Gunnar Landtman: Satumaa ja sen asukkaat

Suomalainen tiedemies Gunnar Landtman (1878 – 1940) asui vuosien 1910 – 1912 aikana Uuden-Guinean saarella ja perehtyi ilmeisen määrätietoisesti ja perusteellisesti saaren alkuperäiskansan elämään. Landtman kirjoitti oleskelunsa pohjalta useita kirjoja, joista lukaisin vuonna 1932 julkaistun kirjan nimeltä Satumaa ja sen asukkaat: kiwai-papualaiset Uuden-Guinean jättiläissaarella.


Lukemani kirja on hyvin jäsennelty, sitä voi käyttää vaikka hakuteoksena kiwai-papualaisten elämästä sata vuotta sitten. Kirja sisältää alueen kartan sekä 82 kuvatekstein varustettua kuvaa, joista osa on kiwai-papualaisten tekemiä piirroksia. Teksti ei vaikuta tieteelliseltä kikkailulta vaan tutkimustuloksia esitellään kansantajuisesti. Landtmanin kuvauksen myötä lukija pääsee matkalle kaukaiseen satumaahan.

Millainen sitten oli Landtmanin kuvailema kiwai-papualaisten maailma? Kyseinen maantieteellinen alue sijaitsee Uuden-Guinean saarta jakavan Fly-joen suiston seutuvilla. Alue kuuluu nykyään Papua-Uuden-Guinean valtioon. Kirjassa kuvaillaan seutua läpitunkemattomaksi, sillä alueella on mangrovekasvillisuutta ja hankalakulkuisia sademetsiä. Niinpä erillään asuvat ihmisyhteisöt eivät ole olleet kovin läheisissä tekemisissä keskenään. Pienet heimot olivat lisäksi olleet sangen sotaisia, mikä ei liene edistänyt rauhanomaista rinnakkaineloa. Landtmanin siellä vieraillessa asui lähiseudulla ihmissyöjäheimoja. Näistä rajoituksista johtuen puhutaan alueella lukemattomia eri kieliä, jotka Landtmanin mukaan poikkeavat toisistaan suuresti. Landtman kertoo myös huomanneensa kielenkäytössä taipumusta nopeaan uudistumiseen, mikä entisestään hankaloitti eri heimojen välistä kanssakäymistä.

Kiwai-papualaisten tapoja ja uskomuksia Landtman kuvailee tarkasti. Hän oli saanut hämmästyttävän paljon selville siinä työmäärään nähden lyhyessä ajassa, jonka oli saarella oleskellut. Jo kielen opettelussa lienee ollut melkoinen työmaa. Landtmanin mukaan kiwai-papualaiset elivät kivikautta, rautaesineet olivat heille tuttuja eurooppalaisten vierailijoitten ja siirtomaaisäntien kautta sekä ohipurjehtineitten laivojen haaksirikkojen myötä rantautuneista tavaroista. Elantonsa kiwai-papualaiset saivat kasvimailtaan sekä kalastuksesta ja metsästyksestä. Eksoottisena elinkeinona Landtman esittelee merilehmien eli dugongien harppuunapyynnin.

Alkuasukkaiden tähtitieto on hyvin runsas ja melkein kaikista huomattavimmista tähtikuvioista on olemassa laajoja kertomuksia. Samoin kuin Etelänristi ja muut eteläisen taivaan tähdet näkyvät eri vuodenaikoina pitemmän tai lyhyemmän matkan päässä päiväntasaajasta pohjoiseen, samoin näyttäytyvät pohjoisen tähtitaivaan tähdet eteläisellä pallonpuoliskolla. Tästä näin kerran ollessani ensi aikojani maassa pätevän esimerkin, kun nousin aamulla kolmen aikaan katsomaan alkuasukkaiden usein mainitsemaa tähtikuviota, joka oli silloin näkyvissä; huomasin, että se oli Otava.

(tekstinäyte kappaleesta 3. Tähti- ja sääkuvitelmia)

Kiwai-papualaiset asuivat suurissa, paalujen päälle rakennetuissa yhteistaloissa. Miehille oli joissakin kylissä oma miesten talonsa, jossa suoritettiin erinäisiä rituaaleja. Yhteiskunta oli perin patriarkaalinen. Naisten tehtävät rajoittuivat perheen ja kasvimaan hoitoon. Miehet huolehtivat riistanpyynnistä ja sotimisesta. Lisäksi tärkeimmissä juhlissa miehet esittivät rituaaliset tanssit ja musiikin. Landtman ei kuitenkaan kerro huomanneensa kiwai-papualaisten keskuudessa luokkajakoa vaan kaikki ovat jokseenkin samanvertaisia. Edes päällikköä kylissä ei vaikuttanut olleen.

 

Landtman pohdiskelee kirjassaan sitä, onko kiwai-papualaisilla lainkaan varsinaista uskontoa. Kansalla on paljon uskomuksia, mutta käsitys jumalista puuttuu, samoin puuttuvat papit ja yhteinen uhraaminen. Landtman päätyy ajatukseen uskonnosta, joka on vasta muovautumassa. Toisaalta kiwai-papualaisilla miehet hoitavat salaisella sopimuksella rituaalimenot yhteisissä juhlissa. Juhlien kuvauksella on sivumääräisesti iso osuus kirjassa.

Kansa uskoo vainajien henkiin sekä joihinkin taruolentoihin. Ihmisillä uskotaan olevan sielu. Tiettyjä eläin- ja kasvilajeja kunnioitetaan jopa siinä määrin, että kenties ajatellaan tietyn ihmisryhmän (”totem-heimon”) sielun olevan jossain määrin yhtä kyseisen eläin- tai kasvilajin kanssa. Ilmeisesti useimpia uusia hankkeita aloitettaessa tehdään tarkoin määrätyt rituaalit, jotka usein vaikuttavat tähtäävän hedelmällisyyden edistämiseen – hankkeelle siis ”pyydetään siunausta”.

Lyhyenä mutta mielenkiintoisena jaksona kirjassa kerrotaan kiwai-papualaisten lauluista, saduista ja taruista. Runoudessa ovat paikoin käytössä alku- ja loppusoinnut. Myös vertauskuvallinen kerronta on saarelaisten mieleen. Taruista ja saduista Landtman löytää lukuisia yhtäläisyyksiä eurooppalaiseen perinteeseen. Hän pohdiskelee yhtäläisyyksien merkitystä ja löytää niille useampia vaihtoehtoisia selityksiä. Eräs niistä on ”kansanomaisten aateryhmien” luontainen samankaltaisuus eri kansojen ajattelussa.

Kirjan lukeminen sujui minulta hitaasti. Lainasin kirjan kuukausi sitten. Välillä oli parin viikon jakso, etten lukenut yhtään mitään. Sitten saatoin lukea muutaman sivun päivässä. Lukeminen ei vain maistunut, kirjassa ei ole mitään vikaa. Kirjassa on 276 sivua ja sen kanssa kului minulta kokonainen kuukausi. Kuvan olen piirtänyt kirjaan sisältyvän valokuvan (kuva 14.) perusteella (kuvateksti: Pitkä-talo Ipisia-kylässä Kiwai-saarella). Tähdet on lisätty kuvaan piirtäjän omana näkemyksenä kertomaan valkoisen miehen vierailusta Etelänristin alla.

(Lukaisin myös netistä löytyvää Merja Vileniuksen pro gradu -tutkielmaa Eksoottinen ja uskonnollinen toiseus Gunnar Landtmanin näkemyksissä kiwaipapualaisesta kulttuurista sekä wikipedian artikkeleita Gunnar Landtmanista sekä Papua-Uudesta-Guineasta ja Uuden-Guinean saaresta.)