Tyyne Saastamoinen (1924 – 1998) oli
suomalainen runoilija, joka asui Ranskassa. Vuonna 1975 julkaistiin
hänen runokokoelmansa Perhosen siivissä keltainen tuuli. Se
valikoitui matkalukemisekseni osittain sattuman kautta. Ostin
kirjasen melko huokealla kierrätyksestä ja koska kyseessä ei ole
fysikaalisesti mitattuna painava teos eikä 99 sivuakaan tuntunut
liian vaativalta, päätin ottaa tämän runokokoelman mukaan ja
matkaan. Vaikka kirjassa ei päädytäkään toivomaani
lopputulemaan, arvelen, että sitä lueskellessani nautin enemmän
kuin kuljeskelemalla kauppakujien labyrintin päättymättömillä
käytävillä.
Tyyne Saastamoisen teos perhosen
siivistä ja keltaisesta tuulesta sisältää teknisesti tarkastellen
erityyppisiä runoja, mutta runojen tunnelma on niin yhtenäinen,
että minulle syntyi samoja fiiliksiä kuin kertomakirjallisuutta
lukiessa. Osa runoista onkin proosarunoja, mutta lyriikan keltainen
tuuli niitäkin kannattelee. Kokoelman nimen ”keltainen tuuli”
voi viitata itämaiseen runoilmaisuun. Vaikkakaan mitään haiku- tai
tankatekniikkaa ei ole käytetty, on tunnelma mietiskelevä ja
herkkä. Kokoelma sisältää myös aforistisia runoja.
Kokoelman runoja yhdistävä aihe on
kuoleman lähestyminen. Runoilija yhdistää kuoleman yöhön,
syksyyn ja sairauteen. Kaiken takana vaikuttaa silti piilevän
yksinäisyyden aiheuttama koti-ikävä. Runojen kertoja kaipaa
ystävää, hän tyytyisi kahvikuppiin, savukkeeseen ja ystävään.
Elämä on ollutta vaikka toisin toivoisi ja jo lapsena
säikähdyttänyt ajatus siitä, ettei ole muuta maailmaa tämän
jälkeen, kulkee painostavana kertojan matkassa. Tunnen spoilaavani
kirjan tunnelman, kun paljastan että viimeisessä pitkässä
proosarunossa nimeltä Syyskuussa syys päädytään lähinnä
antamaan periksi vääjäämättömän lopun edessä. Sanon suoraan
odottaneeni merkittävästi toisensuuntaista kannanottoa. Tämä ei
kuitenkaan merkitse, etteivätkö runojen esittämät kysymykset
elämän päättymisestä ja Jumalan olemassaolosta koskettaisi
minua. Itse asiassa koin tietynsorttisen mystisen elämyksen, kun
lueskellessani kirjaa puistossa suuren limoviikunan katveessa,
reidelleni putosi puusta kuivettunut lehti – kuin syksyn merkki
keskellä kesää. Runossa Yksinäisyys runoudessa, jota
tuolloin luin, mainitaan seurakunta puun varjossa, siinä on mukana
kuolema ja enkelit sekä kivenheiton päässä kantapäistä
pelastus. Runo loppuu sanoihin:
Yritä,
yritä vielä kerran.
Olisin
toivonut runon loppusäkeen asennetta myös kokoelman loppuun.
Kirjassa on 99 sivua ja lueskelin sitä
Rethimnon kaupunginpuistossa muutamana päivänä.
