Katselin tällä viikolla kotimaisen tv-sarjan nimeltä Sisäilmaa. Sarja on valmistunut vuonna 2021 ohjaajana ja käsikirjoittajana Tiina Lymi, toisena käsikirjoittajana Juha Lehtola. Tykkäsin siitä kovasti.
Kyseessä on kolmeosainen, noin tunnin mittaisista jaksoista koostuva minisarja. Sisäilmaa kertoo työkkäristä, jossa virkailijat ovat uuvuksissa ja asiakkaat menettämässä toivonsa työllistymisestä, sillä työkkärillä on tarjottavana vain tyhjänpäiväisiä koulutuksia, muuta rääkkäystä ja natinkia. Tämä on tavanomainen tilanne ja tuttu kaikille pisempään työttömänä läsineille – myös minulle. Nykyään olen tosin mielenterveyssyistä elakkeella ja parin vuoden kuluttua jo työeläkeiässä. Olen siis eräänlainen asiantuntija. Vaikka en suinkaan siinä katsannossa asiantuntija kuin nyt puheena olevan tv-sarjan asiantuntijat, jotka työskentelevät työkkärin palveluksessa.
Pääosissa nähdään aika tavalliset kotimaisen tv-viihteen tähdet, etummaisessa nenässä Elina Knihtilä ja Hannu-Pekka Björkman. En kehtaa kaikkia nimiä tähän luntata wikipediasta, lukekaa itse, jos niin kiinnostaa. Minä en sitä paitsi olisi muistanut edes noita kahta nimeä, sen verran alkaa jo turhuuden aiheuttama dementia minun mieltäni helpottaa. Nukuin toisen jakson aikana pienet nokkaunet, se helpotti vielä enemmän. Minulla tuppaa nokka menemään tukkoon ihan myötäänsä, sen verran jymmäkät sisäilmat on meilläkin. En käytä hengityssuojainta kuten sarjassa virkailijat käyttävät, mutta yöllä hengitän nenäcpap-laitteen kautta. Sikäli kuin henki kulkee.
Kerronnan etenemistahti on räväkkä, hahmot siksi hauskasti yliampuvia, että voisi heidät uskoa todeksi – ainakin ajatusmaailmansa tasolla. Useinhan ihmiset eivät sano ihan suoraan kaikkea mitä ajattelevat, mutta nämä hahmot nyt ihan kiitettävän raikkaasti niin tekevät. Arto Nybergin haastattelussa – suorassa lähetyksessä – työnsä uudistuksiin kyllästynyt virkailija villisti kehottaa ihmisiä nousemaan barrikadeille, sana-assosiaatiossa hänen mieleensä tulee sanasta ”kesäloma” sana ”mielialalääkkeet”. Tai jotain siihen suuntaan.
Usein tv-sarjoissa kuolemasta tehdään kauhistuttava asia. Oikeesti kuolema on meidän kaveri, saman joukkueen kannattaja, joka on lapsena itsekin pelannut ja nyt istuu katsomossa odottamassa kuka tekee maalin, että pääsee taputtamaan olalle. Tässä sarjassa minusta oikein kivasti on kuollut virkailija esitetty milloin alkkareissa milloin morsiamena. Kaikkihan me kuollaan, eikä se ole edes mikään kuolemantuomio, kyllä sen voi nähdä ihan eläköitymisenä. Joku saa kellon, joku toinen silmälasit, joku joutuu lusimaan vanhustentaloon.
Viimeisen jakson loppupuoli oli ehkä himpun verran turhan pitkä. Siihen Ievan polokkaan olisi voitu ihan kernaasti lopetella. Ei siihen mitään kauhuefektejä sen lisäksi olisi tarvittu. Elämä on kumminkin sellaisenaan niin tylyä, että se kyllä pesee kauheudessaan vaikka sarmat-ohjukset. Tämä asia tavallaan sarjassa hyvin tuodaan esille ja siihen olen tyytyväinen. Ja jotta itsekin välttäisin sanomasta kaiken mikä on totta lopetankin tähän.
Hyvä ja suositeltava sarja vaikkapa työttömien illanistujaisissa katseltavaksi. Sopii varmaan työkkärin immeisillekin. Niin, sehän minun vielä piti todeta, että tavallaan tämä sarja täydentää Säälistäjät -lyhytelokuvan luomaa hurjanpuoleista maailmankuvaa. Olen itse nauranut sillekin lyhärille ihan katketakseni ja oli tosi kiva hohottaa ja hähättää tällekin.
Hyvää Aleksis Kiven päivän iltaa!
