Reko Lundán: Kutsumattomia vieraita

Reko Lundán (1969 – 2006) kirjoitti vuonna 2006 ensiesityksensä saaneen näytelmän Kutsumattomia vieraita. Kuvailevana alaotsikkona Laulunäytelmä. Näytelmässä on antiikin tapaisesti kuoron esityksiä. Myös näytelmän hahmot esittävät laulunsa. Lauluissa on oma runollisuutensa, mutta eivät ne nyt luettuina minuun niin iskeneet. Kirjan esipuheessa Lundán kysyy voiko näytelmiä lukea ja arvelee, että voi niitä lukea, kunhan lukee nopeesti, ainakin eka kerran ja sitten voi lukea enemmän ajatuksella ja käydä vaikka katsomassa näytelmänkin.

Kutsumattomia vieraita on kahden näytöksen näytelmä, jossa ensin ikään kuin esitellään hahmot ja heidän ongelmaiset elämäntilanteensa. Toisessa näytöksessä eka näytöksen tapahtumista on kulunut puoli vuotta, eletään kesäkuuta, viikkoa ennen juhannusta ja kuten odottaa sopii, ongelmat ovat edenneet tai ainakin muuntuneet. Sikäli kuin lukijalla/katsojalla inhimillisyyttä löytyy, tulee jotenkin kiinnostua, miten henkilöille mahtaa käydä. Laulunäytelmään tuntuu jotenkin sopivan, että mitään hamletinomaista lopputragediaa ei ole odotettavissa. Tämä on sikäli merkille pantavaa, että näytelmän aiheista kuoleman kosketus ei ole niitä vähäisimpiä.

Ensimmäinen näytös sijoittuu pääosin sairaalaympäristöön, toisessa näytöksessä tapahdutaan kartanolla. Kartanosta näytelmissä tulee mieleen Tšehov. Jotain samantyylistä tuntemattomien ihmisten ja heidän erilaisten mieluilujensa höpöttelevää yhdessäoloa Lundán on näytelmäänsä sisällyttänyt. Humalaiset miehet puhuvat mitä sattuu ja kaiketi siten puhdistavat suunsa, mikä lukijan tulee nähdä humoristisena. Kun mietin näytelmää kuolema-aiheen kannalta, sen rakenne on tavallaan nurinkurinen: ensimmäinen näytös vaikuttaa kertovan kuoleman läheisyydestä enemmän kuin toinen. Kuoleman pelko saa mäihät liikkeelle voimakkaammin kuin humala. Loppu on suorastaan pehmoinen, munkit kauppatorilla ja aitan oven narahdus. Lukijaa/katsojaa lepytellään niin kuin kehotettaisiin nauttimaan elämästä, kun sitä on tarjolla.

Laitan tähän loppuun pienen katkelman toisen näytöksen alusta, jossa kuolema-teema vielä särisee äkkiä heikenneen miehen repliikissä:

Sä joudut tekemään kaikki miesten työt: kolaat lumen, leikkaat orapihlaja-aidan. Mä näperrän juustolautasta iltapalaks että saisin edes jotenkin kannettua korteni kekoon. Posket on pullollaan kuin elefantilla, kun mä vaan makaan ja syön.

Kirjassa on 195 sivua. Lukaisin sen kyllä nopeesti, mutta muut puuhat peittosivat lukemisrauhaani siinä määrin, että kirja tuli luettua kolmessa päivässä.

Reko Lundán: Tarpeettomia ihmisiä

Suomalainen Reko Lundán (1969 – 2006) kirjoitti vuonna 2003 kantaesitetyn näytelmän nimeltä Tarpeettomia ihmisiä. Luin sen.

Tässä näytelmässä potkitaan ja hakataan, itketään ja halataan, erotaan ja palataan, kerrotaan ja salataan, kitataan ja stripataan, mokataan ja kokataan. Tulikohan paljastettua liikaa? No, en kerro enempää.

Tapahtumat sijoittuvat nykyaikaan, Helsingin kaupunkiin. Aiheena on parisuhdeväkivalta. Vuoropuhelu tuntuu aidolta, ehkä kirjailija on pyrkinyt turhaankin aitouteen merkitsemällä ne kohdat, joissa näyttelijät puhuvat toistensa päälle. Mutta tämä päälle puhuminen ei luettuna pääse häiritsemään enemmälti. Henkilöhahmojen määrä on rajattu neljään ja silti näytelmä toimii mieltä kiihdyttävänä draamana erinomaisesti. Neron työtä.

* * *

Esipuheessa Lundán pohdiskelee miksi ihmiset, joilla ei ole murheita, käyvät teatterissa katselemassa kärsimystä? Tämä on selkeästi mielenkiintoisin kysymys koko kirjassa. Voi olla, että Lundán on itse ollut onnellinen ihminen. Ainakin toivon niin. Toivon että kaikki olisivat onnellisia, ehkäpä he siinä tapauksessa eivät olisi sellaisia kusipäitä kuin ovat. Toiveajattelu auttaa minuakin jaksamaan.

Mutta jos lähestyn Lundánin pohdiskelua Lundánin oman kokemusmaailman ulkopuolelta – jota maailmaa en tunne, enkä välittäisi siihen tutustuakaan – joudun hämmästyttävän näköalan äärelle. Ovatko tosiaankin teatterissa käyvät ihmiset onnellisia? Tai edes vailla murheita? Se saattaisi selittää sen, miksi en koskaan kykene tuntemaan yhteenkuuluvuutta muun teatterrahvaan kanssa. Onni – tai edes murheeton elämänmeno – ovat minulle niin vieraita ja harvinaisia asioja, että ne esiintyvät elämässäni harvemmin kuin joulu.

Ei murheita. Onni. Mitä se olisi? Muutamia vuosia sitten koin lyhyen onnen hetken, jonka senkin tajusin vasta jälkeenpäin, kun kävin vaimoni kanssa hoitamassa isoukkini ja isoisomummoni hautaa Leppävirralla. Hautuumaalta palatessamme huomasimme, että Unnukassa oli jokin yleisötapahtuma. Yleensä emme koskaan osallistu sellaisiin, mutta tällä kertaa juuri minä päätin ottaa riskin. Ajoimme auton parkkiin ja kävelimme muitten sekaan kuuntelemaan rytmänbluus-musiikkia. Seisoimme paikoillamme ehkä varttitunnin ja kävimme sitten munkkikahvilla Suomi-kahviossa – penkkeinä oli pitkiä lankkuja pukkien varassa. Yksittäisistä pikkuseikoista johtuen tuo käynti jäi mieleeni onnen hetkenä, joita niin kovin harvoin koen. Tajusin sen vasta kotona muistellessani tapahtunutta.

Jos teatteriyleisölle tällaiset onnen tuokiot ovat tavallisempia, olen taatusti kovin erilainen heihin verrattuna. Silti sekään ei riitä selittämään miksi teatterissa, kuten muuallakin, minuun suhtaudutaan epäluulolla ja vieroksunnalla, joka satuttaa minua. Kavahtavatko ihmiset minun murheellisuuttani? Vai pitävätkö he vain itseään niin paljon parempana väkenä, että pysyttelevät minusta parinkin turvavälin päässä? Jälkimmäinen vaihtoehto tuntuu todennäköisemmältä. Minun lienee turha käydä pohtimaan, kertooko sellainen käytös kyseisen väen onnellisuudesta, sillä suomalaisethan ovat jo kolmatta turvaväliä peräkkäin maailman onnellisin kansa.

Kirjassa on 108 sivua. Lukaisin sen tuossa aamulla.