Pelekijan elekijat – osa 1: Baudelaire

Koska kohdalleni on osunut muutama Belgiaan liittyvä taideteos, kirjoitan tässä niistä muutaman sanasen. Ensimmäisenä osansa saa ranskalainen runoilija ja esteetikko Charles Baudelaire (1821 – 1867), joka muutti asumaan Brysseliin ja viipyi sillä tiellään vuodet 1864 – 1866. Baudelaire kirjoitti vaikutelmistaan ja tuntemuksistaan muistiinpanoja, joitten kokoaminen julkaisuvalmiiksi jäi häneltä keskeneräiseksi. Hän sai kuitenkin valmiiksi tiivistelmän, jonka Antti Nylén suomensi ja toimitti muistiinpanojen ja selitysten sekä Baudelairen kirjoittamien kirjeitten täydentämänä. Suomennos ilmestyi ensi kertaa vuonna 2003. Minä luin toisen painoksen vuodelta 2013. Nylén on valinnut otsikoksi Kurja Belgia! Kirja sisältää kuvailevan alaotsikon mukaisesti Muistiinpanoja ja kirjeitä 1864 – 1866.

Alkusanoissa Baudelairen erityisyydestä Nylén kertoo Baudelairen saaneen maaliskuussa 1866 halvauskohtauksen vieraillessaan Belgiassa Namurin kaupungissa Saint Loup'n kirkossa. Runoilija vietiin asumaan Pariisiin, jossa hän seuraavana vuonna kuoli.

Baudelaire vaikuttaisi olleen pettynyt Belgiaan. Hänen Belgiaa kuvaileva tekstinsä on mielestäni räksyttävää pilkkaa melkeinpä kaikkea ja kaikkia kohtaan. Siksi onkin erikoista, että muistiinpanoissaan hän kirjoittaa niin myönteisesti vierailustaan Namurissa vuonna 1864. Hän tapasi siellä belgialaisen taidemaalarin Félicien Ropsin ja hänen isäpuolensa, joka taisi siteerata Baudelairen runoa Pahan kukista.

En voi välttää sitä vaikutelmaa, että Baudelaire ei niinkään pettynyt Belgiaan vaan siihen, ettei hän kohdannut siellä sitä arvostusta, jonka olisi mielestään ansainnut. Ilmeisesti Belgia näyttäytyi Baudelairelle peilinä, josta häntä katselivat ajastaan jälkeen jääneitten syrjäseutujen ivanauruun purskahtaneet moukankasvot.

Namurin kirkko on kaunis, katselin sitä wikipedian kuvista. Se ei kuitenkaan ole mikään lyömätön luomus Belgian arkkitehtuurissa. Uskoakseni Baudelairen myönteinen vaikutelma Namurin kirkosta syntyi siitä miellyttävästä, häntä arvostavasta seurasta, jonka ranskalaisrunoilija Namurin kaupungissa kohtasi. (Tosin Baudelaire viehättyi myös Antwerpenin ja Bruggen rakennuksista!) Näin Baudelaire kuvailee Saint Loup'n kirkkoa:

Saint Loup. Synkkä ja galantti mestariteos. Saint Loup eroaa kaikista näkemistäni jesuiittatyyliä edustavista rakennuksista. Katafalkin sisäpuoli on kirjailtu mustalla, roosalla ja hopealla. Rippituolit ovat kaikki erityylisiä, siroja, taidokkaita, barokkityylisiä, uutta antiikkia.

- - -

Saint Loup on kauhistuttava ja loistelias katafalkki.

Nylén on tekstin selityksissä kertonut tietoja monista henkilöistä, joita Baudelaire mainitsee. Sen sijaan sanaa katafalkki (koroke, jolle ruumisarkku kirkossa asetetaan) hän ei ole vaivautunut selittämään, eikä myöskään siellä täällä toistuvaa sanaa begiini (begiinit ovat netistä löytämäni tiedon perusteella naimattomia naisia tai leskiä, jotka viettävät hiljaista elämää luostarintapaisessa yhteisössä olematta lupauksen antaneita nunnia).

Kirjeillään Baudelaire lähestyy äitiään ja muita tuttaviaan ja kaataa heidän luettavakseen rahahuolensa. Hän vähättelee Belgiaa ja belgialaisia, vaikka toteaa etteivät ranskalaiset ole sen kummempia. Holhoojalleen hän kertoo vihaavansa ihmiskuntaa, äidilleen hän valittaa ettei häntä ole Pariisissa kohdeltu oikeudenmukaisesti eikä hän ole koskaan saanut sitä mikä hänelle olisi kuulunut.

Tästä huolimatta tai kaikesta tästä johtuen voin tuntea kohtalonyhteyttä Baudelaireen, joka kertoo kaatuneensa huoneessaan. Minäkin kaaduin viime yönä kaksi kertaa selälleni, kun olin menossa pissille. Onnekseni kaaduin omaan sänkyyni, Baudelaire lattialle, kovan onnen runoilija. Toisen kerran kaaduin kun yritin nousta kaaduttuani ylös eikä tasapainoni ollut ihan parhaimmillaan tukevan humalatilan johdosta.

Kirjassa on 173 sivua. Sain sen luettua muutamassa päivässä. Minulla on kymmenkunta kirjaa lainassa kirjastosta, mutta niinpä vain piti lukea tämä ostokirja ennemmin.

Charles Baudelaire: Välähdyksiä ja Alaston sydämeni

Ranskan ja koko Eurooppa-keskisen maailman suuri runoilija Charles Baudelaire (1821 – 1867) näyttää suunnitelleen useampia töitä samaan aikaan. Eila Kostamo suomensi ja varusti saatesanoilla ynnä kattavilla selityksillä Baudelairen kaksi keskeneräiseksi jäänyttä teosta, nimeltään:

Fusées, suom. Välähdyksiä

Mon Cœur mis à nu, suom. Alaston sydämeni

Kumpikin on julkaistu ensimmäistä kertaa 1887 ranskaksi teoksessa, jonka nimi suomeksi on Jälkeenjääneet teokset ja julkaisemattomat kirjeet. Nyt lukemani teos ilmestyi suomeksi ensimmäisen kerran vuonna 1972.

Välähdyksiä sisältää Baudelairen töihinsä liittyviä muistiinpanoja, paikoitellen tarkkoja luonnoksia tulevista teksteistä sekä muita huomioita kirjallisuudesta ja omasta ajattelusta, loppua kohden myös oman arjen huolista, mm. rahavaroista ja elämän hallinnasta.

Minusta Välähdyksiä avaa varsin kiinnostavalla tavalla Baudelairen ajattelua – olkoonkin, että sen lisäksi olisi hyvä lukaista häneltä myös joku valmiimpi kokonaisuus. Minua ilahdutti seuraava löytö, joka selittää Baudelairen runoissaan suosimaa sanaa ”kuilu”:

Niin henkisissä kuin fyysisissäkin asioissa minua on aina seurannut kuilun tunne, ei vain unen kuilun, vaan myös toiminnan, uneksunnan, muistin, himon, kaipauksen, katumuksen, kauneuden, luvun jne...

Tekstin selityksissä Kostamo toteaa, että Baudelairen viittaavan runoonsa Kuilu (Le Gouffre) vuodelta 1862. Olen koettanut saada selville, tarkoittaako Baudelaire kuilulla hautaa ja nythän se sitten selvisi, että eipä suinkaan pelkästään ja ehkä vähemmän kuin voisi olettaakaan. Käsitän kuilun taipumuksena uppoutua vaikkapa työn tekemiseen tai nautintoihin täysin sydämin. Aikajärjestykseen kirjoitetun tekstin myötä syntyy kuva runoilijasta, joka määrätietoisesti on pyrkinyt toteuttamaan tietyt suunnitelmansa. Hän käy myös jaakopinpainia itsensä kanssa sen suhteen, miten saisi itsensä ohjattua työn tekemiseen niitten tuonnemmaksi lykkäämisen sijasta. Nautinnot, lorvailu, apatia ja sairaudet ovat hidastaneet työhön ryhtymistä, aiheuttaneet velkaantumista ja siten hajottaneet hänen keskittymistään.

Tekstissä vilahtelee Baudelairen ihailemia kirjoittajia, kuten Poe, Swedenborg, Alphonse Rabbe... Kostamo kertoo selityksissä juuri sopivasti, keistä on kyse.

Alaston sydämeni on Kostamon mukaan saanut lähtöajatuksen Edgar Allan Poelta, joka toivoi ihmisten kirjoittavan omasta itsestään avoimen rehellisesti. Miten rehellinen Baudelaire sitten on, jää arvailtavaksi. Kostamo kertoo Baudelairen hautoneen kirjastaan alunperin jonkinlaista koston välinettä, mutta aie lienee laimentunut tai ainakin muuntunut siten, että kirjailija Baudelaire jo alussa tuumii haluavansa olla sekä uhri että pyöveli.

En saa tästä sitä makua, että kyseessä olisi erityisempi tunnustusteos. Parhaimmillaan Baudelaire viihdyttää minua räväköillä nälväisyillään. Hänen mielestään mm. parittelu on rahvaan lyyrisyyttä (kun ei rahvaasta muka sen kummoisempaan kauneuden harjoittamiseen ole). Kaupankäynti taas on saatanallista, se on itsekkyyden muodoista alhaisin ja halpamaisin. Joulun kunniaksi siteeraan loppuun jotain henkisempää:

Jokainen luotu muoto, ihmisenkin luomus, on kuolematon. Sillä muoto on riippumaton aineesta, eivätkä molekyylit ole se mistä muoto koostuu.

Kun luin loppuun Välähdykset ja Alastoman sydämen (yhteensä 137 sivua) vuoden pimeimpänä päivänä, oli kynttilälläkin sydän sykkyrällään.

Valo loistaa pimeydessä, pimeys ei ole saanut sitä valtaansa. (Joh. 1:5)  

Valoisaa Joulunaikaa!

Charles Baudelaire: Pariisin ikävä

Charles Baudelaire (1821 – 1867) sepitti vuosina 1855 – 1867 aikakauslehdissä julkaistuja proosarunoja, jotka sitten julkaistiin yhtenä kirjana vuonna 1869 nimellä Petits Poèmes en Prose. Runoilija itse oli kutsunut kirjeissään teostaan nimellä Le Spleen de Paris. Vuonna 2000 ilmestyi teos Kolme ranskalaista klassikkoa, jonka aloittavan Baudelairen proosateoksen suomensivat vuonna 1963 Väinö Kirstinä ja Eila Kostamo nimellä Pariisin ikävä. Mukana on myös Väinö Kirstinän laatima jälkilause Baudelairen proosarunous.

Baudelairen Pariisin ikävän runot ovat siis proosarunoja. Yhtä hyvin voisi mielestäni puhua runollisesta lyhytproosasta. Asiaa on ihmetelty virkistävän hauskalla tavalla Morren blogissa. Olen pääosin samaa mieltä siellä esitetyn kanssa. Väinö Kirstinän mukaan Baudelairen proosarunoissa on runollisuutta sekä rakenteessa että soinnillisuudessa.

Koska en tiedä, miksi Pariisin ikävästä on tullut niin suosittu teos, voin esittää vain aloittelijan arvauksia asiasta. Runomitan täydellisesti teoksessaan Les Fleurs du Mal, suomeksi Pahan kukat, hallitseva Baudelaire heittää tässä mielestäni runon rakennetta kiveävän jokivallin pois ja antaa runon virrata vapaammin, välillä tosiaan ajatuksenjuoksua muistuttavalla tavalla. Tämä on saatettu nähdä helpotuksena runonsepittäjien keskuudessa. Riimit ja runoraamit on pian käytetty, kun satoja vuosia on runoa väännetty.

Toisaalta monessa kohdin hän Baudelaire vain kertoo tarinoita, joissa saattaa olla fantastisia yksityiskohtia tai villejä ajatuskuvioita. Runot käsittelevät ihmisenä elämisen raskautta, joka välillä lietsoo taiteilijan mielen liekkeihin ja toisinaan saa hänet tuijottamaan kuiluihin (hautaan). Runoilija on näkijä, joka katselee myötätuntoisin silmin yhteiskunnan heikompiosaisia, kuten köyhiä, vanhuksia, naisia. Myös eläimet saavat runoilijalta myötätuntoa, viimeinen runo on nimeltään Kunnon koirat. Koirien joukossakin eniten sympatiaa kettävät kulkukoirat.

Takannen mukaan Baudelairen runoissa soi suurkaupungin sävel. Jonkin verran käväistään kyllä muuallakin, runossa Any where out of the World piipahdetaan lyhykäisesti Torniossa (Tornéo). Se mainitaan paettaessa kohti Kuoleman kaltaisia maita. Ilmeisesti Baudelaire ei ollut kuullut Siilinjärvestä? Laitan tähän pienen näytteen runojen kielestä ja asiain käsittelytavasta. Baudelaire tunnetaan tyyliniekkana ja siitä esimerkkinä katkelma proosarunosta Antelias peluri. Runoilija lähtee ohikulkevan Olennon peljhelevettiin maan alle ja pelaa siellä panoksena sielunsa:

Sielu on niin tuntumaton, usein niin hyödytön ja toisinaan niin harmillinen kapine, etten kokenut tästä menetyksestä edes sen vertaa mielenliikutusta kuin jos olisin kävelyretkellä hukannut käyntikortin.

Välillä runoilija on niin pettynyt elämään, ettei se pettymys enää edes tunnu missään, mutta toisinaan hän ylistää naisten kauneutta tai pilvien kulkua tai liikuttuu kanssakulkijain kärsimyksistä. Enimmäkseen vallalla on jonkinsortin Pariisin ikävä – ellei peräti ikävystyminen, kuten proosarunossa Rakastajattarien muotokuvat. Neljä mieshenkilöä jakaa mielipiteitään naisista. Pettymykset huuhdellaan alas tuttuun tapaan:

Sitten pyydettiin lisää pulloja, jotta tapettaisiin Aikaa, jossa henki on niin lujassa, ja jotta saataisiin kiitämään Elämä, joka virtaa niin vitkaan.

Pariisin ikävässä on selityksineen 132 sivua. Luin sitä noin viikon.

Väinö Kirstinä (1936 – 2007) kirjoitti siis jälkilauseen Baudelairen proosarunous suomentamaansa Pariisin ikävään. Hän kertoo monenmoista kokoelman synnystä. Puutun tässä siihen, mikä vajaan kahdenkymmenen sivun jälkilauseessa minun huomiotani herätti.

Ensinnäkin proosarunoissa Kirstinä kertoo Baudelairen tavoitelleen musikaalista proosaa, joka soisi ilman riimejä ja rytmiikkaa. Muut tavoitteet ovat minun kielikorvalleni sen verran vierasta kieltä, että sivuutan ne siinä missä tavoiteltu soinnillisuus sivuuttaa minut.

Sen sijaan että Baudelaire olisi vastustanut mitallisen runouden sääntöjä, hän lausui ystävälleen sonetista sen lainomaisen muodon pakottavan mielikuvan kumpuamaan esiin intensiivisemmin. Haluan tulkita tämän samaan tapaan kuin joskus esittämässäni runoteoriassa, jossa väitin runoilijan joutuvan ilmaisemaan itseään suoremmin mitallisessa runossa kuin vapaamittaisessa esityksessä. Mitallinen runo on mielestäni runoilijalle kuin vieras kieli, jonka hän kyllä hallitsee, mutta jonka vivahteitten suojiin hän ei pääse yhtä sukkelaan piiloon kuin äidinkielensä pusikoihin. Mitallinen runo ”paljastaa” runoilijan sanomaan, mitä runoilija tarkoittaa.

Toiseksi minun huomiotani kiinnitti Kirstinän poimima hieno lainaus Baudelairen omasta esseestä:

”koska kaikilla vuosisadoilla ja kaikilla kansoilla on ollut oma kauneutensa, meillä on väistämättömästi omamme.”

Tässä on kyse siis taide-estetiikasta, siitä mitä on kauneus. Kreivi Leo Tolstoi yritti sittemmin saada selvää siitä, mikä on länsimaisen, hänen mielestään ”huonon taiteen” määritelmä kauneudesta, jota nämä taiteet palvovat (sen sijaan että taiteilijat taiteellaan ylistäisivät Jumalaa). Baudelaire jakaa esseessään kauneuden kahteen tekijään:

1) ikuiseen, muuttumattomaan alkutekijään, jota on vaikea määritellä ja

2) suhteelliseen ja olosuhteista riippuvaan alkutekijään, kuten aikakausi, muoti ja ympäristö.

Avasin jotain mehevää jutunjuurta tavoitellen Tolstoin teoksen Mitä on taide? ja kuinka ollakaan satuin juuri sivuille, jossa Tolstoi näitä Baudelairen proosarunoja ihmettelee. Hän toteaa, että Baudelairen mitallisesta lyriikasta saa kyllä ajan ja vaivan kanssa selvää, mutta mitään hänen mieleistään sanomaa sieltä ei ilmoille käkeä. Tolstoi esittelee esimerkkeinä muutamia Baudelairen runoja, mm. Pariisin ikävän aloittavan proosarunon Muukalainen, jossa mieshenkilö tunnustaa rakastavansa vain pilviä, ihmeellisiä pilviä. Pilvet oikeesti ovatkin kauniita ja uskon tämän runon kostuttaneen muutakin kuin posket monilta runollisilta sieluilta. Tolstoi ei kumminkaan lämpene ajatukselle. Minusta Tolstoi etsii kauneudelle jotain niin teräskuulamaista määritelmää, ettei sellaista voi löytää. Kauneus koostuu kuten Baudelaire minusta ihan oikein määrittelee, vähintäänkin noista kahdesta tekijästä – katsojan silmää unohtamatta. Tolstoi taas saattaa unohtaa, että jos pitäisi määritellä Jumala, eivät ihmisen kyvyt mitenkään siihen voisi riittää ja silti sitäkin monet ovat jo usejamman vuojen yrittäneet.

Sitten olisi ollut vielä Baudelairen suhteesta luontoon Schillerin runoestetiikan puitteissa (eräitä vastaväitteitä ja muuan huomio), mutta olihan tätä jo tässäkin.

Charles Baudelaire: Pahan kukkia

Ranskan runouden suuri nimi Charles Baudelaire (1821 – 1867) kirjoitti useamman vuoden ajan runoja, jotka tunnetaan nykyään runokokoelmana nimeltä Les Fleurs du Mal, suomeksi Pahan kukat. Kokoelma ilmestyi vuonna 1857. Vastaanotto ei ollut yksipuolisen ylistävä vaan runoilija tuomittiin 300 frangin sakkoihin ja osa runoista vaadittiin poistettavaksi kokoelmasta. Niinpä runokokoelmasta ilmestyi erilaisia versioita, joissa runoja oli poistettu ja uusia lisätty. Minä luin Yrjö Kaijärven suomentaman valikoiman nimeltä Pahan kukkia, joka sisältää myös poistettuja ja lisättyjä runoja alkuperäisen tyylin mukaisesti riimiteltyinä. Kaikkia kokoelman runoja se ei sisällä. Suomennos ilmestyi vuonna 1962. Kirjan lopussa on Kaijärven kirjoittama kuvaus Baudelairen elämästä ja runoudesta sekä runoilijan elämänkertatietoja aikajärjestyksessä lueteltuna. Kirjassa on aika hieno kuvitus, jonka on laatinut Anneli Qveflander-Sarpaneva.

Koska en ole mikään runouden asiantuntija, en tiedä miten merkittävänä Baudelairen Les Fleurs du Mal -teosta nykyään pidetään. Kuitenkin olen huomannut siihen usein viitattavan. Lukemani kirjan takakansi nimeää Pahan kukat modernismin käynnistäneeksi kokoelmaksi. Niin tai näin, kyse lienee tunnetusta ja arvokkaaksi tunnustetusta runoudesta. Runoissa on paljon hyviä osumia. Enkä moittisi käännöstäkään, vilkaisin paria ranskankielistä runoa ja minun silmiini ne vaikuttivat ihan samantyylisiltä kuin nämä Kaijärven suomennokset.

Jossain määrin varsinkin valikoiman alkupuolen runojen kohdalla sanomassa vaikuttaa painottuvan kuva runoilijasta taistelemassa kärsimyksiensä keskellä. Runoilija kärsii ja sepittää kärsimyksestään runoja. Mikäpä hänessä. ”Kaikki olemassaolo on kärsimystä”, ajattelevat buddhalaiset, mutta heidän ratkaisunsa on synnistä luopuminen. Runoilija Baudelaire taas tuntuisi korostavan ihmisen tuntevan vetoa sekä Taivasta että Helvettiä kohti. Ehkä näitten runojen ajatus on myöntyä tälle taipumukselle, seurata sitä, kulkea koko ihmisyyden lavea tie?

Itse pidin erityisesti muutamista runoista kuten Myrkky, Matka Kytheraan, Lethe, Malabarin tytölle ja vaikkapa Erään Ikaroksen valitus, jossa runoilijan tiheään käyttämä ilmaus ”kuilu” rinnastetaan hautaan. Taidan rohjeta laittaa tähän loppuun näytteen runosta ”Liian iloiselle”, joka sekin tekee vaikutuksen voimakkaalla kuvallisuudellaan. Sitä paitsi runon suomentaja on onnistunut tässä aika metkasti:

Värit räikeät, puvut hullut

ovat merkki sielusi kirjavan;

minä sinua vihaan, rakastan,

minä hullusta hulluksi tullut!

Luin kirjaa pari päivää, siinä on kaikkiaan kaksisataa sivua.