Paholaiskuunnelmia

Kuuntelen ja kommentoin Yle Areenan kuunnelmia.

Nikolai Gogol: Maahisten valtiatar. Meinasi minulta kokonaan lipsahtaa kuuntelematta tämä Gogolin ukrainalaistarina. Huomasin vasta eilen, että kuunnelma poistuu Areenasta sinä iltana ja kuuntelin sen sitten pikapäin. Vuonna 1835 ilmestyneen novellin suomenti Juhani Konkka ja sen muokkasi ja ohjasi kuunnelmaksi Jukka Voutilainen vuonna 1989.
Nuori filosofi (Eero Saarinen) kulkee kahden muun oppineen toverinsa kanssa jalkapatikassa kohti Kiovaa ja huomaa eksyneensä syrjäiselle seudulle. Ilta tekee tuloaan ja nälkäkin olisi, lopulta majapaikaksi löytyy mökki, jota asustaa vihaisen oloinen naisimmeinen (Tiia Louste). Nainen osoittaa kunkin vieraan yöpymään minkä minnekin, filosofin makuusijaksi tulee karjasuoja. Yöllä nainen tulee filosofin luo vierailulle ja alkaa villi ratsastus. Aamulla kolme kasakkaa tulee herättelemään filosofia, he komentavat kohteliaasti filosofin mukaansa lukemaan paholaisenkarkoitusloitsuja kasakkapäällikön tyttärelle, joka on löytynyt sinelmille piestynä. Perustuu kansantaruihin. Kesto vähän päälle 30 min.

Isaac Asimov: Umpinainen pronssikammio. Vuonna 1971 taltioidun kuunnelman ohjasi Kauko Laurikainen. Asimovin novellin Gimmicks Three vuodelta 1956 pohjalta kuunnelmaksi kirjoitti Ari Koskinen. Shapur-niminen paholaishahmo (Martti Tschokkinen) tarjoaa nuorelle Isidore Wellbylle (Yrjö Tähtelä) kymmenen vuoden kontrahtia, jona aikana Wellby saa elääkseen mukavan elämän. Sopimuksen loputtua Wellby päätyy Shapurin tekemään tiiviisti suljettuun pronssikammioon ja ellei hän puolessa tunnissa pääse sieltä poies, joutuu hän helvettiin. Tämä pieni, kestoltaan vain 14 min. kuunnelma osoittaa, ettei hyvää tarinaa tarvitse pilata tarjoamalla taiteennauttijalle pitkiä jaaritteluita, joista osa korostaa vain itseään ja osa kuvailee luontoa, jota voi itse kukin katsella ilman taidettakin. Tässä esitetään tarina tiiviissä muodossa kuin teräskuula tahi ainakin pronssikammio. Esa Helasvuon musiikki sisältää tuttuja efektejä Stanislaw Lemin tekstiin perustuvasta kuunnelmasta Salainen planeetta.

Robert Sheckley: Paholaiset. Vuonna 1971 taltioidun kuunnelman ohjasi Kauko Laurikainen. Alkuperäisteos The Demons, vuodelta 1953. Tämänkin novellin sovitti kuunnelmaksi Ari Koskinen. Kertojan osuus on huomattava, kertojana satuääninen Kyllikki Forssell. Vakuutusasiamies Arthur Gammetiä esittää Erkki Luomala. Gammet joutuu kadulla kulkiessaan jonkin olennon sieppaamaksi. Olento kertoo nimekseen Neelsebub, häntä esittää Kauko Kokkonen. Neelsebub uhkaa vangita Gammetin pulloon ellei hän toimita sieppaajalleen jonkinmoista kultamäärää. Gammet lupaa yrittää, joten Neelsebub antaan hänen palata kotiinsa. Gammet ilmoittaa työpaikalleen sairastuneensa flunssaan ja tarvitsevansa muutaman päivän vapaata. Sitten hän siivoaa kotinsa ja paneutuu makuulle. Neelsebub sieppaa Gammetin uudelleen, jolloin Gammet pyytää häneltä lisää tietoja. Sheckleyn (1928 – 2005) kerrotaan olleen humoristinen tieteiskirjailija ja siltä vaikuttaa tämän tarinan perusteella. Tarvii pitää nimi mielessä. Kesto 13½ min.

Robert Sheckley: Kuninkaan toivomukset. Novellista The King’s Wishes, vuodelta 1953, kuunnelmaksi muokkasi Ari Koskinen. Tämäkin kuunnelma taltioitiin vuonna 1971. Ohjaus Sirkku Hiltunen. Kesto 20 min.
Hauskan arkipäiväisesti jutteleva Ferra (Paavo Piironen), jostain kaukaisesta menneisyydestä, käy nyysimässä sähkölaitteita nuoren parin kodista. Epätoivoinen pariskunta Janice ja Bob (Riittaliisa Helminen ja Rauno Ketonen) joutuu vain katseella seuraamaan miten heidän tuulettimensa viedään muinaiseen valtakuntaan. Lopulta heidän on keksittävä keino, jolla tämä ryöstely lopetetaan.

Erkki Koivusalo (1925 – 1988): Paholaisvalssi. Taltionti on vuodelta 1953. Ohjaus Eero Leväluoma. Tärkeässä sivuosassa on Paholaisvalssi, jonka sävelti Einar Englund. Vuonna 1952 Englund oli säveltänyt huumaavan musiikin elokuvaan Valkoinen peura. Tässä hengeltään Hitchcockin elokuvia Rebecca tai Spellbound muistuttavassa jännityskuunnelmassa nuori vaimo Christine (Rauha Rentola) alkaa pariskunnan kesäasunnolla ihmetellä lääkärimiehensä Pehrin (Kaarlo Halttunen) muita ihmisiä karttavaa elämää. Christine kirjoittaa päiväkirjaa, jonka sitten kesäasunnon seuraavat haltijat, kirjailija ja hänen vaimonsa, joita esittävät Leo Riuttu ja Ritva Ahonen, löytävät ullakolta. He alkavat epäillä kieroa peliä pelatun aikaisempain asujain toimesta. Kahdeksalla henkilöhahmolla ja aikajanan hajoittelulla on saatu ihan toimiva keitos aikaiseksi. Kesto 67 min.

Ei yhtään huperompi potpurri kertynyt näistä pahulaiskuunnelmista. Alun totisemmista tunnelmista edettiin huumorin kautta valssin pyörteisiin.

Kuunnelmia Vennäänmaan kirjailijoitten näytelmistä

Kuuntelen ja kommentoin Yle Areenasta löytyviä kuunnelmia.

Anton Tsehov: Kosinta. Alkuteos on yhden näytöksen komedia Предложение vuodelta 1888, ensiesitys 1889 (saksankielisesta wikipediasta luntattu ja venäjänkielisestä vielä tarkastettu).

Vuonna 1948 taltioidun kuunnelman suomenti Reino Silvanto ja ohjasi Markus Rautio. Kolmen neljännesvuosisadan ikä on lisännyt kuunnelman magneettinauhaan sirinää ja sipratusta, jonka läpi kolmen näyttelijän esitys kuultelee kuulijan korville.

Sydämentykytyksestä kärsivä 35-vuotias tilanomistaja Lomov (Arvo Lehesmaa) tulee lopultakin kosimaan naapurinsa Tshubukovin (Vilho Siivola) 25-vuotiasta tytärtä Natalijaa (Eija Hiltunen). Hän pyytää tyttären kättä ensin isältä, joka suostuu innostuneena, kutsuu paikalle tyttärensä, mutta jättää asian esittämisen kosijan tehtäväksi. Valitettavasti kosija sotkeutuu ujouttaan puhumaan liian kautta rantain. Orastava yhteisymmärrys rakoilee pahasti kosijan mainitessa tilojen välissä sijaitsevan härkähaan, jonka kumpikin osapuoli väittää omistavansa. Tämän riidan jälkeen riidellään metsästyskoirien paremmuudesta, kunnes kosija lyyhistyy tykytykseensä.

Vaikka taltiointi on todellakin seitsemänkymmenenviiden vuoden takaa, on näyttelijöitten repliikkien erottaminen toisistaan helppoa – paitsi silloin kun kaikki huutavat yhteen ääneen. Komedian arviointi ryppyotsaisesti on naurettavaa, joten kerron mielipiteeni. Ihmisen kuuluu puolustaa sitä, minkä oikeaksi kokee, muutoin joutuu myöntymään ihan loputtomiin. Toisen kannattaisi silti antaa esittää asiansa rauhassa ja laukoa vastaväitteensä kunnes pääasia on selvillä. Kuunnelman kesto 26 min.

Nikolai Gogol: Huijarit. Alkuteos on komedia Игроки vuodelta 1842, ensiesitys 1843 (samat lähteet kuin edellä).

Vuonna 1968 taltioidun kuunnelman suomenti Kai Kauhanen, radiolle sovitti Terttu Talonen ja ohjasi Kurt Nuotio. Pääroolit vetävät Viljo Ahvonen (Iharev) ja Sulo Tuorila (Uteshitelni). Kaikkiaan kuunnelmassa on yhdeksän eri roolia, kaikki miesääniä. Äänien erottaminen ei aina ollut itsestään selvää, välillä piti pähkäillä kuka puhuu, odottaa näyttelijän äänen omimpien piirteitten erottumista. Itse tarina on sinänsä varsin kaavamainen kertomus korttihuijareista. Huijarin huijaaminen on tuttua monista elokuvista ja aivan ilmeisesti kyseessä on ihmisolentoin metsästäjänvaistoihin sisältyvä ikiaikainen ominaisuus. Ei tämä silti huperompi viihdekertomus ole ja kelpaa varoituksen sanaksi siinä missä tv:n tietoiskut: ”Varokaa merkattuja pakkoja!” Voisi myös kysyä käsitelläänkö tarinassa aihetta joukkuepeli vastaan yksilötaito, mutta enpäs kehtaa. Kesto 50 min.

Gogolin patsas Pietarissa, Mihail Belov (1997).

 

Nikolai Gogol: Huvinäytelmän jälkeen. Alkuteos on komedia Театральный разъезд после представления новой комедии vuodelta 1836 – 1842. (lähde Venäläinen Internet-kirjasto.) Ensiesitystietoa en löytännä.

Vuonna 1967 taltioidun kuunnelman suomenti ja sovitti Annikki Laaksi ja ohjasi Saulo Haarla. Mukana radioteatterin vakkareitten lisäksi juurivalmistuneen Teatterikoulun näyttelijäkurssin väkeä.

Rooleja on paljon, mikä kuvastaa esityksestä poistuvan katsojakaartin määrää. Tämän voi ottaa kuuntelijana haasteellisena, sillä en millään kyennyt pysymään troikalla siitä, kuka milloinkin puhuu. Hieman sain apuja netissä olevasta näyttelijäluettelosta. Ainakin Kauko Kokkonen esittää valtioneuvosta, joka kokee näytelmän arvottomana pilkantekona valtion virkamiehistöä kohtaan ja Heikki Kinnunen esittää herraa, joka kokee juuri tämänkaltaisen epäkohtien juuriin tarttuvan näytelmäkirjallisuuden tarpeellisena isänmaalle. Pekka Autiovuori esittää näytelmäkirjailijaa, joka janoaa tietoa siitä, miten yleisö ottaa hänen näytelmänsä vastaan ja kuuntelee salaa teatterirahvaan reaktioita. Kuten arvata saattaa, on kirjailija hieman pettynyt kuulemaansa, jonka mukaan hänen näytelmänsä olisi vain ”lorua, kokkapuheita ja pelkkää hullutusta”. Hän puhkeaa seuraavanlaisiin pohdintoihin:

”Erehtyy ken väittää ettei nauru tepsi niihin joita vastaan sen kärki on suunnattu.”

”Syvää ja vapauttavaa naurua nauraa vain suvaitsevainen sydän.” 

Kirjailijan lopussa esittämän monologin perusteella näytelmän on tarkoitus vaikuttaa katsojiin, herätellä heitä.

Kesto 34 min.

Tämä ei nyt kuuntelis tämän enempää näitä venäläisiä. Otetaan vaikka virolaisia seuraavaksi.

Teatterissa Kuopiossa osa 2

Kuopion teatteritalon remontti ja laajennus etenevät.

Viimaisen, mutta aurinkoisen maaliskuun lauantaipäivän ratoksi käväisin vaimoni keralla teatterissa Kuopiossa. Kyseessä oli päivänäytös, teatterikappaleena Pirkko Saision romaanista dramatisoitu Elämänmeno, ohjaus ja dramatisointi Miisa Lindén.

Dramatisointi oli onnistunut erinomaisesti. Kirjan henki tuli mainiosti esiin. Henkilöhahmoja ja tapahtumia oli tietenkin jouduttu karsimaan melkoisesti, mutta toisaalta mukaan ympätty musiikki elävöitti esitystä ja johdatteli aikakauteen. Näyttelijöitten valinnassa oli myös onnistuttu. Eila ja Marja sekä Lempi ja Alpo vetivät suurimman huomion ja sopivat kukin osaansa. Marjaa esittäjän liikunnallisuus pääsi oikeuksiinsa Marjan mielenliikkeitä kuvastavissa tanssikohtauksissa. Huomiota herätti myös se miten näyttelijät onnistuivat välttämään vuoden 1978 tv-elokuvan maneerit ja loivat kukin oman kuvauksensa kirjan hahmoista. Tässäkin suhteessa erityisen onnistunut oli näytelmän Eila.

Huhtikuun puolivälissä katselin omin nokkineni ruotsinkielisen vierailunäytelmän. Kyseessä oli helsinkiläisen Klockrike-teatterin esittämä Morbror Vanja eli Tsehovin Vanja-eno. Näytelmään mennessäni huomasin unohtaneeni lipun kotiin, mutta minut laskettiin armosta sisään. Unohdin pari kertaa myös narikkalipun tiskille ja sekin toimitettiin minulle kiitettävällä palveluhenkisyydellä.

Nelituntisen näytelmän oli ohjannut ukrainalainen Andriy Zholdak. Jo ensimmäisen näytöksen alussa huomasi, että kyseessä oli kokeellinen teos ja ohjaajan rapsakanpuoleinen tulkinta näytelmäklassikosta. Näyttämön keskelle oli rakennettu uiskenteluallas, jossa näyttelijät pulikoivat vuorollaan. Ensimmäisen viidentoista minuutin aikana en huomannut yhtään merkitsevää vuorosanaa lausutun näyttämöllä. Omenia ja luumuja näytelmässä nautittiin yllin kyllin, samoin viinaa kuvastavia nesteitä. Repliikkejäkin alettiin sittemmin kuulla ja ne myös heijastettiin suomenkielisinä katsomon yläpuolen tekstipalkkiin. Paitsi ne professori Serebrjakovin repliikit, jotka kuvasivat hänen öisillä päivällisillä pitämiään pitkästyttäviä luentoja. Koska näytelmätekstistä kyseisiä repliikkejä ei löydy kirjoitettuina, puhui professori vain jotain blaablaablaa-tyyppistä julistusta toistellen. Tässä vaiheessa katsomosta tiedusteltiin ruotsin kielellä jatkuuko tämä hulluinhuone vielä vai onko teillä (näyttelijöillä) jotain muutakin sanottavaa. Valitettavasti tätä kysymystä ei heijastettu tekstipalkkiin. Se olisi tavallaan kuvannut hyvin sitä tilannetta, josta näytelmä kertoo. Näytelmän henkilöillä on vahvoja mieluiluja toisiaan kohtaan, mutta kuten usein elämässä, halut eivät kohtaa toisiaan. Puhetta ja säntäileviä liikkeitä silti syntyy. Zholdakin näkemys korostaa ennen kaikkea Jelenan ja Astrovin välistä jännitettä, tosin Vanja-eno ja Sonjakin pääsevät hyvin esiin. Sen sijaan Astrovin halu suojella luontoa kuitataan aika lyhyesti – näyttävimmillään Astrovin skog!-huutoina ja harakiri-liikkeinä. Näytelmän lopussa Sonja saa puheenvuorossaan esittää jonkinlaista askeesimadonnaa sekä esitellä soittotaitoaan ja liikunnallisuuttaan.

Pidin kovasti lavastuksesta, puvustuksesta sekä vahvasta ja rohkeasta yrityksestä herättää vanha klassikkoteos henkiin. Esitystä ei tosiaankaan voi syyttää alleviivaamisen puutteesta, tosin vähän ohuempikin hehkuvanpunainen tushi olisi riittänyt.

Huhtikuun loppupuolella oli tarkoitus käydä vaimoni kanssa katselemassa Martti Suosalon vierailuesitys Gogolin tekstistä väsätystä monologinäytelmästä Mielipuolen päiväkirja. Vaimoni kuitenkin sairastui ja niinpä minulla oli tällä kertaa peräti kaksi lippua esitykseen. Yritin tehdä toisella lipulla mustan pörssin kauppaa. Ostajia ei kuitenkaan ilmaantunut. Sali oli kyllä täynnä, pyysin viereeni istumaan erään Kuopion teatterin näyttelijöistä.

Suosalon esittämän näytelmän tulkinta oli ihan jonkin verran komediallisempi kuin Gogolin novelli. Pisti oikein minut miettimään, että kyllähän se ajoittain saattaa näyttää ja kuulostaa huvittavalta kun joku tulee hulluksi, mutta onko se varsinaisesti huvittavaa? Nauroin kyllä minäkin monen muun mukana ja lopuksi suosionosoitukset seisoviltaan. Hieno esitys. Harmitti vain kun vaimo ei päässyt mukaan. No, ensi kerralla sitten.

Näytelmän lavastus oli verrattain niukka, mutta selvästikin riittävä: lamppu ja jakkara. Taustalla oli lisäksi kolme televisioruutua, joissa vaihtuivat kuvat esityksen etenemistä myötäillen. Musiikki tehosti tapahtumia, erityisen selkeästi juuri Poprištšinin estoisuutta. Merkillinen yhteensattuma musiikin osalta on, että sekä Morbror Vanjassa että Mielipuolen päiväkirjassa lauletaan Nessun dormaa, aariaa Puccinin oopperasta. Näkyy sopivan kumpaankin.

Vaimolle korvauksena menetystä vierailunäytännöstä hommasin liput vappuaaton esitykseen Heini Junkkaalan näytelmästä Soita minulle, Billy. Vappuaatto olikin kiva ajankohta käydä teatterissa – saimme nähdä auton ikkunasta juuri sopivassa määrin nuorison vapunviettoa.

Puistokoulun pienen näyttämön lehterit olivat täynnä yleisöä katselemassa näytelmää naisesta, jonka piti pukeutua mieheksi kelvatakseen pianistiksi jazz-orkesteriin takavuosien Yhdysvalloissa. Esityksen asetelmasta saattaa tulla mieleen Marilyn-elokuva Piukat paikat, jossa miehet joutuvat pukeutumaan naisen asuun. Kyseinen elokuva loppuu sanoihin ”Nobody's perfect!” Nämä sanat lausutaan suomeksi myös Junkkaalan näytelmässä, mutta tavallaan näytelmä kertookin siitä mitä sen jälkeen tapahtui. Sukupuoliroolin vaihtaminen ei käy ihan vain vaatteita vaihtamalla. Pääosan näyttelijä selvisi silti osastaan hienosti ja turhia liioittelematta. Näytelmän tapahtumat etenivät kivan portaattomasti kohtauksesta toiseen ilman ihmeempiä selittelyitä. Loppupuolen osalta olisin itse karsinut jonkin kymmenminuuttisen pois, mutta menetteli noinkin.

Vakavista ja koskettavista virityksistä huolimatta näytelmä on viihdyttävä taitavine musiikkiesityksineen. Tässä näytelmässä ei sentään kuultu Nessun dormaa. Lisäksi saimme ihailla taitolentoa ja esiin putkahtavia hauskoja hahmoja. Näyttämöllä nähtiin vahvakätinen Neil ja toinen Neil sai laulella loppulaulut. Lavasteet olivat oikein mageet, pidin erityisesti nätisti valaistusta punaisesta tiiliseinästä taustalla ja valomainokset sopivat hienosti teatterin lavalle.

Sekin nyt vielä, että vaimon kanssa todettiin Puistokoulun käytävän limoviikuna oikein terhakaksi ja hyvää hoitoa nauttineeksi. Sama päti myös muihin koulun viherkasveihin.

Nikolai Gogol sekä novelleja

Luin kirjasarjan Suuret venäläiset kertojat osaa 1, joka on otsikoitu Nikolai Gogol Kuolleet sielut sekä novelleja. Aloin lukea alusta, mutta en jaksanut kiinnostua Kuolleista sieluista vaan siirryin pian novelleihin ja luin pelkästään ne. Nikolai Gogol muuten oli syntyjään ukrainalainen, mutta kuten kirjasarjan nimestäkin voi päätellä, hänet luetaan venäläisen kirjallisuuden suureksi nimeksi. Nikolai Gogol eleli vuosina 1809 – 1853.

Kerronpa lukemastani jotain sieltä täältä:

Riita (Повесть о том, как поссорился Иван Иванович с Иваном Никифоровичем) on novellin alkukielisen otsikon ja suomenkielisen alaotsikon mukaan Kertomus siitä, kuinka Ivan Ivanovitsh ja Ivan Nikiforovitsh riitaantuivat. Novelli on vuodelta 1835 ja sen suomensi Reino Silvanto, en tiedä minä vuonna. Kyseessä on viitisenkymmentä sivua ilmeisesti ukrainalaisen maaseudun pikkukaupungin flegmaattisen tapahtumattomuuden ivahenkistä kuvausta. Samalla kerrotaan kahden varsin varakkaan herrasmiehen ystävyydestä, joka ehkä hieman yllättäin loppuu. Varmaankin novelli sisältää huumoria, se vain ei ihmeemmin pure minuun. Varsinkin venäläisen etunimen ja isännimen tarkoituksellinen toistelu on lähinnä puistattavaa.

Lukemiseen kului aikaa kolmen työmatkan verran. Ajoittain torkahtelin. Onneksi liikuin linja-autolla.

Nenä (Нос), vuodelta 1836, on ensimmäinen kirjan kolmesta pietarilaisnovellista, jotka kaikki on kääntänyt Esa Adrian ehkä vuonna 1972. Heti alusta lähtien kertomuksen imu on aivan toista luokkaa kuin edeltävässä maaseututarinassa. Johtuneeko se siitä, että Gogol itse ei kenties tuntenut vahvaa vetoa maalaismaiseen elämäntapaan? Ehkäpä kaupunki on ollut hänelle kiehtovampi tarinoinnin tapahtumapaikka kuin seisahtunut maaseutu. Kaupungin dynaamisuusko sen saa aikaan, että kolmisenkymmentä sivua riittää Gogolille mainiosti vahvan taiteellisen vaikutelman luomiseen. Välillä on käytetty eräänlaista kirjallista häivytystä tyyliin tässä tapahtumat peittyvät sumuun... Ikäänkuin kirjailija haluaisi sanoa, ettei tämä kohtaus vatkuttamalla parane. Kahteen keväiseen viikkoon ajoittuvat absurdit ja surrealistiset tapahtumat paitsi riemastuttavat myös mietityttävät minua.

Luin novellin töihin matkatessa ja töistä tullessa loput. Välillä tein aivan hitonmoisen työpäivän eräässä valtion virastossa.

 

Päällystakki (Шинель), vuodelta 1842, sekin pituudeltaan noin kolmenkymmenen sivun novelli, kertoo surullisen, hauskan, säälittävän, ivallisen ja osin todenmukaisenkin tarinan köyhästä, yksinelävästä valtion viraston nimineuvoksesta, jonka vanha päällystakki kaipaa uusimista. Kuvaus virkamiehistön arjesta ja vapaa-ajanvietosta tuo mieleen Dostojevskin kertomukset Heikko sydän (vuodelta 1848) ja Herra Prohartšin (vuodelta 1847). Dostojevski kuuluukin pitäneen Gogolia suuressa arvossa.

Perjantaiaamun alkajaisiksi luin Päällystakin alkupuolen työmatkalla, loppupuolen iltapäivällä kotimatkalla ja pari viimeistä sivua kotona – pieni tekstinäyte tuli luettua ääneen vaimollekin. Tämän jälkeen vaimo pesi päällystakkini ja illalla aloin miettiä pitäisiköhän minun hankkia itselleni ihan uusi, kunnollinen sinelli.

Pari poimintaa tekstistä:

Ovi oli auki, sillä emäntä oli jotakin kalaa valmistaessaan päästänyt keittiöön niin sakealti käryä, ettei torakoitakaan erottanut.

Tuuli puhalsi häntä vastaan joka suunnalta, jokaiselta sivukadulta, niin kuin Pietarissa aina.

Hullun päiväkirja (Записки сумасшедшего), vuodelta 1835, on reilut parikymmentä sivua pitkä novelli, joka koostuu päiväkirjamerkinnöistä, alkuosaltaan parin kuukauden ajalta ja loppuosaltaan tarkemmin määrittymättömältä ajalta. Päiväkirjaa pitää virastossa nimineuvoksena toimiva köyhä aatelismies. Hänen tärkein työtehtävänsä kynien teroittamisen ohella on vahvistaa allekirjoituksellaan asiakirjojen aitous. Nimineuvos kokee epäonnistuneensa virkaurallaan, myös hänen hellimänsä lemmenunelmat murskautuvat. Kenties jo kauankin piilevänä kytenyt hulluus saa vallan hänen sisimmässään ja murtautuu näkyville. Nimineuvos nauttii taiteista, hän käy teatterissa aina kun mahdollista. Ehkä sitä kautta myös hänen harhainen maailmansa on varsin taiteellinen kudelma, hulluus on hänen taideteoksensa. Olen kuullut, että Suomen mielisairaaloissa saattoi 1900-luvun alkupuolella ja sen jälkeenkin olla useampiakin Kiinan keisarina tai vastaavana itseään pitäviä hoidokkeja. Verrattuna novellissa kuvailtuihin karunpuoleisiin hoitomenetelmiin sellaiset suuruusharhat tuntuvat varsin viattomilta. Minusta vaikuttaa kuin nimineuvos Poprishtshin huutaisi hulluudellaan: ”Huomatkaa minut, arvostakaa minuakin!”

Luin tätä pientä suurta novellia kolmena päivänä. Enimmin maanantaina linja-autossa. Ajattelin myös tätä blogiani. Eikö siinä liene jotain samaa kuin nimineuvoksen hulluudessa? Luen suurten kirjoittajien tekstejä ja sanomalla niistä jotakin voin kuvitella itsenikin suuremmaksi.