Kuopiossa
poliisimiehenä työskentelevä Marko Kilpi (s. 1969) on
herättänyt huomiota poliisin työstä kertovilla
romaaneillaan. Luin hänen kolmannen romaaninsa Elävien
kirjoihin (2011), jonka työpaikan kahviporukka oli hankkinut
minulle läksiäislahjaksi.
Elävien
kirjoihin kertoo huumausaineitten käyttäjistä sekä
poliiseista, jotka pyrkivät ehkäisemään laittomia
toimia. Päähenkilöitä on kolme. Mikään
perinteinen kolmiodraama ei kuitenkaan ole kyseessä. Poliisit
siinä vain jahtaavat rosvoja nykyaikaisen delikaatisti ja
jahdattavat vastaavat vähemmän hienotunteisesti.
Huumausaineitten
käyttäjien elämää kuvataan realistisen ja
uskottavan tuntuisesti. Heitä nimitetään sanalla
”narkki”. Kaikki narkit kuvataan kirjassa yksilöinä, ei
huumeisiin uinahtaneena laumana. Kaiken kaikkiaan romaanin hahmoja
lähestytään psykologisesti, tarkastellen varsinkin
menneisyyden vaikutusta elämän valintoihin. Näin
pohtii tilannettaan Pike, kirjan naispuolinen keskushenkilö:
Entä
jos he saavat selville hänen menneisyytensä? Juorut
lähtevät liikkeelle kulovalkean tavoin, hänestä
käydään puhumassa pahaa naapureille, jotka eivät
ole häntä vielä nähneet. Ystäville
kuvaillaan, millainen ympäristöongelma taloyhtiöön
on pesiytynyt, ja hänestä tulee suosittu puheenaihe
työpaikkojen kahvipöytäkeskusteluissa täysin
tuntemattomien ihmisten kesken, jotka eivät tule koskaan
tapaamaan häntä.
Onko
poliisin elämä sitten romaanissa kuvatun kaltaista, vaikea
sanoa. Alusta loppuun kirjassa kummittelevat mukana traumat, vanhat
painajaiset itse kunkin elämässä. Loppupuolella
tarinaa pohditaankin, hakeutuvatko poliisin palvelukseen ihmiset,
jotka ovat kärsineet itse väkivallasta tai joutuneet
sellaista todistamaan. Tämä oli ehkä kirjan
mielenkiintoisin ajatus. Se sai minut pohtimaan, miksi ihmiset
ylipäätänsä hankkiutuvat töihin
julkishallinnon palvelukseen. Miksi he haluavat tehdä parhaansa
palvellakseen niin asiakkaita kuin yhteiskuntaakin? Riittäneekö
selitykseksi pelkästään halu säilyttää
oma virka? Mistä ylipäätään syntyy
”kutsumus”? Ei varmaan läheskään aina fyysisen
väkivallan kokemuksesta, mutta voihan sekin olla selitys
joittenkin kohdalla.
Kirjan
tapahtumapaikkaa ei nimeltä mainita. Kaupungista kumminkin on
kysymys. Kaupunki voisi olla Kuopio, mutta voisi olla moni muukin
suomalainen kaupunki. Ehkäpä jättämällä
kaupungin nimeämättä kirjailija haluaa huomauttaa
lukijalle, että tapahtumat ja henkilötkin on tulkittava
vain yleisluontoisesti, niin ettei kellään kirjan hahmolla
ole tarkkaa esikuvaa todellisuudessa.
Kirjassa
on 497 sivua, mikä on minun makuuni aika monta sivua. Lukemisen
aloitin lauantaina ja nyt taitaa olla torstai, niin että oman
aikansa se otti. Muutamia muitakin juttuja tosin puuhailin tässä
välillä.
