Juha Hurme: Europaeus

David Emmanuel Daniel Europaeus (1820 – 1884) oli suomalainen tiedemies, joka ei saanut osakseen erityisempää arvostusta aikalaisiltaan. Jälkipolvetkin kirjoittavat usein hänen nimensä muodossa D. E. D. Europaeus. Ylen sivuilta löytynee edelleen Europaeuksen elämää valottava artikkeli, joka julkaistiin 30.11.2020. Siinä kerrotaan mm. siitä miten hän keksi suomen kieleen useita uutissanoja, joista monet mekin tunnemme, kuten ilmansuunta, miehittää, ulkomaalainen, toimeentulo ja tasa-arvo.

Juha Hurme (s. 1959) kirjoitti hänen elontiensä lopumpaan osaan keskittyvän näytelmän nimeltä Europaeus, jossa Europaeuksen ajan tiedemaailman hahmot vauhdikkaasti jakavat näkemyksiään joko näytelmän keskushahmosta tai itsestään. Näkemykset eivät ole erityisen mairittelevia, jotkut ovat vajonneet omaan synkkyyteensä eivätkä pääse sieltä pois, toiset näkevät Europaeuksen joutavana rauhanhäiritsijänä. Näytelmävihkosen kanteen on kirjoitettu kuvailevaksi alaotsikoksi Komedia Suomen Don Quijotesta. Näytelmä julkaistiin vuonna 2014.

Näytelmä on hauskaa luettavaa, Hurme on sovittanut näytelmään 1800-luvun kulttuuriprofien tekstejä tai ainakin heidän tyyliään hyvin uskottavalla tavalla. Vaikka itse en oikein jaksa ymmärtää naureskelua August Ahlqvistin närkästykselle Aleksis Kiven romaania Seitsemän veljestä kohtaan, on sekin kuitenkin niin tyylillisesti oikein esitelty, että jäin pohtimaan lieneekö ihan Augustin omaa tekstiä. Ainakin se pilkkaruno taisi olla? Hommafoorumin ottamista mukaan näytelmään pidän päälleliimattuna. Toisaalta samoin voi sanoa myös Eino Leinon runosta Hyvä on hiihtäjän hiihdellä, niin hyvin kuin se sopiikin kuvaamaan oman tiensä kulkemista.

Europaeus esitetään näytelmässä paitsi kansanrunouden kerääjänä, myös omaleimaisena tutkijana, jonka esittämät tuoreet olettamukset eivät kelvanneet Ahlqvistin kaltaisten vaikuttajien ylevään kuvaan suomalaisesta tieteenharjoittajasta. Minulle parhaiten uppoaa näytelmässä esitetty teoria Kalevalan sijainnista Suomenlahden eteläpuolella, jolloin nykyinen Suomen seutu olisikin Pohjolan valtakuntaa. Puuttui vain liiviläisten mainitseminen ja Väinäjoen nimellinen yhteys kalevalaiseen mytologiaan.

”Rehellisyys ilman rakkautta on julmuutta”, tapasi isäni mainita, milloin ei voinut olla ihan rehellinen, mihin hänkin ajoittain sortui. Olen tässä blogeeraajana sen verran rehellinen, että tunnustan tilanneeni puheena olevan näytelmävihkosen (83 sivua) ntamo-kustantamolta alkupuolella vuotta 2025. Sieltä vielä kauniisti pahoiteltiin, kun minulle lähetettäväksi piti tilata uusi kappale painosta heikkokuntoisen varastossa olleen tilalle. Jonkin verran muistan joskus alkua lukeneeni, mutta kyllä se nyt piti aloittaa alusta. Enkä vieläkään saanut näytelmää päivän aikana luettua, vaan piti pitää välipäiväkin.

Sitä kauniimpaa rehellisyyttä harjoittaa näytelmän loppuvaiheessa Elias Lönnrot, joka kömpelösti rakennellussa vertauksessaan kuvaa matikkakeiton valmistusta ja näkee Europaeuksen osan Suomen kulttuurielossa maustepippurina matikkakeitossa, sellaisena, joka siirrellään lautasen syrjään, mutta jota ilman matikkakeitto ei ole matikkakeittoa.

Päätän raporttini tähän enkä hämmennä enempää.

Henrik Ibsen: Peer Gynt

Norjalainen Henrik Ibsen (1828 – 1906) kirjoitti vuonna 1867 julkaistun näytelmän Peer Gynt. Lainasin kirjan tammikuun viimeinen päivä ja jo nyt lukaisin sen, kun en voinut enää uusia lainaa. Minussa ja Peer Gyntin hahmossa voi olla joitain yhteneväisyyksiä, sillä Peer Gynt haaveilee paljon ja teettää työt muilla, jos vain voi. Lisäksi häneen liitetään pyrkimys olla oma itsensä. Minulle jollain kurssilla tuumattiin, että ole vain oma itsesi, mutta älä ole sitä ihan niin paljon.

Peer Gynt on runonäytelmä. Niinpä suomentaja onkin ollut Suomen suuria runohahmoja: Otto Manninen. Mannisen tasoiselta taitajaltakin näytelmän suomentaminen on varmaan vaatinut paljon. Suomennos toimii osin epätasaisesti, vaikuttaa siltä kuin Manninen olisi parhaimmillaan kevyen sananvaihdon käänteissä. Pitemmät monologiseeraukset tuppaavat muuttua koukeroisemmiksi. Toisaalta luotan siihen, että Manninen lienee seurannut alkuperäistekstiä varsin tarkkaan, niin että suomentajan syytä ei ajoittainen pitkäveteinen takkuisuus voi olla. Ja kuten totesin, toimii teksti paikoitellen hauskasti – etenkin milloin vuoropuhelu on vilkasta. Myöhemmin on julkisuuteen saatettu myös Pentti Saarikosken laatima suomennos, josta allekirjoittaneella ei ole tarkempaa tietoa.

Onko Peer Gynt sitten komedia vain tragedia? Näkisimpähäntä näin, että nykyinen luonnehdinta draama-komedia sopisi aika hyvin. Olkoonkin, että Peer on veijari, joutuu hän elämänsä aikana tilanteihin, jotka eivät yksinomaan naurata. Tosin tässäkin pätee sääntö: elämä on tragediaa sille, joka tuntee ja komediaa sille, joka ajattelee. Itse asiasssa näytelmän viimeisessä näytöksessä rakennellaan jonkinlaista päättötodistusta Peerin elämälle, hän on vaarassa joutua kuoltuaan valinkauhaan, jossa kehityskelpoiset sielut sulatetaan ja kierrätetään etiäppäin. Tämän voi tulkita huumorina tai vaikka varoituksena. Joukossamme (?) voi olla niitäkin, jotka ihmettelevät mitä väliä sillä sitten on, mitä meille maallisen elämämme päätyttyä tapahtuu. Peerille tällä tuntuisi olevan väliä, hän on arvonsa tunteva veikko.

Peer Gynt käynnistyy Norjasta, tuntureitten ja vuonojen maasta. Peerin äiti Åse oottelee poikaansa kotiin ja kyllähän poika saapuukin kertoen äidilleen käsittämättömästä metsästysseikkailusta. Ensin poikaansa uskottuaan, äiti tajuaa tämän kertoneen juttua, jonka on joskus aikoja sitten kuullut toisen kertovan. Peer on tarinoitten kertoja, seutukunnalla tunnettu mytomaani, jonka jutuille enemmäkseen naureskellaan. Mutta naisia kohtaan hänellä on vetovoimaa ja se on hänen hyvä piirteensä, joka tosin johtaa hänet hankaluuksiin, niin että lopulta Peerin on pakko laittautua muille maille kultuja vuolemaan.

Neljännessä näytöksessä tapaammekin Peerin Marokosta, pohjoisesta Afriikasta. Hän tekee kansainväliselle kuulijakunnalle selkoa elämästään – ja rikastumisestaan. Erinäiset sattumukset kumminkin kääntävät asiainhaarat mullin mallin ja viidennessä näytöksessä Peer on laivan kannella, matkalla kotimaahansa. Kotiseudullaan hän päätyy seuraamaan hautajaisia, loppulitviikin aika käynnistyy, taakse jätetty näyttäytyy uudessa valossa.

Joo, ja kuten tunnettua ja ehkä jopa tunnetumpaa kuin itse näytelmä, on se, että Edvard Grieg sävelsi näytelmää varten musiikkia, joka on tullut tutuksi kevyen klassillisen musiikin piirissä. Koulun musiikin tunneilla opettaja kutsui tämän tyyppisiä musiikkikappaleita sinfonisiksi runoelmiksi.

Kirjassa Ibsen Valitut draamat 3 on 249 sivua. Aloitin lukemisen joskus talvella, mutta jumituin kahteen ensimmäiseen näytökseen. Nyt sitten tempaisin loput ennen kuin pitää kirja palauttaa.

Teatterissa Kajjaanissa

Kävin eilen asioikseni Kajjaanissa katselemassa teatterikappaleen AHMA – korpisoturi. Näytelmä perustuu Laura Gustafssonin romaaniin Korpisoturi. Näytelmäksi sen sovitti ja ohjasi Emma Mattila. Päätehtävissä ja paikoin myös muissa tehtävissä (in alphabetical order): Janne Kinnunen, Milla Kuikka, Heikki Petteri Nousiainen (Ahma), Jukka Peltola, Mika Silvennoinen, Satu Turunen ja Vera Veiskola. Teatterin sali oli noin puolillaan yleisöä.

Näytelmä oli hyvin pitkälti sitä mitä siltä odotinkin. Ahma on nuori jannu jostain eteläisestä Suomesta. Hän ei saa työtä eikä siten kiinnity yhteiskuntaan. Hän masentuu, syö rusinoita ja lettuja, kunnes löytää internetin keskustelupalstoilta samanhenkistä seuraa. Ahma vakuuttuu siitä, että yhteiskunta on matkalla kohti tuhoaan, luonnonvarat loppuvat ja sen myötä elämisen edellytykset ovat ihmisen omissa käsissä, mistään ei tule rahaa, sähköä eikä muutakaan apua. Ahma saa mummin kuoltua perinnön ja hankkii syrjäiseltä seudulta, ehkä jostain Kajjaanin lähistöltä hylätyn tilan, jonne ei johda edes tietä ja perustaa sinne oman pesäpaikkansa. Siellä hän ryhtyy viljelemään spelttiviljaa ja härkäpapuja tavoitteenaan omavaraistalous. Seutukunnan pahikset käyvät naureskelemassa hänen touhuilleen, paitsi Pamsu-neito sekä karannut sika ja naapurin Linnea heppansa kanssa. Radiosta kuuluu aluksi uutisia, sitten hallituksen tiedonantoja, jotka kehottavat pysymään rauhallisina ja säästämään sähköä, vettä jne. Ensimmäisen näytöksen lopussa Ahmalle sanotaan suureen ääneen, että vain hän tietää mitä nyt pitää tehdä.

Kyse on siis dystopiasta, siitä että luonnonvarat loppuvat eikä niitä enää mistään saa. Ahma on varautunut tähän, mutta miten pitkälle hänen varmuusvarastonsa riittävät, kun hänen piilopirttiinsä lappaa porukkaa läheltä ja kaukaa?

Jossain määrin ällistyttävää on, että ajellessani keskenäni Kajjaaniin, tuli radiosta juuri kaupunkiin saapuessani ohjelma stoalaisuudesta. Siinä puhuttiin siitä, miten stoalaisuuteen kuuluu pyrkimys ohjata itseään ennakoimaan ikävät tilanteet. Niin että kun lähtee vaikka Kajjaaniin teatteriin, niin teatterin unisexi-vessan oven takana saattaa olla joku kännykän kanssa odottamassa ulostumistasi ja kun poistut teatterista sama naisimmeinen lähtee kulkemaan perässäsi ystävättärensä kera kohti muutaman kymmenen metrin päässä siintävää kaupungin keskustaa. Stoalainen varautuu tällaisiin tilanteisiin jo ennen teatteriin lähtöä ja kun sellaiset draamat sitten toteutuvat, ne huolettavat häntä vähemmän, kun ne on jo ennakoinut.

Näytelmässä Ahma on varautunut kaikkein pahimpaan mahdolliseen kehityskulkuun. Hänen varautumisensa joutuu kuitenkin testiin, kun kaikkein pahimman mahdollisen lisäksi seuraakin koko liuta lisää samanlaista. Avittaako siinä sitten edes rynnäkkökivääri? Kun yhteiskunta luhistuu, onko edessä kaikkien sota kaikkia vastaan? Ja onko oikeastaan missään olemassa sellaista korpea, johon muuttaja saisi todellakin elää rauhassa omilla ehdoillaan? Onko ainoa saavutettavissa oleva rauha ihmisen sisäisen maailman tuottamaa nirvanaa, ulkoisen maailman sumenemisen aiheuttamaa valaistumista?

Ahman näyttelijä Heikki Petteri Nousiainen selvisi osastaan mainiosti. Hän aloitti aran ja sulkeutuneen oloisena, mutta kasvoi näytelmän aikana voimakkaammaksi. Koko näytelmän toiminta suuntautuu kohti Ahmaa, hänelle esitetään vaatimuksia, häneltä odotetaan asioita, joihin hän joutuu ottamaan kantaa eivätkä kaikki hänen ratkaisunsa ole onnistuneita. Ahma on kuitenkin vain ihminen, joka olisi työtä saatuaan elänyt tavallista keskivertoelämää kuten monet muutkin. Hän etsii tovereita, ystävyyttä, rakkautta ja löytää samaa salakähmää kuin monet muutkin.

Kun nimitän näytelmää dystopian kuvaukseksi, täytyy muistaa, että näytelmässä on myös paljon huumoria – osin tietysti mustan puolesta. Itselleni muistui radion huolestuttavista tiedotteista mieleen, miten 1970-luvun alussa, kun olin pikkupoika, katselimme tv-uutisia ja veljeni vitsaili, että olisi huvittavaa, kun tulisi maailmanloppu ja Heikki Kahila heittäisi solmion nurkkaan ja sanoisi kultivoituneella äänellään: ”Se on loppu nyt!”

Ajelu Kajjaaniin ja takaisin oli aika rasittava. Asfaltissa oli paljon kuoppia ja sateli vettä. Einehdin näytelmän jälkeen Kajaanin Hesellä ja Linnanportin Nesteellä nautin kahvit. Yle Radio1 tarjosi kivoja ohjelmia, joita tuskin olisin kuunnellut, ellen olisi autoillut.

Lucius Annaeus Seneca: Herakles-tragediat

Roomalainen Lucius Annaeus Seneca (n. 4 eaa – 65 jaa.) kirjoitti Herakles-tarujen pohjalta joitakin murhenäytelmiä, joista kaksi on säilynyt. Nämä näytelmät suomentivat latinasta Maija-Leena Kallela ja Antti T. Oikarinen. He kirjoittivat myös lukemaani teokseen johdannon ja selitykset sekä laativat hakemiston.

Herakles oli kreikkalainen taruhahmo ja jumalolento, joka syntyi Zeuksen suhteesta naisimmeiseen nimeltä Alkmene. Herakles sai voittamattomat voimat ja lopulta kuolemattomuuden ja kohosi jumalien joukkoon. Sitä ennen hänellä oli aika lailla puuhaa, sillä esim. äitipuoli Hera vihasi häntä ja ainakin toivoi hänen tuhoaan. Herakles sai suorittaakseen kymmenen mahdottoman tuntuista työtä ja niitäkin vielä lisättiin kahdella, kun pari suoritusta hylättiin.

Koska Herakles oli kreikkalainen jumaluus ja koska näytelmä on roomalainen, käytetään näytelmässä ja etenkin selityksissä tarkoituksella vuoroin kreikkalaisia vuoroin roomalaisia jumaluuksien ja muitten hahmojen nimityksiä. Laitan tähän muutaman esimerkin:

kreikk. Herakles → room. Hercules
Zeus → Jupiter
Hera → Juno

Herakleen hulluus (Hercules furens) Näytelmää pidetään aidosti Senecan kirjoittamana joskus vuosina 49 – 54. Näytelmä on viisinäytöksinen, joskin näytökset tuntuvat vastaavaan lähinnä kohtauksia. En tosin tiedä mitä kaikkea oheisesitystä näytelmiin on Rooman valtakunnassa sisältynyt. HUOM! Seuraavaksi spoilaan näytelmän isolta osin:

1. näytös. Herakles on juuri suorittanut kaikki tehtävänsä ja häntä venataan Haadeksesta, kuoleman valtakunnasta Teebaan. Äitipuoli Hera on Heraklesta oottelemassa vihasta kiehuen. Hera pitää monta sivua pitkän monologin, joka hehkuu tarkoin täsmennettyä vihaa poikapuoltaan Heraklesta kohtaan. Oikeastaan Hera vihaa miestään Zeusta, jolla tuntuu olevan aviottomia kläppejä joka pitäjässä, Herakles heistä kuuluisimpana. Heran jälkeen suunvuoron saa kuoro, joka kuvailee kauniisti ja varmaankin Senecan harjoittaman stoalaisen filosofian hengessä yön vaihtumista päiväksi, epätoivon ja hulluuden kasuamista toivoksi, kunhan hyveitä noudatetaan ja kohtuudessa pysytellään.

2. näytös. Herakleen kasvatusisä Amfitryon solauttaa oman monologinsa, jossa hän kertaa Herakleen urotyöt. Sitten saa puheenvuoron Herakleen vaimo Megara, joka kiihkeästi odottaa Heraklesta palaamaan kotiin kukistamaan Lykoksen, joka on surmannut Megaran veljet ja ruvennut Teeban kunkuksi. Lykos astuu näyttämölle ja kosii Megaraa. Rukkaset tulee että roikaa. Lykos uhkaa tappaa koko suvun. Megara on entistä varmemmin häntä vastaan. Pian kuuluu jo maan tärinää ja Megara toivoo sen enteilevän Herakleen saapumista.

3. näytös. Herakles astuu näyttämölle ensimmäistä kertaa. Hän saa kuulla perheensä tilanteesta ja kiirehtii muitta mutkitta kostamaan Lykokselle. Theseus tekee Amfitryonille selkoa Manalan maista ja joista sekä muista manalaisista noista.

4. näytös. Herakles palaa näyttämölle ja kertoo surmanneensa Lykoksen ja kaikki hänen joukkonsa. Sitten hän alkaa hourailla, näkee näkyjä ja aivan yllättäen surmaa omat lapsensa ja vaimonsa Megaran. Amfitryon yrittää pidätellä hurjistunutta Heraklesta ja lopen uupuneena Herakles nukahtaa. Kuoro esittää hienovireisen valituslaulun.

5. näytös. Ymmärrettävistä syistä Herakles ajautuu itsemurhahankkeisiin. Amfitryon, joka nimittää itseään hänen isäkseen, tekee parhaansa puhuakseen Herakleen luopumaan ajatuksestaan. Myös Theseus yrittää rauhoittaa Heraklesta, joka viimein päättää jatkaa eloaan.

Näytelmän mielipuolisuuskohtausta on vaikea käsittää. Tulee mieleen, että kärsiikö Herakles työstään, jossa hänen tehtävänsä on tehdä selvää ihmisistä ja eläimistä? Heran osuus alussa jää jotenkin irralliseksi.

Herakles Oitavuorella. (Hercules Oetaeus) Näytelmän epäillään valmistuneen kymmeniä vuosia Senecan kuoleman jälkeen, mikä ei välttämättä tarkoita sitä, etteikö hänellä olisi sen sepittämiseen osuutensa. HUOM! Spoilaaminen jatkuu.

Herakles on mennyt jo kolmannen kerran naimisiin ja lapsikin on syntynyt. Sodasta Herakles on napannut mieleisensä naisimmeisen orjaksi taloonsa, mikä hämmentää tunteita kotilieden äärellä.

1. näytös. Herakles valittaa ääneen ikäänkuin puhuisi isälleen Zeukselle, että miksei häntä ole jo korotettu jumalaksi, kun niin moni muukin on. Kerjää tunnustusta kuin Spede aikoinaan elokuvasäätiön tukirahoja. Kuoro asettuu Herakleen kannalle. Herakleen orjaksi kaappaama naisimmeinen sen sijaan suree osaansa, mitä kuoro ei asetu myötäilemään.

2. näytös. Herakleen vaimo Deianeira on suunniltaan pelosta, että Herakles tekee uudesta jalkavaimosta rakastettunsa. Hän valmistautuu surmaamaan Herakleksen, mutta hänen vanha imettäjänsä suostuttelee käyttämään muita konsteja. Pitkän ja tuntehikkaan jahkailun jälkeen Deianeira paljastaa jo tietävänsä taikakeinon, jolla Herakles rakavoituu taas vaimoonsa. Kuoro, joka koostuu Deianeiran tyttökavereista myötäelää Deianeiran tunnoissa, mutta painottaa viisautta reitin valinnassa. Tästä näyte:

Vaatimaton laivani kulkekoon liki rantoja,
älköönkä voimakas tuuli pakottako purttani
halkomaan aaltoja keskellä merta.
Epäonni ohittaa turvalliset poukamat
ja etsii keskeltä ulappaa laivoja,
joiden märssypurjeet hakkaavat pilviä.

3. näytös. Deianeiran käyttämä taikakeino toimii toisin kuin hänelle oli kerrottu. Herakleen nahkaan palaa kiinni myrkytetty silkkivaate eikä lähe pyhäksään pois. Deianeira arvelee miehensä kuolevan ja aikoo surmata itsensä ja pyytää lopuksi poikaansa tappamaan äitinsä. Poika ei tiedä mitä tehdä.

4. näytös. Herakles kärsii valtavista tuskista. Myrkkyviitta tuhoa häntä sisältä ja ulkoa. Herakles sanoo, ettei pysty enää edes itkemään, mutta hän valittaa monisanaisesti lävitse näytöksen, joten myrkky ei ole iskenyt kieleen. Paikalle saapuvat hänen äitinsä ja poikansa, vaimo on surmannut itsensä. Herakles kehottaa poikaansa naimaan Iolen, orjanaisensa ja jos hänelle nyt jotain syntyy, niin nekin on pojan lapsia. Viimeisenä tulee kuoron mukaan Poiaan poika Filoktetes, jolle Herakles luovuttaa aseensa.

5. näytös. Filoktetes tekee selkoa Herakleen viimeisistä hetkistä. Herakles tahtoi tulla roviolla poltetuksi Oitavuorella. Herakleen äiti Alkmene saapuu paikalle ja jatkaa valitustaan. Lopulta taivaaseen ehtinyt Herakles käy tyynnyttelemässä äitiään ja lähtee sitten takaisin taivaaseen.

Tämä toinen näytelmä oli minusta aikamoinen valitusten sarja runsaalla mytologiakuorrutteella. Antiikin ajan näytelmissä näyttää suuntauksena olleen vanhoihin taruihin viittaaminen tavan takaa.

Itse asiassa aniharvoinhan antiikin näytelmät edes tuntuvat kertovan jotain uutta tarinaa. Ehkä ne ovat senaikaista saippuaoopperaa? Ainakin tässä jälkimmäisessä valitus jatkui alusta loppuun ja joka välissä muistettiin mainita, mitä mainetekoja Herakles on tehnyt, vähän niin kuin mainemainontaa. Saippua Roomassa tunnettiin, mutta oopperasta en tiedä. Roomalaiset kai olivat sen verran visionäärejä, että valmistivat saippuaoopperoita ennen television tai oopperoitten aikakautta.

Kirja oli minulla lainassa huhtikuusta asti. Lauantaina sain viestin, jonka mukaan laina-aika alkoi olla loppumassa. Olin uusinut lainan useamman kerran, mutta lukeminen ei vain ollut kiinnostanut riittävästi. Nyt luin kirjan parissa päivässä ja palautin sen kirjastoon, koska se oli varattu. Kirjassa on 228 sivua.

Esa Leskinen: Ensimmäinen tasavalta

Kun käväisin ennakkoon äänestämässä Siilinjärven kirjastolla, tulin lainanneeksi sieltä luettavaa. Runokirjat saivat jäädä hyllyihin tiukkaan puristukseen, päädyin näytelmään, joka sopi hyvin vaaliteemaan.

Esa Leskinen (s. 1970) on Suomen Kansallisteatterin pääohjaaja. Vuonna 2022 esitettiin hänen kirjoittamansa Ensimmäinen tasavalta, alaotsikkona K. J. Ståhlberg ja taistelu suomalaisesta demokratiasta Kansallisteatterin 150-vuotisjuhlanäytelmänä. Esa Leskiselle ja näytelmän taustoittavana tutkijana toimineelle filosofian tohtori Aleksi Ahtolalle myönnettiin kummallekin tuoreeltaan K. J. Ståhlberg -mitali.

Kaarlo Juho Ståhlberg (1865 – 1952) oli vuosina 1919 – 1925 Suomen tasavallan ensimmäinen presidentti. Tämä toimi ei lohjennut helpolla, Ståhlberg joutui empimään ja estelemään ehdollepyytäjiä. Kun eduskunta hänet presidentiksi valitsi, hän noudatti kansan tahtoa ja otti homman hoitaakseen.

Tässä vaiheessa näytelmä on jo puolivälissä. Varmasti monelle muullekin kuin minulle on ollut vähemmän selvää, mitä kaikkea sitä ennen on tapahtunut. Näytelmän sisältä avautuu Ståhlbergin elämän yksityisempi puoli, oikeustieteen opintoja, kaksi avioliittoa, teen latkimista ja muita kulttuurimenoja.

Ståhlbergin julkiselta uralta moni seikka on jäänyt nk. historian hämärään. En tiennyt, että Ståhlberg (nuors.) oli jo kesällä 1917 yhdessä R. A. Wreden (RKP) ja Anton Kotosen (sos.dem.) kanssa valmistellut perustuslakimietinnön, jonka pohjalle Suomen tasavaltainen hallitusmuoto vuonna 1919 oli perustuva. Näytelmässä kuvataan kiinnostavasti politiikan kulissien takaista suhmurointia. Sisällissodan voittajapuoli halusi maahan lujan johdon ja kannatti kuninkaan valintaa, Ståhlberg yhdessä keskustan ja vasemmiston kanssa kannatti tasavaltaa. Ensimmäisen maailmansodan päättyminen Saksan tappioon saattoi ratkaista sen, että Suomesta tuli tasavalta. Presidenttinä Ståhlberg joutui taiteilemaan Karjalaan ja Venäjälle hyökkäämistä suunnittelevien sotapäälliköitten kanssa.

Minusta näytelmä on kaiken kaikkiaan mainiosti kirjoitettu ja suunniteltu. Eriävät mielipiteet nousevat esiin ja perustellaan selkeästi mutta ytimekkäästi. Kieli on paikoin sopivan vanhanaikaista. Tapahtumissa on draamaa ihan yllin kyllin: sortovuodet, itsenäistyminen, sisällissota, valtiomuodon valinta, Lapuan liike, kyyditykset, viimeinen rauhan kesä.

Tykkäsin ”planssien” käytöstä. Tällä tarkoitettaneen näyttämöohjeissa mainittuja mahdollisesti näyttämön takaseinään tai johonkin valoverhoon heijastettavia selosteita näyttämön tapahtumista, kuten tapahtuma-aika ja -paikka, replikoiva henkilö ja hänen asemansa sekä muu tarpeellinen lisätieto. Näytelmässä on arviolta parisenkymmentä roolia, joita voi tietenkin monin paikoin sama näyttelijä esittää eri kohtauksissa. Ellei henkilöitä esiteltäisi, tapahtumien seuraaminen jäisi arvailujen varaan, aikaa kuluu vuosien 1884 – 1952 välillä sen verran, että katsojan on aiheellista tietää missä vuodessa ollaan menossa.

Hieno näytelmä! Kirjan lopussa on ntamon luettelo muista tilattavista näytelmistä. Taidanpa yhtä kysäistä.

Kirjassa on reilut 190 sivua, josta muutama sivu lopussa on tiheään painettua lähdeluetteloa, jota en käynyt lueskelmaan. Lukaisin näytelmän eylönnä.

Naisten näytelmiä

Pitkän lukemattomuuden jälkeen sain luettua ne pari näytelmää, jotka olivat olleet minulla lainassa jo syyskuusta lähtien. Lukuinnon lopahdus ei johtunut näytelmistä. Enkä takaa, että jatkoa seuraisi.

Milja Sarkola (s. 1975): Perheenjäsen. Ensiesitys vuonna 2011. Kaksi näytöstä.

Ensimmäinen näytös alkaa Introlla. Siinä tuodaan esiin se, että näytelmän keskeinen naishenkilö on kuuluisan näyttelijäisän tytär ja itsekin saman alan immeisiä. Milja Sarkola on Asko Sarkolan tytär. Aluksi vaikuttaa siltä, että näytelmässä pohditaan perinteisen ja uudemmantyyppisen teatterin eroja ja onhan siinä sitäkin. Näytelmä itsessään toteuttaa uudentyyppistä ilmaisua siten, että siinä on mukana ikään kuin sivustaväittäjän osassa Nainen, joka on sama henkilö, mutta eri ajassa kuin näyttämöllä esiintyvä tytär ja aikuinen nainen, jolla on lapsi. Hän kommentoi ja käy keskustelua näyttämön isän ja tyttären kanssa.

Näytelmää lukiessani ajattelin, että se tapa, jolla näytelmässä vanhemman ja lapsen välienselvittelyä kuvataan, muistuttaa niin paljon oman elämäni tuskittelua varsinkin kasvattajana, että oikeastaan näytelmä voisi kertoa vaikka minusta, jos oletetaan, että en olisi työkyvyttömyyseläkkeellä oleva entinen pitkäaikaistyötön ja jos lapsellani olisi lapsi. Ehkä tämä ei ollut ihan selkeästi ilmaistu? Havainnollistan samankaltaisuutta omaan elämääni parilla lainauksella näytelmän repliikeistä:

TYTTÖ: Ei! Ei päiväkotia! Lapsen paras paikka on koti. Ainakin kolmivuotiaaksi asti.

- - - -

ISÄ sivusta: Niin. Vanhemmuus on sitten kuitenkin jotain aivan muuta kuin mitä kuvitteli sen olevan, eikö vain?

* * *

ISÄ: Vanhemman roolissa tulee aina huono omatunto, kaikki epäonnistuvat jollakin tavalla. Pitäisi olla sellaiset ihanteet, että voisi vähän epäonnistuakin.

Näytelmän loppupuolella saavutetaan katsojan tai lukijan toivoma suvantovaihe sitä kautta, että lasten keskustelutyyliin olennaisena osana kuuluva toisteinen inttäminen rakentaa siltaa sukupolvesta toiseen ja kolmanteen ellei peräti neljänteenkin.

Sivuja 93. Lainasin kirjan syyskuussa. Luin näytelmän tammikuisena tiistaina. Sitten kolasin pihan.

Laura Ruohonen (s. 1960): Yksinen. Ensiesitys vuonna 2006. Kaksi näytöstä.

Tämän kolmen näyttelijän näytelmän naisosia ovat Teatteri Jurkassa esittäneet niin vahvat naiset, että olisi ollut vaikea olla lukematta näytelmää heidän hahmojensa kautta. Hilpiä, vanhempaa silmälääkäriä, esitti Seela Sella ja Juuliaa, nuorempaa arkkitehtiä, esitti Leea Klemola. Hyvin nuorena merimiehenä esiintyi Aaro Wichman.

Pääosin näytelmä kuvaa naishahmojen sanallista ja ehkä vähän fyysillistäkin yhteenottoa. Arkkitehti on kutsuttu tutustumaan paikkaan meren saaressa, jonne hänen olisi suunniteltava rakennus. Itse paikka vaikuttaa kuitenkin olevan toinen saari kuin oli puhe ja rakennuskin kenties toisentyyppinen. Lisäksi arkkitehtiä painaa se, että hänen viisivuotias tyttärensä on jäänyt kotiin ei kovin tutun hoitajan kanssa. Aution saaren rannassa vene rikkoutuu ja naiset jäävät pimenevän saaren kallioille sättimään toisiaan. Arkkitehdin kännykkä ei toimi ja kylmä alkaa ahdistella Juuliaa ja Hilpiä. Tämä saattaa kuulostaa tuskastuttavalta, mutta näytelmä on kirjoitettu niin sujuvasti, että erityisen tylsiä hetkiä ei pääse syntymään. Ja ilmestyyhän saarelle mies.

Ilmestys tai ei, löysin kirjan välistä pari vuotta vanhan lainauskuitin. Joku oli lainannut samat kaksi kirjaa kuin tässä puheena olevat ja lisäksi Raija Siekkisen näytelmiä ja Bertolt Brechtin Kolmen pennin oopperan, jotka olen myös lukaissut. 

Sivuja 76. Luin Yksisen keskiviikkona. Aamulla kolasin pihan.

Teatterissa Kuopiossa jakobiinilakissa

Théâtre Guillotine?

Kävin eilen Kuopion kaupunginteatterissa katselemassa ennakkonäytöksen reipasta tanssia ja rytmimusiikkia sisältävästä näytelmästä Marie Antoinette. Näytelmän kirjoitti taannoin amerikkalainen David Adjmi. Ohjaus Taava Hakala, lavastus- ja pukusuunnittelu Marie Antikainen, koreografi Sanaz Hassani. Marie Antoinetten roolissa Lotta Vaattovaara.

Netissä Adjmi kertoo vuonna 2012 ensiesitetyn näytelmän valmistelun taustoista, siitä miten tuolloin oli pidetty USA:n pressanvaalit. Näytelmän ehdittyä Kuopioon oli käyty jo vuoden 2024 vaalit, nyt valta vaihtuu USA:ssa ja niin se vaihtuu myös Kuopion teatterin lavalla 1700-luvun lopun Ranskassa. Ancien régime, vanha, yksinvaltainen kuningaskunta oli tullut lähelle tiensä päätä ja niinpä näytelmän upeasti tehdyt lampaat vaihtavat päätä muuttuen susiksi.

Marie Antoinette, Ranskan kuningatar oli alkuaan itävaltalainen prinsessa, jonka Ranskan kruununperillinen nai puolisokseen tuolle ajalle tyypillisellä naimakaupalla. Kuninkaana Marie Antoinetten puoliso otti nimekseen Louis XVI. Hänestä tuli viimeinen vanhan regiimin kuningas. Pysähtyikö Ranskan vallankumoukseen johtanut kehitys kuninkaan mestaamiseen? Eipä varmaan, susilauma lampaitten kimpussa toimii ylivirittyneesti. Ja sitä paitsi kansa kaipaa vahvaa johtajaa… Leiki siinä sitten tasavaltaa.

Nykymeiningissä USA:n pressanvaalien tulos osoittaa amerikkalaisten kyllästymistä jatkuvaan Euroopan ja muitten liittolaisten tukemiseen. Marie Antoinetten puoliso, kuningas Louis XVI sanoo Ranskan tarvitsevan juhlapukujen sijasta laivoja. Silti hän itse räplää kellojen parissa, purkaa niitä eikä saa niitä kasattua. Kello jää vetämättä. Kaikki odottavat perillistä. Näytelmästä aika iso osa keskittyy tähän ongelmaan. Niin sanoakseni vetävyyden kannalta vähempikin riittäisi.

Näytelmään sisältyy voimallisen rytmimusiikin ja häpsäkän koreagrafian säätämiä tanssiesityksiä. Voisin väittää että ne ”rikkovat” mukavasti näytelmän etenemistä. Mutta olisiko asia niin? Tanssiesitykset, joissa kuulemma käytetään street dance liikehdintää, saivat näytelmän aikana eniten suosionosoituksia. (Tosin väliaplodit näytelmäjaksojen aikana ovat nykyään perin harvinaisia.) Tanssi ja voimallinen musiikki mylläsivät liikkeelle tunteet, jotka vaihtelivat tanssijoitten ja heidän pukujensa ihailusta historian myllynkivien puristavaan voimaan.

Marie Antoinetten elämän surullinen loppu on katsojien tiedossa eikä tuhoonsa luisuvan hallinnon harjoittama rakenteellinen väkivalta riitä poistamaan sääliä häntä kohtaan. Nuori itävaltalaiskuningatar esitetään lapsekkaana, piloille passattuna hahmona, joka ei tajua mitä hänen ympärillään tapahtuu. Vaan kukapa sitä sitten tajuaa? Näimme hiljattain USA:n vaalien tuloksen ja tänään uutisissa kerrotaan, että junien nettiyhteys muuttuu nopeammaksi. Uutisissa ei voida kertoa, miten jossakin hiotaan sirppejä hiipuvan sadon kaatamiseksi länsimaitten ennen viljavilta vainioilta, joitten päätuote on todellisuuspako.

Näytelmän ennakkonäytös kesti 2 tuntia 15 minuttia väliaikoineen ja loppukiitoksineen.

Naisnäkökulmia mielisairaaloihin

Inkeri Kilpinen: Tuntematon potilas. Näytelmä vuodelta 1964. Tarina oli minulle tuttu puolen vuosisadan takaisena MTV:n tv-näytelmänä. Voi olla, että muistoni ovat muuttuneet, sillä hieman erilaisilta tapahtumat tuntuivat.

Keskushenkilönä näytelmässä on kokousneuvos Egolin, joka yhdessä näytelmän neljän muun erilaisissa lautakunnissa istuvan jäsenen kanssa päättää mutu-tuntumalta monenmoisista asioista. Asiantuntijoitakin kokouksissa vierailee, tässä tapauksessa mielisairaalan ylilääkäri, mutta vaikka hän saakin esittää asiansa, on lautakunta jo mielenpuolensa valinnut – päätökset noudattelevat aikaisemmin valittuja linjauksia.

Näytelmän aiheena on mielisairaanhoidon tulevaisuus. Sairaalan ylilääkäri ehdottaa osittaista luopumista kaukana asutuksesta sijaitsevasta laitoksesta, kun taas lautakunnan jäsenet eivät tahtoisi potilaita ihmisten ilmoille. Lautakunnan aika kuluu suun pieksemiseen ja talouspuolen neuvonantajan puunivahan käyttöä koskevan tutkimuksen esittelyyn.

Kohtalon sorkka puuttuu tapahtumiin: mielenterveyspotilas ryövää Egolinin vaatteet hänen ollessaan avantouinnilla ja potilaan vaatteisiin verhoutunut Egolin toimitetaan puheena olleeseen Myttylän sairaalaan. Sairaalassa Egolinin väitteitä henkilöydestään ei uskota, vaan hänen katsotaan kärsivän suuruusharhoista. Hoitolaitoksen käytäntöihin uutta potilasta koulii vuosikausien kokemuksella vanhempi potilas, riski ja isokokoinen mies, joka tunnetaan nimellä Euroopan Keisari.

Oli kiva lukea näytelmää, kun sain käyttää apunani näytelmäteoksen alusta löytyvää Kansallisteatterin vuoden 1964 esityksen roolitusta. 107 sivua, luin parissa päivässä.

 

Harjamäen mielisairaalarakennusta puretaan vuonna 2009. Siilinjärvi.

Sina Kujansuun ohjaama tv-näytelmä Poltettu oranssi vuodelta 1980 perustuu Eeva-Liisa Mannerin näytelmään lisänimeltään: balladi sanan ja veren ansoista. Pääosassa nuorena Marina-neitosena Anne Nielsen, tohtori Frommina Göran Schulman. Tallenne on MTV:n teatteritoimituksen tuotantoa.

Elellään aikaa ennen ensimmäistä maailmansotaa, paikka on suomalainen pikkukaupunki, joskus nähdään tsaarillinen kotkankuva. Ajasta kertoo myös kepeä viihteellinen musiikki. Psykiaateri Fromm puhuttaa Marinaa yksityisvastaanotollaan. Kerronta on runollista, hevonen sumussa, puutarha. Hevosen nimi on Poltettu oranssi. Myöhemmin se on Marinan uusi nimi. Siinä seuduin tohtori toteaa: ”Kukka on puhjennut hulluuden puutarhassa.” Itseensä sulkeutuneesta nuoresta neidosta kasvaa tohtorin hoidossa tai siitä riippumatta jokseenkin lukkiutunut ja avun ulottumattomissa oleva mielisairaalan potilas. Loppuvaiheisiin maallikon juurevaa näkemystä tuo tohtorin avustaja, jota esittää Katriina Rinne. Muistaakseni hän esiintyy myös Tuntematon potilas- tv-näytelmässä.

Vaikka kuvaus onkin kaunista ja runollista, on pohdiskelu mielen sairauksista ja niitten hoidosta välillä sen verran koukeroista, etten jaksanut sitä seurata. Sitä paitsi tieteen kyky tunnistaa ja selittää saatikka sitten hoitaa asioita asetetaan näytelmässä kyseenalaiseksi, mikä ei varsinaisesti lisää kiinnostusta tekstin syvempään ymmärtämiseen. Tohtori tuntuu pitävän yhtenäiskulttuuria kaikenlaisen pahan alkuna, ihmisten originelliys ei ole muodikasta vaan kaikkien pitäisi olla tavallisia ja samanlaisia. Tämä tekee poikkeavan ihmisen elämästä erityisen raskasta.

Hevonen, Poltettu oranssi, lentää Marinan kertomuksen mukaan ulos ikkunasta punainen harja hulmuten. Tämä toi mieleeni Pentti Saarikosken loppuvaiheen runosarjan, jossa harjalintu käväisee pihalla ja myöhemmin joku lintu lennähtää ikkunasta sisään. ”Että auttaa sen ulos, on runo.”

Euripides: Kuusi vuonna 2020 suomeksi julkaistua näytelmää

Lukaisin läpi vuonna 2020 julkaistun kirjan, joka pitää sisällään kuusi antiikin kreikkalaisen Euripideen näytelmää, joista viimeistä hän ei luultavasti kirjoittanut.

Ennen näytelmiä käsitellään kirjan alkuteksteinä Euripidestä näytelmäkirjailijana. Vesa Vahtikari kirjoittaa otsikolla Euripides – antiikin suosituin tragediarunoilija siitä, miten Euripides eli eli mitä siitä tiedetään ja mitä siitä on kertoiltu. Euripides syntyi noin vuonna 484 eaa. Makedoniassa, jossa myös kuoli 406 eaa. Hänen elämäntyönsä, näytelmät, esitettiin pääosin Ateenassa, jossa hän lienee asunut. Euripides luetaan antiikin kolmen suuren tragediarunoilijan joukkoon. Hänen edeltäjänsä, Aiskhylos ja Sofokles, olivat aikansa tragediakilpailuissa Euripidestä suositumpia. Myöhempi aika on alkanut pitää arvossa Euripideen edeltäjiään mutkikkaampia, sofistisia näytelmiä, jotka näyttämöesitysten sijasta tunnetaan ”nojatuolidraamoina”. Vahtikari kuvailee antiikin ajan näytelmien esittämistä sekä erikseen Euripideen säilyneitä ja kadonneita näytelmiä, niitten teemoja ja tyylikeinoja sekä lopuksi Euripideen merkitystä jäljemmille polville.

Timo Heinonen ja Heta Reitala kirjoittavat otsikolla Euripides, tragedia ja dramaturgia siitä miten Euripideen tekstejä on tulkittu. Jo Euripideen aikalainen, tunnettu komediakirjailija Aristofanes laski leikkiä Euripideen tyylistä ja muista ratkaisuista. Aristoteles piti Runousopissaan Euripidestä kaikkein eniten tragediarunoilijana. Varhaisromantiikan ajan Saksassa (1700- ja 1800-lukujen vaihteessa) Schlegelin veljekset pitivät Euripideen näytelmiä osoituksena antiikin näytelmärunouden rappiotilasta. Myös Nietzsche oli nähnyt Euripideen näytelmissä kehnoja elementtejä. Nykynäkemys lienee, että antiikin tragedioista on säilynyt nykypäivään niin vähän, että sen vähän perusteella on vaikea arvioida juuri muuta kuin säilyneitä näytelmiä sinänsä. Niitä Heinonen ja Reitala sitten käyvät läpi hyvällä kielenkäytöllä. Euripideen kerrotaan käyttäneen mieluusti jumalallista väliintuloa (Deus/Dea ex machina). Hänen näytelmiensä leimallinen piirre on myös alun kertojan tai kuoron pitkä puhe näytelmän alussa, jossa alkuasetelma tehdään tiettäväksi joko vain yleisölle tai myös näyttelijöille, samoin sanansaattajien ja vastaavien hahmojen esiintymiset näytelmän keskellä – he kertovat usein väkivaltaisista tapahtumista, joita teatterin lavalla ei esitetty – sekä jumalten esittämät ennustukset ja tulevat kohtalot. Euripideen näytelmien komediallisia osuuksia Heinonen ja Reitala arvioivat paikoitellen traagisuutta vahvistavaksi komediallisuudeksi.

Alkestis. Ensiesitys 438 eaa. Suomensi ja esseen Eloon jäävä kuva laati Tua Korhonen. Tapahtuu ennen Troijan sotaa. Thessalialaisen Ferain nuori hallitsija Admetos joutuu Artemis-jumalan suututettuaan kuolemaan nuorena, ellei hän löydä jotakuta toista kuolemaan puolestaan – ainut joka suostuu on hänen vaimonsa Alkestis. Näytelmä alkaa päivästä, jolloin Alkestis tekee kuolemaa. Alkestis jättää pitkät jäähyväiset oopperatyyliin ja kuolee näyttämöllä, mikä ei ollut ajan teatteriperinteen mukaista. Admetos toivottaa ”kevyet mullat hautasi päälle”. Tarusankari Herakles noutaa Alkestiin maanalisilta mailta takaisin eläväin kirjoihin.

En kokenut näytelmää millään lailla komediallisena, vaikka siihen viittaavia sävyjä siinä kuulemma on havaittu. Pulmat eivät lopussa vaikuta ratkeavan, vaan pariskunnan elämä jatkunee melkoisten epäluulojen sävyttämänä. Selkeä ja helposti ymmärrettävä kertomus harhautti minut lukemaan sen turhan nopeasti. Tarina ja Euripideen näytelmä ovat herättäneet kiinnostusta myöhempien aikojen taiteilijoissa, oopperoita on sävelletty 1600-luvulta lähtien, näytelmiä ja runoja on syntynyt myös.

Foinikian naiset. Ensiesitys n. 410 eaa. Suomensi ja esseen Maan kiroista veljessotaan laati Liisa Kaski. Joukko foinikialaisia naisia on matkallaan ajautunut Theebaan. He toimivat kuorona, kertojina näytelmää edeltäneille, myyttisille tapahtumille. Sanansaattaja kertoo isoimman osan näytelmässä kuvatusta sodasta. Äitiinsä Iokasteen sekaantuneen Oidipuksen pojat äityvät sotimaan keskenään siitä, kummalle kuuluu kaupungin hallitsijan osa. Oidipuksen lisäksi mukana on toinenkin sokea hahmo, Teiresias. Näitten kahden sokean, mutta selkeänäköisen lisäksi tärkeitä hahmoja näytelmässä ovat Kreon, Iokasten veli ja Antigone, Oidipuksen ja Iokasten tytär. Aivan kauhea tragedia. Ei iloista ihmistä.

Suomentajan essee Maan kiroista veljessotaan olisi minun kannattanut lukea ennen näytelmää. Suosittelen samaa muillekin. Esim. kuoron osuus avautuu vasta esseen kautta. Foinikia on kuulemma tuonut sanana alkuperäisen yleisön mieleen veren ja murhan, joita sana muistuttaa. Lisäksi Foinikiasta tulleet naiset korostavat jatkumoa Theeban kaupungin myyttisestä syntymästä, jolloin ihminen on vallannut maan luonnolta. Näytelmän vertauskuvien mukaan luonto kostaa nyt ihmiselle: syttyy veljessota, jossa voittajia ei ole. Näytelmässä käsitellään myös valtaa ja ihmisen arvoa.

Foinikian naiset on säilyneistä antiikin draamoista pisin, 1766 säettä. Näytelmänä se on tunnettu Euroopassa, sitä on kopioitu, latinannettu ja adaptoitu ja mm. romantikko Schiller saksansi sen 1780-luvun lopulla. Kiinnostava on tieto näytelmän esityksestä vuonna 1941 Ateenassa, saksalaismiehityksen aikana.

Turvananojat. Ensiesitys noin vuonna 423 eaa. Suomensi ja esseen Eleusiin naiset ja tehtävänä demokratia kirjoitti Liisa Kaski. Näytelmän tapahtumapaikka on Eleusiissa sijainnut Demeterin pyhäkköalue. Ajankohtana on aika juuri edellisessä näytelmässä kuvatun Theeban veljessodan jälkeen. Hävinneen osapuolen kuningas ja kaatuneitten sotapääliköitten äidit saapuvat pyytämään apua Ateenan johtajalta Theseukselta saadakseen kaatuneitten poikiensa ruumiit haudattaviksi.

Näytelmää käsittelevä essee käsittelee mm. näytelmän kuvailemaa demokratiaa. Näytelmässä Theeban sanansaattaja kuvailee Ateenan demokraattista järjestelmää siten, ettei maataan viljelevä mies jaksa tarkkaan perehtyä valtion asioitten hoitoon. Tulee mieleeni, että jäljempien polvien näkemys Ateenan demokratiasta on saattanut ainakin osaksi perustua tässä näytelmässä esitettyyn? Toisaalta näytelmä ei ole Euripideen tunnetuimpia ja sitä paitsi lopussa jumalatar Pallas Athene neuvoo hävinnyttä osapuolta kostamaan – demokratiasta viis.

Hekabe. Ensiesitys noin vuonna 424 eaa. Suomensi ja esseen Kurjuuden kuningatar kirjoitti Vesa Vahtikari. Tapahtumapaikka Traakian Khersonesos, nykyisen Turkin Euroopan puoleisella alueella. Ajankohta Troijan sodan loputtua. Hekabe on Troijan entisen hallitsijan puoliso, joka on nyttemmin kreikkalaisten orjana. Hekabe menettää tyttärensä Polykseneen kreikkalaisten uhrina ja saa tietää poikansa tulleen murhatuksi traakialaisessa turvapaikassaan. Tämän kaiken kertoo murhatun pojan, Polydoroksen, haamu jo näytelmän alussa, pitkässä ja ainoaksi jäävässä puheenvuorossaan. Hekabe, joka tuntee olevansa murskattu, päättää kostaa edes jollekin. Koska hän ei voi kostaa kreikkalaisille, hän kostaa Polymestorille, poikansa murhaajalle. Kosto noudattelee antiikin tragediojen julmuusluokkaa yksi, joka on korkein mahdollinen. Polymestorilla on kumminkin lopuksi sanansa sanottavana kostajalle. Kreikkalaiset näytelmässä paitsi että surmaavat Hekaben tyttären, katsovat sivusta Hekaben kostoa. Näytelmä on tunnettu länsimaissa, sillä jo 1500-luvun alussa Erasmus Rotterdamilainen latinansi sen. Niinpä Shakespeare mainitsee Hekaben Hamletissa.

Andromakhe. Ensiesitys noin vuonna 425 eaa. Suomensi ja esseen Naisen osa kirjoitti Liisa Kaski. Huvin vuoksi mainitsen, että näytelmän nimi voisi olla savon murteella Entruunmakkee, suomeksi vaihtelunhaluinen. Tosiasiassa kyseessä on tälläkin kertaa murhenäytelmä. Neoptolemos-sankarilla on nimittäin kaksi vaimoa: nuori aviovaimo Hermione ja vanhempi, mutta pojan Neolle synnyttänyt, Troijan sankarin Hektorin leski Andromakhe. Menossa on siis eräs Troijan sodan jälkinäytöksistä, tapahtumapaikkana Spartan liittolaisiin kuulunut Fthia. Hermione alkaa syyttää Andromakhea kierosta pelistä ja kertoo isänsä tulleen murhaamaan hänet kun kerran Neo on sopivasti Delfoissa uhraamassa. Peliin puuttuu viime hetkellä Neon isoisä Peleus. Kaikki voisi ratketa rauhanomaisesti, ellei narttumainen Orestes ilmaantuisi paikalle houkuttelemaan Hermionea följyynsä.

Esitysajan ateenalaisyleisölle näytelmä on sisältänyt puolustustahtoa nostattavaa aineistoa, sillä Sparta oli tuolloin Ateenan vihollinen. Toisaalta Troijan sotaa, sen syitä ja seurauksia pohditaan siihen sävyyn, että näen näytelmän rauhaankehottavana.

Rhesos. Ensiesitys mahdollisesti 300-luvulla eaa. Suomensi ja esseen Uni hevosilla ratsastavista susista kirjoitti Tua Korhonen. Epäillään, ettei näytelmä olisi Euripideen kirjoittama, mutta sitä on pidetty hänen teoksenaan, sillä se oli mukana kymmenen Euripideen näytelmän valikoimassa, jota keskiajalla käytettiin koulutuksessa varsinkin Bysantissa. Siitä valikoimasta ovat peräisin kaikki po. kirjan näytelmät.

Näytelmässä kuvataan kohtaus Troijan sodasta troijalaisten kannalta nähtynä. Päätehtävissä näytelmässä toimivat Hektor (troijalaisten sankari ja Hekaben poika) sekä yövartio (kiertävä partio joka suojelee troijalaisten leiriä ja toimii näytelmän kuorona). Lisäksi mukana on yksitoista muuta hahmoa. Koko näytelmä tapahtuu yhden yön aikana. Troijalaiset epäilevät akhaijien (kreikkalaisten) sotajoukon olevan aikeissa karata, sillä troijalaiset ovat sodassa niskan päällä. Troijalaiset lähettävät vihollisleiriin suden nahkoihin pukeutuneen vakoojan. Samana yönä troijalaisten leiriin ilmaantuu traakialainen sotajoukko, joka haluaa auttaa Troijan puolustajia ajamaan kreikkalaiset hyökkääjät tiehensä. (Psst: troijalaisten tunnussana on Foibos.)

Esseessä tutkaillaan tätä lyhyehköä tragediaa monelta kantilta. Eräs merkittävä seikka on tietenkin se, onko kirjoittaja Euripides. Erilaisia teorioja on, mutta täyttä selvyyttä asiasta ei ole saatu. Näytelmää on esitetty vähän, mikä saattaa kertoa esittäjien pienestä snobbailusta – olipa näytelmä Euripideen tai jonkun muun, on se silti antiikin tragedia ja sellaisenaan muistomerkki omasta ajastaan. Näytelmän suhtautuminen sotaan on valitettavan käytännönläheinen.

Lukaisin tämän kirjan parissa viikossa. Näytelmät ja esseet vievät sivulle 619, selitykset, kirjallisuusluettelo ja ääntämisohjeet jatkuvat sivulle 684. Luin kaiken sivulle 619, siitä eteenpäin valikoiden tai en ollenkaan. Oma hommansa oli kirjoittaa näitä tekstejä. Minulta saattoi jäädä kirjasta  pari kohtaa kommentoimatta, sori.

Joseph Heller: Me pommittajat

Amerikkalainen Joseph Heller (1923 – 1999) kirjoitti vuonna 1968 julkaistun näytelmän We Bombed in New Heaven. Näytelmän suomensi Markku Lahtela ja se julkaistiin vuonna 1969 nimellä Me pommittajat. Kuten Hellerin tunnetuin teos, romaani Catch-22 (vuodelta 1962), myös nyt lukaisemani näytelmä sijoittuu pommituslentäjien maailmoihin.

Minä itsekin sijoitun lentäjien maailmoihin, kun asun tässä Karjalan Lennoston hornettien parveilureitillä ja saan en-niinkään-ilokseni kuulla näitten taistelukoneitten jylytystä päivittäin. Siihen nähden puheenaolevan näytelmän yleisö selviää vähällä, taistelulentoja suuremman osan saavat sotaa käyvän lentotukikohdan arki ja sen ihmiset. Toisaalta näytelmä ei päästä helpolla katsojaansa ladatessaan näyttämölle sodan oikeutusta koskevan kysymyksen: onko oikein lähettää ihmisiä kuolemaan taisteluihin? Tavallaan näytelmän loppuratkaisu on siten lähes euripidinen.

Heller ei ole tehnyt näytelmäänsä muutoinkaan turhan helposti sulavaksi. Lukiessa vei ensimmäisen näytöksen verran aikaa päästä sisään näytelmään, joka murtaa kerran toisensa jälkeen näytelmien make-believe-asetelman. Näyttelijät ovat tietoisia siitä, että he esittävät näytelmää. He näkevät yleisön, lausuvat ääneen millä paikkakunnalla teatteriesitys tapahtuu ja moneltako se loppuu, muistelevat omia ja toistensa aikaisempia roolisuorituksia ja toivovat pääsevänsä mieluummin esiintymään jonkin Shakespearen näytelmän dramaattisessa osassa. Hahmot myös puntaroivat sitä, kenellä on paras osa ja miksi juuri hänellä. Tosin onko tällä kertaa kyseessä pelkästään näytelmä vai sittenkin tosi tapahtuma herättää näyttelijöissä monin paikoin epätietoisuutta, jota näytelmän loppupuoli ei helpota.

Kirjailijan antamissa ohjeissa sanotaan, että näytelmän tulee tapahtua sillä paikkakunnalla, jossa näytelmää esitetään ja myös sinä ajankohtana. Kuopioon näytelmä sopisi valitettavan hyvin juuri Karjalan Lennoston läheisen sijainnin vuoksi. Ajankohta tällaiselle näytelmälle olisi todella sopiva Ukrainan sodan vuoksi. Antaako hornetteja vai eikö antaa, on siinä pulma.

Näytelmässä hupaisat ja dramaattiset jaksot vuorottelevat. Loppua kohti näytelmä kallistuu vakavasti draaman puolelle, alkupuolessa on paikoitellen farssin piirteitä. Oikeastaan tykkäsin tavasta, jolla näytelmä riisuu naamiot näyttelijöitten kasvoilta ja myöntää olevansa vain näytelmä, mitä seikkaa päähahmoksi kohoava kapteeni lopussa yrittää vakuuttaa katsojille ja itselleen.

Noin vuosi sitten nappasin tämän näytelmäkirjan mukaani Siilinjärven kaatiksen kirjakierrätyskontista. Kun aikaisempi lukemani kirja oli Frank Hellerin kirjoittama, ajattelin, että nythän voisi yhteen perään lukea Joseph Hellerin teoksen. En ollut viime vuonna huomannut, että tämä kirja on ollut kosteassa säilytyksessä. Se haisee vahvasti homeelle. Tämä on harmillista, sillä haluaisin säilyttää kirjan, se on muuten hyvässä kunnossa, mutta home ei ole kovin terveellistä. Mitään homelänttejä en näe, hajusta ei silti voi erehtyä. Nyt sitten kaikki pääsevät sanomaan, että mitäs luet niitä vanhoja, homeisia kirjoja! Huomautan, että olen itse vanhempi kuin tämä kirja. Hellerin näytelmän sanoma ei vanhene, niin kuin ei Ifigeneiankaan sanoma ole vanhentunut, Krimillehän siinä paetaan. Viime vuosituhannen puolella luin lehdestä, että Karjalan Lennosto saa uusia suihkuhävittäjiä, jolloin pieni tyttäreni kysäisi: ”Tuopko ne meille uuvet suihkuhuoneet?”

Kirjassa on 162 sivua. Lukaisin sen parissa päivässä, pääosin tänä aamuna.

Václav Havelin näytelmiä

Tshekkiläinen kirjailija Václav Havel (1936 – 2011) kirjoitti näytelmiä ja rohkeni arvostella Tshekkoslovakian sosialistisen järjestelmän epäkohtia 1970-luvulla. Sosialistisen järjestelmän romahdettua Havelista tuli maansa presidentti – aluksi Tshekkoslovakian ja sittemmin Tshekin tasavallan.
Vaikka Havel oli erittäin tunnettu hahmo eurooppalaisessa politiikassa sosialismin jälkeisenä aikana, ei hänen näytelmiään meinaa löytää Suomen tasavallan kirjastoista. Kajaanin pääkirjastosta löytyy kolme hänen suomennettua näytelmäänsä. Kun kävin Kajaanissa, sain kirjastokortin ja lainasin näytelmät lauantaina, hienoa palvelua. Lukaisin näytelmät viikonloppuloman aikana majapaikassani kartanohotelli Karolineburgissa.

Kartanohotelli Karolineburg, Kajaani.

Vastaanotto. (Audience, 1977) suom. Kai Savola ja Taisto Veikkola. 30 lehteä.
Todellista dialogia sisältävä näytelmä, jossa on vain kaksi henkilöä: Panimomestari ja Vanek. Vaněk kuuluu olevan diminutiivi nimestä Václav. Nimillä leikitellään näytelmässä hieman muutoinkin, Panimomestari sekoittaa useampia kertoja Vanekin kirjailijaystävän nimen, joka merkitsee kukkoa (Kohout, todellinen henkilö Pavel Kohout) nimeen joka merkitsee kyyhkystä (Holub). Panimomestari on kutsunut Vanekin käymään toimistossaan juttelemassa, nyt kun Vanek on ollut jonkin aikaa työssä panimossa. Wikipediasta luin, että Havel oli työssä panimossa, kun ei saanut julkaista tekstejään toisinajattelijana. Vaikka keskustelu alkaa ja monilta osin myös jatkuu panimomestarin humalahakuisen oluenjuonnin merkeissä, kiertyy puhe juuri siihen, että valtion taholta Vanekia tarkkaillaan ja panimomestarin odotetaan auttavan salaista poliisia tässä tehtävässä. Panimomestari tekee Vanekille ehdotuksen, josta voisi olla hyötyä heille molemmille. Taitavasti kirjoitettu näytelmä, joka pelaa toistolla, se uppoaa hyvin yleisöön. Panimomestarin hassun kuuloinen hupatus viihdyttää myös. Puheen kääntyminen ilmiantoihin tietenkin vetää mattoa alta komediallisuudelta, mutta hyvin Havel tästä selviytyy ja lopetus on juuri sopivan absurdi.

Avajaiset. (Vernisáz, 1977) suom. Kai Savola ja Taisto Veikkola. 28 sivua.
Vera ja Michal ovat kutsuneet Bedrichin luokseen kylään. He nimittävät Bedrichiä parhaaksi ystäväkseen ja kertovat tahtovansa auttaa häntä. Bedrich on näet alkanut tehdä työtä olutpanimossa ja kerrassaan lakannut kirjoittamasta. Vera ja Michal esittelevät ylenpalttisen tavaramäärän kuorruttamaa kotiaan, kertovat miten hienosti heillä menee, kehuvat toinen toistaan ja muistuttavat että Bedrich on heidän paras ystävänsä, jota he haluavat auttaa selvittämään asiansa. He väistävät Bedrichin kysyessä mitä hänen pitäisi selvittää. Vera ja Michal kertovat myös intiimielämästään, Michal esittelee Veran rinnan ja Bedrich kehuu tisukkaa ensiluokkaiseksi. Pariskunta tarjoutuu esittämään Bedrichille live show'n ja he toivovat että Bedrich alkaisi tehdä lapsia vaimonsa Evan kanssa ja että Eva oppisi pitämään huolta itsestään ja heidän yhteisestä kodistaan ja oppisi laittamaan ruokaa kuten Vera ja että Bedrichillä ja Evalla menisi kaiken kaikkiaan yhtä hyvästi kuin heillä itsellään. Bedrich yrittää lähteä tuttaviensa luota, mutta nämä kauhistuvat silmittömästi, joten Bedrich palaa nojatuoliinsa ja Michal laittaa levysoittimesta soimaan kovaäänistä musiikkia tyyliin Sugar Baby Love.
Näytelmässä viitattaneen niihin pehmeisiin keinoihin, joilla järjestelmää kritisoineet toisinajattelijat koetettiin saattaa mukaan yhteiskunnan oikeampaan meininkiin. Vera ja Michal kuuluvat sosialistisen järjestelmän etuoikeutettuihin, heille on annettu mahdollisuus käydä ulkomailla ja hankkia sieltä länsimaisia hyödykkeitä ym. Tämä näytelmä on samalla tavalla pienimuotoinen kuin Vastaanotto ja sen vuoksi varsin helposti luettavissa, mikä ei tarkoita etteikö näytelmän sanoma silti olisi vahva, kiinnostava ja selkeästi esitetty.

Vuoristohotelli: viisinäytöksinen näytelmä. (Hoský hotel) Gabriel Laubin saksannoksesta Das Berghotel suomensi Matti Miikkulainen. Suomennosvuosi 1982. 60 lehteä.
Näytelmä sijoittuu vuoristohotelliin, jossa on hotellivieraita. Hotellia ei siis ole suljettu talveksi vaan vuodenaika on syyskuu, aurinko paistaa, mutta maasta nousee kylmää. Näytelmä tapahtuu hotellin puutarhassa, jossa hotellivieraat käyvät hitaasti tai ei lainkaan eteneviä keskusteluja viiden näytöksen ajan. Keskustelut muuttuvat kierros kierrokselta oudommiksi, puhujat kertovat itsestään ristiriitaisia asioja, he alkavat puhua toistensa lauseilla, muuttuvat toistensa kaltaisiksi, unohtavat ja muistavat eri tavoin kuin ennen. Hotellinjohtaja ja apulaisjohtaja saavat vieraitten kunnioituksen, olkoonkin että kun he pitävät puheita, joissa lupaavat uudistuksia, jotka tarkoittavat ei juuri mitään, heidän saamansa suosionosoitukset eivät ole täysin vilpittömät. Johtajat vaihtavat vakansseja keskenään, lopulta he sulautuvat osaksi hupattavaa hotellivieraitten joukkoa ja koko näytelmä päättyy kovalla soivaan valssiin elokuvasta Tohtori Zhivago. Aika absurdia menoa, toisto auttaa seuraamaan tapahtumia, mutta niitten ymmärtäminen käy lähes mahdottomaksi meitsille.

Lukaisin Vastaanoton sunnuntaiaamuna, Vuoristohotellin sunnuntai-iltana ja Avajaiset maanantaiaamuna.

Gotthold Ephraim Lessing: Viisas Natan

Saksalainen valistusfilosofi ja näytelmäkirjailija Gotthold Ephraim Lessing (1729 – 1781) kirjoitti vuonna 1779 julaistun viisinäytöksisen runonäytelmän nimeltä Nathan der Weise. Lukaisin nyt joulunseutuun Matti Rossin siitä tekemän, vuonna 1997 ilmestyneen suomennoksen Viisas Natan. Näytelmästä on olemassa jo pari aiempaa suomennusta, hdcanis lukaisi Juhani Siljon suomennoksen Nathan Viisas, joka julkaistiin vuonna 1919, sen voi lukea Gutenbergin kotisivuilta. Rossin suomennokseen on otettu mukaan myös Vesa Tapio Valon laatima evästys Lessingin Viisas Natan kuuluu maailmanteatteriin. Valo laati teoksen lopusta löytyvät selitykset, jotka aivan riittävästi täydentävät minunlaiseni hienosti sivistyneen henkilön näytelmätekstistä kohtaamia aukkopaikkoja. Lopusta löytyy myös luettelo Lessingin Suomessa esitetyistä näytelmistä ja häneltä julaistuista teoksista. Mukana on myös katkelmia Lessingin kirjeistä koskien oman elämänsä traagillista vaihetta, joka edelsi Viisaan Natanin syntyä sekä näytelmän kirjoittamisen etenemistä kuin myös sitä, että Lessingin mielestä hänen näytelmänsä oli yhtä lailla ellei enemmänkin tarkoitettu luettavaksi kuin teatterissa seurattavaksi. Lessing kirjoitti näytelmäänsä esipuheen, joka on lukemani teoksen alussa Valon suomentamana. Hän myöntää kirjoittaneensa näytelmänsä tarkoituksena korjata yhteiskunnallista epäkohtaa. Toisaalta voi ajatella näytelmän olevan puheenvuoro Lessingin käymässä kiistakirjoittelussa Hampurin kirkkoherra Goezen kanssa. Lessing tuumaa esipuheessaan, että jos väitetään että:

tendenssin kärkevyys taittaa kärjen näytelmän kauneudelta, silloin vaikenen, mutta en häpeästä.

Tapahtumat näytelmässä sijoittuvat kolmannen ristiretken aikaiseen Jerusalemiin. Näytelmän aiheena on monikulttuurisuus. Nimittäin sellaisena ylätason aiheena. Vanhojen hyvempien aikojen tapojen mukaisesti opetus on leivottu tarinaan, tässä tapauksessa jo aiemmin julkaistuun ja Lessingin näytelmäänsä varten jalostamaan tarinaan Boccaccion Decameronesta. Sormus-tarinaa hyödynnetään näytelmässä, kun sulttaani Saladin haluaa viisaaksi kehutun Natanin vastaavan kysymykseen, mikä kolmesta uskonnosta: juutalaisuus, kristinusko vai islam on parhaiten soveltunut viisaalle Natanille, etsijälle ja kauppiaalle, hänen elämässään. Natan yllättyy kysymyksestä, sillä hän on arvellut sulttaanin kinuavan häneltä rahaa, Natan on näet varakas mies ja on juuri palannut menestyksekkäältä kaupparetkeltään Babylonista tai jostain. Natanin vastaus siirtää arvion asiassa kaupunkilaisjärjen hotteille, hän ei sorru keskusteluun uskontojen tai niihin liittyvien tapojen eroista. Jos vastausta viekastellen kuvailen, on Natanin vastaus monikulttuurisuuteen monikulttuurisuus. Niin että ei kannata odottaa mitään ”hedelmistään puu tunnetaan” -vastausta. Tai miten sen nyt ottaa...

Päähahmoina näytelmässä ovat Natanin lisäksi Jerusalemia hallitseva sulttaani Saladin ja nuori ristiritari (temppeliherra) Kurt. Tärkeissä sivutehtävissä toimivat Natanin ottotytär Reha, hänen seuralaisensa Daja, Saladinin sisar Sita sekä munkkiveli, joka osaa pelata moukanosansa taitavasti. Jerusalemin kristittyjen patriarkka esitetään julmiin tuomioihin kykenevänä juonijana, hänen osansa on lyhyehkö mutta merkittävä. Lisäksi on mukana muutamia muita hahmoja, jotka ovat melkein osa lavasteita, vievät tarinaa etiäppäin.

Mahdollisesti tämän näytelmän näin tv:stä joskus 1970-luvun lopulla ainakin osittain. Se oli muistaakseni itäsaksalainen esitys. Oli kiva kun löysin näytelmän nyt Siilinjärven kirjastosta, jossa se on jo siirretty varastoon. Näyte tekstistä:

Reha: Olet niin koruton ja suora. Oma itsesi.
Et teeskentele…

Sita: Niinkö luulet?

Reha: Isä sanoo, että sellainen ihminen
on harvoin kirjaviisas.

Kirjassa on 220 sivua. Lukaisin sen muutamassa päivässä.

August Strindberg: Neiti Julie

August Strindberg (1849 – 1912) kirjoitti vuonna 1888 julaistun näytelmän Fröken Julie, Ett naturalistiskt sorgespel. Luin Helena Anhavan vuonna 1988 laatiman suomennoksen nimeltä Neiti Julie, naturalistinen murhenäytelmä.

Kirjan alkuun on sijoitettu Strindbergin esipuhe, jossa hän kertoo ajatuksiaan teatterista taidemuotona. Teatterin mahdollisuudet paranisivat mikäli näytelmiä kehitettäisiin suunnilleen siihen suuntaan kuin hän näytelmässään esittää eli siten että luonteeltaan muuttumattomina pysyvien hahmojen asemesta näytelmän hahmoista tuotaisiin esiin erilaisia puolia, lavastusta kehitettäisiin todemmantuntuiseksi, valaistukseen kiinnitettäisiin huomiota ja näyttelijöitten omalle ilmaisulle annettaisiin enämpi sijaa mm. monologien, baletin ja pantomiimin kautta. Strindberg myös puhelee naisen ja miehen eroista, minkä voi lukea hänen oman hahmonsa vähemmän parhaana puolena.

Kirjan loppuun on Helena Anhava koonnut selityksiä eri termeille joita Stringberg on käyttänyt sekä esipuheessaan että itse näytelmässä. Näytelmässä neiti Julie vertaa palvelija Jeania Joosefiin ja Helena Anhava nätisti selittää neidin viittaavan vanhan testamentin kertomukseen Joosefista ja Potifarin vaimosta, mikä tosiaan sopiikin näytelmään asetelmaan. Vaikkakin viittaus korostaa näytelmän asetelmallisuutta ei se Strindbergillä lukitse henkilöhahmoja sen mukaisesti hyvä – paha -akselille vaan kuten hyvää näytelmään kuuluu nämä puolet vaihtuvat ja sekoittuvat siinä määrin, että naamat pysyvät kaikilla kolmella hahmolla likaisina vaikka kuinka pesisi tai partaa ajaisi. Anhava on laatinut myös kuvauksen näytelmän julaisun vaiheista, Strindbergin ei ollut helppoa saada tekstiään painetuksi ja hän joutui antamaan kustantajalle oikeuden muokata näytelmäänsä. Lukemani teksti on kuulemma suomennettu Strindbergin alkuperäisen käsikirjoituksen mukaisesti.

Itse näytelmä on kertomus kreivin tyttärestä, neiti Juliesta, joka juhannusyönä hullaantuu isänsä palvelijaan Jeaniin. Palvelijalla on väitetysti vispilänkauppaa näytelmän kolmannen hahmon, Kristin-nimisen keittäjän kanssa. Kyseessä ei varsinaisesti ole kolmiodraama vaan näytelmä keskittyy vallasväen ja palvelijoitten ynnä muun rahvaan välisten yhteiskunnallisten erojen vatvontaan. Kyllä tällaisia eroja on nykyäänkin, mutta jokseenkin autio, tyhjä on tämän näytelmän sanottava tänä päivänä. Sikäli kuin pohditaan naisen ja miehen eroa, ei näytelmän anti kohoa paljon millekään tasolle. Oikeastaan kuvaavaa on jo se, että minulta vei viikonlopun aikaa lukea jälkisanat ja selitykset ja esipuhe, mutta itse näytelmän lukaisin tänä aamuna muutamassa tunnissa.

Ehkä huomattavinta näytelmässä on se, että hahmot kertovat itsestään asioita, jotka eivät välttämättä aina ole totta tai eivät läheskään koko totuus. Siinä mielessä voin kuvitella Strindbergiä ärsyttäneen näytelmät, joissa hahmot ovat kuin kiveenhakattuja eivätkä muuksi muutu. Toisaalta sellaisella henkilökuvauksellakin voi saada aikaan mielenkiintoisia tapahtumia, kun hahmot siirretään itselleen vieraaseen asemaan, kuten esimerkiksi Ludvid Holbergin näytelmässä Valtioviisas kannunvalaja, jossa kaupungin päättäjiä arvostellut kannunvalaja joutuu itse päättäjäksi tai tunnetummin amerikkalaisessa elokuvassa Bruce – taivaanlahja, jossa tv-toimittaja saa hoitaakseen Jumalan tehtävät.

Luo Jumalan istuimen matkataan tässäkin näytelmässä, joskin kovin toisenlaisia latuja. Laitan tähän loppuun katkelman Strindbergin esipuheesta. Siinä on hänen tekstilleen tyypillistä kriittisyyttä ja säälimätöntä alkuvoimaa:

… ja suureen ääneen vaaditaan elämäniloa ja teatterinjohtajat tilaavat farsseja aivan kuin elämänilo olisi hupsuudessa ja ihmisten kuvaamisessa niin kuin kaikki olisivat tanssitautisia tai vähämielisiä. Minä koen elämänilon elämän rajuissa, julmissa taisteluissa, ja nautin kun saan tietää, saan oppia.

Kirjassa on 127 sivua. Lukaisin sen viikonlopun ja tämän aamun aikana.

Heli Laaksonen: Lukkosulaa ja lumpeenkukkia

Heli Laaksonen (s. 1972) kirjoitti vuonna 2008 kantaesitetyn, lukemassani julkaisussa ”kaksinäytöksiseksi hapankomediaksi” luonnehditun farssin nimeltä Lukkosulaa ja lumpeenkukkia.

Heli Laaksonen on tullut tunnetuksi murrerunoistaan, jotka ovat minulle avautuneet kuultuna kovin hitaasti, niin että muut ovat jo nauraneet niitten vitseille, kun minä vielä koetan ymmärtää että mitä se sano. En ole saanut runoja luettua, kun ei ole tullut kirjastosta lainattua. Nyt kumminkin lainasin tämän näytelmäteoksen. Muutamia harvoja poikkeuksia lukuunottamatta sain verrattain hyvin selvää murteellisesta tekstistä. Nauroin aika tavalla Sepe Suden toisen näytöksen kolmannessa kohtauksessa jakamille lohduttaville viisauksille. Myös jotkut muut kohdat kirvoittivat minusta huoneilmoille hörähdyksiä, joita kissat vähän säikähtelivät, toinen käväisi hiekkalaatikollakin.

Näytelmässä käsitellään useampia asioja. Aiheina ovat veljesten keskinäiset erot, kuolleet vanhemmat, pienet kauppaliikkeet, myyntiartikkeleitten aakkosjärjestys ja muut mahdolliset järjestykset, lööppijulkisuus, tv:stä tutut henkilöt, vanhemmalla iällä naiminen ja velkaantuminen. Farsseihin soveltuu mainiosti jumala_koneesta -lopetus ja tässäkin sitä käytetään vapauttamaan katsojan mieli todellisuuden kahlehista. Valo tulee idästä, niinhän sitä ennen sanottiin, näin kaamosaikaan kysytään, että mikäs valo sieltä nyt tulee.

Eipä sovi moittia tätä näytelmää, siinä on hervotonta huumoria ja toisaalta herkkää tunteisiin käypien asiojen käsittelyä mukavana muhennoksena. Sanailua ja sanahelinää pitää ehkä enimmin kasassa veljesten keskinäinen eroavaisuus – tai sitten se on juuri se seikka, joka minua tässä enimmin kiinnosti, minulla kun noita veljiä on ollut ja on vieläkin. Vanhin veljeni pyysi kesällä 1973 minua ottamaan itsestään kuvan järvestä noukkimia lumpeenkukkia koristeenaan. Samastuin selvästi Simoon, joka on suorapuheinen sääntöjen noudattaja, kun taas taiteellisempi Petter sotkee omat ja muitten asiat, kaupan järjestyksestä puhumattakaan. Petter myöntää olevansa maanis-depressiivine ja hiukaverra kakssuuntasmielialahäiriöine. Simoa hän kuvailee tällaisin sanankääntein:

Ko sää ole latteus-tylsyssiivine. Laimeus-haaleussiivine. Arkipäiväs-tavanomasuussiivine.

Näyttelijöitä esityksessä tarvitaan neljä, lisäksi kuuluu äidin ääni ja nähdään, ehkä kuullaankin lööppejä, joita heijastetaan katsojain luettavaksi.

Kirjassa on 107 sivua. Lukaisin sen tänä aamuna.

Kirsikka Saari & Jenni Toivoniemi: Masennuskomedia

Puutyöpajalla väsäämäni lokerikko.

Kirsikka Saari (s. 1973) ja Jenni Toivoniemi (s. 1978) kirjoittivat ohjaajana toimineen Mari Rantasilan aiheeseen perustuvan näytelmän nimeltä Masennuskomedia. Näytelmän ensiesitys tapahtuihe vuonna 2017. Luin näytelmän kirjana.

Tämä näytelmä kolahti minuun aivan erityisesti, sillä se sijoittuu isoimmalta osin mielenterveyskuntoutujien työkeskukseen. Ennen kuin minut siirrettiin eläkkeelle olin itse vastaavanlaisessa työpajassa kuntouttavassa työtoiminnassa. Niinpä koin näytelmän ympäristön tutuksi vaikkakaan en kotoisaksi. Olin myös erittäin hyvilläni valitusta tyylilajista. Realistinen tai traagillinen lähestyminen aiheeseen olisi saattanut tukkia mielenkiintoni, sen sijaan hurja komedia teki terää. Harkitsen parhaillaan vakavasti tilaisinko tämän näytelmän itselleni, laatu ainakin olisi kohdallaan.

Kuten edellinen lukemani näytelmä, myös tämä on mielestäni mestariteos. Enkä usko että se johtuu omista kokemuksistani tai siitä että olisin tottunut lukemaan naisten kirjoittamia näytelmiä vaan siitä, että Masennuskomedia koostuu todentuntuisista aineksista kuten tyypillisistä myynti- ja markkinointi-ilmaisuista ja muusta vastaavasta metapuheesta, joka yhdistyy todellisuuteen kuten nyt propagandalla on tapana ja siten se itsessään on jo niin naurettavaa, että se kuulostaa hillittömän hauskalta. Mestarillisuus syntyy, kun näistäkin puheenparsista löydetään viisautta, joka loistelee vaskoolin pohjalla kuin katinkulta ainakin. ”Arvo ei ole sama asia kuin hinta.”

Toinen hieno seikka näytelmässä on sen henkilökaarti, joka osoittaa paneutumista aiheeseen. Tekijät kertovat kirjan lopussa käyneensä tutustumassa yhteen työkeskukseen ja siellä toimineisiin ihmisiin. He tuntevat myös yleiset paheksuvat arviot siitä, miten työnantajat joskus saattavat käyttää työharjoittelijoita ja kuntoutujia ilmaisena työvoimana. Hienosti aiheeseen on liitetty ajattelu siitä, miten ongelmat voidaan kääntää mahdollisuuksiksi. Mistä taas palaamme orankimaisesti viittoen metapuheen voimaan.

Eeva, 50 v. kärsii burnutista. Hän on tehnyt kovaa työtä terästeollisuuden johtotehtävissä. Hänen ansionsa ovat kiistattomat. Kesken esittelytilaisuuden hänellä alkavat suomen kielen sanat unhottua, kuten nykyisessä englantikeskeisessä toimintaympäristössämme tuppaa sattumaan. Eeva romahtaa ja joutuu sairauslomalle. Jonkin aikaa toivuttuaan hän saa passituksen työkeskukseen mielenterveyskuntoutujana. Melko nopeasti Eeva pääsee entiseen työmoodiinsa ja alkaa järjestellä keskuksen toimintaa uuteen malliin. Hänen tehokkuusajattelunsa uhkaa pian sairastuttaa koko pienen yhteisön. Huvittavimpia kohtia näytelmässä on kun Eeva esittelee työskentelytovereilleen übermann-unirytmin:

Elikkä neljä tuntii töitä, 20 minuutin nokoset ja taas neljä tuntii töitä ja niin edelleen. Tätä voi jatkaa loputtomiin!

Siinä tahdissa ei tietenkään kestä edes Eeva itse. Silti hauskuus ja karmeus kohtaavat tässä pikku yksityiskohdassa: levon tarve on todellinen, toisin kuin monet kuvittelevat. Näin kaamoksen keskellä varsinkin kannattaisi levätä, onneksi on kohta joulu.

Laitan tähän kuvitukseksi kuvan lokerikosta, jonka väsäsin siellä työpajalla. Siihen tuli aikamoinen mittavirhe, jota työtoiminnanohjaaja hyväntahtoisesti kuvasi aivopieruksi. Mutta hän ei ollutkaan nimeltään Merja, niin kuin tämän näytelmän työkeskuksen johtaja.

Kirjassa on 142 sivua miellyttävän isoa tekstiä. Lukaisin sen nyt aamusella.

Tiina Lymi: Susi sisällä

Tiina Lymi (s. 1971) kirjoitti vuonna 2009 ensiesitetyn näytelmän Susi sisällä. Luin sen ja yllätyin erittäin iloisesti. Näkisin näin, että kyseessä on mestariteos. Susi sisällä on taitavasti rakennettu näytelmä jysäyttävine hetkineen. Sen päähenkilöitä voisi luonnehtia eläintermejä soveltaen alfaurokseksi ja alfanaaraaksi. Sivuhenkilöt ovat myös tärkeitä, he ovat kuin keskushahmojen säteilyä ympäristöön, mutta eivät sen enempää, mihin näytelmän alkupuolella jo useampaan otteeseen viitataan.

Luin näytelmän kirjasta, jonka kansikuvassa tuijottavasilmäinen mies katsoo suoraan kohti lukijaa, hänen valkoinen kauluspaitansa on ylhäältä auki, rintakarvat paljastuvat, vasen puoli paidasta on riekaleina, sen lävitse vaikuttaisi pilkottavan tuuheampi karvoitus, kuin turkki. Kädessään mies pitelee willendorffin veenusta tai jotain vastaavaa, veenuksia pojottaa tasaisin välein vielä lisää miehen takana. Kun tarinan tuntee, kuvan oivaltavuus nousee esiin.

Minä en tuntenut tarinaa, odotin kai jotain hempeää väärinkäsityskommellusta. Ensimmäisen näytöksen lopussa paljastuu, että sellaisesta ei ole kysymys, olisi ollut tosi kiva olla kuuntelemassa yleisön väliaikakeskusteluja. Toiseen näytökseen kierrokset ovat jo siinä määrin latautuneet, että odotettavissa on räväkkää menoa. Ja näinhän siinä käy, että kaikki näytelmän hahmot joutuvat rypemään oman soppansa ennen kuin lopussa saavutetaan jonkinlainen linnarauha. Sanailu on oikein luontevaa, kirjakieltä kuullaan lähinnä kustannustoimittajan luona vieraillessa. Tässäkin näytelmässä naishenkilö työskentelee suomentajana. Eräs hauskimpia kohtauksia on kun hänen suomenteestaan löytyy tunnetilassa kirjoitettua materiaalia, joka luonnehditaan raa’aksi, aidoksi feminismiksi, American Psycho meets Laura Ingalls.

Näytelmä kuvaa sitä, kuinka pariskunnan alfanaaras tajuaa olevansa naimisissa todellisen alfauroksen kanssa ja mitä se merkitseekään noin seksuaalis-sosiaaliselta kannalta. Oikein kekseliäs on tapa, jolla miehen pikku hypähdys paljastuu, mutta vielä monta kertaa huimempi on kohtaus ennen väliaikaa. Sivuosien hahmot vaikuttavat auringonsäteiltä, jotka kumartavat päähenkilöitten suuntaan. Näytelmän uroshenkilö on tavallaan miehinen versio Minna Canthin Agneksesta, joka valloitti pikkupaikkakunnan miehet häpsäkällä olemuksellaan. Lymin näytelmän mies löytää naisen pehmeän kohdan ja menee siitä sisään. Näytelmän nainen, ennen kuin hänet poistetaan ravintolasta, ehtii kertoa näkemyksenään:

Mä olen kääntäjä, mä olen sivistynyt ja ihanan kaunis ja kuule täälläkin moni varmana kiitollisena panis mua jos vaan antasin!

Jatkossa käy ilmi, että tämä luultavasti pitää paikkansa. Näytelmän aviopari on ykkösluokan joulukinkkua, tyyliin maistuis varmaan sullekin. Saisko olla siipipala, minä lintu, sinä kala?

Elämässä voi paljon saada anteeksi ja paljon myös antaa anteeksi. Miten antamisen ja saamisen käypi, sen näytelmä jättää viisaasti avoimeksi.

Kirjassa on 110 sivua. Lukaisin sen tässä aamun tunteina.

Raila Leppäkoski: Sakset, kivi, paperi

Raila Leppäkoski (s. 1950) kirjoitti vuonna 2007 ensiesitetyn näytelmän Sakset, kivi, paperi. Luin sen.

Näytelmä jakautuu kolmeen näytökseen, joilla kullakin on oma henkensä ja roolinsa ja joitten mukaan näytelmä on nimetty. Kunkin näytöksen nimeä on selkeytetty laajentamalla persoonapronominilla ja tunteella, niin että ensimmäinen näytös on nimeltään SAKSET = Sinä = Viha, toinen näytös KIVI = Minä = Itsesääli ja kolmas Me = Paperi = Rakkaus. (Peli, joka tunnetaan nimellä kivi-paperi-sakset toimii siten, että kaksi pelaajaa tekee yhtäaikaisesti kädellään kuvion, joka kuvastaa joko kiveä, paperia tai saksia. Sakset häviävät kivelle, koska kivi tylsyttää sakset, kivi häviää paperille, koska kiven voi kääriä paperiin ja paperi häviää saksille, koska sakset voivat leikata paperin.) Mainitaanko näytelmässä kaikki nämä kolme asiaa: sakset, kivi ja paperi, ei sinänsä ole merkityksellistä, kuten ei ole mainitsemani seurapelikään. Saksa ja paperi ainakin nousevat vahvasti esiin.

Olin ajatellut kirjoittaa, että näytelmä on rakenteeltaan niin selkeä, että siitä on helppo kirjoittaa. Kuitenkin aluksi sorruin kuvailemaan epäselvällä tavallani näytelmän nimeen kuuluvia asioja. Tämmöistä se on. Toiset osaavat kirjoittaa näytelmiä ja toiset eivät osaa kirjoittaa niistä näytelmistä. Keksinpähän uuden tavan spoilata.

Oikeastaan näytelmäkin lähtee liikkeelle spoilaamisesta. Isoäiti, hänen tyttärensä ja tyttärentyttärensä sekä tyttären mies ja sen miehen veli ovat henkilöautolla matkustaneet isoäidin kesämökille. Heti alussa kaikki menee pieleen ihan Murphyn lailla. Ruokakassin sijasta mukaan on poimittu roskapussi, tärkeät paperit on unohdettu matkasta, mökillä on sekaista nuorten talvella viettämien kemujen jäljiltä ja miehen veli on valmiiksi juovuksissa. Lisäksi matkalla on ajettu kuoppaan ja auton pakoputki saattaa olla hajalla. Mutta kun vähän aikaa kaivellaan yhä uusia ja syvempiä suuttumuksen ja pöyristelyn aiheita nousee esiin, kuten kesämökkikomediassa tapana on.

Toisessa näytöksessä vietetään yötä, jonka pitäisi olla hiljainen. Isoäiti kumminkin kuorsaa, kunhan saa unen päästä kiinni muisteltuaan ensin kurjaa elämäänsä. Miehen juopunut veli kuuntelee aluksi mummoa ja sen jälkeen kaikkia muita vuorollansa ja saa palkaksi vähäisen sherryryypyn. Yön kuorsaava katarsis puhdistaa kaikki kuonasta – niin paitsi sen kuuntelijan, jota ei kukaan kuuntele.

Kolmannessa näytöksessä yön jälkeen on koittanut uusi päivä, joka tunnetusti kaiken muuttaa voi. Tai ehkei se muuta mitään, se vain akklimatisoi mökilläkävijät järvenrannan rauhaan. Niin paitsi sen kuuntelijan, joka nyt kärsii eilisten juomisien lisäksi niistä öisistä kuulemisistaan. Teatteriammattilaisen näytelmään löytyy tsehovilainen ase, jota on käytettävä, kun se kerran näytelmässä mainitaan. Nyt minä spoilasin jo toisen kerran. Kannattaa varmaan lopettaa tämä kirjoitus tähän.

Kirjassa on 71 sivua. Lukaisin sen tänä aamuna. Meillä kun on noita aikaisia ylösnousuja. Kein Bier.

Pirkko Kurikka: Tytär, poika ja miniä

Pirkko Kurikka (s. 1949) kirjoitti vuonna 2007 kantaesityksen Espoon kaupunginteatterissa saaneen näytelmän Tytär, poika ja miniä. Alaotsikkona näytelmässä on Kahdeksan kohtausta surusta. Näytelmässä on juuri vietetty äidin muistotilaisuus, sen jälkipuintiin helsinkiläisessä hotellihuoneessa osallistuvat nimenmukaisesti äidin tytär, poika ja miniä. Lukemassani kirjallisessa julkaisussa näytelmää luonnehditaan sanoilla: haikea komedia. Onko kyseessä haikeus vai haikeuden vaikeus – senhän suomalainen arvaa.

Arvaamisesta näytelmässä on monessa kohdin kyse. Äiti on ollut lastensa elämän vahva henkilö, vaikka hänet heti alussa, tyttären monologissa, leimataan hermoherkäksi hämähäkin pelkääjäksi. Äidin vahvuus on ollut ehkä juuri hämmähäkkimäistä, hän on puristanut lapset verkkoonsa ja muokannut heistä mieleisiään, tähän tapaan monet ihmiset pyrkivät kouluttamaan tuttaviaankin. Lapset ovat kasvaneet kuin steiner-koulussa ikään, ei televisiota, mutta kirjoja sen sijaan ja heitä on kannustettu oman luovan mielikuvituksen käyttöön jo pienestä pitäen. Näytelmässä aikuiset lapset luovat kuvitteellisia kertomuksia asioista, joita ei ole tapahtunut tai tapahtumista, joista heillä on vain yleiseen tiedonvälitykseen liittyvää tietoa. Äiti on ollut sanankäyttäjä ammatiltaan, suomentaja, joten täsmällinen, mutta vivahteikas kielenkäyttö on iskotettu lapsiinkin. Äidin keskeneräiseksi jäänyt työ oli hänen kuolleen miehensä aloittama kuvaus stoalaisesta Rodoksen Posidoniuksesta, antiikin viisaasta miehestä. Tytär aikoo saattaa sen kustantajalle.

Yleisemmällä tasolla näytelmässä korostuu se, että lapset pitävät itseään älykkäinä ja sivistyneinä. Hybristä löytyy, miniä on ihmeissään vaikka saa omat pikku touchénsa pistosanojen vaihdossa hänkin. Miniällä on myös tukenaan tyttärensä, Amerikoissa tv-kanavalla työharjoittelussa oleva Jarinja. Kurikka antaa Jarinjan varastaa loppuhuipennuksen – pojantytär luo linkin isoäitiinsä mystillis-emotionaalisesta kokemuksestaan kertovalla tekstiviestillään, niin että hän tulee hyväksytyksi jatkumoksi perheen yhteisen luovan mielikuvituksen sivistäminä varttuneille isälleen ja tädilleen.

Haikea komedia avautuu minulle kyllä komediana, mutta haikeus jää hakuseen. Pikemminkin huomio kiinnittyy sisarusten näppärään sanailuun, sarkastisiin pistoihin, jotka osuvat varmaankin ajoittain, mutta joitten merkitys tuntuu olevan lähinnä pistelyn osaamisen julkituonti. Ehkä haikeus on kirjoitettu vuorosanojen väliin? Jos äiti olisi osallisena keskustelussa, hallitsisiko hän tilannetta taustalta vai keikaroisiko keskushenkilönä? Ovatko sisarukset nyt uudessa tilanteessa, sukunsa vanhimpina? Siitä he eivät pukahda juurikaan, orpoudesta vain mainitaan ja sitten todetaan, että eihän sitä tässä iässä. Poika tuntuu löytäneen kunnioituksen anoppiaan kohtaan, anopin uusi mies on vain opistoinsinööri, mutta on tehnyt poikaan vaikutuksen kovalla elämällään.

Tämmöstä. Kirjassa on 53 sivua. Lukaisin sen tässä aamulla.

Eeva Joenpelto: Liian suuria asioita

Yle Areena: ”Kirjailija Eeva Joenpellon kultabrokaditunika ja sifonkihousut olivat yksi vuoden 1968 Linnan juhlien huomiota herättäneistä asukokonaisuuksista.” Kuitenkin jo vuonna 1967 Eeva Joenpelto (1921 – 2004) oli osallistunut näytelmäkilpailuun näytelmällä Liian suuria asioita. Luin näytelmän kirjana, joka julkaistiin vuonna 1968. Henkilöhahmot ovat kuulemma samoja kuin Joenpellon romaanissa Ritari metsien pimennosta, mutta he seikkailevat jotenkin eri tavalla. Teemat näytelmän taustalla ovat suuria, henkilösuhteissa tosiaan vähän liian suuria.

Aiheena on veljesten välinen otattelu. Samalla kuvataan Suomen tietä Venäjän yhteydestä Neuvostoliiton kylkipalaksi (vuosina 1920 – 1944). Veljekset muuttavat keskinäisiä asemiaan monta kertaa, kuten hyvässä näytelmässä asiaan kuuluu. He ovat kuitenkin aika staattisia hahmoja sikäli, että nuorempi veljes, Akseli, on opportunisti, valtaa tavoitteleva puolenvaihtelija, kun taas vanhempi veli, Kustaa, on luja periaatteen mies, joka on periaatteesta valmis tekemään pahaa vaikka rakkailleen, jos laki sitä vaatii. Ja tottahan se nyt vaatii, mikäs näytelmä tämä muutoin olisi. Itse asiassa molemmat veljekset kunnostautuvat tässä kyseenalaisessa rakkaittensa raivaamisessa, joskin erilaisin perustein.

Vaan kuten tuossa taisin jo sanoakin, nämä hemmot ovat hahmoina melko staattisia, oman persoonallisuutensa pakotteisiin sitaistuja. Molemmilla veljeksillä on vaimo ja lapsia. Akselin vaimo on krooninen papin tytär ja menevän miehensä rinnalla hän ei kestä läheskään loppuunsa asti. Heidän lapsiaankin vain sivumennen mainitaan. Sen sijaan Kustaalla on erittäin mielenkiintoinen puoliso. Kustaa on työskennellyt virkamiehenä tsaarin Suomen asiain konttuurissa Pietarissa ja omaa uraansa edistääkseen nainut varakkaan venäläisen kaunottaren, Irinan. Minusta Irina on näytelmän kiinnostavin hahmo.

Näytelmä käynnistyy vuodesta 1920, jolloin Kustaa ja Irina asuvat Kustaan lapsuudenkodissa maaseudulla Suomessa. Irina on joutunut jättämään kotimaansa ja rakkaansa, joista monet ovat kuolleet Venäjän vallankumouksessa. Irina puhuu niin huonosti suomea, että hänen anoppinsa halveksuu häntä siitä sekä Irinan toivottamasta epäkäytännöllisyydestä. Irina kertoo itse, ettei Pietarissa tuntenut kelloa, koska saattoi aina tarvitessaan kysäistä sisäköltä paljonko kello mahtoi olla. Kun Kustaa sitten saa lopulta viran ulkoministeriöstä sujuvan venäjäntaitonsa vuoksi, pariskunta pääsee muuttamaan Helsinkiin ja Irina saa omien sanojensa mukaan taas kävellä ”Morskaja ulitsalla”. Kantapään kautta Irina oppii suomalaiseksi kotirouvaksi, joka hoitaa perheensä ja pesee itse lattiansa. Hän taitaa myös Maria Jotunin mainitseman ”kotikehvellyksen”, eli nipistää talousvaroista omaan käyttöönsä pieniä summia tai myy perintöhopeaisia. Irina ruokkii salaa kahta venäläistä emigranttia, jotka hän tunsi jo Pietarissa. Aikaa myöten Irina myös antaa neuvoja Akselin traagillisen kiltille vaimolle, Helville, kannustaen häntä lukuharrasteeseen:

Minä iltasella luen vanhoja ranskalaisia romaaneja, niitä minä luin jo naisopistossa. Nuorena – sitä kuvitteli elämää semmoiseksi kuin se niissä romaaneissa on. Nyt ei kuvittele, nauraa, nauttii. Toiset rakastelevat, näkevät vaivaa, sekoittavat elämänsä –. Kustaa lukee lehtiään, ravistelee päätään, murisee –, minä sänkykohtauksia vanhoista romaaneista.

Näytelmä ulottuu viime sotien jälkeiseen aikaan Valvontakomissioineen. Myös Kustaan ja Irinan lapset Boris ja Katja ovat tapahtumissa mukana. Heidän osaltaan Joenpelto menee minun makuuni liian pitkälle, vaikka voisihan ne lopun negatiiviset huipennukset dramatisoida poiskin, minä ainakin tekisin niin. Pikemminkin korostaisin maltillisesti sitä tunteisiin käypää seikkaa, että asuttuaan vuosia Venäjällä myös Kustaa on kasvanut niin kiinni venäläisyyteen, että ihan ilahdutti lukea Borjan ja Katjushan nimet isänkin suusta hellittelymuodossa näytelmän loppukohtauksissa. Tällä varmaan Joenpelto hienovaraisesti kuvaa Suomen sotien jälkeistä poliitillista siirtymää.

Kirjassa on 85 sivua, lukaisin sen eilen.

Kerttu-Kaarina Suosalmi: Satahampaiset

Luin vuonna 1981 julkaistun kirjan, joka sisältää Kerttu-Kaarina Suosalmen (2021 – 2001) näytelmät Satahampaiset ja Vanha morsian. Lunttasin wikipediasta sen verran, että Kerttu-Kaarina Suosalmi oli huomattava kirjailija, jonka tuotanto sisälti runoja, romaaneja, näytelmiä ja elokuva- ja tv-käsikirjoituksia. Äkkiä laukaisten hänen tunnetuin teoksensa lienee käsikirjoitus tv-sarjaan Takiaispallo (1970, myös elokuvana). Esitänpähäntä jotain kummastakin lukemastani näytelmästä.

Satahampaiset eli Vyötiäisten perhe-elämää. Modernin balladin tapaan. Kuopion näytelmäkilpailun voittaja vuodelta 1980. Näytelmän alussa, keskikohdassa ja lopussa kuullaan kauniisti sanoitettua laulua, jonka tuomenlehtien takana piilottelevissa toukissa voi nähdä viittauksen Runebergin pisempään runoon Hanna. Näytelmän viritys on traagillinen.

Keski-ikäinen pariskunta suunnittelee miehen äidin saattamista holhoukseen, jotta hänen omaisuudellaan voitaisiin tehdä kuten parhaaksi nähdään. Vanhan Mamman hallussa on arvokas merenrantatontti ja vanha, iso, rappeutunut talo sekä muita huonekaluja. Asiaa on valmisteltu jo pitkälle, viimeinen silaus eli holhoukseen johtava lääkärinlausunto ja kauppakirjojen allekirjoitus vain puuttuvat. Lallusmainen poika ei ole matador-ainesta, hänen vaimonsa ja vaimon rakastaja sen sijaan ovat. Mamma on kuitenkin juonista perillä ja hammastelee vastaan. Paikalle kutsuttu psykiatrian erikoislääkäri heittäytyy runolliseksi. Hän on nähnyt monta vastaavaa tapausta, jossa vanha ihminen takertuu kiinni omaisuuteensa, jota toiset ovat häneltä viemässä. Hän nimittää potilaitaan pieniksi satahampaisiksi vyötiäisiksi, joihin on suhtauduttava lempeän diskreetisti. Psykiatri on näytelmässä sivuhenkilö, mutta lainaan hänen vuorosanojaan, jotka mainiosti kertovat ihmisen kiinnittymisestä maalliseen:

Eihän sitä enää kukaan saisi edes omaisuudeksi nimittää, se heidän elämänsähän siinä on, pitkät päivät ja valvotut yöt, itketyt itkut, kivut ja tuskat, siinä se kaikki on pienenä ja konkreettisena läjänä heidän edessään.

Asetelmia mutkistavat pariskunnan aikuiset lapset, poika ja tytär, joilla on omat ongelmansa. Menneisyys kummittelee isossa talossa kuin Ibsenin näytelmissä. Toisaalta lasten kautta kirjailija rakentaa toivon madonreiän kohti puhtaampien arvojen maailmaa.

Vanha morsian. (Kantaesitys Kansallisteatterissa vuonna 1978). Elellään 1930-lukua. Asemapäällikkö Ivarilla on melkein aikuiset lapset Uljas ja Päivikki, vaimo Synnöve on kuollut. Nyt mies on löytänyt uuden vaimon, joka ei ole ihan nuori neito, koska on jo 36-v. Ivar vaihtaa työhön eteläisen Suomen asemalle Pohjanmaalta. Mukana seuraa Anna-täti, joka on hoitanut Ivarin taloutta vuosikaudet. Uuden vaimon, Esterin tukena on hänen luotettava ystävänsä Linda. Koko näytelmä tapahtuu asemapäällikön virka-asunnon olohuoneessa, jossa kaikki ahdistuvat omaan ja toistensa menneisyyteen ja nykyisyyteen. Tulevista puhumattakaan. Ivarin mukaan tässä vain elellään oppimassa toisiamme.

Ajankohdan valinta ja Pohjanmaa eivät ole sattumaa. Ajan ahdistukset lyövät näytelmän hahmoja Pohjanmaan kautta. Näytelmässä nautitaan enemmän ja vähemmän hienostuneesti alkoholipitoisia virvokkeita, näytöksiä on kolme, joten arvelisin väliajoilla kopsun maistuneen, Hamlettiin ihan viitataankin. Ahdistus näytelmässä on sen verran sakeaa, jotta ajattelin välillä missä hengessä tämä näytelmä kannattaisi esittää. Voisiko jonkinlainen valoisa absurdismi keventää tunnelmaa? Toisaalta kirjailija armahtaa katsojaa lopetuksellaan. Toivoa perheen eheytymiselle rakennetaan tosin kulkemalla hyvinkin ahtaasta portista.

Näyttämöohjeet huonekaluista ja niitten sijoittelusta sekä ikkunasyvennyksestä ovat tässä todellakin paikallaan. Tekstissä mainitaan huomiota herättävästi jännitysromaani ”Tohtori Fu Manchu, eli kauhujen mies”, sattui jännästi, että pari viikkoa sitten katselin Teemalla esitetyn Fu Manchu -elokuvan vuodelta 1932.

Kirjassa on 200 sivua. Lukaisin sen parissa päivässä.