Jaakko Finnon virsikirja

Tällä kertaa olemmekin yhtä perää pyhän ja suomen kielen äärellä, pienet ystäväiseni! Lukukokemisenani on näet ollut Jaakko Finnon virsikirja, jonka tarkasta julkaisuvuodesta voidaan esittää vain valistuneita arveluja (1583?). Jaakko Finnon vuodet kuuluvat samaan arvelujen kategoriaan, hänen arvellaan eläneen noin vuosina 1540 – 1588. Jaakko Suomalainen, latinaksi Jacobus Finno, oli eräs kristinuskon reformaation toteuttajista Suomessa. Hän jätti jälkensä polvillemme kirjoittamalla, kääntämällä ja kirjoiksi toimittamalla virsikirjan, katkismuksen ja rukouskirjan. Hän opiskeli Saksassa ja teki työnsä isolta osin Turussa, jossa hän valvoi koulukkaita jonkinlaisena reksinä.

Tässä kerron Finnon toimittamasta virsikirjasta, jonka alkuperäinen nimi ei ole varmassa tiedossa, sillä yhtään täydellistä kappaletta ei ole säilynyt. Nimestä voidaan esittää arvailuja, mutta ne ovat aika pitkiä, en kehtaa. Osia painetuista kirjoista on säilynyt sekä pari käsinkirjoitettua kopiota, jotka eivät nekään ole aivan täydellisiä. Mutta on niitä virsiä kumminkin aika liuta säilynyt, elekeehän mittään.

Nyt te tietysti ihmettelette mistä minä tämän kaiken olen selville ottanut. No, tämän pikku välipalana lukaisemani vuonna 1988 julaistun näköispainoksen lopusta löytää aika helposti kirjan toimittajan, Pentti Lempiäisen (1932 – 2021) varmaotteisen ja asiantuntevan jälkisanan otsikolla Ensimmäinen suomalainen virsikirja (30 sivua). Tietoani olen ammentanut Lempiäisen tekstistä ja vähäsen wikipediasta.

Millainen teos on kyseessä. Kirja on kooltaan pieni, mukavasti käteen sopiva, kuten virsikirjat ruukaavat olla. Ei kumminkaan ihan Gideonien Uusi Testamentti. Alussa on näköispainos virsikirjasta, painettu Tukholmassa. Sitten on sama teksti nykykirjasimilla. Sen jälkeen Lempiäisen jälkisanat ja lopuksi vielä virsistä laadittu luettelo. Nuotinnoksia ei ole.

Tämä näköispainos on SKS:n toimituksia 463 ja se on julkaistu yhteistyössä Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen kanssa. Itse virsikirjan alussa on Jaakko Finnon kirjoittama ja siis virsikirjan mukana alunperin julaistu suorasanainen teksti. Ehkä kiinnostavin osio koko kirjassa onkin tämä kahdentoista sivun pituinen teksti viestinä suoraan renessanssiajan Turusta. Finnon käyttämässä suomen kielessä voi lukea lounaissuomalaisuutta, suomen kielen muovautumista, kirjoitusasun huojahtelua. Finnolla ihminen on inhiminen, Maria on neidzö, moite tai pilkka on laitos, koulu on Schoulu, etenkin on lijantengin ja vain on waiuoin.

Ajan tapakulttuuri tulee tekstissä esiin. Finno pitää pelkästään latinankielisiä jumalanpalveluksia pirun keinona ihmisten kadotukseen saattamiseksi, kun seurakuntalaiset eivät voi osallistua palvelukseen laulamalla vaan seisovat paikallaan kuin kuvat. Sen lisäksi piru opetti ihmisille maallisia lauluja, joita sai laulaa ja laulettiin, mutta hengellisiä ei kansankielellä löytynyt. Finno kertoo käyttäneensä hänelle suotuja lahjoja parhaansa mukaan poistaakseen suomenkielisten virsien puutteen. Hänen suuri pelkonsa on vanhauskoisten torjuva asenne ja muun väen pilkallinen suhtautuminen uusiin virsilauluihin. Saarnan tapaan etenevä kirjoitus päättyy tervehdykseen oman ajan uskoville ja tuleville polville. Se vaikuttaa kädenojennukselta keskiajan viimeiset vaiheet kokeneelta oppineelta, joka seisoo vanhan ja uuden rajalla. Näyte, jossa mainitaan virsisepät:

Ja sentädhen mös Jumala cullakin aijal ia ijäll ylösherätti wirdhen sepät ia runot suurella wijsaudhel ia corkeal taidholl lahiotetut iotca parhat cappalet sijtä Christilisest opist ia nijstä suurista Ihmelisistä töistä iotca Jumala on täsä mailmasa Inhimisten tädhen wastan luonto tehnyt caunisin ia suloisin wirsein cokoisit ia Inhimisten muistox kirioitetta ramatuin annoit.

Lukaisin kirjan alun ja lopun tuossa aamulla. Jatkan virsien parissa joku toinen päivä. Tämä teksti oli vasta tämmöinen alkupala, joskin aika pitkä semmoinen.

Lauri Kettunen: Kahdeksan matkaa Vermlannin metsäsuomalaisiin

Kielitieteilijä Lauri Kettunen (1885 – 1963) julkaisi vuonna 1960 omakustanteena kirjansa nimeltä Kahdeksan matkaa Vermlannin metsäsuomalaisiin. Värmlantiin suuntautuneet murteen ja kansantarinoitten keruuta käsittäneet matkansa Kettunen teki vuosina 1907 – 1937. Kirjassa matkat tosin jatkuvat vielä tämän jälkeenkin, kuitenkin niinpäin, että Värmlannin ja Norjan metsäsuomalaisväki vierailee Suomessa, jossa heistä oli tullut kiinnostavia hahmoja, joista vielä saattoi aistia hiljaa hiipuvan suomenkielisen kansanrippeen saloseuduilla säilynyttä elämänmenoa. Rautalammilta tehdään sitten vastavierailu Vermlannin ja Norjan metsille.

Kirjassa kuvataan matkat aikajärjestyksessä. Kolme ensimmäistä Värmlannin reissua (ensimmäinen 1907 ja toinen ja kolmas 1909) ja sisältyvät jo Kettusen teokseen Tieteen matkamiehenä. Kolmannen ja neljännen matkan väliä kertyy Kettusen muuanne suuntautuneitten kielinäytteitten keruumatkojen vuoksi peräti 17 vuotta. Vuonna 1926 Kettunen saapuu tuttuun Juhoilan taloon odotettuna vieraana, tosin kovin kauan odotettuna. Metsäsuomalaistalossa, jota asustaa parvi Kettusta vanhempia sisaruksia, on suhtauduttu kielimieheen kuin sukulaiseen. Kaksi talon asukkaista oli jo poistunut muonavahvuudesta, samoin kuin Kettusen ensi matkallaan haastattelema, toisaalla asuva mies, noidan poika. Vähän kerrassaan nautitaan kahvia piistuvan puolella ja tunnelma ujuu entisiin uomiinsa.

Juhoilan talonväen lisäksi Kettunen jututtaa peninkulman päässä asuvaa Niittahon Jussia, joka itse hakeutuu puhutettavaksi ja juuri hän on se suomea puhuvan metsäsuomalaisen malli, jota sittemmin Suomessa kuljetetaan kansan ihmeteltävänä. Juhoilan Jussin ja Niittahon Jussin ohella erittäin tärkeä haastateltava on Kaisa Vilhunen. Hän on kertonut E. N. Setälälle ja nuorten naistutkijoitten joukolle oman versionsa Sampo-myytistä. Sammas on Kaisan mukaan moaliman tolppa, joka menee läpi pilvtaivaan ja tähttaivaan, kolmantena taivaana on ihetaivas eli kultataivas, iheherran asunto. Kettunen saa vahvistusta Setälän esittämiin teorioihin, jotka ovat varmasti pitkälti oikeita.

(Wikipediassa on hyvä artikkeli Sammosta, siinä huomioidaan myös muita vaihtoehtoja.)

Ajan kuluessa siteet haastateltaviin muuttuvat läheisiksi, Juhoilan talon väki vähenee, lopulta jäljellä on enää Jussi-isäntä. Kettunen hommaa hänelle Suomesta piian, toisenkin, kunnes Jussistakin aika jättää. Juhoilan talo jää tyhjilleen, ruotsalaistuneitten sukulaisten omistukseen. Mutta Niittahon Jussi kokee elämänsä ehtoossa, yli 80-vuotiaana kuuluisuuden, Jussi esiintyy norjalaisin voimin kuvatussa elokuvassa Finnskog og trollskap vuodelta 1956. Sen voi näköjään katsella NRK:n sivuilta netistä, jos on parempi nettiyhteys kuin minulla. Jussi pääsee Suomeen vuonna 1957, yöpyy Kettusen kodissa Helsingissä ja saa tavata presidentti Kekkosen.

Lisään vielä, että Kettusen keräämiä murrenäytteitä voi lukea litteroituina tieteellisellä tarkekirjoituksella teoksesta Suomen murteet I Murrenäytteitä (julkaistu vuonna 1930).

Luin tämän 156-sivuisen kirjan sillä tapaa, että ensimmäiset kolme matkaa luin kirjasta Tieteen matkamiehenä ja loput tästä teoksesta, jonka kirjastonhoitaja minulle vahingossa kävi hakemassa varastosta, kun olin lainaamassa Tieteen matkamiehenä -teosta lukeakseni liiviläisistä. Näitten sivujen lukemiseen minulta meni pari päivää. Olen nyt lukenut Lauri Kettusen kielenkeruureissuista kertovia kirjoja toista tuhatta sivua, mikä riittänee tällä erää.

Lauri Kettunen: Matkapakinoita ja muita muistelmia

Kielitieteilijä Lauri Kettusen (1885 – 1963) matkakertomusten ja muitten muisteloitten sarjan kolmas osa kattaa vuodet 1925 – 1960 ja se on nimeltään Matkapakinoita ja muita muistelmia. Kirja ilmestyi vuonna 1960 omakustanteena. Samana vuonna ilmestyi pelkästään matkoista Värmlannin metsäsuomalaisten tykö kertova kirja (sekin omakustanne), mutta siitä tuonnempana.

En tiedä osaako Kettunen näissä muisteloissaan kertoa itsestään siten, että hänestä syntyisi lukijalle helposti avautuva kuva. Kettunen vaikuttaa ajautuvan kerta toisensa jälkeen ristiriitoihin toisten tieteentekijöitten kanssa. Syytä siihen lukija voi arvailla, joskin Kettunen osoittaa syyttävän sormensa määräävään asemaan päässeitten voimakastahtoisten kollegoittensa suuntaan. Tämä teema kirjassa nousee loppua kohden yhä vahvemmin esiin, eikä se tee lukemisesta keveämpää eräitä hilpeitä ja meheviä sohaisuja lukuunottamatta.

Kettunen onnistuu silti antamaan tutkimusreissuistaan elävän tuntuisen kuvan. Tosin jäin pohtimaan, kertoiko Kettunen sittenkään ihan kaikkea. Ensimmäisessä muisteloteoksessaan Kettunen on matkoillaan liikkeellä pääosin ilman seuraa. Toisessa kirjassa hänen seuraansa liittyy virolaistutkija. Tässä kolmannessa osassa matkaseurana on usein kaksikin tutkijaa. Neuvostoliittoon vepsäläisiä tutkimaan kesällä 1934 matkusti hänen seuranaan kaksi suomalaista tutkijaa. Lisäksi Neuvostoliitto täydensi seuruetta kahdella henkilöllä: inkeriläisellä oppikirjanlaatijalla ja syntyperältään virolaisella museon etnografisen osaston johtajalla, molemmat kommunisteja. Mitkä lienevät neuvosto-oppineitten tehtävät kaiken kaikkiaan olleetkaan? Ja mitkä suomalaisten...?

Suomen hallituksen salaisissa ja epävirallisissa rauhantunnustelutehtävissä Kettunen käväisi talvisodan aikana Virossa, jonne hän matkusti Tukholman ja Riian kautta. Vaisuissa ja pahaenteisissä tunnelmissa eläneessä Virossa Kettunen tapasi maan korkeita vaikuttajia ja kertoi sitten Suomeen palattuaan keskusteluistaan Paasikivelle. Kenties vieläkin vaarallisempi matka lankesi Kettusen osaksi, kun hän Budapestista käsin kevättalvella vuonna 1942 vieraili saksalaisten valtaamassa Belgradissa. Junamatkan tunnelmaa painosti pelko paikallisen vastarintaliikkeen hyökkäyksistä. Vauhtia ja vaarallisia käänteitä sisälsivät myös kotimaan murteenkeruumatkat: Kettunen kuvaa kirjassa onnettomuutta moottoripyörällä, pelastumista palavasta talosta ja monenmoisia autohavereita. Hän vierailee myös vankiloissa kulkematta lähtöruudun kautta haastattelemassa eri murrealueitten vankeja, he kun ovat visusti paikalla pysyviä kielenoppaita. Myös kunnalliskodit toimivat tässä tarkoituksessa, Kirvun kunnalliskodissa Kettunen on haastatellut mummoni mummoa kesäkuussa 1930. Hyvä, Mari!

Latviassa, Liivinrannalla asuvan pienen liiviläisväestön asia oli Kettuselle tärkeä. Vaikuttaa siltä, että siinä vaiheessa, kun Kettunen sai kielitieteellisen työnsä liiviläisten parissa valmiiksi, hän vissiin ”luovutti” heidän auttamisensa muille tahoille eikä osallistunut Latvian valtion ja suom.-ugr. heimokansojen yhteistyöllä rahoitetun Liiviläisten talon vihkiäisiin vuonna 1939. Peruskiven muurauksessa hän oli sentään ollut mukana. Liiviläisten tarina on sen verran kiehtova, että lainasin jo aiheesta vielä pari muuta kirjaa.

Kuten sanottu, Kettunen sai mielestään kamppailla yliopistourallaan esimiehiään ja kollegoitaan vastaan. Tämä tuntuu erittäin masentavalta. Luulisi tieteen tekemisen olevan totuuden etsimistä eikä valtataistelua tai väittelyä siitä kenen näkemys on enemmistön mielestä oikeampi. Kirjassa on lukuisia ikäviä esimerkkejä siitä miten Kettusen sanojen mukaan ”kulissien takana intrigoiden – yritetään lamauttaa epäsuosiossa olevien miesten pyrkimyksiä.” Oheistan mahdollisen lukijan nähtäväksi lievästi sensuroimani katkelman tekstistä:

Kerran H. minulle vihapäissään kivahti: ”Sinä et ole mikään tiedemies, vain keruutyösi ansiosta olet päässyt professoriksi” ja lisäsi vielä: ”Se on yleinen käsitys”.

Kettusen oman näkemyksen mukaan monet tiedemiehet tekevät tutkimustyötä tutkijankammiossaan kehitellen teorioitaan ulkoistamatta itseään tutkittavan kansan pariin. Kettusesta näin ei todellakaan voi väittää. Ja onhan toki Kettusella ystäviäkin tiedemaailmassa. Ensimmäisessä osassa hän kokee tukijakseen Heikki Paasosen, tässä osassa tärkeä taustavoima vaikuttaa olevan Artturi Kannisto, ugristeja molemmat.

Kirjassa on 437 tekstisivua, hakemisto, sisällysluettelo ja 90 kuvaa. Lukeminen vei minulta reilun viikon elämästäni. Nyt on selkä kipeytynyt vähäisen liikunnan takia. Voi miuta! Mutta alkaa olla jo tuhat sivua Kettusta luettuna.

Lauri Kettunen: Tieteen matkamiehen uusia elämyksiä

Kielitieteilijä Lauri Kettunen (1885 – 1963) kirjoitti vuonna 1948 julkaistun jatko-osan muistelosarjaansa, jossa hän käy läpi matkoja, joita hän tieteen harjoittajana teki Suomen lähialueilla ja Unkarissa. Tämä toinen osa – Tieteen matkamiehen uusia elämyksiä on saanut alaotsikokseen Murrosvuodet 1918 – 1924. Kirjassa kuvataan Suomen sisällisodan lopputapahtumia, Viron itsenäistymistaistelua, Tarton yliopiston toiminnan käynnistämistä virolaisin voimin ja Kettusen oman yliopistouran menestyksiä ja vastoinkäymisiä. Matkoja Kettunen tekee varsinkin Latviassa sijaitsevaan Liivinrantaan, jossa hän tallentaa sanastoa ja kertomuksia alueella yhä harvalukuisempina eläneiltä suomen kielisukulaisilta, liiviläisiltä.

Niin kiinnostavaa kuin Tarton virolaisten voimin ylläpidetyn yliopiston vuonna 1919 uudellensa käynnistynyt toiminta voi ollakin yliopistoa tuntevalle, oli siitä lukeminen minulle aikamoista tervanjuontia. Professuureista kilpaillaan, Kettunen onnistuu junailemaan itselleen itämerensuomalaisten kielten professorin pestin. Hieno homma. Kirjan lopussa Kettunen joutuu huomaamaan, että paluu Suomeen ei ole ainakaan Turun tuomiokirkossa kuulutettu. Kirjan lopussa Kettunen äityy sanailemaan peräti katkeransävyisesti:

Mutta jos ei lukijan kanssa enää tavattaisikaan, niin antaisin, pojat, sellaisen neuvon, että jos tahdotte helposti päästä eteenpäin tieteen tiellä ja säästyä ikävyyksiltä, älkää ryhtykö vahvempaanne vastaan tai menkö heikomman puolelle, sillä se kostetaan.

Kettunen viittaa tuossa alussa siihen, että kustantaja ei ollut aluksi halukas jatkamaan Kettusen muisteloitten sarjan julkaisemista. Tilanne kuitenkin muuttui myöhemmin ja vuonna 1960 ilmestyi kolmas osa, jonka esipuheessa tämä kustantajan tenä selostetaan.

Kirjan valoisinta muisteloa edustaa käynti Unkarissa vuonna 1922. Mutta antoisin ja minun eniten odottamani osa ovat vierailut Liivinrannassa. Niitä riittikin sitten kaikkiaan yhdentoista matkan verran, joista matkoista tässä kirjassa kuvattuna aikana tapahtui kolme. Liivinranta on pieni kulmaus Riianlahden (aikoinaan Liivinlahden) eteläisen rannan läntisessä laidassa sekä Irbensalmen eteläpuoleisella rannikolla. Siellä kuuluu vieläkin asuvan liiviläisiä, mutta äidinkielenään liiviä puhuvia ei wikipedian mukaan enää ole jäljellä. Liivinrannan luonnosta ja asukkaitten toimeentulosta Kettunen kirjoittaa mm. seuraavasti:

Tämä talo eli, kuten melkein kaikki liiviläiset, kalastuksesta, miltei vain lestan eli pikkukampelan nuottapyynnistä sekä sen ohella muutamista lehmistään ja hiekkaisista peltotilkuista, erikoisesti perunamaista, joita lannoitettiin myös meren mudalla.

Kettunen matkusti ensi kertaa Liivinrannalle nuoren virolaisen tutkijan, oman oppilaansa, Oskar Looritsin kanssa. Siinä missä Kettunen itse oli kiinnostunut tallentamaan liivin kieltä sen vaihtelevissa muodoissa: sanasto, taivutusmuodot, ääntäminen, oli Loorits innostunut kansantietoudesta, lauluista ja saduista. Tämä intressien eroavaisuus saattoi aiheuttaa jännitteitä tieteilijöitten välillä, lisäksi Kettunen kertoo heidän olleen luonteiltaan jyrkkiä ja suorasukaisia. Kettunen viittaa oppilaansa kohdalla leikkisästi sanontaan, jossa muna yrittää olla viisaampi kanaa. Niinpä osaksi ajasta kaksi tieteilijää jakaantui eri taloihin työtään tekemään.

Liiviläiset pitivät tutkijoista, heistä käytettiin kunnioittavaa nimitystä izand. Mutta eivät tutkijat tietenkään kaikkea liiviläisistä tienneet, mikä herätti hymyilyä. Liivinrannan niemennipukassa sijaitsevan Kuolkan kylän nimen Kettunen arveli olevan sukua sekä suomessa että virossa tunnetulle sanalle kolkka. Paikallinen kielenopas oli kuitenkin eri mieltä:

Hän tiesi paremman selityksen, ikuistipa tietonsa fonografiinkin. Kun näet liiviläiset olivat muinoin tapelleet saksalaisten kanssa, oli yksi liiviläinen nuijinut vähitellen kuusi pakenevaa saksalaista, ja kun viimeinen oli ennättänyt pitkin rantaa niemen kärkeen, oli liiviläinen hänetkin kolauttanut huudahtaen kuol ka, kuole kanssa! – kas siitä muka Kuolka oli saanut nimensä!

Lukemassani teoksessa on 249 sivua, lukuisia kivoja valokuvia ja lopussa kartta, joka nostaa Liivinrannan ja edellisen kirjankin vepsäläis-, vatjalais- inkeriläis- ja setukaiskyläin sijainnin lukijan nähtäville.

Lauri Kettunen: Tieteen matkamiehenä

Kielitieteilijä, professori Lauri Kettunen (1885 – 1963) kirjoitti matkoistaan itämerensuomalaisten kansojen pariin vuonna 1945 julkaistun muisteloteoksen Tieteen matkamiehenä. Alaotsikkonsa mukaisesti kirja kattaa hänen matkoistaan Kaksitoista ensimmäistä retkeä 1907 – 1918.

Jo vuosiluvuista voi päätellä, että mistään pikku piipahduksista ei ollut kysymys. Kettusen kuvausten perusteella tuon ajan matkustaminen tuntuu minusta vaativalta seikkailulta, jossa pitkäkestoisen matkustamisen vuoksikin oli viisainta viipyä perillä hyvän aikaa, kielentutkija Kettusen tapauksessa kuukausia kerrallaan. Kettusen matkakertomukset etenevät aikajärjestyksessä, vaikka ne muisteloita ovatkin. Muisti saa paikoitellen apua vanhoista muistiinpanoista, kirjan loppuvaiheen vierailuissa vepsäläisten luona puheenvuoro siirtyy päiväkirjamerkinnöille.

Kirja alkaa käynnistä professori E. N. Setälän luona. Setälä suosittelee nuorelle opiskelijalle matkaa Ruotsiin, Värmlannin (kirjassa Vermlanti) metsäsuomalaisia tapaamaan. Tätä ennen professori Kaarle Krohn on ohjannut Kettusta opettelemaan viron kieltä. Yön yli mietittyään Kettunen päättää matkustaa Värmlantiin, hän saa Setälän lupauksen mukaan myös yliopistolta avustusta matkaansa varten. Paitsi matkoja ja niitten sattumuksia, Kettunen kuvaa kirjassaan myös tutkijapiirien keskinäistä kakunjakoa, eikä hän aina kätke kärjekkäitä kommenttejaan. Syntyy se vaikutelma, että kielentutkijat olivat jakaneet itämerensuomalaiset kansat omiin marikkoihinsa, joihin toisia tutkijoita ei aina toivottu.

Kettusen kokemus Värmlannin metsäsuomalaisten keskuudessa osoittautuu antoisaksi. Hän solmii lämpimät suhteet Juholan talon väkeen. (Kirjassa talon nimenä on Juhoila, paitsi talon väen itsensä kirjeissä!) Alkaa kirjeenvaihto, jonka perusteella Kettuseen on suhtauduttu kuin sukulaispoikaan. Mutta Kettunen on kiinnostunut myös Virosta. Ensi käynnillä hän luo suhteita paikalliseen oppineistoon ja tutustuu maahan.

Toiselle matkalle hänelle osoitetaan tutkimuskentäksi Kodaveren murre, jota puhuttiin Peipsi-järven rantaseuduilla. Riittävän tutkimusaineiston saavuttamiseksi Kettunen kartoittaa Kodaveren murrealueen ja käy vieläpä keräämässä tietoa murrealueeseen rajautuvien alueitten murteesta. Tutkijana toimiessaan hän ei kysele ihmisiltä niitä näitä, vaan kerää murretta sana sanalta ylös taivutusmuotoineen. Kuten olettaa sopii, kaikki kansan keskuudessa eivät tätä noin vain ymmärrä, eivätkä kaikki puhu puhdasta murretta. Kettunen etsii kielenoppaikseen henkilöitä, jotka ovat mieluiten asuneet samoilla seuduin koko ikänsä ja jotka lisäksi ymmärtävät heidän yhteisen vaivannäkönsä merkityksen. Tässä hänellä on kertomansa mukaan toisinaan hyvää, toisinaan vähän kehnompaa tuuria.

Kodaveren murrealue on lähellä setukaisten asuinseutuja, joten Kettunen ulottaa retkensä myös sinne. Hän liikkuu hiihtäen mikä herättää virolaisväessä ihmetystä. Kuvaus hiihdosta Peipsi-järven lahtien yli kevättalvella jäitten risahdellessa käy ihan kaunokirjallisuudesta. Viron jälkeen on vuorossa Inkeri, jossa Kettunen kerää sanastoa vatjalaisilta. Sen jälkeen ovat vuorossa Äänisjärven eteläpuoliset vepsäläiset. Kettusen vieraillessa vepsäläisten luona tapahtuu Venäjällä bolshevikkien vallankumous ja Suomikin itsenäistyy, mutta lyhyen kotona käväisyn jälkeen tutkija lähtee vuodenvaihteessa 1917 – 1918 uudelleen vepsäläisten luo ääntä vahalieriöille tallentavan fonografin kanssa. Tästä pieni katkelma päiväkirjasta 25.2.1918:

Vieläpä sana Darjasta. Hän oli hauska runollinen mummo, joka vähällä ystävystyi yhteisestä harrastuksestamme ja hyväili hellien fonografin alumiinitorvea: Rjaha sä kurkuinje, oi sinä hopeakurkku! (Hyväillessä muuten taaskin rjaha, vaikka muuten raha.)

Kettunen huomasi, että vepsäläiset liudensivat sanojaan ikään kuin venäjää muistuttavaksi hellitellessään, esim. lapsille. Varsinaista kielitiedettä Kettunen ei ole kirjaansa liiaksi sisällyttänyt, sen vuoksi sitä pystyykin lukemaan kuka tahansa.

Suomen sisällissodasta Kettunen lukee vähän kerrassaan Venäjälle saapuvista Suomen lehdistä vasta helmikuun puolivälissä. Lehdissä olevat tiedot huolestuttavat häntä – sitä paitsi paikallinen väki luulee häntä toistuvasti saksalaiseksi vakoojaksi, sodan ei näet tiedetä loppuneen, vaikka seudulta sotaan lähteneistä monet on jo kotiutettu. Maaliskuun puolivälissä Kettunen palaa Pietarin kautta kotimaahan. Kirja loppuu tähän, mutta tapahtumia sen jälkeen kuvataan kahdessa matkakirjassa, jotka olen hankkinut jo lainaan Kuopiosta.

Kirjassa on 410 sivua + sis.luettelo, takakannessa kaunis lainauskortti vuodelta 1945. Lainasin kirjan 26.10.2018 ja nyt se on sitten luettu. Olen jo vähän selaillut jatkoa... Niin, sekin vielä, että Kettunen oli Kuopion yhteiskoulun oppilaita kuten sittemmin ketjukolaajakin. 

Kiitokset Jorma Jormitolle jälleen kerran hienosta lukuvinkistä!

Henrik Gabriel Porthan: Valitut teokset (loppuosa ja yhteenveto)

Henrik Gabriel Porthanin (1739 – 1804) Valittujen teosten loppuosa on lyhyt verrattuna aikaisempiin pisempiin selvityksiin. Sivuja on vain kolmisenkymmentä. Aihepiirinä on kielitiede.

Kielen vaikutuksesta kansan henkisiin kykyihin (vuodelta 1789) käsittelee sitä mitä otsikko antaa ymmärtää. Väitöskirjan esittämä pääajatus on se, että ajattelu tapahtuu lähes aina omalla äidinkielellä ja siten äidinkielen sanarikkauden ja muun ilmaisukyvyn merkitys ajattelun notkeudelle on välttämättömyys. Kielestä puhuttaessa tekstissä sukelletaan mielteitten maailmoihin. Sanat antavat asioille ja niihin liittyville mielteille ilmiasun, jonka avulla asiat ja mielteet painuvat mieleen ja ovat tarvittaessa uudelleen käsiteltävissä.

Tekstissä myös otetaan vahvasti kantaa maihin, jotka valloittavat toisia kansoja ja pyrkivät sivistämään valloittamiaan kansoja pakottamalla heidät vaihtamaan käyttämänsä kielen omaansa. Nootissa 5 tällaista toimintaa kuvaillaan seuraavasti:

Kuinka vihamielinen, julma ja tyrannimainen tämä hanke onkaan niitä kohtaan, joita he väittävät haluavansa opettaa ja valistaa! Tästä myös ilmenee, kuinka vajavainen, kuinka heikko ja surkea pakostakin on sellaiselta opettajalta lähtöisin oleva opetus ja oppi, joka ei kunnolla osaa oppilaidensa äidinkieltä vaan on useimmiten pakotettu turvautumaan tulkin puutteelliseen ja kelvottomaan apuun.

Minusta tuntuu jopa tietyllä tapaa rohkealta, että Porthan tai hänen oppilaansa, jonka nimissä tämäkin väitöskirja on julaistu (Joh. Bergius), latinankielisessä tekstissä puhuu silloisen tiedemaailman kielikäytäntöjä vastaan peräti luteriaaniseen sävyyn. On kyllä ollut jo aikakin!

Kielten hyödystä historiantutkimuksessa (1795, resp. Joh. Henr. Avellan) kertoo isolta osin siitä, miten kielen varhaisia kerroksia tarkastelemalla voidaan toivoa olevan pääteltävissä mm. sen, harjoittiko kieltä käyttänyt kansa vaikkapa maanviljelystä jo ennen kuin kohtasi jonkun toisen kansan, jonka olisi voinut kuvitella sen taidon heille opettaneen. Sikäli kuin kansalta löytyy omaa, vanhaa sanastoa ko. aiheesta, lienee otaksuttavissa, että viljelys oli tunnettu jo ennen kuin ruotsit tulivat, he-heh.

Joiltain osin tässä kirjoituksessa ei mielestäni taideta osua oikeaan, kuten väitettäessä, että kielisukulaisuuden tueksi etsittyjen sanojen tulisi nimenomaan päämerkityksessään tarkoittaa samaa kummassakin kielessä. Todella vähäinen käsitykseni viron ja suomen kielen eroista ja samankaltaisuuksista nimenomaan vaikuttaisi osoittavan sanojen sivumerkitysten olevan ihan yhtä ratkaisevassa asemassa. Sitä paitsi kehittyyhän kieli käyttäjiensä keskuudessakin siten, että sivumerkitys saattaa painoarvoltaan sivuuttaa alkuperäisen päämerkityksen kuten sanassa 'käsittää', jonka arvellaan aikoinaan tarkoittaneen kädellä tarttumista.

Suomen kielen päämurteista (1801, resp. Joh. Sarelius) toteaa aluksi, että suomen kieli voidaan jakaa pääosin kahteen murteeseen: yleismurteeseen, jota puhutaan useimmissa osissa maata ja jota käytetään uskonnon piirissä sekä savon murteeseen, johon voidaan sitten muitta mutkitta lukea myös karjalan murre. Nykyään puhutaan länsi- ja itämurteista. Kansanrunouden sanotaan tässä olevan yleensä savon murteella sepitettyä. Tämän näkemyksen epätarkkuus on siten edellä esittämästäni johtuen vain näennäistä.

Kun murteita kerrran on näin vähän ja yleismurteen arvellaan olevan kaikillen tuttu, käsittää muitten murteitten esittely pelkästään savon murteen ja näytteitä karjalan murteesta, jonka väitetään polveutuvan savon murteesta. Tässä voisi puhua August Ahlqvistin mainitsemista Karjalan kannaksen savakoista (sodan seurauksena tyhjenneisiin karjalaiskyliin saapuneista savolaisista) ja ägrämöisistä (alueen alkuperäisestä karjalaisväestöstä), mutta antaahan olla. Jokainen ymmärtää, etteivät nämä jutut nyt ihan näin yksioikoisia ole. Joka tapauksessa pisteet siitä, että kirjoittaja arvelee Savon väestön tulleen nykyisille asuinpaikoilleen Venäjän Karjalasta ja Aunuksesta. Haluaisin uskoa tähän, vaikka selvästi moni muu ei haluakaan. Nykyeuroissa Suomi halutaan nähdä niin läntisenä kansana, että kohta pitää pituuspiirit piirrellä uudelleen Suomen kohdalla.

Esityksessä mainitaan painamatta jäänyt Rantsilan kappalaisen Kristfrid Gananderin sanakirja (Nytt finskt lexicon, ilmestynyt toimitettuna vuonna 1991) ja yritetään muutaman sivun aikana selitellä savon murteen pääpoikkeamat yleismurteesta. (Mukaan on mahdutettu myös savon murteen tapaisia d- ja g-äänteiden välttelyjä länsimurteista.) Välillä esimerkkisanojen savon murre on keskisavolaista, välillä kuultaa sanoista pohjoissavon leveämpi puheenparsi, toisinaan maistuu jo pohjoiskarjalan murre.

Yhteenveto

Nämä Porthanin ja hänen oppilaittensa (Porthanin esimiehisyydellä) tehdyt väitöskirjat tai tutkimukset on kirjoitettu latinan kielellä 1700-luvun lopun Turussa. On mielenkiintoista ajatella, miten lyhyen aikaa tiedettä on tehty suomen kielellä. Tästäkin syystä on mainiota, että ilmestyy jatkuvasti tämän kirjan kaltaisia suomennoksia, joista voi kuka hyvänsä saada jonkinlaisen näkemyksen vanhemmista tutkimuksista ja muista kirjallisista muistiinpanoista. Olen sitä mieltä, ettei varsinaisesti tarvitse olla alan oppinut lukeakseen tällaisia teoksia. Niistä saa irti sen minkä sattuu ihan siinä missä historiallisista romaaneista tai elokuvistakin. Selvää on, ettei suomennettu ja toimitettu teos ole enää samanlainen kuin se on ollut alkuperäisenä. Uusi suomennos on tavallaan uusi teos, jonka kautta on selkeästi helpompi muodostaa näkemys alkuperäisestä teoksesta kuin jos yrittäisi ymmärtää sitä alkuperäistä – latinaa taitamattomana.

Porthanin Valitut teokset ja Suomalaisesta runoudesta antavat käsityksen siitä, miten vakavasti tiedettä harjoitettiin jo reilut kaksi vuosisataa sitten Suomen Turussa ja lähdeviitteistä päätellen monessa muussakin paikassa ympäri Eurooppaa. Tiedeyhteisössä on myös tönitty ruotuun niitä, jotka yrittävät laistaa yleisistä pelisäännöistä – tieto on perustunut tarkastettavissa olevaan tietoon ja lukijan on siten pitänyt tietää mistä sen tiedon voi tarkastaa. Kaikki tämmöinen perusteellisuuden pyrkimys herättää kunnioitusta vielä nykyäänkin. Ehkä nykyään vielä enemmän, sillä tiedon lähteille on tuohon aikaan ollut aika paljon konstikkaampi päästä.

Jypäkintä antia minulle olivat lyhyet tekstit Historiallisesta skeptisismistä ja em. kaksi ensimmäistä kielitieteellistä tutkimusta. Niissä on jonkin verran sävyjä pohdiskelevasta mielipidekirjoituksesta juhlapuheen koreuteen puettuna. Joissain kohdin ajatusten ilmaisu toi mieleeni Goethen tuon ajan kohuromaanin Nuoren Wertherin kärsimykset – olkoonkin ettei näitä tutkimustekstejä varmaankaan ollut tarkoitettu romanttissävyisiksi.