Ruotsinsuomalainen Marketta Salonen (s.
1934) kirjoitti Finn-Kirjan vuonna 1983 kustantaman tanka- ja
haikurunokokoelman Lyhdyiksi unten tähdet. Takakansitekstin
mukaan Salonen on työskennellyt Ruotsissa erilaisissa ammateissa jo
vuodesta 1956.
Takakannessa Salonen kiittää niitä
henkilöitä, jotka ovat häntä auttaneet runojen valinnassa.
Asettelu on kirjassa tehty siten, että se tuo mieleen sen, mitä
ainakin minä pidän perinteisenä tanka- ja haikurunojen
esitystapana. Käsittääkseni johonkin tanka- ja haikuperinteeseen
on kuulunut runojen sepittäminen vastaukseksi jonkun toisen
sepittämään runoon. Tässä tietysti runoilija on koko ajan sama,
mutta runojen teemat on satutettu yhteensopiviksi. Samalle sivulle on
näet aseteltu porrastetusti joko kaksi tankaa tai kolme haikua ja
runojen aiheet tai sanasto tai jokin niitten ajatuksessa ikäänkuin
jatkaa edellisen runon viitoittamalla tiellä. Joskus ajatus saattaa
olla vastakohta edellisessä runossa esitetylle, joskus se avaa
samaan aiheeseen uudenlaisen näkymän.
Salosen runoissa on paikoitellen
onnistuttu luomaan äänteiltään hauskasti soivia säkeitä.
Esimerkiksi pitkät mutta lyhyttavuiset sanat päivänkakkaraniitty
tai veripyökinkukatkin tuovat mieleeni japaninkielisen
puheen. Samantapaisesti soi säe piipusta purppurapuu.
Runojen aiheet ovat haiku- ja
tankarunoille tyypillisiä. Runoilija potee yksinäisyyttä, ikävää
ja sukeltaa uniinsa. Luonto on täynnä vertauskuvia, laulun aiheita,
elämän hiljaisia kaikuja. Ystävät tulevat ja menevät, tuleeko
rakastettu, mihin menee runoilijan elämä? Huumoriakin runoista
löytyy: kuu, katulyhty ja naapurin lamppu haittaavat runoilijan
unennäköä, hiljaisuus häiritsee unta, kunnes sorsan rääkäisy
auttaa nukahtamaan.
Maahanmuuttajan elämää Salosen
runoissa ei suoranaisesti käsitellä. Ne toimivat yleisellä
tasolla, kuka vain voi olla vieraalla maalla, kuka tahansa voi
tuntea kotikylänsä etäisestä koiranhaukusta ja uuden kuun
loistosta. Runoilijan kotiseutua ovat unien lyhtypolut ja
johdattajana utelias mieli. Onko se pakoa arjesta ja jopa
todellisuudesta vai runonsepittäjän luontoko siinä puhuu? Ehkä
kyse on molemmista?
Kirjassa on 46 sivua ja lukaisin sen
tämän päivän aikana.
