Siivekkäille jumalille, jalallisille jumalille

Raija Bartens (s. 1933) toimitti ja suomensi sekä selityksin ja johdannoin varusti kirjan Siivekkäille jumalille, jalallisille jumalille, alaotsikoltaan mansien ja hantien runoutta. Kirja ilmestyi vuonna 1986.

Obinugrilaiset hantit (aikaisemmin ostjakit) ja mansit (aik. vogulit) elävät Venäjällä, Uralin itäpuolella, suuren Ob-virran ja sen sivujokien maisemissa. Esipuheessaan Bartens kirjoittaa, että vaikka onkin olemassa Hantien ja mansien autonominen piiri, elävät hantit ja mansit pienenä vähemmistönä ko. alueella. Bartens kuvailee mansien ja hantien runoutta parinkymmenen sivun verran, erityisen mielenkiintoista on lukea mansien ja hantien laulurunouden tallentamisen pioneerista, unkarilaisesta Antal Regulysta (1819 – 1858), jonka keräämiä runoja myös lukemani teos sisältää. Hänen työtään jatkoivat sittemmin unkarilaiset ja suomalaiset kansanperinteen tallentajat, tässä kirjassa nostetaan esille varsinkin Artturi Kannisto (1874 – 1943), jonka suuresta mansien karhu-runojen kokoelmasta on mukana useampia näytteitä. Bartensin johdannosta haluan lainata seuraavan kohdan, joka luullakseni hyvin kuvaa puheena olevaa aihetta:

Mansien ja hantien runous oli käyttörunoutta: tiettyihin elämäntilanteisiin kuului elimellisenä osana runous, laulu. Siihen sisältyi käyttäjäyhteisön usko ja tieto ja siihen kanavoitui sen tunne, mutta siinä sai ilmauksensa myös yksilön ikuisuusunelma: pyrkimys jättää itsestään pysyvä jälki heimon muistiin.

Jotkut ehkä tietävät, että Siperiassa on kaupunki nimeltä Hanty-Mansijsk. Siellä Kaisa Mäkäräinen voitti ampumahiihdon mm-kisoissa kultaa ja hopeaa. Lukemassani kirjassa keskitytään enemmän mansien runoihin, koska Kannisto oli kerännyt heidän runojaan. Sen vuoksi kansojen nimet ovat tässä järjestyksessä. Runot on ryhmitelty yhteisesti sekä kansan että aihealueen mukaisesti.

Teoksen runoista nousee esiin kaksi ryhmää: karhu-runot ja sankari-laulut. Bartens kertoo, että karhurunot ovat mansien bravuuria, kun taas myyttiset sankarilaulut ovat hantien heiniä. Mansien runoista on näytteenä muutakin, mutta hanteilta on mukana yksi pitkä sankarilaulu.

Karhu on obinugrilaisille myyttinen eläin. Sitä kuvaillaan eräässä runossa taivaan jumalan tyttäreksi, joka halusi maan päälle. Neuvonpidon jälkeen taivaan jumala suostui tyttärensä pyyntöön ja laski hänet kultaisilla kettingeillä alas, josta tytär lähti kulkemaan marjamaita ja tuomiharjuja. Runot kertovat karhun elämästä, sen kohtaamisista ihmisten kanssa ja karhun metsästyksestä, jossa läheskään aina ei metsästäjä selviydy voittajana. Erityisen suuri osuus on karhunpeijaisilla, joissa kaadettua karhua (turkista) pidetään 4 – 5 päivää kodassa kestittävänä. Juhlissa esitetään monenlaisia lauluja ja tansseja. Myös silkkiuikku ja kurki ovat runojen kautta mukana geimeissä. Kumpikin lähtee mukaan tanhuihin Ikikesänmaasta, jonka voi varmaan käsittää eteläksi tai sitten myyttisemmin pyhäksi, salatuksi seuduksi (vrt. lintukoto). Yhtenä piirteenä lintujen lähtöä kuvattaessa mainitaan, miten ne kiertävät pyhän meren puolentusinan kertaa myötäpäivään. Niinhän ne kurjet tekevät, vetävät pienet rinkulat ikäänkuin testatakseen lentimiään ja kerätäkseen joukkoihinsa rohkeutta lähteä pitkälle matkalle. Saattavat kyllä lentää vastapäiväänkin, eivätkä varmaankaan laske kierroksia ennenkuin ovat perillä. Laitan tähän näytteen silkkiuikun laulusta karhujuhlassa. Jokseenkin samanlaiset säkeet kuvaavat myös kurjen toimia:

Kultavetisen pyhän meren ylle

sulkasiipieni kolmella iskulla

silloin kohosin,

sulkasiipieni neljällä iskulla

silloin kohosin.

Auringon kierron suuntaisesti

seitsemästi kierrän sen,

auringon kierron suuntaisesti

kuudesti kierrän sen.

Hantien sankarilaulut kuulemma kertovat myyttisistä ajoista, jolloin hantit kukaties asuivat kaupungeissa ja kävivät sotaisilla retkillä... Teoksessa on mukana unkarilaisen Regulyn vuonna 1844 tallentama, tuolloin 74-vuotiaan laulajan laulama, 1463 säettä sisältävä laulu, jossa kaksi veljestä lähtee kosioretkelle Obia pitkin kohti Ikikesänmaan meren keskellä olevaa saarta, jolla kasvaa kaunotarmainen neitonen. Näitten lukuisten säkeitten osalta on huomautettava, että sekä manseilla että hanteilla toistossa on havaittu olevan tehoa. Niinpä iso osa säkeistä toistetaan heti perään siten, että uudessa säkeessä vain yksi tai kaksi sanaa vaihdetaan jonkin edellisen säkeen sanan synonyymiin. Laitan tästä näytteen, josta käynee ilmi runojen alkuperän sijoittuminen tundravyöhykkeelle:

Joenmutkista monet mutkat ohitettuamme,

multavatsaisen vesimammutin poikasten

loppuun käytyä,

multavatsaisen tumman mammutin poikasten

tyystin loputtua

Tosin olen minäkin mammutteja nähnyt, vaikken tundravyöhykkeellä ole käväissytkään, niin paitsi Lapissa. Mammutinpoikasen näin Leningradin luonnonhistoriallisessa museossa, se oli siellä sapelihammastiikerin vitriininaapurina. Siilinjärvelläkin näin kerran mammutin liikennevaloissa. Olin palaamassa Kuopiosta kotiin, kun Abc:n kohdalla Nilsiästä päin tuotiin luonnollisenkokoista mammuttia, jota Kuopion luonnonhistoriallisessa museossa säilytetään (sisältä käsittääkseni styroksia?). Kuorma-autonkuljettaja, jonka auton lavalla mammutti komeili, piti kai ilmettäni hauskanpuoleisena, koskapa häntä niin nauratti.

Kirjassa on lähdeluetteloineen 261 sivua. Luin sitä lopulta vain nelisen päivää, mutta välissä oli monta välipäivää. Tällä tekstillä voinen osallistua Sheferijm-blogin Tundralla tavataan -haasteeseen.

Omenakasvoinen morsian – Mordvalaista kansanrunoutta

Raija Bartens (s. 1933) valikoi ja suomensi kirjan verran mordvalaisia kansanrunoja ja itkuvirsiä, jotka julkaistiin teoksena nimeltä Omenakasvoinen morsian alaotsikoltaan Mordvalaista kansanrunoutta. Runonnuksen teki runoilija Kai Nieminen. Kansikuvan taiteili Mika Launis.

Kirjan lopussa Bartens kertoo, että Venäjän alueella asuvat kieleltään suomensukuiset mordvalaiset ovat aikain saatossa eriytyneet toisistaan ja puhuvat kahta eri kieltä: mokšaa ja ersää. Lukemani kirja sisältää molempien kansojen runoutta.

Kyse on siis kansanrunoista ja itkuvirsistä. Niistä välittyy kuva mordvien luonnonuskonnosta, jonka hallitseva ylinen jumala on nimeltään Njiške. Muitakin jumalia ja tarunomaisia johtajahahmoja mainitaan. Tärkeässä osassa mordvilla on myös vainajien muistaminen. Heihin ollaan yhteydessä mm. silloin, kun antilas (morsian) laulaa itkuvirsiään siitä suuresta surusta, että joutuu jättämään lapsuudenkotinsa. Bartens vertaa morsiamen öisiä itkuvirsiä shamaanin matkoihin manalisten maailmaan. Näytteissä on tosiaan jossain määrin sen tyyppistä materiaalia. Morsiamen itkuvirsiä koskettavampina koin kyllä itse kuolleille rakkaille osoitetut itkut.

Kaunis on myös Mehiläisemon juhlan laulu, joka ei varsinaisesti ole itkuvirsi vaan kunnioittavan rukouksen omainen tervehdys mehiläisten kuningattarelle (tai haltijalle?). Kirjan selityksissä kerrotaan, että mehiläisemolle vietetään ersäläisessä kylässä kahdesti vuodessa juhlaa, jossa nuori vaimo nuorten tyttösten kanssa kulkee talosta taloon ja lopuksi mehiläistarhaan, jossa he tanssivat ja kaikki kyläläiset kumartavat heitä. Mehiläisemolle osoitetun laulun suomennos on kauniisti onnistunut, tavujen lukumäärään perustuva metriikka toimii mainiosti varsinkin tässä pienessä näytteessä:

Saavuit laaksoja, notkoja,

tummien metsien lomitse,

valkokukkien ylitse.

Jalat keltaista silkkiä,

ruumis kultasamettia,

suussa on vaskitorvi,

päässä on hunajakenno.

Mukana kirjassa on myös runoja mordvien menneisyydestä, jolloin toiset kansat tylyttivät heitä, ajoivat kodeistaan ja syyllistyivät raakuuksiin. Kansan omatkaan tavat eivät aina ole olleet parhaimmasta päästä, tyttöjä on naitettu lapsisulhasille, jopa kehtolapsille. Mordvien runot kertovat usein pulmatilanteista, joita ihmisten väliset elämäntilanteet aiheuttavat. Luonnonuskontoa harjoittavalla kansalla luonto on tärkeällä sijalla runoissa.

Oma mielenkiintonsa on mordvalaisen kansanrunouden keruun ja julkaisun etenemisessä. Mordvien runoutta vuosina 1889 – 1901 kerännyt Heikki Paasonen (1865 – 1919) ei ehtinyt nähdä kovin paljoa keräämästään aineistosta julkaistuna, sillä pääosa hänen työstään julkaistiin parikymmentä vuotta ja ylikin hänen kuolemansa jälkeen. Mordvalaisten tutkijoitten kokoama kansanrunousteos ilmestyi samalla hitaan etenemisen taktiikalla vuodesta 1963 alkaen ainakin vuoteen 1982.

Kirjassa on 196 sivua, lukeminen sujui noin viikossa.