Powered By Blogger
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Maurice Maeterlinck. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Maurice Maeterlinck. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 17. helmikuuta 2021

Muutama kuunnelma rakkaudesta

 Pelléas ja Mélisande. Belgialaisen Maurice Maeterlinckin satunäytelmä vuodelta 1893 kertoo tarinan prinsessasta, joka on eksynyt metsään pakoreissullaan. Hänet löytää villisikajahdissa oleva prinssi Golaud, jo harmaantunut setä, joka ottaa nuoren hätääntyneen neitosen puolisokseen. Sitten saapuu Golaud'n nuorempi vellos Pelléas ja kolmio syntyy oitis. Esityksessä kuullaan Sibeliuksen näytelmää varten säveltämää musiikkia. Näytelmän suomenti Anja Samooja ja kuunnelmaksi sovitti Urpo Lauri. Stig Törnroosin ohjaama kuunnelma on vuodelta 1955. Pelléasta näyttelee ylenpalttisen sielukkaasti Kauko Väyrynen ja Mélisandena helähtelee Leena Häkkinen. Golaud on Kauko Käyhkö. Mélisande on nakannut kruununsa lähteeseen ja tiputtaa vielä vahingossa Golaud'n antaman sormuksenkin loputtoman syvään Sokeiden lähteeseen. Siitä se ei Golaud tykkää, hän kun on samaan aikaan ratsastanut päin puuta. Vähän kerrassaan Mélisanden ja Pelléaan viaton keskinäinen tunne vahvistuu ja alkaa tuskastuttaa Golaud'ta, jonka maltti pettää pahasti. Kuunnelman draamallinen tähtäin kohdistuu Mélisanden ja Pelléaan kohtaamiseen kuutamossa lähteen äärellä. Pakko sanoa, että ei nyt oikein sytyttänyt minua tämä kaunopuheinen puhtaan lemmen tarina. Tykkään enemmän saksalaisen Eduard Möriken romanttisesta kertomuksesta syvässä onkaloisessa lähteessä asustavasta vedenneidosta nimeltä Lau. Kesto 87 min.

Mem ja Zin. Vanhemmanpuoleiseen, jo 1600-luvulla eka kertaa muistiin merkittyyn taruun perustuva kurdien kansalliseepos. Kuunnelmaksi sovitti Robert Alftan ja suomenti Väinö Kirstinä. Kuunnelman ohjasi Hannu Heikinheimo ja se ensiesitettiin vuonna 1975. Memiä esittää Heikki Heino ja Ziniä Eriikka Magnusson. Pehr-Henrik Nordgrenin säveltämä musiikki on outoa ja yliampuvaa. Paratiisilliset kyyhkyset asettavat ruhtinas Seydinin tyttären Zinin vuoteeseen Memin vierelle ja se minkä täytyy tapahtua, tapahtuu ihan luonnostaan, no, ainakin sormuksia siinä vaihdetaan, vaikka ensin vähän minareettien lukumääriä luetellaan. Kun Mem nukahtaa, vievätkin kyyhkyset Zinin takaisin isänsä taloon. Alkaa se, mitä jossain toisessa tarinassa nimitetään lasikengän sovitukseksi. Hauskaa tarinassa on, että Mem testaa etsintäretkelle lähtiessään myös hevosia ja ottaa käyttöönsä hevosen, joka on vahva vesihevonen, joka puhuu ja saa vielä siivetkin selkäänsä. Se on hyvä, sillä Memillä on muitakin tavoittelijoita. Lievästi outoa on se, miten Memin vaalea olemus kiehtoo niin vahvasti hänen kohtaamiaan ihmisiä. Qeretajdin on kumminkin ehtinyt jo hankkia kiinnityksen Ziniin. Qeretajdinin veljet Erfan ja Cekan odottavat tilaisuutta päästä kostamaan maineensa häpäisevälle Memille, mutta huolivatkin hänet isoveljekseen, kun kerran Zin on mieheen mieltynyt. Sankareita koko velisarja. Niinpä ruhtinas ottaa Memin kahvinkeittäjäkseen, essu vain eteen. Zin kutsuu Memin salaiseen puutarhaansa, kun muu palatsin väki lähtee metsästämään. Häijy Bekir pääsee salakatselemaan rakastavaisia salaisessa puutarhassa ja houkuttelee gasellinmetsästäjät sinne väijyksiin. Tässäkin tarinassa on siis tällainen fool's paradise -kohtaus, rakastavaisten onnen korkein kohta ennen tuhoa. Qeretajdin ryhtyy kyllä puolustamaan veljeään Memiä, mutta suurin uhrauksin ja uhkauksin, jotka erottavat koko hänen perheensä kaupungin muusta aatelista. Tarinaan sisältyy vielä tulipalo, sotaretki, shakkiottelu ja vankityrmä. Juu, ja lisäksi hautaus ja siihen sisältyvä legenda – ne ovat tärkeitä. Tykkäsin tästä kuunnelmasta, joka vähän hillitymmällä musiikilla toimisi erinomaisesti. Kesto 74 min.

Naisten Decamerone. Perustuu Julia Voznesenskajan (1940 – 2015) samannimiseen romaaniin vuodelta 1987. Kuunnelmaksi kirjoitti ja ohjasi Teija Hyvärinen, ensiesitys oli vuonna 1996. Kymmenen naista viettää kymmenen päivää leningradilaisella synnytysklinikalla ihotautikaranteenissa ja kertoo keskenään kymmenen tarinaa. Synnytään Lvovissa, joudutaan keskitysleirille, vietellään kiovalainen, kuullaan vanha vitsi, jonka lopussa otetaan sukset jalasta, ripittäydytään kiirastorstaina, käydään kylvyssä leirin jälkeen, ollaan niin kuin mies ja nainen, lumotaan toverin mies, ollaan sängyssä koko päivä, ollaan sängyssä koko viikko, petetään Serjoženkaa kolmen jannun kanssa, kaikkia naisista on yritetty raiskata, yhden pelastavat paksut damaskit, seurataan rahalähetystä ympäri neuvostomaata, huorataan, joudutaan väkisinmaatuksi, kostetaan, muistellaan gruusialaista kesäpoikaa ja mitäpähän vielä. Neuvostoiskelmiä soitellaan välimusiikkina pitkin matkaa, isommalta osin perinteisiä sävelmiä. Kesto 62 min.

maanantai 28. joulukuuta 2020

Maurice Maeterlinck: Sininen lintu

Belgialainen Maurice Maeterlinck (1862 – 1949) kirjoitti vuonna 1908 kantaesitetyn näytelmän L'Oiseau bleu. Juhani Aho suomenti sen vuonna 1921 nimellä Sininen lintu.

Pelkäsin tämän näytelmän olevan kovinkin hankalasti avautuva symbolistinen teos. Avautumisesta en osaa sanoa, mutta kyseessä näyttää olevan satunäytelmä, johon kuuluvat vahvat fantaasiavaikutteet. Maalla asuvat halonhakkaajan lapset: Tiltil -poika ja Mitil -tyttö lähtevät kotoaan haltijattaren följyyn etsimään sinistä lintua, jota haltijatar tarvitsee. Sinisen linnun avulla hän voisi selvittää ilmiöiden ja onnen salaisuuden. Mukaan lyöttäytyvät myös kotoisat eläimet ja ilmiöt kissa, koira, leipä, vesi, maito, sokeri ja tuli.

Lasten ja koko sekalaisen seurueen matka vie monenlaisten maailmoitten halki. He tapaavat edesmenneet isovanhempansa ja sisaruksensa ja nauttivat heidän kanssaan kaalisoppaa. Jälkkäriksi on luumutorttua. Useammassa muussakin paikassa vierailtuaan, lapset oppivat arvostamaan elämän pieniä, puhtaita iloja kermaleivosten sijasta. Tämä on heille terveellinen asenne, sillä harvemmin heille leivokset leikkiä lyövät.

Ollessaan matkallaan tekemisissä luonnon kanssa, he saavat kuulla puitten ja eläinten mietteitä ihmisistä. Koska lasten isä on puunhakkaaja, eivät puut suhtaudu lapsiin lämmöllä. Eläimet ovat myös melko hermona. Lammas kertoo lasten syöneen hänen pikku veljensä, kaksi siskoaan, kolme setäänsä, tätinsä, isänsä ja äitinsä. Lisäksi hän huomauttaa uhkaavasti omaavansa hampaat suussaan. Uhrautuvan ja uskollisen koiransa avulla lapset pelastuvat luontokappaleitten joukkohyökkäykseltä. Kissa yrittää usuttaa lapset vaikeuksiin, sillä koko luomakunta pelkää ihmisten orjuuttavan itseään, mikäli he pääsevät käsiksi tietoon sen munaskuita myöten.

Joo, mutta on lasten vaelluksella hienot ja ylevätkin puolensa. Onnien linnassa he saavat kuulla kliseisiä, eikäkun kuolemattomia totuuksia onnesta ja ilosta. Äidinrakkaus opettaa lapsille seuraavaa:

Sinä luulet olevasi taivaassa, mutta taivas on kaikkialla, missä me suutelemme toisiamme...

Tämän jälkeen lapset piipahtavat vielä Tulevaisuuden valtakunnassa näkemässä ihmeet ja kummat ennen haikeita jäähyväisiä ja palaamista siihen mualiman parraempaan paekkaan, eli lasten tapauksessa halonhakkaajan mökkiin.

Näytelmässä on aikamoiset lavastusohjeet, luultavasti pitäisi olla jokin iso kaupunginteatteri tai vastaava, jos aiottaisiin kaikki lavaste- ja puvustus- ja valaistussuunnitelmat tuoda näyttämölle. Näyttelijöitä tarvittaisiin myös aikamoinen kaarti, lapsiakin pitäisi olla varmaan kymmenkunta. Pääosien lapsia voivat ehkä esittää aikuisetkin mutta lapset vaikuttaisivat koskettavammilta.

Minusta koko perheen näytelmä, jossa on tuumittavaa ja nähtävää kaikenikäisille. Symboliikka ammentaa loppua kohden lähinnä kristillisestä perinteestä, mutta sitä ei ole pakko edes tajuta. Hyvin sopi Viattomien lasten päivään tämän näytelmä.

Kirjassa on 229 sivua. Luin sen tänään.