainen Maurice Maeterlinck (1862 – 1949) kirjoitti vuonna 1908 kantaesitetyn näytelmän L'Oiseau bleu. Juhani Aho suomenti sen vuonna 1921 nimellä Sininen lintu.

Pelkäsin tämän näytelmän olevan kovinkin hankalasti avautuva symbolistinen teos. Avautumisesta en osaa sanoa, mutta kyseessä näyttää olevan satunäytelmä, johon kuuluvat vahvat fantaasiavaikutteet. Maalla asuvat halonhakkaajan lapset: Tiltil -poika ja Mitil -tyttö lähtevät kotoaan haltijattaren följyyn etsimään sinistä lintua, jota haltijatar tarvitsee. Sinisen linnun avulla hän voisi selvittää ilmiöiden ja onnen salaisuuden. Mukaan lyöttäytyvät myös kotoisat eläimet ja ilmiöt kissa, koira, leipä, vesi, maito, sokeri ja tuli.

Lasten ja koko sekalaisen seurueen matka vie monenlaisten maailmoitten halki. He tapaavat edesmenneet isovanhempansa ja sisaruksensa ja nauttivat heidän kanssaan kaalisoppaa. Jälkkäriksi on luumutorttua. Useammassa muussakin paikassa vierailtuaan, lapset oppivat arvostamaan elämän pieniä, puhtaita iloja kermaleivosten sijasta. Tämä on heille terveellinen asenne, sillä harvemmin heille leivokset leikkiä lyövät.

Ollessaan matkallaan tekemisissä luonnon kanssa, he saavat kuulla puitten ja eläinten mietteitä ihmisistä. Koska lasten isä on puunhakkaaja, eivät puut suhtaudu lapsiin lämmöllä. Eläimet ovat myös melko hermona. Lammas kertoo lasten syöneen hänen pikku veljensä, kaksi siskoaan, kolme setäänsä, tätinsä, isänsä ja äitinsä. Lisäksi hän huomauttaa uhkaavasti omaavansa hampaat suussaan. Uhrautuvan ja uskollisen koiransa avulla lapset pelastuvat luontokappaleitten joukkohyökkäykseltä. Kissa yrittää usuttaa lapset vaikeuksiin, sillä koko luomakunta pelkää ihmisten orjuuttavan itseään, mikäli he pääsevät käsiksi tietoon sen munaskuita myöten.

Joo, mutta on lasten vaelluksella hienot ja ylevätkin puolensa. Onnien linnassa he saavat kuulla kliseisiä, eikäkun kuolemattomia totuuksia onnesta ja ilosta. Äidinrakkaus opettaa lapsille seuraavaa:

Sinä luulet olevasi taivaassa, mutta taivas on kaikkialla, missä me suutelemme toisiamme...

Tämän jälkeen lapset piipahtavat vielä Tulevaisuuden valtakunnassa näkemässä ihmeet ja kummat ennen haikeita jäähyväisiä ja palaamista siihen mualiman parraempaan paekkaan, eli lasten tapauksessa halonhakkaajan mökkiin.

Näytelmässä on aikamoiset lavastusohjeet, luultavasti pitäisi olla jokin iso kaupunginteatteri tai vastaava, jos aiottaisiin kaikki lavaste- ja puvustus- ja valaistussuunnitelmat tuoda näyttämölle. Näyttelijöitä tarvittaisiin myös aikamoinen kaarti, lapsiakin pitäisi olla varmaan kymmenkunta. Pääosien lapsia voivat ehkä esittää aikuisetkin mutta lapset vaikuttaisivat koskettavammilta.

Minusta koko perheen näytelmä, jossa on tuumittavaa ja nähtävää kaikenikäisille. Symboliikka ammentaa loppua kohden lähinnä kristillisestä perinteestä, mutta sitä ei ole pakko edes tajuta. Hyvin sopi Viattomien lasten päivään tämän näytelmä.

Kirjassa on 229 sivua. Luin sen tänään.

August Strindberg: Uninäytelmä

August Strindberg (1849 – 1912) kirjoitti vuonna 1901 julkaistun näytelmän nimeltä Ett drömspel. Lauri Sipari suomenti näytelmän vuonna 1985 nimellä Uninäytelmä.

Näytelmän alussa on huomautus, jossa annetaan vähän ohjeita luetun ymmärtämiseksi. Siinä väitetään, että puheena olevassa näytelmässä on pyritty jäljittelemään unen vapaata mutta ilmeisen loogista muotoa. Noh, ehkä Strindberg sitten on nähnyt erilaisia unia kuin minä. Uninäytelmä näet etenee tosiaankin niin loogillisesti, että minun uneni olisivat kerenneet muuntua toisenlaisiksi jo monta kertaa sinä aikana, minkä tämän näytelmän tapahtumat vaativat tullakseen esitetyiksi. Näytelmän juonena on Indra-jumalan tyttären laskeutuminen maan päälle tutkimaan ihmisten eloa ja muuta oloa. Maan päällä jumalan tyttäre havaitsee ihmisten elämän olevan jatkuvaa piinaa ja kärsimystä. Toisaalta niinhän intialaiset uskonnot taitavat väittääkin? ”Kaikki elämä on kärsimystä, kärsimys johtuu elämänjanosta jne.” Tytär, josta käytetään välillä nimeä Agnes, saa sitten tavata ihmisiä erilaisissa ympäristöissä ja vakuuttua kaiken elämän sisältävän isonlaisia taakkoja eläville.

Ehkä unimaailmoihin viittaavat ne lavasteratkaisut, joita Strindberg on tarjonnut näytelmäänsä. Lavasteet muuntuvat toisenlaisiksi, saavat uusia merkityksiä ja niitten sävyt vaihtuvat. Varmaan hyvin toteutettuna saattaisi näyttää vaikuttavalta, mutta luettuna tuntui aika tylsältä. Oikeastaan sytyin tapahtumiin vasta sitten kun päästiin välimerellisiin ympyröihin. Siellä varakkaat asuivat paratiisillisissa oloissa, mutta köyhät eivät päässeet edes mereen uimaan, kun rannat olivat aina jonkun omistuksessa. Tästä muistui mieleeni miten joku kesä vein lapseni uimaan erään kylän uimarannalle. Takaoikealle ilmaantui mieshenkilö, joka pitemmän aikaa selitti omille joukoilleen, ettemme olisi saaneet tulla uimaan heidän rannalleen, koska tämä ei oo mikkään ylleinen uimaranta, tämä on tämän kylän uimaranta. Tätä samaa asennetta eri muodoissaan olen täällä Siilinjärvellä kohdannut ällistyttävässä määrin. Järviä on, mutta ne tuntuu aina joku omistavan. Näytelmässä köyhät hiilenkantajat päättävät mennä hirteen, kun elämä on kumminkin tällaista helvettiä. Varakkaat sen sijaan joutuvat hekin välillä rehkimään, jotta jaksavat syödä vielä lisää. Hieman latisti tunnelmaa, kun lopussa Indran tytär väittää, että työtä välttelevä runoilija osaa kaikista parhaiten nauttia elämästään. Miten niin?

En saanut tästä isompia irti. Kiinnosti lukea silti näytelmä, kun sitä Fanny ja Alexander -elokuvan lopussa niin mainostetaan. Katseltiin se elokuva taas uudestaan tänäkin jouluna. Aika paljon oli karsittu tapahtumia, mutta saatiin sentään viisituntinen tv-sarja samassa paketissa, katselen sen sitten joskus paremmalla ajalla.

Kirjassa on 91 sivua. Luin sen tänään. Sitten yritän vielä symbolistisempaa näytelmää, jos en sitä jaksa, niin siirryn seuraavaan. Varmaan pari päivää menee.

Friedrich Schiller: Fiesko

Friedrich Schiller (1759 – 1805) kirjoitti vuonna 1782 julkaistun näytelmän Die Verschwörung des Fiesco zu Genua. Luin kirjastosta lainaamani suomennoksen vuodelta 1908 nimeltään Fiesko: Historiallinen murhenäytelmä. Suomentajaa ei ole teokseen merkitty, vuoden 1908 Kirjastolehden arvioitsija ei ole suomennosta erityisemmin arvostanut eikä suositellut. Suomen kieli oli tuolloin osaksi vielä tekeytymässä, niin että suomennos vaikuttaa minusta paikoin tahattoman koomilliselta. Niin tosin vaikutan itsekin. Joskus yritin lukea Schillerin pohdiskeluja eräästä onnistuneesta suomennoksesta, mutta kirjailijan tapa esittää asiansa on niin monimutkainen, että sen suomentaminen selkeäksi olisi tuhonnut alkuperäisen ”salaperäisyyden”. Tämän kirjan esipuheesta pieni esimerkki sekä suomennoksen saksan kieleen takertuneesta rakenteesta että Schillerin ajattelusta:

Korkeammat henget näkevät teon juonteen ikäänkuin hienoina hämmähäkinsiimoina juoksevan koko avaran maailmanjärjestelmän lävitse ja kiintyvän kenties tulevan ja menneen ajan äärimmille rajoille, jossa ihminen ei näe muuta kuin ihan ilmeisen tosiasian. Mutta taiteilija katsoo kauvaksi näkemätöntä ihmiskuntaa, jota hän opettaa tahtoo eikä tarkkanäköistä kaikkivaltaa, jolta hän oppia saa.

Tapahtumapaikka ja aika ovat Genova (suomennoksessa saksalaisittain Genua) vuonna 1547. Esipuheessaan Schiller kertoo käyttäneensä näytelmää luodessaan apunaan historiallisia lähteitä, mutta soveltaneensa tapahtumia ja henkilöitten kuvausta draamansa luonteeseen sopiviksi. Sikäli kuin ymmärsin.

Genovaa on ryhtynyt hallitsemaan dogena (suomennoksessa doogi) Dorian ruhtinassuku, vallanvaihto vanhalta sedältä veljenpojalle (suomennoksessa nepaa eli serkku, oik. saks. Neffe) on odotettavissa. Nuori Gianettino Doria on kuitenkin röyhkeän itsevaltainen, mikä ei miellytä tasavaltalaisina itseään pitävää Genovan ylhäisöä. Neuvoskunnan kokouksen senaattorin vaalissa Gianettino nostaa voittajaksi vähemmän ääniä saaneen hännystelijänsä ja lyö vielä miekan pöytään. Eikä siinä vielä kaikki: Gianettino on palkannut maurilaismiehen salamurhaamaan varteenotettavimman kilpailijansa kreivi Fieskon. Tämän lisäksi hän on kajonnut nuoreen neitseeseen, jonka isä on vakavamielinen tasavaltalainen ylimys Verrino. Syntyy salaliitto Dorioita vastaan. Kreivi Fiesko osoittautuu melkoiseksi juonittelijaksi, joka on aina askelen edellä vastapuolta – niin siihen asti kunnes hän joutuu vastakkain todellisen tasavaltalaisen kanssa. Myös naisväki on välillä tukkanuottasilla miesten suosiosta. Toisen tunkeminen omalle marikolle käypi kunnialle.

Suoraan sanoen vähän tyhjänpäiväiseltä tuntui moni kohta tässä näytelmässä. Voi olla, että sujuvampi suomennos olisi saanut aikaan sen, ettei tarina olisi muodostunut niin rasittavaksi. Nyt meni kaksi päivää tätä tahkotessa. Tosin muutama muukin puuha oli kuvioissa. Sikäli kuin on luottamista wikipediaan tässä asiassa, on tästä näytelmästä peräisin sanonta:

Mauri on tehnyt tehtävänsä, Mauri saa mennä.

Näin sanoo maurilainen Mulei Hassan poistuessaan näyttämöltä kolmannen näytöksen neljännen kohtauksen lopussa.

Kirjassa on 156 sivua. Sain sen luettua kahdessa päivässä.

Ludvig Holberg: Valtioviisas kannunvalaja

Norjassa syntynyt ja Tanskassa kirjaillut Ludvig Holberg (1684 – 1754) kirjoitti vuonna 1722 ensiesitetyn näytelmän Den Politiske Kandestøber. Luin näytelmästä vuonna 1929 julaistun suomennoksen Valtioviisas kannunvalaja, jonka teki Larin-Kyösti.

Heti näytelmän alussa huomaan päässeeni taitavan kirjoittajan luomaan maailmaan. Asiat esitetään yksinkertaisesti. Se ei kuitenkaan tarkoita, että esitetyt asiat olisivat yksinkertaisia ja tavallaan juuri siitä näytelmässä on kysymyskin.

Herman Bremeniläinen on kannunvalajamestari Hampurin kaupungissa. Hän on siis käsityöläisten killan jäsen. Hänellä on työntekijöitä, kisällejä, jotka tosiasiassa tekevät työt ja mestari joutaa puuhailemaan omiaan. Hermanin suureksi intohimoksi on muodostunut lukeminen ja valtiollisten asioitten pohtiminen. Hän lukee kirjallisuutta ja keskustelee toisten käsityöläismestareitten kanssa erilaisista yhteiskunnallisista kysymyksistä kahdentoista hengen collegiumissa, jossa Herman toimii puheenjohtajana. Herman on sitä mieltä, että hän voisi aivan hyvin ja paremminkin toimia kaupungin pormestarina eli kaupunginjohtajana. Hänen vaimonsa Geske taas ajattelee, että Hermanin tulisi keskittyä liikkeensä hoitoon, sillä asiakkaat alkavat kaikota, kun tilauksia ei hoideta. Vaimo purkaa mieltään seuraavasti:

Kaikki pähkähullut tekevät samalla lailla; ne rakentavat linnoja pilviin ja hautovat päässään hassutuksia ja narrintuumia ja luulottelevat toimittavansa hyvin tärkeitä töitä, vaikk'eivät itse asiassa toimita mitään.

Pahaksi tai sitten hyväksi onneksi Hermanin mielipiteet valtiollisten asioitten hoidosta ja omasta kyvykkyydestään ovat kantautuneet myös niitten piirien tietoon, joita hän on tullut arvostelleeksi. Aluksi häntä aiotaan rangaista, mutta sitten päädytään tekemään hänestä pilaa ilmoittamalla hänelle, että hänet on valittu pormestariksi:

...sama kannunvalaja saattaa uudistaa koko Rooman valtakunnan valaessaan lautasta ja hän saattaa muka samalla kertaa valaa maat ja mannut kuin kupit ja kannut. Mutta minua ei miellyttänyt noiden raatiherrojen päätös, sillä sellaisen miehen rankaiseminen ja vangitseminen herättää rahvaassa vain mieltenkuohua ja siten tuommoiset narrit vain tulevat huomatummiksi.

Kun Herman saa ”kunnian” toimia pormestarina, hän huomaa, että kyseinen toimi sisältää koko joukon sellaisia asioita, joita on ihan jännä pohtia tykönään ja vaikka pienessä juttuseurassakin, mutta joista päättäminen onkin jo toinen juttu. Herman ei puhu sivistyneistön käyttämää latinan kieltä, hän ei tunne roomalaisen oikeuden sovelluksia ja hän aidosti hämmentyy havaitessaan, että kun riidan vastapuolet saattavat aivan hyvin olla molemmat oikeassa, hänen pormestarina olisi lakiin vedoten kyettävä tarjoamaan ratkaisu heidän kiistaansa.

Ennen pitkää Herman toteaa, ettei pormestarina ole niin hyvä olla kuin kannunvalajana. Hän päättää lopettaa pitkäpierujen poliittisten iltapakinoitten lukemisen, repii niistä yhden, jonka nimi on ”Poliittinen lipeäkala” ja käskee polttaa loput kirjoistaan.

Kirjassa on 111 sivua. Luin sen tänään. Näytelmä kirvoitti ihan kunnon nauruja, tämän voisin kaikin mokomin katsella vaikka teatterissa. Hauskaa Joulua!

William Shakespeare: Myrsky

William Shakespeare (1564 – 1616) kirjoitti viisinäytöksisen näytelmän The Tempest, jonka ensiesityksen arvellaan tapahtuneen vuonna 1611. Luin suomennoksen nimeltä Myrsky. Suomennoksen teki Matti Rossi ja se ilmestyi vuonna 2010. Arvellaan, jotta tämä Myrsky olisi ollut viimeinen Shakespearen yksin kirjoittama näytelmä. Asiasta on kuitenkin sen verran aikaa vierähtänyt, että ihan tarkkaa tietoa on vaikea löytää.

Esipuheen Haaksirikkoiset  kirjoittanut Marjo Kaartinen kertoo, että näytelmästä on esitetty monenmoisia tulkintoja. Kaartinen keskittyy kirjoittamaan näytelmän tapahtumapaikan, oudon, lähes asumattoman saaren merkityksestä, tiedon hankkimisesta, josta näytelmä kertoo oman aikansa tarinankerronnan tyyliin sekä siitä tuon ajan peruseurooppalaisesta poikkeavasta asukkaasta, joka saarelta löytyy. En ala toistaa Kaartisen ajatuksia.

Omasta puolestani pidän tätä näytelmää satunäytelmänä, jossa koetaan haaksirikko lähellä fantastista saarta, jota kukaan ei muka ole Välimerestä löytänyt. Eristäytyneellä, syrjäisellä saarellakin on sitten mahdollista käydä haaksirikkoisten kesken monipuolisia keskinäisiä juonitteluita – näkisin tämän toimivan vastakuvana saarille sijoittuville utopiakuvauksille. Saaren sinne rantautuneista muukalaisista poikkeava asukas muodostaa tavallaan vastakuvan niille oletetuille ihmeille ja rikkauksille, joita ihmiset aina ovat kuvitelleet löytyvän jostakin muualta – niin että jos kotomaan lotossa ei voita, on kokeiltava ulkomaista nettipeliä. Sittemmin tutkimattomat alueet alettiin nähdä mahdollisina vaaran paikkoina, mutta niin kauan kuin voi pelata, löytyy pelaajia.

En näe tarpeelliseksi kertoa kovin kummoisia juonesta. Se on varsin selkeä vaikkakin henkilöhahmoja on turhan monta. Isohkolla henkilömäärällä on tehty mahdolliseksi kuvata juonittelua, sillä sellainen vaatii takanapäin puhumista ja se taas ei toimi parhaalla mahdollisella tavalla yksinpuheluna – tosin sitäkin näytelmä sisältää ihan jonkun verran.

Kai tämä näytelmä jotenkin on ihmisiä kiinnostanut. Huomasin yhden kohdan, jossa käytetty sanonta kenties on tästä näytelmästä alkanut levitä. Siinä narri päätyy pitämään sadetta saaren alkuasukkaan kanssa saman peitteen suojiin.

Voi voi, sieltä se rajuilma taas nousee! Minun on viisainta ryömiä tuon otuksen loimen alle – muuta suojaa ei täällä ole. Kurjuus järjestää miehelle outoja petikavereita.

Kirjassa on 157 sivua. Esipuheen luin eilen, näytelmän tänään.

Molière: Luulosairas

Molière (1622 – 1673) kirjoitti suosittuja komedioja. Luin vuonna 1959 ilmestyneestä kirjasta Komedioja II hänen viimeiseksi jääneen näytelmänsä, jonka Otto Manninen suomenti nimellä Luulosairas. Alkuperäiseltä nimeltään Le Malade imaginaire -näytelmän ensiesitys tapahtui vuonna 1673 nimellä. Kerrotaan, että Molière olisi tämän näytelmän jonkin esityksen aikana saanut verensyöksyn, jonka seurauksena sittemmin menehtyi. En ollut näkemässä, joten en mää vannomaan.

Luulosairas kertoo varakkaasta miehestä, joka kärsiin monenlaisista vaivoista. Ainakin häntä sen mukaan lääkitään ja hoidetaan. Näytelmässä vihjaillaan, että mies on oikeastaan terve, mutta hän uskoo itseään hoitaviin lääkäreihin, jotka väittävät miehen olevan kuolemanvaarassa. Käsitän asian niin, että 1600-luvulla elettiin aikaa, jolloin antiikista ja keskiajalta periytyneet lääketieteen keinot alkoivat joutua uuden, tieteellisen lääketieteen jalkoihin. Molière viittaa näytelmässään mm. verenkierron periaatteen käsittämiseen, joka noihin aikoihin oli tapahtunut. Näytelmässä nuori lääkäri, jota kuvaillaan hidasoppiseksi eikä juuri sen nopeammaksi älyltäänkään, asettuu lujasti puolustamaan konservatiivisen lääketieteen käsityksiä. Aikakauden lääkäreistä ja lääkitsijöistä annetaan kuva puoskareina, joille tärkeintä on latinan ja kreikankielinen terminologia ja oma toimeentulo.

Lääkäreitten tehtävänä näytelmässä on antaa sellainen hoito, mikä kuhunkin vaivaan on oppien mukaan kuuluva, sikäli asia ei kai olekaan muuttunut? Kun hoito on taudinmäärityksen mukaista, on potilas hoidettu ja palkka ansaittu. Molièren kritiikki kenties kohdistuukin jo tuolloin vanhanaikaisina pidettyihin hoitomuotoihin, kuten suoneniskuihin ja peräruiskeisiin. Tosin kyllähän nykyäänkin taidetaan pitää hyvänä, että vanheneva herrahenkilö luovuttaa vertaan, se kun tahtoo vanhemmiten paksuuntua, eivätkä peräruiskeetkaan liene ihan mahdoton hoitokeino, peräpuikoista puhumattakaan?

Molièren luulosairas kärsii tajuamattaan paitsi turhasta lääkityksestä myös uudesta vaimosta, joka hamuilee hänen rahojaan. Varakas herra on kitsaaksi ihmiseksi omituisen hyväuskoinen luottaessaan niin vankasti häntä nylkeviin lääkäreihin ja rahoja kärkkyvään uuteen vaimoon. Tosin tyttärensä hän on valmis naittamaan nuorelle lääkärille, jotta saisi palvelut perhepiiristä. Tämä on taloudellista järkeilyä. Tytär vain sattuu olemaan aidosti rakastunut ihan toiseen miekkoseen, jonka on tavannut teatterissa. Mikäli kyseessä olisi Brechtin näytelmä, osoittautuisi teatterirakastettu pelkäksi rakkauden pahvikulissiksi ja nuori hidasälyinen lääkäri vanhanaikaisine hoitomuotoineen tarkasti talousasiansa ja sitä tehen sitten myös perheensä hoitavaksi kelpo kansalaiseksi. Se että näin ei ole, ei kuitenkaan vähennä Molièren sanoman tehoja, häneltä riittää pohdittavaa lääkkeistä meidänkin päiviimme. Näin Molière vastaa rikkaan herran veljen järkeä puhuvalla suulla, mitä sairastuneen sitten pitää tehdä, jos lääkkeet kerran voivat olla niin peräti turmiollisia:

Ei mitään. Ei muuta kuin pysyä levossa. Luonto itse korjaa vähitellen häiriön, johon se on joutunut, kunhan saa meiltä rauhassa toimia. Meidän levottomuutemme ja malttamattomuutemme tärvelee kaiken, ja enimmät ihmiset kuolevat lääkkeisiinsä eivätkä tauteihinsa.

Minä muuten sain influenssarokotteen Siilinjärven tk:sta viime viikolla! Toivon, että koronarokotteet toimivat. Intialaiset, kiinalaiset ja venäläiset rokotteet kuulostavat kiinnostavilta. Luin kirjan eilen illalla ja tänä aamuna. Helppolukuista ja toimivaa tekstiä satakunta sivua.

Molière: Sievistelevät hupsut

Molière (1622 – 1673) kirjoitti suosittuja komedioja. Luin vuonna 1959 ilmestyneestä kirjasta Komedioja II yksinäytöksisen näytelmän, jonka Otto Manninen suomenti nimellä Sievistelevät hupsut. Näytelmä on alkujaan julkaistu vuonna 1659 nimellä Les Précieuses ridicules. Näytelmässä on vain nelisenkymmentä sivua, joten lukaisin sen tunnissa. Suomennos on kaunista kirjakieltä, helppolukuista.

Näytelmän aiheena on ylenpalttinen hienostelu: erilaisten taiteiden arvostaminen sen perusteella tietääkö jotain juoruhenkistä itse taiteilijasta tai onko vain nähnyt häntä kutsuilla, kaunopuheisuus, romanssien pitkäkestoiset manööverit tapaamisineen, ihastumisineen ja kosimisineen, muodikas pukeutuminen jne. Nuoret serkkuneitoset Madelon ja Cathos eivät kelpuuta Madelonin isän, kunnon porvarin, vävyehdokkaita, jotka neitejä tavatessaan alkavat ensitöikseen puhua avioliitosta kuin olisivat vaikkapa lehmää ostamassa. Porvarille vävyehdokkaat olisivat varakkaina herroina mieluisia, sillä he voisivat vähentää porvarin elatuskuluja tuntuvasti. Neitoset kuluttavat mukamas kauneudenhoitoon jo sievoisen summan. Hylätyt kosijat kostavat neideille lähettämällä heidän tykönsä herrasmiehiksi pukeutuneet lakeijansa, joilla on taipumusta samanlaiseen kohokuoriseen kaunopuheisuuteen.

Halusin lukaista tämän pikku näytelmän, sillä lukiossa äidinkielen opettaja luetti meillä tunnilla otteen näytelmästä ja minä sain toverini kanssa esittää hylättyjä kosijoita. Koko luokka räjähti spontaaneihin nauruihin, kun joku ehdotti meitä noihin osiin. Joulukirkossa kukaan tytöistä ei tahtonut istua samalla penkkirivillä kanssani, vaan he pakkautuivat toiselle penkkiriville, jossa heitä oli ainakin yksi tai kaksi sievistelevää hupsua liikaa. Yläasteella sen sijaan järjestettiin oppilaitten kesken äänestys: tytöt äänestivät poikia ja pojat tyttöjä. Minut ja eräs tyttönen valittiin luokan kaikkein vähiten kiinnostavaksi. Nimemme kirjoitettiin taululle kaikkien nähtäväksi. Jos tämä kirjoitus on sitten minun kääpiön kostoni luokkatovereilleni, niille tytöille. En ole silti mikään naisten vihaaja, vaikka sama onni naisten suhteen on jatkunut kouluaikain jälkeenkin. Vaimoani lukuunottamatta. Hänen suhteensa onneni onkin ollut mitä mainioin.

Tämä Molièren pikku näytelmä on tietysti minulle tapahtuneeseen täysin syytön. Eikä siinä muutoinkaan isompia vikoja esiinny. Gregorius oli lukenut saman näytelmän, hänen mielipiteitään voi lukaista täällä.

William Shakespeare: Loppu hyvin, kaikki hyvin

William Shakespeare (1564 – 1616) kirjoitti joskus vuosina 1601 – 1604 näytelmän All's Well That Ends Well. Näytelmä ilmestyi vuonna 1623 julkaistussa foliopainoksessa. Alkusanoissa kerrotaan myös, että ensimmäinen tunnettu esitys olisi tapahtunut vuonna 1741.

Lukemani suomennos julkaistiin vuonna 2007 nimellä Loppu hyvin, kaikki hyvin, suomentaja Tiina Ohinmaa. Suomennos on hyvää suomen kieltä eikä runollisuus särähtele lukukorvaan vaikka teksti onkin runollista ja paikoin hienosti riimiteltyä. Ohinmaa on usein käyttänyt samanlaista loppusoinnun kelpoisuusvaatimusta kuin nykyään iskelmäsanoituksissa eli vapauttamalla riimittelynsä liiallisen täydellisyyden vaatimuksesta hän on voinut päästä puhuttua kirjakieltä muistuttavaan, luettavuudeltaan miellyttävään lopputulokseen.

Lukemani suomennoksen tieteellisen erittelevät alkusanat kirjoitti Jyrki Nummi otsikolla Elämän kirjava kudelma. Niissä Nummi kuvaa näytelmää luonteeltaan nk. ongelmanäytelmäksi. Sellainen näytelmä ei ollut Shakespearelle tyypillinen, vain kaksi muuta lukee Nummi vastaavaan luokitteluun soveltuvaksi. Kyse ei ole puhtaasta komediasta eikä ainakaan tragediasta. Näytelmässä osoitetaan kaikkien hahmojen jonkinmoinen vähintäänkin epäilyttävä, harhauttava toiminta ja joittenkin kohdalla selkeä epärehellinen peli. Nummi laskee näytelmän ruodot tosi tarkkaan, minulle vähempikin olisi riittänyt. Koska tämän tyypin näytelmissä on kumminkin sopuisa loppu, lainaan tässä kohden kolaamiseen taipuvaa suurikokoista runon sepittelijää:

Koristeet Korintin kuuluvat pylväisiin, temppelin kannattelijoihin ylväisiin.

Ei  päätä-häntää syntyisikään käärmeettä, kuninkaan punaviittaa valkopäärmeettä.

Juoni näytelmässä on semmoinen, että leskikreivittären ottotytär on rakastunut kreivittären poikaan. Koska tyttö on edesmenneen taitavan lääkitsijän lapsi, on hän perinyt isänsä tietoutta ja parantaa kuninkaan. Kuningas lupaa neidolle puolisoksi kenet hän haluaa. Kreivi ei pidä ottosiskoaan oman säätynsä mukaisena vaan väheksyy häntä kuninkaallisesta neuvosta ja äitinsä myötämielestä huolimatta. Nuori kreivinplanttu saa vihdoin kuninkaalta käskyn suostua ottosiskonsa ukoksi. Kreivi suostuu näennäisesti, mutta lyö tiskiin samantapaiset ehdot kuin Kalevalassa hiiden hirven hiitäminen ja kyisen pellon kyntäminen. Rakastunut neito päättää kumminkin päästä maistamaan tavoittelemaansa namukkia ja siitäpäs syntyy soppa. Tavallaan kyse on siis hylätystä kosijattaresta hankkimassa hyvitystä hankkeelleen.

Näytelmän nuoripari, veli ja hänen alempisäätyinen, mutta neuvokas ottosiskonsa, ovat kieltämättä päähahmoja. Laajalti toimintaa on kreivin lähipiiriin kuuluvan kapteeni Parolesin ympärillä, mielenkiintoinen hahmo on kreivittären hovinarri Lavatch, jolta löytyy ilkikurisesti sohaiseva vitsi tai kymmenen tilanteeseen kuin tilanteeseen. Kuningas toimii jonkinlaisena oikeudenmukaisena tuomarina, joka toisaalta järjestelee muitten asioita näitten tietämättä.

Kirjassa on 177 sivua, aloitin sen lukemisen eilen ja pääsin loppuun hyvin tänään.