Kuopiosta Kuopion takaa

 Vuonna 1985 Snellman-instituutti julkaisi artikkelikokoelman Kuopiosta Suomeen. Kirjallisuutemme aatesisältöä 1880-luvulla. Kyseessä oli realismin aika Suomen kirjallisuudessa. Tuon kirjan jatkoksi ilmestyi vuonna 1994 Minna Canthin 150-juhlan aikaan Snellman-instituutin julkaisuna kokoomateos Realismista symbolismiin. Kuopio suomalaisen kulttuurin polttopisteenä 1890-luvun taitteessa. Sain näistä julkaisuista jälkimmäisen joulunaluslukemiseksi tyttäreltäni, mistä kiitos! Seuraavaksi mietteitäni julkaisusta.

Tämän samanaiheisten esseitten kokoelman yhdistävänä tekijänä on siis Kuopiossa toimineitten kirjailijain ja heidän sidosryhmiensä osuus 1890-luvun alun kirjallisten virtausten kehittyessä aikaisemmin vallalla olleesta realismista kohti kansallista uusromantiikkaa, jota Kai Laitinen esseessään nimittää kansalliseksi symbolismiksi. Julkaisun takana ovat toimineet Juhani Ahon, Minna Canthin ja Arvid Järnefeltin elämäntyölle omistetut yhdistykset yhdessä Snellman-instituutin kanssa. Kerron muutamalla sanasella kaikista teoksen kahdestatoista esseestä.

Kai Laitinen: Miten uusromantiikka tuli Suomeen. Laitinen antaa suuren huomion Juhani Ahon Pariisin-matkan pohjalta syntyneelle vuonna 1890 julkaistulle romaanille Yksin, jossa hän huomaa Ahon alkavan paikoitellen liukua puhtaan realistisesta kuvauksesta kohti kansallista symbolismia. Laitinen kuvaa tätä tapahtumasarjana, jossa on mukana muitakin toimijoita, kuten Kasimir Leino ja Päivälehdessä ilmestynyt nimetön kirjoitus ”Karjala ja sen taiteellinen merkitys”. Vaikuttajina olivat tietenkin aikakauden kirjalliset virtaukset ja toive murtautua eurooppalaisen kirjallisuuden kenttään kansallisilla aineksilla. Laitinen kiteyttää tämän kivasti:

Suomen taiteen kultakausi syntyy eurooppalaisten virikkeiden ja kansallisten innoituslähteiden yhteisvaikutuksesta, niiden keskinäisestä, haastavasta jännityksestä ja hedelmällisestä ristivedosta.

Aarno Kellberg: Pekka ja Kalle, Brofeldtin veljekset. Helppotajuinen kuvaus Juhani Ahon lapsuudenperheestä, etenkin hänen veljistään, jotka olivat kyllä suomenmielisiä, mutta eivät erityisen symbolistisia.

Pekka Suhonen: Juhani Ahon luonnonmaisema ja kulttuurimaisema. Henkevän sujuvasti, lastunäyttein kuvailtu näkemys Ahon luontokäsityksestä ja sen merkityksestä. Sisä-Suomen hiljaisilla maalaisasumuksilla on kirjoittamaton historiansa, onnela on kulttuurimaisema. Kun taas luonto on lähtökohta, ei päämäärä.

Tapio Kopponen: Järnefeltit – suomalaisen kulttuurisuvun elämästä ja ajattelusta. Tämä essee sisältää Järnefeltien suvusta semmoista tietoa, jota olen kaipaillutkin. Järnefeltin taiteilijaveljesten vanhempia Kopponen luonnehtii kiinnostavasti:

Alexander Järnefelt on loogis-lineaarisesti ajatteleva realistinen läntinen ihminen, kun taas hänen vaimonsa hyvinkin edustava myyttis-runollinen, assosiatiiviseen ja metaforiseen ajatteluun taipuva itäinen ihminen.

Erityisen kiintoisa on osuus, jossa Kopponen kuvaa taidemaalari Eero Järnefeltin opiskelua Pietarin taideakatemiassa enonsa taidemaalari Mihail Clodtin johdolla. Eero omaksui tuolloin peredvizhnikeiksi (”Vaeltajat”) itseään kutsuneen taiteilijaryhmän periaatteita:

he uskoivat oikeudenmukaiseen yhteiskuntaan ja ihmisen älyyn ja hengen voimaan toteuttaa tätä elämänmuotoa.

Vaeltajat halusivat kuvata tavallista kansaa realismin keinoin, mutta kätkettyä psykologista tasoa unhoittamatta. Vaikka peredvizhnikit olivatkin vahvasti venäläisiä, he myös säilyttivät yhteyden eurooppalaiseen taiteeseen, tunnuslauseena

”kansallisen kautta yleiseurooppalaiseen”.

Kopposen näkemyksen mukaan kirjailija Arvid Järnefelt, hänen veljensä Kasper Järnefelt, tärkeä suomalaisen kirjallisuuden taustavaikuttaja, sekä maalari Eero Järnefelt pyrkivät parhaansa mukaan säilyttämään työssään realismin ohessa sisäisen näkemyksen ohjauksen. Kasperin iskusanoja olivat aitous, luonnollisuus, yksinkertaisuus ja rehellisyys. Lie niistä oma matkansa kansalliseen symbolismiin?

Ritva Haavikko: Minna Canthin salonki. Kuvani ”Kanttilasta”, Minna Canthin perheen kotitalosta lankakaupan yhteydessä sai uutta vahvistusta Haavikon esseestä. Minna Canthia Haavikko luonnehtii ajoittain yksinäisyydestä kärsineeksi ja tuolloin masennukseen taipuvaiseksi. Toisaalta Minna kiinnostui monenlaisista asioista ja omistautui niille vahvasti. Essee on saanut ravinnetta ja tietoutta Hanna Aspin muisteloteoksesta Minna Canth läheltä nähtynä. Itse muistelen, että siinä piirretään Minna Canthista kuva lasten ja nuorten kanssa innolla leikkineenä äitihahmona. Tätä piirrettä ei Haavikko Minnan salonkiin ole mahduttanut. Sen sijaan kirjailijat, teatteri-ihmiset, kuvataiteilijat, säveltäjät ja lehtimiehet on poimittu tarkasti mukaan.

Eila Pennanen: Minna Canthin persoonallisuus. Kirjailija Pennanen esittelee arvioitaan Minna Canthista. Teksti sisältää mielenkiintoisia poimintoja eri lähteistä. Pennanen nostaa esiin sen miten Minna viihtyi nuorten parissa, joskin hän selittää sitä sillä, että tietyssä vaiheessa Minnalla oli tilapäisiä välirikkoja Kaarlo Bergbomin, Juhani Ahon ja Järnefeltien kanssa, niin että varttuneempi seura oli satunnaisesti vähissä. Mukavaa on miten Pennanen laajentaa Minna Canthin tuttavapiiriä myös ruotsinkieliselle puolelle, Gustaf von Numers ruotsintaa Canthin näytelmän Papin perhe ja K. A. Tavaststjerna vierailee Canthin luona samana kesänä 1892 kun Canthin uusi näytelmä Sylvi valmistuu. Canthin viimeistä näytelmää Anna Liisaa Pennanen nimittää uskonnolliseksi. Minä näen siinä vahvaa yhtäläisyyttä antiikin draamoihin.

Niilo Luukanen: Juhlien kesät, 1886, 1889 ja 1891. Kaivattua laajennusta Kuopion kulttuurisen polttopisteen rooliin. Aloitetaan Johannes Takasen veistämän J. V. Snellmanin rintakuvan paljastustilaisuudesta Kuopion kirkkopuistossa heinäkuussa 1886, juhlapuhujana J. V. Calamnius. Vuonna 1889 kesäisiä kulttuurijuhlia vietettiin Keuruulla Järnefeltien perheen ja monien kulttuurivaikuttajien osallistuessa. Kulttuurijuhlista kolmantena mainitaan Kuopiossa järjestetyt, Viron mallin mukaiset laulujuhlat (niitä oli järjestetty Suomessa eri paikkakunnilla vuodesta 1884). Vuoden 1891 juhlilla oli mm. esitetty näytelminä Canthin draama Papin perhe ja von Numersin pappiskomedia Bakom Kuopio (Kuopion takana).

Liisi Huhtala: Yön vanhalla jäällä. Symbolismia löytyy Minna Canthin novellista Agnes, Juhani Ahon Papin rouvasta ja K. A. Tavaststjernan romaanista Hårda tider, jonka hän Minna Canthin tuella sovitti julkaisemattomaksi näytelmäksi Uramon torppa. Huhtalan mielestä Canth ei ota novellissaan kantaa Liisin puolesta. Näin voi olla. Minä näen asian niin, että Liisi on se moderni nainen, joka tajuaa jäädä kotiinsa lähtemättä maailmalle liituamaan – on sitä kulttuuria Kuopiossakin, symbolismia myöten. Varsinkin, jos ajattelee symbolismilla tarkoitettavan itsekeskeistä omien halujen korostamista.

Irmeli Niemi: Minna Canthin ja Maria Jotunin näytelmien yhteyksiä. Maria Jotuni -tutkija Irmeli Niemi pohtii lyhyesti Jotunin yhteyksiä Canthiin. Onneksi esikuvana mainitaan myös Ibsen ja minulle yllättäen peräti Leo Tolstoi. Vaikka Jotuni mainitseekin Tolstoin olleen nero loistoajallansa (ja sittemmin vähän lapsekas), kirjoittaa Niemi, miten on antoisaa nähdä Tolstoissa molempain kirjailijain teemojen yhteinen alkulähde.

Pekka Lounela: Arvid Järnefelt – omantuntonsa juristi. Mainio pohdiskelu Järnefeltin sisäisestä moraalisesta kamppailusta, oikeudenkäynnistä Arvid vastaan Arvid, jossa voittoa taisi olla turha toivoa.

Hänen uskonnollisuutensa ei taipunut teologiseen mystiikkaan, se oli luonteeltaan rationaalista, kuten Tolstoinkin. Ihmisen tuli pelastua omassa elämässään, kuolemanjälkeinen palkinto tai rangaistus teoista tai toimista, kirkkouskovaisten taivas ja helvetti olivat yhdentekeviä kuvitelmia.

Mervi Tuomikoski: ”Minun täytyy lyödä pirstaleiksi oma kuvani” Arvid Järnefeltin Heräämiseni-teoksen (1894) teemoja. Esseessä tarkastellaan Järnefeltin kirjassaan käsittelemää oman kuvan jakautumista sisäiseen, todelliseen minään ja sellaiseen minään, jollaisena tahtoisi muitten näkemänä olla. Järnefelt vaikuttaisi pyrkineen eroon suosiota tavoittelevasta ulkokohtaisesta minästään. Tarkastellaan myös kuvan merkitystä esim. Jumalan kuvan ja ei-esittävän taiteen näkökulmasta – onko ääretöntä ideaa mahdollista kuvata?

Tellervo Krogerus: Kauppis-Heikki ja naisen vaihtoehdot. Nimeä Kauppis-Heikki (1862 – 1920) käyttänyt kirjailija asui nuorna miesnä Brofeldtin pappisperheen renkinä ja oli siten tuttu Juhani Aholle ja hänen veljilleen. Kauppis-Heikki oleskeli myös Minna Canthin tykönä Kuopiossa. Hän ei käynyt perinteisiä kirjailijain kouluja, mistä syystä hänet luokiteltiin aikanaan ja sen jälkeenkin kansankirjailijaksi. Tellervo Krogerus käsittelee esseessään Kauppis-Heikin romaanien naishahmoja. Hän arvelee Kauppis-Heikin kyenneen kuvaamaan aikansa naisia niin myötätuntoisesti, koska hän oli itsekin koko ikänsä syrjässä elänyt. Arvostelijat vain eivät tätä huomanneet vaan lukivat Kauppis-Heikin kirjat kansantaiteilijan työnä ja arvioivat niitä sen mukaan. Kauppis-Heikin osoittelematon kerronta ei sekään kelvannut, sillä kirjailijalta odotettiin selkeitä linjanvetoja ja mielipiteitä.

Kirjan lopusta, ennen enkunkielistä summarya löytyy aikajana, jossa kuvataan Juhani Ahon, Minna Canthin ja Arvid Järnefeltin puuhailuja heidän Kuopion vuosinaan 1881 – 1897. Mukaan on mahdutettu myös Kauppis-Heikki ja eräitä muita vaikuttajia. Mielenkiintoisesti joukosta on tiputettu mm. Gustaf von Numers. Ilmeisesti komediaan suhtaudutaan kuten aikoinaan naisiin ja kuten aina syrjäytyneisiin? Minusta komedialla voi tavoittaa taiteennauttijan siinä missä riuduttavalla tragediallakin. (Tunnen myös vetoa naisiin ja syrjäytyneisiin.)

Kirjassa on kaikkine hipleineen 170 sivua. Lukaisin sen parissa viikossa.

Uskontoa kuunnelmissa

Kuuntelen ja kommentoin Yle Areenan kuunnelmia.

Veli-Pekka Hänninen: Kuumat munkit. Vuonna 2006 taltioidun kuunnelman ohjasi Sakari Kirjavainen. Kuten jo nimestä voinee päätellä tämä kuunnelma on luonteeltaan juonikkaan irvaileva. Kuvitteellinen Revannon kunta huojuu konkurssin partaalla. Elinkeinoasiamies Teuvo (Mika Nuojua) saa kunnanjohtajalta (Oiva Lohtander) varoituksen, että kulujen säästämiseksi elinkeinoasiamiehen virka on lakkautettava. Teuvo haluaisi tehdä jotain hyvää Revannon kunnan hyväksi. Hän keksii perustaa kuntaan ortodoksiluostarin. Puoliso Liisa (June Hyde) tarjoutuu auttamaan työssä vapaaehtoisena. Rahoitusta löytyy ja jostain ilmestyy myös vapaaehtoinen rakennusmestari Herman (Jari Hietanen), joka taitaa penninvenytyksen lisäksi tuontiruplat. Murphyn laki, joka sanoo, että kaikki mikä voi mennä pieleen, menee pieleen, jysähtää päälle kuin polyuretaaniset sipulikupolit. Lopulta Teuvo tekee johtopäätökset ja asettuu kasvokkain sielunsa kanssa. Kääntyykö tappio voitoksi. Kesto 58 min. Kuuntelin tämän aikoinaan ja naureskelin ihan mielikseni. Hyvin tuo toimii edelleen. Valitettavasti tämä poistuu Areenasta 14.9.2022.

Arvid Järnefelt: Maria. Järnefeltin vuoden 1897 kohunovellin kirjoitti kuunnelmaksi ja ohjasi vuonna 1969 Ritva Käki. Ritva Oksanen esittää Mariaa. Juttu tapahtuu eräässä Juudean kaupungissa Marian sukulaisen Elisabetin (Elsa Turakainen) luona. Sakarias (Uljas Kandolin) ja Elisabet toivovat lasta, vaikka ovat jo vanhoja. Marialla on toiset toiveet. Hän tuntee kutkutusta miesten puoleen, mutta lapsista ei olisi niin väliksi. Sakariaan saarna, jossa hän esittää oman, kuulemma itämaisittain sävyttyneen tulkintansa luomiskertomuksesta, tekee kumminkin Mariaan syvän vaikutuksen. Sakarias ajattelee, että paratiisin tulee olla ihmisen tavoite, pyrkimys puhtaaseen elämään eikä jotakin, josta on ajauduttu eroon. Näin sen ainakin tulkitsen. Fariseukset sen sijaan odottavat poliitillisella innolla messiasta, joka vapauttaisi Iisraelin roomalaisten vallasta. Tämän jälkeen kuunnelma noudatteleekin evankeliumeista tuttuja latuja tai latupohjia nyt kumminkin. En oikeastaan ymmärrä mitä kohinan arvoista tässä on ollut, mutta se nyt olikin sitä aikaa. Ja minä olen jotain toista aikaa. Kesto 23 min.

Jussi Parviainen: Armo. Vuonna 2015 valmistunut, Parviaisen itsensä ohjaama kuunnelma asettaa kuulijalle ratkottavaksi keisiksi tai ihan vain äimisteltäväksi kaksi mieshenkilöä, joita esittävät Jussi Parviainen ja hänen poikansa Onni Parviainen. Minä jäin lähinnä äimistelemään, vaikka sattuneesta syystä löysin kuunnelmasta yhtymäkohtia eiliseen laboratoriossa käyntiini: oli verta ja vartija ja hoitajia ja sydänfilmi ja ennen kaikkea odotushuone. Yksin armosta, sanoi joku tietäjä joskus. Secula seculorum, sanoi joku toinen. Kuunnelmassa puhutaan armosta, voisi kumminkin sanoa, että aika sekulaarilla tavalla. Jossain vaiheessa nostetaan Jeesuskin esiin, mutta enemmän esillä on käsiase. Odotammeko elämässämme kuolemaa? Onko armo kuoleman toteutumisen hetki? William Saroyan toteaa erään hahmonsa suulla näytelmässä Elämäsi parhain aika, että 23½ tuntia päivästä on odottamista. (Ellen nyt kovin pahasti väärin muista.) Jussin esittämä hahmo sanoo, että se odotettu kuolema, elämän suurin tapahtuma, ei välttämättä lopulta olekaan kovin kummoinen juttu. Ihmiselle käy elämänsä kanssa helposti kuin näytelmän katsojalle, joka odottaa, että lopussa tapahtuu jotain erikoista, mutta eipä sitten tapahdukaan muuta kuin että näytelmä loppuu. Juuri tästä syystä en ole ymmärtänyt miten näytelmällä voisi olla jonkinlainen puhdistava vaikutus katsojaan. Näytelmä on helposti kuin yksi kirja lisää kirjahyllyyn, joka kaipaisi karsimista muutoinkin. Mietin, että toimisiko tämä kuunnelma monologina, mutta arvattavasti tätä vuoropuhelua on kiinnostavampi seurata. Toisaalta sanottavan vuolaus, näkökulmien tai sanoisinko roolien vaihtelu vaatii kuulijalta niin paljon keskittymistä, että käypi harmittamaan, kun ei ehdi paneutua kaikkeen. Kesto 49 min.

Irene Rajala: Lahkosaarnaajan elämä ja kuolema. Vuoden 1969 kuunnelman ohjasi Marja Rankkala. Areenassa kerrotaan kuunnelman perustuvan tositapahtumiin. Saarnamies on kuollut ja Pyhä Henki (Veikko Honkanen) lukee hänelle hänen maallisten syntiensä sarjaa. Olen sitä minäkin syntiä tehnyt, mutta yleensä olen nähnyt vain ne synnit, joihin minua kohtaan on ryhdytty. Siksi vaikuttaa hieman toispuoleiselta, ettei Paulus itse (Kauko Kokkonen) nosta esiin niitä kertoja, kun häntä vastaan on rikottu. Pauluksen elämän suurin synti lienee ollut nuoren neitosen raiskaus. Kuunnelmassa seurataankin pitkän matkaa juuri tämän Kaarinan (Pirkko Peltomäki) raskasta vaellusta aviottoman lapsensa kanssa. Ehkä se sitten on se tositapahtuma? Vaikka toisaalta koen tällaisen kertomuksen helvetillä pelotteluna, olen toisaalta tyytyväinen siihen, että sekin puoli uskonnon rakennetta on vahvasti mukana. Sillä mitäpä olisi taivas ilman helevettiä. Kesto 65 min.

Arvid Järnefelt: Sointula

Arvid Järnefelt (1861 – 1932) kirjoitti vuonna 1924 julkaistun kolminäytöksisen näytelmän nimeltä Sointula. Näytelmänsä kirjapainatteen alussa Järnefelt huomauttaa, että vaikka Pohjois-Amerikan Vancouverissa, Malcolm saarella olikin Sointula-niminen siirtola 1900-luvun alussa, ovat näytelmän henkilöluonteet vapaasti muovaeltuja taiteen tarkoituksissa.

Näytelmä on tosiaankin taideteos jo siinäkin mielessä, että näytelmän kolme näytöstä – alku, keskikohta ja loppu – tosiaan liittyvät nätisti toisiinsa ja muodostavat kelpo kokonaisuuden siten, että niistä syntyy yhtenäinen kertomus, joka sisältää oman opetuksensa.

Ensimmäinen näytös tapahtuu Suomessa, siinä Johannes-niminen koulutettu ja ainakin avion kautta varakas henkilö on juuri eroamassa vaimostaan, joka ei halua miestään seurata yhteiskuntakokeiluun valtmeren taakse. Samaan syssyyn eroparin asunnossa järjestetään kokous, jossa tulevat kohtalonkumppanit tapaavat toisensa ja päättävät nimetä siirtolansa Sointulaksi.

Toisessa näytöksessä kuvataan Sointulan elämänmenoa yhden ratkaisevan päivän aikana. Yhteisölle on juuri saatu rakennetuksi kokoustupa. Lattialla olevista lastuista, palovakuutuspuheista ja sisällä polttelusta tulee etsiskelemäti mieleen Ibsenin näytelmä Kummittelijat. Mutta se polte, joka kaataa Sointulan, se milloin kytee milloin roihuaa ihmissydämessä ja se poltehan on tietysti se rakkaus. Ylimitoitetuin tavoittein kokeiluun suhtautuva Johannes julistaa vapaata rakkautta yksinkertaisille maamiehille, jotka ovat tottuneet puhumaan tiukan paikan tullen raamatullisin termein ja ajattelemaan jokseenkin samaan henkeen. Tästä taas tulee mieleen Mika Waltarin romaanin Mikael Karvajalan vallankumouksellinen julistaja, jonka ajatus siitä, että kaikki on yhteistä, karahtaa kiville kuin samara kirkkaalta taivaalta.

Kolmas näytös tapahtuu jälleen Suomessa, Helsingissä, siinä samassa kauniissa salissa, josta näytelmä alkoi. Vaimon koti on köyhtynyt, palvelusväki on lakossa ja Johannes, Suomeen palanneena, julistaa omia aatteitaan toreilla ja puistoissa. Vaimon palvelustyttö on ollut häntä katselemassa, komea kuuluu olevan, puheetkin ovat siinä sivussa jääneet mieleen. Järnefelt piirtää näytelmässään kuvan julistajasta, jota ei mikään estäisi julistamasta – eikä yhä uudelleen epäonnistumasta. Jokin hänessä silti ihmisiin vetoaa, aina löytyy uusia, jotka uskovat hänen käyttöönsä koko omaisuutensa, jotta maailma muuttuisi paremmaksi paikaksi. Voi, voi, semmoisia ne idealistit ovat, semmoisia heidän seuraajansakin.

Kirjassa on 140 sivua. Lukaisin sen tänään.

Arvid Järnefelt: Valitut teokset

Nautiskelin tuhdin lukupaketin verran suomalaisen Arvid Järnefeltin (1861 – 1932) tuotannosta. Valitut teokset on koottu vuonna 1953. Kirjan alkusanoissa kirjailijan elämää ja tuotantoa kuvailee Lauri Viljanen.

Arvid Järnefelt oli kuuluisaa kulttuurisukua ja hänestä muodostui tärkeä vaikuttaja nuoren Suomen kirjallisuudelle. Viljanen tuo esille Arvid Järnefeltin aatelisen sukutaustan. Järnefeltien suku oli ”suomenmielistä”, millä lienee tarkoitettu pyrkimystä nimenomaan suomenkielisen väestön olojen kohentamiseen. Tärkeänä vaikuttajana perheessä oli äiti, Elisabeth Järnefelt, joka suhtautui iloisen luontevasti kansanihmisiin. Arvid Järnefeltin näkemyksiin vaikuttivat suuresti myös kirjalliset esikuvat, kuten amerikkalainen Henry George ja myöhemmin varsinkin venäläinen kirjailija ja suuri ajattelija Leo Tolstoi. Kirjailija Järnefeltin tarinoissa yhtyvät toisaalta sukupolvien yli ulottuvan henkilöhistorian ja toisaalta ajan ilmiöitten merkitys päähenkilön omien mielenliikkeitten kaarroksiin. Viljasen esipuheessa on mielestäni varsin nappiin osuva lause:

”Järnefelt esiintyy ihmisen kohtalon raskasmielisenä lyyrillisenä miettijänä.”

Romaani Isänmaa on Arvid Järnefeltin esikoisteos vuodelta 1893. Se on kertomus ison talon perillisen, Heikki Vuorelan, elämänuran kehittymisestä. Heikki lähetetään opiskelemaan Helsinkiin. Pääkaupungissa hän innostuu suomalaisuusaatteesta, jota kuvataan hyvin aidontuntuisesti. Heikki saa nähdä suuren esikuvansa Snellmanin, mutta isä tulee ja hakee poikansa kotiin oppimaan maanviljelystä. Illuusiot kaatuilevat, eikä suuntaa elämälle meinaa löytyä. Heikki palaa Helsinkiin ja pettyy niin rakkaudessa kuin ravintoloissa. Siinä sivussa opinnot kuitenkin etenevät menestyksellisesti.

Isänmaassa kuvataan yhtä hyvin aikakautta (1870 – 1880 -luku) kuin Heikin tuskaista ja hapuilevaa oman linjansa hakemista. Järnefelt esittää romaanissaan ihanteita uhkuvan suomalaisuusaatteen sekä uljaimmillaan että uinahtaneena. Maaseutu näyttäytyy uuden ja vanhan ajan kamppailukenttänä siinä missä kaupunkikin. Heikki Vuorela kasvaa tarinan lopussa näkemään itsensä osana sukupolvien ketjua laajassa, koko kotiseudun ja kansan käsittävässä merkityksessä löytäen juuri siitä tarkoituksen elämäänsä.

Elämän meri on lyhyt, kuuden novellin kokoelma vuodelta 1904. Kokoelma sisältää kertomuksen koiran sielunelämästä, metsähiirien yhteisöstä sekä vesipisaran elämänkaaren hänen itsensä kuvailemana. Nämä kertomukset ovat kyllä vertauskuvallisia, mutta en niistä erityisemmin viehättynyt. Sen sijaan jo aiemmin lukemani novelli ”Hän ja minä”, joka käsittelee ison talon isännän rakastumista torpan emäntään, on aivan huippu. Novellissa nousee kuin sivumennen esiin pienviljelijöitten oikeus omaan maahansa. Torpparien heikko asema vaivasi Järnefeltiä. Tässä novellissa asia tuodaan esille rakastumisen myötä henkilöityneenä, mikä on hieno lähestymistapa. Ehkäpä Järnefeltille ominaista onkin henkilökohtaisen kokemuksen yhtyminen yhteiskunnalliseen aiheeseen.

Romaani Maaemon lapsia, vuodelta 1905, paneutuu torpparien ja maataloustyöläisten kehnoon asemaan Järnefeltille tyypilliseen kuvailevaan, runolliseen sävyyn. Tarinassa ovat sivuosassa mukana myös jumalat, niin valtaapitävien kristittyjen Jumala kuin kansan vanhat kalevalaiset haltiatkin, jälkimmäiset Totuuden Hengen enkelin tehtäviin värvääminä. Tarinan ydin keskittyy kuitenkin kaupungista maalle tulevan nuoren, älykkään mutta juopumushakuisen herrasmiehen tekemiin pöyristyttäviin havaintoihin, jotka polkaisevat liikkeelle yllättävän kehityskulun. Kuvaus on karrikoitua ja tyylilaji taitaa olla jokseenkin satiirinen. Kertomuksessa voi nähdä enteitä pahenevasta, sisällissotaan johtaneesta vastakkainasettelusta, niin selvästi kuin kirjailijan haluna olisikin tällaisen epäkohdan purkaminen.

Greeta ja hänen Herransa (1925) on romaani ruotsinkielisen Nyholmin perheen vaiheista 1800-luvun lopulta vuoden 1920 paikkeille. Tapahtumapaikkana on suomenkielinen Uusimaa, jonne Nyholmit ovat muuttaneet asumaan omaan rauhaansa. Tositapahtumiinkin osaksi perustuva tarina jää jotenkin sinne omaan rauhaansa – ainakin mitä minuun tulee. Muutamia harvoja koskettavia kohtia lukuunottamatta romaani oli tosi pitkästyttävää luettavaa, enkä usko palaavani sen pariin.

Vanhempieni romaani on kolmiosainen romaanimainen muistelmateos joka ilmestyi vuosina 1928, 1929 ja 1930. Siinä Arvid Järnefelt kertoo vanhempiensa tarinan. Kirjasarjasta on Valituissa teoksissa mukana pieni katkelma (neljä lukua) osasta Elisabethin usko. Otteessa käsitellään Elisabeth Järnefeltin elämää hänen jäätyään leskeksi kenraalimiehensä kuoltua. Kenraalska oli muuttanut Arvid-poikansa naapuriksi Lohjalle ja alkanut poikansa tavoin viettää yksinkertaista tolstoilaista elämää pienviljelijänä. Ihan sympaattinen katkelma.

Kaiken kaikkiaan aikamoinen määrä Arvid Järnefeltiä tuli luetuksi. Valituissa teoksissa on 525 sivua ynnä Viljasen alkusanat. Luin kirjaa kymmenisen päivää.