Vexi Salmi: Rinkelinkadun pojat 2

Sanoittaja Vexi Salmi (1942 – 2020) kirjoitti jatko-osan lapsuus- ja nuoruusaikainsa Hämeenlinnaan sijoittuviin muistelmiinsa. Kakkososa julkaistiin vuonna 2011.

Jonkin verran kirjassa toistuvat samat tapaukset tosin hieman eri vinkkelistä kerrottuna kuin ekaosassa. Salmi muistelee aluksi isäänsä, joka kuoli kun Vexi oli vasta alle kymmenvuotias. Sujuvasti henkilökohtaisiin muistoihin limittyvät paikkakunnan urheilu- ja muut tapahtumat. Poikaviikarien kolttoset muuttuvat vähän kerrassaan toisen tyyppisiksi, kun nuoret herrat varttuvat ja alkavat kuljeskella niillä öisillä teillä, joista Salmen taiteilijakollega ja hyvä ystävä sittemmin lauleli. Kirjan loppuvaiheessa musiikkikappaleitten laatiminen vie kaverukset mennessään – Vexistä sukeutuu Emil Retee ja Hampparista Irving Goodman, Benny Goodmanin veljen nimen mukaan. Oli jännä lukea, että Irwin teki kappaleitaan aluksi magnetofonilla nauhoittamalla. Kun meille hankittiin eka mankka, isä sai kylkiäisenä kaksi kasettia: Olavi Virran Ikivihreitä tangoja ja Irwinin kasetin, jonka otsikkoa en muista, mutta nämä Ryysyrannat ja Työmiehen lauantait tuli opittua ulkoa. Silloin oltiin juuri päästy muuttamaan uuteen asuntoon, jossa ei ollut luteita, kuten edellisessä asunnossa, jonka pinkopahviseinät sitten pian purettiin luteineen päivineen.

Ovat nämä Vexi Salmen kirjat yhdenlaisia aikamatkoja, joista voi löytää samoja ilmiöitä, joita muistaa omasta lapsuudestaan ja nuoruudestaan. Minä tosin olin kiltti poika, en juonut enkä tapellut enkä edes tupakkaa polttanut. Eivätkä minua kiinnostaneet moottoripyörät, vaikka huomasin koulutovereitteni vertailevan keskenään mitä olivat Tekniikan maailmasta lukeneet. Mutta urheilu ja sotien jälkeisen ankeuden sulaminen rennompaan rokkityyliin – tai minun aikanani hippi- ja farkkutyyliin – tuntuvat tutuilta.

Erikoinen yhtäläisyys löytyi kertomuksesta, jonka otsikkona on Kävellen Helsinkiin. Vexi oli saanut kuulla Vanajaveden Vesikkojen lähteneen kävellen Helsinkiin. Oitis hän oli päättänyt lähteä heidän peräänsä. Joku kaverikin oli lähtenyt matkaseuraksi, mutta älynnyt kääntyä takaisin parinkymmenen kilometrin jälkeen. Nykyään moottoritietä pitkin matka Hämeenlinnasta Helsinkiin on 100 km. Ennen moottoritietä luultavasti enemmän. Minä aikoinaan läksin Kuopiosta pyöräilemään etelän suuntaan tarkoituksenani käydä Jänismajoilla, jonka arvelin olevan jossain Puutossalmen lossin tuntumassa. Oli kiva keli ja tie tuntematon, joten menin lossilla salmen (huom.) yli ja jatkoin siitä sitten soratietä Vehmersalmelle, jossa piti muistaakseni mennä jollain toisella lossilla toisen salmen yli. Vehmersalmella söin muutaman tomaatin ja join putelin limuskaa. Sitten läksin jatkamaan takaisin Kuopioon Joensuun tien kautta. Tällekin matkalle kertyi pituutta sata kilometriä. Perse oli hellänä pitemmän aikaa. Salmi pääsi kävellen Helsinkiin, mutta älysi sentään palata takaisin liftaamalla.

Minä olen aina kuulunut tv-sukupolveen. Lapsuudestani muistan Pyhimyksen ja Batmanin siinä missä Iltatuulen viestin ja Vanhan pelargonian. Uri Geller ja astronauttien laskeutuminen Kuun pinnalle kuuluvat myös muistoihini. Salmi muistelee television tuloa näköradiona ja sitä miten ihmiset vahtasivat taivasta nähdäkseen Sputnikin lentävän. Minun lapsuudessani tekokuut olivat jo satelliitteja, eikä niitä kukaan kauan jaksanut katsella. Ei silti ole aivan vaikea samastua näihin kertomuksiin tai ainakin siihen menneeseen maailmaan, josta ne sujuvalla tyylillä kepeään sävyyn kertoilevat.

Kirjassa on 143 sivua. Sen lukeminen sujui alkuun vähän kankeasti, kun oli olevinaan muuta puuhaa, viimeiset 40 sivua lukaisin tänään.

Vexi Salmi: Rinkelinkadun pojat

Hämeenlinnalainen laulujen sanoittaja Vexi Salmi (1942 – 2020) kirjoitti lapsuusaikainsa kokemusten pohjalta muistelon nimeltä Rinkelinkadun pojat. Siilinjärven kirjastossa kirja ja sen jatko-osa on sijoitettu kertomakirjallisuuden hyllyyn. Saattaa olla, että kerronta muistuttaa jotain Fallesmannin Arvoa ja sentapaisia. Joku voisi ihmetellä näitten muisteloitten terävyyttä, kun tuota aikaa kuitenkin on kulunut jonkin verran. Salmi muistelee Hämeenlinnan tapahtumia 1940 – 1950-luvuilta. Onhan kirjailija tietenkin voinut tehdä muistojaan palauttaakseen isonkin määrän tutkimusta, jolla on saanut faktat täsmäämään ja palvelemaan myös sellaista lukijaa, jota kyseinen aikakausi kiinnostaa riippumatta siitä mitä joku Salmen poikatovereista on kussakin tilanteessa tehnyt tai sanonut.

Tärkeitä poikatovereita on neljä: kertoja Vexi kunnostautuu kilpailujen järjestäjänä, Rane voittaa juoksukilpailut, Piitu laukoo rehvastelevia totuuden sanoja ja Hamppari on tyylistään tietoinen nuori rokkari. Näitten hahmojen lisäksi esiin pääsee paljon muutakin väkeä Rinkelinkadulta ja lähitienoilta.

Vaikka itse olenkin pari vuosikymmentä myöhäisempää ikäluokkaa kuin Salmi, tunnistan kerrotussa aika paljon samankaltaisuutta oman lapsuuteni harrasteisiin. Tosin minua eivät kiinnostaneet moottorit, autot tai kilpa-ajot. Tivolissa ja elokuvissa käytiin ja yleensä liikuttiin kävellen tai polkupyörällä kuten Salmikin kertoo. Tarkoituksellinen vahingonteko tai ihmisten härnääminen eivät olleet toistuvaa viihdykettä minun lapsuudessani (ehkä olin nössö?). Salmi huomauttaakin, ettei vielä hänen lapsuudessaan eletty televisioitten aikakautta.

Sen sijaan urheiluharrasteet, niin katsojana kuin tovereitten kanssa järjestetyissä kisoissa kilpailijana, kuuluivat lapsuuteeni hyvin vahvasti. Salmi kuvailee Hämeenlinnassa järjestettyjä pienempiä ja suurempia urheilukilpailuja juuri niin arvostavasti kuin minäkin vastaavia tapahtumia Kuopiosta muistan. Urheilutapahtumien seuraaminen muokkasi minun samoin kuin aikaisempien sukupolvien poikien maailmankuvaa. Muistan Puijon talviurheilukisoja ja kesäisiä jalkapallo-otteluita ja olen aina yhtä ihmeissäni, kun vaikkapa netistä tietoa hakiessani huomaan, että ovatpas tuonkin yksityiskohdan muuttaneet. Uskon että Salmi on tarkastanut tiedot pätevistä lähteistä, sen verran täsmällisesti tapaukset ja niihin osallistuneet urheilijat on mainittu.

Mitään puuduttavaa tietopuolista mässäilyä kirja ei sisällä, kerronta on jaettu parin sivun pituisiin tarinoihin, jotka usein päättyvät Piitun kohtisuoraan kommenttiin. Toisinaan toivoisi pientä vaihtelua tarinoitten pituuteen, nyt kirja etenee kokoomaälppärin tapaan hittikappaleesta toiseen. Laitan loppuun pienen näytteen tarinasta nimeltä Hevoset, jossa pillastunut armeijan kuormahevonen pelästyttää poikajoukon:

Hevosen meno näytti niin hurjalta, että pysyimme kauan loitolla niistä. Piito oli sitä mieltä, että armeijan konit oli piiskattu pilalle. Ne eivät kelvanneet kuoltuaan edes makkaratehtaalle. Hevoset haudattiin kuulemma kasarmien taakse Ämmänsuon tiheikköön. Kävimme tutkimassa paikkoja löytämättä yhtään hautaa, mutta Piito ei antanut periksi. ”Ämmänsuo on niin syvä, että sinne voisi upottaa kaikki armeijan hevoset rekineen ja kärryineen”, Piito totesi itsevarmasti niin kuin aina.

Kirjassa on 152 sivua. Kun lukemaan rupesin, se tuli luetuksi kolmessa päivässä.