Amerikkalainen luonnon ystävä ja
filosofi Henry David Thoreau (1817 – 1862) kirjoitti The
Atlantic Monthlyn vuoden 1862 kesäkuun numerossa julkaistun
tekstin, joka sai otsikokseen Walking. Wikipedian mukaan
Thoreau kuoli saman vuoden toukokuun alussa, joten teksti on varmaan
julkaistu hänen muistokseen. Kirjoituksen loppu vaikuttaa
hengellisesti sävyttyneeltä, matkalta kohti Taivaan kirkkautta.
Vuonna 1997 ilmestyi Thoreaun tekstistä Markku Envallin laatima
suomennos nimellä Kävelemisen taito.
Pieni katkelma tekstistä kertonee sen
hengellisistä sävyistä:
Nämä tilat, jotka olen itse mitannut,
nämä rajat jotka olen saattanut voimaan, näkyvät vielä hämärinä
kuin usvan läpi, mutta niillä ei ole kemiallisia ominaisuuksia
niitä kiinnittämään; ne lakkaavat näkymästä lasin pinnassa, ja
maalarin maalaama kuva erottuu hämärästi alta.
Vrt. 1. Kor. 13:12 ”Nyt katselemme
vielä kuin kuvastimesta, kuin arvoitusta, mutta silloin näemme
kasvoista kasvoihin.”
Thoreau kirjoittaa Luonnosta isolla
alkukirjaimella niinkuin uskova ihminen kirjoittaa Jumalasta.
Viittaukset eri uskontoihin antavat mielestäni ymmärtää, että
Thoreaun suhde Luontoon on tavallaan kurkottamista kohti Jumalaa.
Tekstissään Thoreau kuvaa kävelemistä Luonnossa, kulkemista
siellä missä ei ole teitä ja ihmisen luomaa ympäristöä. Ihminen
on Luonnossa sillä paikalla, johon hänet on tarkoitettu. Ihminen on
alunperin osa Luontoa, Luontoäidin lapsi. Thoreaun mukaan kullakin
ihmisellä saattaa olla sivistyneen yhteiskunnan käyttämää nimeä
todempi nimi, joka voi nousta esiin hänen nukkuessaan tai
vihastuessaan tai hänen joutuessaan intohimon tai innoituksen
valtaan. Kirjallisuudesta Thoreau ei löydä ihmisen aitoa
luonnonlapsen kieltä, lähimmäs sitä pääsevät mytologiat,
joissa ihminen on lähimpänä yhteyttä siihen maaperään, josta
ihmissuku on kasvanut.
Tekstin alkupuolella Thoreau kertoo
kävelevänsä itse mieluiten lännen suuntaan. Hän näkeekin lännen
ihmiskunnan oikeaksi kulkusuunnaksi. (Ja onhan se myötäpäivään
kulkemista!) Hän yhdistää tekstissään lännen Amerikkaan ja
kuvailee miten Amerikka on vielä neitseellinen, tuottaa runsaita
satoja ja kasvattaa monenlaisia korkeita puita. On hyvä ettei
Thoreau tiennut kirjoittaessaan millaiset ajat preerioilla olivat
koittamassa! Toisaalta hän viisaasti täsmentää, että suunnalla
kohti länttä hän tarkoittaa ihmiskunnan etenemistä Luonnon
suuntaan. Niin että saavutettuaan tietyn kehitysasteen ihmiskunta
oivaltaa edetä siihen mikä on olennaista, Luonnon yhteyteen.
Thoreau ei kirjoita paluusta menneeseen vaan kehittymisestä Luonnon
osaksi ja ihastelijaksi.
Thoreau rakastaa metsiä. Jaan hänen
kanssaan tämän rakkauden. Thoreaun mukaan Uudessa Englannissa ei
vielä hänen aikanaan maisemaa omistanut kukaan. Kävellä sai melko
vapaasti. Hän kuitenkin ennustaa tulevan ajan, jolloin metsäinen
maa erotetaan aidalla niin kutsutuiksi
huvipuistoiksi, joista vain jotkut
saavat ahdasta ja valikoivaa iloa – kun aidat moninkertaistuvat ja
keksitään ihmisansoja ja muita laitteita ohjaamaan kulkijat
yleiselle tielle ja
kävelyn Jumalan maan pinnalla selitetään merkitsevän luvatonta
tunkeutumista jonkun herrasmiehen maille.
Tästä on
esimerkkinä Siilinjärvelläkin sähköpaimenella aidattuja
metsämaita.
Kirjasessa on 77
sivua. Sen lueskeluun kului minulta pari päivää.
