Powered By Blogger
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Tiina Lymi. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Tiina Lymi. Näytä kaikki tekstit

torstai 10. lokakuuta 2024

Sisäilmaa

Katselin tällä viikolla kotimaisen tv-sarjan nimeltä Sisäilmaa. Sarja on valmistunut vuonna 2021 ohjaajana ja käsikirjoittajana Tiina Lymi, toisena käsikirjoittajana Juha Lehtola. Tykkäsin siitä kovasti.

Kyseessä on kolmeosainen, noin tunnin mittaisista jaksoista koostuva minisarja. Sisäilmaa kertoo työkkäristä, jossa virkailijat ovat uuvuksissa ja asiakkaat menettämässä toivonsa työllistymisestä, sillä työkkärillä on tarjottavana vain tyhjänpäiväisiä koulutuksia, muuta rääkkäystä ja natinkia. Tämä on tavanomainen tilanne ja tuttu kaikille pisempään työttömänä läsineille – myös minulle. Nykyään olen tosin mielenterveyssyistä elakkeella ja parin vuoden kuluttua jo työeläkeiässä. Olen siis eräänlainen asiantuntija. Vaikka en suinkaan siinä katsannossa asiantuntija kuin nyt puheena olevan tv-sarjan asiantuntijat, jotka työskentelevät työkkärin palveluksessa.

Pääosissa nähdään aika tavalliset kotimaisen tv-viihteen tähdet, etummaisessa nenässä Elina Knihtilä ja Hannu-Pekka Björkman. En kehtaa kaikkia nimiä tähän luntata wikipediasta, lukekaa itse, jos niin kiinnostaa. Minä en sitä paitsi olisi muistanut edes noita kahta nimeä, sen verran alkaa jo turhuuden aiheuttama dementia minun mieltäni helpottaa. Nukuin toisen jakson aikana pienet nokkaunet, se helpotti vielä enemmän. Minulla tuppaa nokka menemään tukkoon ihan myötäänsä, sen verran jymmäkät sisäilmat on meilläkin. En käytä hengityssuojainta kuten sarjassa virkailijat käyttävät, mutta yöllä hengitän nenäcpap-laitteen kautta. Sikäli kuin henki kulkee.

Kerronnan etenemistahti on räväkkä, hahmot siksi hauskasti yliampuvia, että voisi heidät uskoa todeksi – ainakin ajatusmaailmansa tasolla. Useinhan ihmiset eivät sano ihan suoraan kaikkea mitä ajattelevat, mutta nämä hahmot nyt ihan kiitettävän raikkaasti niin tekevät. Arto Nybergin haastattelussa – suorassa lähetyksessä – työnsä uudistuksiin kyllästynyt virkailija villisti kehottaa ihmisiä nousemaan barrikadeille, sana-assosiaatiossa hänen mieleensä tulee sanasta ”kesäloma” sana ”mielialalääkkeet”. Tai jotain siihen suuntaan.

Usein tv-sarjoissa kuolemasta tehdään kauhistuttava asia. Oikeesti kuolema on meidän kaveri, saman joukkueen kannattaja, joka on lapsena itsekin pelannut ja nyt istuu katsomossa odottamassa kuka tekee maalin, että pääsee taputtamaan olalle. Tässä sarjassa minusta oikein kivasti on kuollut virkailija esitetty milloin alkkareissa milloin morsiamena. Kaikkihan me kuollaan, eikä se ole edes mikään kuolemantuomio, kyllä sen voi nähdä ihan eläköitymisenä. Joku saa kellon, joku toinen silmälasit, joku joutuu lusimaan vanhustentaloon.

Viimeisen jakson loppupuoli oli ehkä himpun verran turhan pitkä. Siihen Ievan polokkaan olisi voitu ihan kernaasti lopetella. Ei siihen mitään kauhuefektejä sen lisäksi olisi tarvittu. Elämä on kumminkin sellaisenaan niin tylyä, että se kyllä pesee kauheudessaan vaikka sarmat-ohjukset. Tämä asia tavallaan sarjassa hyvin tuodaan esille ja siihen olen tyytyväinen. Ja jotta itsekin välttäisin sanomasta kaiken mikä on totta lopetankin tähän.

Hyvä ja suositeltava sarja vaikkapa työttömien illanistujaisissa katseltavaksi. Sopii varmaan työkkärin immeisillekin. Niin, sehän minun vielä piti todeta, että tavallaan tämä sarja täydentää Säälistäjät -lyhytelokuvan luomaa hurjanpuoleista maailmankuvaa. Olen itse nauranut sillekin lyhärille ihan katketakseni ja oli tosi kiva hohottaa ja hähättää tällekin.

Hyvää Aleksis Kiven päivän iltaa!

keskiviikko 14. joulukuuta 2022

Tiina Lymi: Susi sisällä

Tiina Lymi (s. 1971) kirjoitti vuonna 2009 ensiesitetyn näytelmän Susi sisällä. Luin sen ja yllätyin erittäin iloisesti. Näkisin näin, että kyseessä on mestariteos. Susi sisällä on taitavasti rakennettu näytelmä jysäyttävine hetkineen. Sen päähenkilöitä voisi luonnehtia eläintermejä soveltaen alfaurokseksi ja alfanaaraaksi. Sivuhenkilöt ovat myös tärkeitä, he ovat kuin keskushahmojen säteilyä ympäristöön, mutta eivät sen enempää, mihin näytelmän alkupuolella jo useampaan otteeseen viitataan.

Luin näytelmän kirjasta, jonka kansikuvassa tuijottavasilmäinen mies katsoo suoraan kohti lukijaa, hänen valkoinen kauluspaitansa on ylhäältä auki, rintakarvat paljastuvat, vasen puoli paidasta on riekaleina, sen lävitse vaikuttaisi pilkottavan tuuheampi karvoitus, kuin turkki. Kädessään mies pitelee willendorffin veenusta tai jotain vastaavaa, veenuksia pojottaa tasaisin välein vielä lisää miehen takana. Kun tarinan tuntee, kuvan oivaltavuus nousee esiin.

Minä en tuntenut tarinaa, odotin kai jotain hempeää väärinkäsityskommellusta. Ensimmäisen näytöksen lopussa paljastuu, että sellaisesta ei ole kysymys, olisi ollut tosi kiva olla kuuntelemassa yleisön väliaikakeskusteluja. Toiseen näytökseen kierrokset ovat jo siinä määrin latautuneet, että odotettavissa on räväkkää menoa. Ja näinhän siinä käy, että kaikki näytelmän hahmot joutuvat rypemään oman soppansa ennen kuin lopussa saavutetaan jonkinlainen linnarauha. Sanailu on oikein luontevaa, kirjakieltä kuullaan lähinnä kustannustoimittajan luona vieraillessa. Tässäkin näytelmässä naishenkilö työskentelee suomentajana. Eräs hauskimpia kohtauksia on kun hänen suomenteestaan löytyy tunnetilassa kirjoitettua materiaalia, joka luonnehditaan raa’aksi, aidoksi feminismiksi, American Psycho meets Laura Ingalls.

Näytelmä kuvaa sitä, kuinka pariskunnan alfanaaras tajuaa olevansa naimisissa todellisen alfauroksen kanssa ja mitä se merkitseekään noin seksuaalis-sosiaaliselta kannalta. Oikein kekseliäs on tapa, jolla miehen pikku hypähdys paljastuu, mutta vielä monta kertaa huimempi on kohtaus ennen väliaikaa. Sivuosien hahmot vaikuttavat auringonsäteiltä, jotka kumartavat päähenkilöitten suuntaan. Näytelmän uroshenkilö on tavallaan miehinen versio Minna Canthin Agneksesta, joka valloitti pikkupaikkakunnan miehet häpsäkällä olemuksellaan. Lymin näytelmän mies löytää naisen pehmeän kohdan ja menee siitä sisään. Näytelmän nainen, ennen kuin hänet poistetaan ravintolasta, ehtii kertoa näkemyksenään:

Mä olen kääntäjä, mä olen sivistynyt ja ihanan kaunis ja kuule täälläkin moni varmana kiitollisena panis mua jos vaan antasin!

Jatkossa käy ilmi, että tämä luultavasti pitää paikkansa. Näytelmän aviopari on ykkösluokan joulukinkkua, tyyliin maistuis varmaan sullekin. Saisko olla siipipala, minä lintu, sinä kala?

Elämässä voi paljon saada anteeksi ja paljon myös antaa anteeksi. Miten antamisen ja saamisen käypi, sen näytelmä jättää viisaasti avoimeksi.

Kirjassa on 110 sivua. Lukaisin sen tässä aamun tunteina.