Martti Sinerma: ”Jees”, sanoi Armas J. Pulla

Martti Sinerma (1933 – 2007) kirjoitti ja Armas J. Pulla -seura ry. julkaisi kirjan suomalaisen humoristin, mainosmiehen, kirjailijan, Ranskan-tuntijan ja gastronomin Armas J. Pullan (1904 – 1981) elämästä ja ennen kaikkea hänen kirjallisista töistään. Pullan toiminnasta em. aloilla tehdään teoksessa selkoa paikoin enemmänkin kuin kiitettävästi, toistoa esiintyy. Toisaalta voin todeta, että asiat on osastoitu ja sisällysluetteloon kirjattu siihen malliin, että teos toimii melko näppäränä hakemistona siihen tutustuneelle. Kirjalla on pituutta kaikkine luetteloineen 428 sivua, kansien sisäpuoliin on lisäksi mahdutettu tietoa Martti Sinermasta ja hänen kirjallisesta tuotannostaan. Keskityn seuraavassa lyhyesti toisintamaan kirjasta imemääni tietoa Armas J. Pullasta.

Armas J. Pullan vanhemmat olivat itäisestä Suomesta, tulevan kirjailijan lapsuudenperhe asui aikansa Kannaksella, Viipurissa ja myös muualla Suomessa. Aikuisikänsä Pulla asui oman perheensä kanssa Helsingissä, milloin ei viettänyt aikaa kesäasunnollaan Vihdissä.

Pulla tuli koko kansan tuntemaksi sota-aikaan aloittamansa Ryhmyn ja Romppaisen seikkailuista kertovan kirjasarjan kautta. Kirjat ovat humoristisia kuvauksia erikoisista seikkailuista, joissa rintamajermut Ryhmy ja Romppainen käyvät sotaa vihollisen viekkaita vakiohahmoja vastaan. Sinerma kertoo, että vaikka arvostelijat eivät aina olleet kovin innostuneita näistä kirjoista, ottivat sotapalveluksessa olleet miehet ne mielihyvin vastaan, huumoria sodassa tarvittiin. Pulla palveli sota-aikaan TK-miehenä, joten hänellä oli ajoittain mahdollisuus tavata taisteluihin suoranaisesti osallistuneita miehiä, kuulla heidän kertomaansa ja kerrontatapaansa.

Jo talvisota-aikaan Pullaa kehotettiin kirjoittamaan sotaan liittyvää kirjallisuutta, jota alkoikin sitten syntyä ihan sarjatulella. Välirauhan aikana ensimmäiset romaanit viimeisteltiin ja jatkosodan aikana ne alkoivat mennä kaupaksi niin että Pulla joutui vaikeuksiin lisäverojen kanssa. Ilmeisesti Pullalla oli pitkin kirjailijanuraansa vaikeuksia etukäteen arvioida tulojaan ja saada niihin liittyviä vähennyksiä hyväksytyiksi. Ryhmy ja Romppais-kirjoista julkaistiin tuhatsivuinen yhteisnide vuonna 1991. Se ei sisällä kaikkia sarjan kirjoja. Tästä koostejulkaisustakin otettiin kahdeksan painosta.

Jo ennen sotia, vuonna 1929, Pulla vieraili Pariisissa. Hän ihastui kaupunkiin välittömästi ja vieraili siellä lähes vuosittain. Hän oppi matkoillaan ranskan kielen ja tutustui varsinkin Ranskan historiaan ja ruokakulttuuriin, joista aiheista hän kirjoitti monia tietokirjoja.

Pullan tietokirjoissa on mukana ripaus huumoria ja lennokkuutta. Liitän tähän parit katkelmat lehtiarvostelusta hänen Helsingin historiaa käsittelevää kirjaansa koskien:

Pullalla on näet ainutlaatuisen kepeä tyyli kirjoittaa, eikä minkään laatuinen painavuus ole lukijaa rasittamassa.

– – –

Mikään laki ei kiellä kirjoittamasta historiaa hauskasti, seikka joka ei liene yleisemmin historiankirjoittajien tiedossa.

(Otteet Päivän Sanomien arvostelusta kirjaan Helsinkiä Kustaa Vaasasta Kekkoseen, julkaistu vuonna 1962, kirjoittajan nimikirjaimet R.M.)

Koska olen lukenut vasta muutaman Pullan kirjoittaman kirjan, joista yksi on muistelo Viipurlaisii muisteloi ja pariisilaisii, yksi humoristinen seikkailuromaani ”Runoilijan saa hirttää ilman muuta” ja vain yksi tietokirja Kahvi, olen paras henkilö toteamaan, että Päivän Sanomat on osunut arvostelussaan naulankantaan. Itse asiassa sain tässä puheena olevan kirjan kylkiäisenä, kun tilasin nettidivarista Herman Lindqvistin kirjan Napoléonista. Lindqvistin tapaa kertoa historiasta kärsii verrata Pullan tyyliin. Alkoi syyhyttää muitten Pullan historiateosten hankkiminen.

Tämä kirja tuli luetuksi noin viikossa.

Walter Appelqvist: Matti Pohto

Kirjastonhoitaja ja kirjallisuudentutkija Walter Appelqvist (1900 – 1970) laati vuonna 1959 julkaistun elämäkerran Isostakyröstä kotoisin olleesta vanhojen suomalaisten kirjojen keräilijästä Matti Pohdosta (1817 – 1857). Yritin lainata aikaisemmin ilmestynyttä A. H. Virkkusen kirjoittamaa elämäkertaa samasta hahmosta, mutta sitä ei Kuopion kaupunginkirjaston varastosta pystytty paikallistamaan. Niinpä pyysin kirjastonhoitajaa hakemaan varastosta tämän toisen Pohtoa käsittelevän teoksen, minkä hän pian minulle toimittikin. Kirjan takaa löytyi vanha lainauskortti, jonka mukaan tämä teos oli lainattu kerran vuonna 1980. Lukusuorite on ollut ilmeisen suurpiirteinen, sillä minun piti leikata auki yksi aukeama, joka oli kirjapainon jäljiltä vielä kiinninäinen.

Kirjan lukemalla sain vaikutelman siitä, että Pohdolla oli suuri merkitys vanhojen suomalaisten kirjojen kokoelman uudelleen keräämisessä sen jälkeen kun aikaisempi laaja kokoelma Turun palossa (1827) tuhoutui lähes täydellisesti. Lähinnä lainassa olleet kirjat eivät päätyneet tulen ruuaksi. Päättäväisellä ja uutteralla työllään sekä osin kirjojen kerääjäkollegansa Emanuel Kanajärven (1801 – 1868) avulla ja Isonkyrön pitäjänapulaisen Frans Oskar Durchmanin (1813 – 1880) kannustamana Pohto keräsi Helsingin Yliopiston kirjastolle valtaosan Turussa tuhoutuneesta kirjallisuudesta, Appelqvistin arvion mukaan noin viisi kuudesosaa koko_elmasta.

Pohto oli loisen eli talottomana toisen taloudessa asustavan miehen poika. Hänen oppineisuutensa oli kelpo tavaraa lukukinkereillä, mutta mikään lukija hän ei luultavasti ollut. Silti Pohto oli hillittömän kiinnostunut vanhoista kirjoista ja hän pystyi tunnistamaan teoksen sen yksittäisten sivujen perusteella! Eikä pelkästään teosta vaan myös painovuoden ja painajan. Minulle syntyi lukemani perusteella se vaikutelma, että kirjat kiinnostivat häntä esineinä. Hän kunnosti ja sitoi kirjoja, joita oli saanut koottua vaikka osasistakin. Mutta sen lisäksi jotain muutakin arvoa kirjoihin on täytynyt hänen ajatuksissaan sisältyä. Pohto näet kiersi maata laajoilla alueilla ja hankki sinnikkäästi vanhoja kirjoja niitten omistajilta. Henkensä pitimiksi hän möi uudempia arkkiveisuja ja teki välillä maataloustöitä.

Appelqvistin arvion mukaan Pohdon kokoamien kirjojen määrä oli viitisen tuhatta. Näistä valtaosan hän lahjoitti osaksi elinaikanaan, osaksi testamentissaan seuraavan etuoikeusjärjestyksen mukaisesti: 1. Helsingin Yliopiston kirjastolle, 2. Kuopion uudelle Tuomiokapitulille, 3. Turun Tuomiokapitulin kirjastolle ja loput 4. Vaasan Kimnaasin kirjastolle. Kuopion tuomiokapitulin kirjastolta Pohdon kokoelma on siirretty Kuopion Lyseon haltuun. Olenkin jo monesti ihmetellyt Kuopion kaupunginkirjaston sivuilta kirjoja hakiessani, miksi Kuopion Lyskällä on oma kirjasto tutkijoita varten ja nythän sekin mysteeri sitten ratkesi. Ajattelin ensin, että kampeutuisin Kuopion kirjastolle, jossa Lyseon kokoelmaa nykyään säilytetään ja pyytäisin saada ottaa valokuvan joistakin Pohdon lahjoittamista teoksista. Kokoelman vastuuhenkilö sattuu nyt olemaan lomilla, joten menköön nyt toistaiseksi ilmoille kuvitta ja kansitta tämä mun kirjoitukseni.

Pohto teki yhteistyötä myös toisen omaperäisen suomalaisen kirjallisuuden edistäjän, K. A. Gottlundin kanssa. Valitettavasti miesten intressit eivät ihan täsmälleen kohdanneet ja yhteistyön tulokset jäivät laihoiksi. Laitan tähän katkelman Helsingin Yliopiston kirjastonhoitajan Fr. Wilh. Pippingin (1783 – 1868) kuvauksesta Pohdosta, jonka kanssa Pipping teki yhteistyötä vanhan suomalaisen kirjallisuuden kokoelman kartuttamiseksi entiselleen:

Myytäviksi tai vaihdettaviksi aijotut kirjansa samoinkuin nekin, joita hän matkoillaan oli saanut, hän kantoi selässään tai veti pienessä kelkassa, huolellisesti käärittyinä useaan arkkiin kartuusipaperia ja päällimmäiseksi hän asetti palasen ruskeata nahkaa suojaksi kosteutta vastaan.

Pohdon eli Kirja-Matin, kuten häntä nimitettiin, kotitalon, Penttalan talon tytär, emäntä Liisa Klamppu kertoo Appelqvistin kirjassa Pohdon puhuneen itsestään seuraavasti:

”Hassunahan te kaikki mua pidätte, mutta niin ei tee Turkmanni, vaan kehoittaa jatkamaan.”

(Uuden Suomen artikkelista 14.8.1957)

Kirja-Matti kuoli Viipurin lähistöllä satunnaisen väkivallanteon uhrina, hänet haudattiin Ristimäen hautuumaalle Viipuriin. Osoituksena tuon ajan ihmisten arvostuksesta hänen tekemäänsä työtä kohtaan haudalle teetettiin suuren kirjan muotoinen hautakivi. Mitä sitten kertoo se, että Pohdon nimi on sijoitettu sen kirjan takakanteen? Ehkä se kuvaa vain hänen työnsä tulleen päätökseen.

Appelqvistin kirjassa on vajaat sata sivua. Lukaisin sen parissa päivässä. Ihan on sopivan pituinen elämäkerta minun luettavakseni.

Muissa kirjablogeissa Appelqvistin teosta on luettu seuraavasti:

Lydian lukupiiri ja Kaikkea kirjasta