Powered By Blogger
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Leena Raveikko. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Leena Raveikko. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 5. joulukuuta 2021

Leena Raveikko: Tinaenkeli

Kuopion seudulla vaikuttava Leena Raveikko (s. 1955) kirjoitti vuonna 2005 julkaistun fantasiakertomuksen nimeltä Tinaenkeli. Tämän 74-sivuisen teoksen kuvitti oikein nätisti Tarja Rissanen.

Tinaenkeli on fantasiakertomus, joka tuo mieleen sadun. Sen voisi mielestäni aivan kernaasti lukaista lapsosille, ainakin jos heille tarjotaan mahdollisuus pidellä toisiaan kädestä jännittävämmissä kohdissa. Kuvitus osoittaa, että kertomuksen päähahmo, tinaenkeli itse, muistuttaa lasta ja uskon lasten samastuvan tinaenkeliin varsinkin, kun kyseisellä hahmolla on siivet. Tinaenkeli syntyy uudenvuodenaattona vetiseen sinkkiämpäriin ja lähtee siitä sitten tutustumaan maailmaan. Kertomus loppuu juhannusyön salaiseen keijukaistanssiin, joten ihan vapahduttavaan lopputulemaan päädytään.

Koska kertomuksessa satuhahmo seikkailee osin tavallisten olentojen ja ilmiöitten maailmassa, tuli mieleeni vastaavantyyppisiä satuja ja tarinoita, joita en tässä rupea luettelemaan. Raveikon kertomus on kumminkin oma kokonaisuutensa, sen satuhahmossa on omaperäisyyttä ja näin siilinjärveläisenä olen tietenkin otettu siitä, että Siilinjärven maakuntaeläin, kultainen kauris (kertomuksessa peura) on mukana menossa. Raveikon kieli on sopivan maalailevaa sadun saunoitukseen tai fantasiaan. Yliyrittämiseen hän ei sorru, vaan kerronta säilyy ilmavana, lukijan omaan mielikuvitukseen luotetaan eikä aleta selittää joka yksityiskohtaa. Pieni näyte:

Peuran kylki oli yhtä kiiltävä kuin tinaenkelin mekon laskokset. Tinaenkeli mietiskeli peuran syntyperää. Se ei mitenkään ole voinut syntyä samaan sinkkisankoon, josta tinaenkeli oli kömpinyt ylös. Peura oli liian suuri. Tinaenkeli könysi peuran turvalle ja ylös korvaan, josta se löysi itselleen juuri sopivan kolon lämmitellä.

– Saanko viipyä täällä toistaiseksi? se kysyi peuralta. Se oli vähällä vierähtää ulos korvasta, kun peura nyökkäsi.

Kertomuksessa on 74 sivua. Lukaisin sen tänään.

maanantai 12. heinäkuuta 2021

Leena Raveikko: Jalat hengittävät

Kuopiossa asuva Leena Raveikko (s. 1955) kirjoitti runot vuonna 2017 julkaistuun runokokoelmaan Jalat hengittävät. Senpä minä lukaisin.

Raveikon runokokoelmalla on selkeä, yhtenäinen aihe: liikkuminen luonnossa. Siinä missä minun liikkumiseni luonnossa on supistunut viime aikoina kytketyn kissan ulkoiluttamiseen, on Raveikko harrastanut aktiivista liikkumista, hän kertoo runoissaan pyöräilystä, patikoinnista ja hiihtämisestä. Liikunnan tarkoituksena runoissa on työmatkan suorittaminen, pitkät ulkoisille maille suuntautuvat pyöräretket, patikointi ja retkeily metsissä sekä yksinäiset, mediteeraavat hiihtoretket lumisissa maisemissa. Kokoelma on jaettu kahteen osastoon: ensimmäinen käsittää liikunnan sulan kelin aikaan kun taas toinen osasto keskittyy talvisiin näkymiin.

Sulalla kelillä kuljetaan perhosen seurassa kohti luostaria, pyöräillään Kuninkaantiellä, härkätiellä, Runon ja rajan tiellä, eksytään Espanjassa ja välillä tuskastutaan koko hommaan. Patikkaretkellä tukahduttaa suopursun tuoksu, nautitaan sienisadosta ja mehukkaiksi paleltuneista puolukoista. Talvirunoissa pakkanen ja kävely uhkaavat katkaista porsliinivarpaat, mutta takkatuli sulattaa jäiset hiihtäjät. Myös luistimilla saa kovaa kyytiä, retkiluistelusta järven jäällä lienee kyse. 

Lukemiseni pysähdytti talvi-osaston keskivaiheilla, sivulla 51 (kuin elomme keskimatkaan ehtineenä ) runo, jossa runon Sinä vaikuttaa tutulta muukalaiselta, josta kulkija saa nähdä vain loittonevan selän. Tästä runosta lähtien luin Raveikon runoja hitaammin, tarkkaillen jotain samankaltaista merkkiä, jota en kuitenkaan selkeästi löytänyt. Mutta talvi-osaston runot vaikuttavat monasti hiljaisemmilta, talviseen myteröön käpertyviltä, vaikka omat vauhdikkaatkin hetkensä niistä löytyvät. Mietin uudelleen myös sulan vuodenajan osaston päättävää runoa, jossa runon sinä naulaa runon kertojan väsyneet vaelluskengät lintupöntöiksi.

On hienoa, että tämänkaltaisesta aiheesta kirjoitetaan näin runollisesti. Viittaus Henry Thoreaun kävelyä ylistävään teokseen ei ole liioiteltu.

Kirjassa on 73 sivua, lukaisin sen parissa päivässä.