Mehis Heinsaar: Herra Paulin aikakirjat

Virolainen Mehis Heinsaar (s. 1973) kirjoitti vuonna 2001 julkaistun fiktiivisen teoksen nimeltä Härra Pauli kroonikad. Vuonna 2003 ilmestyi Mika Keräsen teoksesta laatima suomennos nimellä Herra Paulin aikakirjat. Luin sen Viron satavuotispäivän kunniaksi. Tosin sata vuotta tuli Virolla täyteen jo lauantaina, pari päivää sitten. Nyt on kumminkin minun oma syntymäpäiväni, joten kunhan kuluu 43 vuotta, olemme samanikäisiä, Viro ja minä, paitsi että Viro on silloin 43 vuotta ja kaksi päivää vanhempi kuin minä.

Herra Paulin aikakirjat on erikoinen luettava. Suomennoksen on kustantanut Absurdia. Teoksen kuvaillaan olevan ihan omaa genreään. Höyhenpeitteessä on nähtävissä fantasiaa, surreaalia sekä absurdia vivahdetta, siipipeileissä vilahtavat myös vertauskuvallisuus ja filosofinen metafysiikka. Kirjaa voi kuvailla romaaniksi, sillä se kertoo tarinan herra Paulista, aloittaen hieman ennen luomista ja lopetellen vähän maailmanlopun jälkeen.

Kirja jakautuu kolmeen osioon, jotka ovat nimeltään Herra Paul ja Tietämättömyyden akatemia, Keskustelut aikahuoneessa ja Herra Paulin anatomia. Nämä osiot jakautuvat pienempiin lukukappaleisiin, joilla on kullakin selkeä aiheensa, olkoonkin että lukijalle ei ole tehty aina liian itsestään selväksi mikä se aihe tutuin termein määriteltynä mahtaa olla. Toisinaan nämä lukukappaleet johtavat hauskoihin tilanteisiin ja sattumuksiin, toisinaan ne jättävät lukijan surullisen turhuuden mielialoihin, ainakin tämän lukijan tässä.

Minulle helpointa on kun esitän asian katkelman avulla. Katkelma on loppu lukukappaleesta nimeltä Mikä on elämän tarkoitus? Ennen kuin lukukappaleessa on loppuun asti edetty, herra Paul on päässyt valaistuksen tilassa paratiisilliseen ympäristöön, jossa kaikki tietävät kaiken ja ovat aina oikeassa, olkoonkin että varsin yksinkertaisissa kysymyksissä. Sieltä hän on kuitenkin poistunut sattumuksen seurauksena talvipakkaseen, puistoon, jossa pieni tyttö ojentaa hänelle saappaat ja talvitakin:

”Mikä on elämän tarkoitus?” hän kysyi sitten pikkutytöltä. Tyttö kohautti hartioitaan ja hyppelehti nauraen lumista puistokatua eteenpäin. Herra Paul katsoi tytön perään niin kauan, kunnes häntä ei enää näkynyt.

”Ehkä hän on oikeassa”, hän ajatteli.

Esimerkiksi hauskasta tarinasta saa kelvata lukukappale, jossa herra Paul leikittelee ajatuksella, että hän olisi Kristoffer Kolumbus. Tällä ajatuksella herra Paul leikitteleekin ehtimiseen. Se minua erityisesti hauskuuttanut leikittely kertoo siitä miten Kristoffer Kolumbus loikoiltuaan päivät pitkät sängyssään haaveilemassa ihmisten elämän parantamisesta, keksiikin lopulta jotain ja nousee sängystä. Hän haluaa kaunistaa rumien ihmisten elämää ja valmistaa roppakaupalla haalareita. Haalareitten pintaan hän sirottelee multaa ja kylvää multaan kukansiemeniä sekä vielä ompelee päälle harson, etteivät siemenet karisisi. Hän kutsuu kaikkien kaupungin kadunkulmien rumat ihmiset luokseen ja vaatettaa heidät haalareilla. Hän lämmittää uunit ja antaa heidän olla pari viikkoa huoneessaan itämässä. Kun huoneessa lainehtii kukkameri, hän käy sijoittelemassa rumat ihmiset (joitten kasvotkin ovat haalareitten ja sitä tehen sitten kukkien peittämät) kadunkulmiin kaunistamaan kaupunkia ja keräämään ohikulkijain ihastelevia katseita. Eikö olekin hauskaa!

Luin kirjan ehkä neljässä päivässä olympiakisoja lopetellessa. Kirjassa on 151 sivua. Muista blogeista poimin seuraavan lukukokemuksen: kirjakko

Järähtelyä rillumarekisterillä

Hei, rillumarei!   

Kotimainen elokuva vuodelta 1954. 

Ohjaus: Armand Lohikoski
Käsikirjoitus: Reino Helismaa
Musiikki: Toivo Kärki
Pääosissa: Esa Pakarinen ja Irja Rannikko, tärkeissä sivurooleissa Sirkka-Liisa Wilén, Heikki Heino, Matti Aulos ja Kai Lappalainen.

Mitä oli rillumarei? Sen voi lukaista wikipedian artikkelista. Kyseisessä artikkelissa sotien jälkeinen rillumarei mainitaan vanhan suomalaisen rekilauluperinteen jatkajana. Siinä välissä muuten olivat mm. sota-ajan viihdytysjoukot samantyyppisine ohjelmistoineen. Sotien jälkeen Armand Lohikoski ohjasi paitsi lukuisia Pekka ja Pätkä -elokuvia, myös jatkoa elokuvalle Rovaniemen markkinoilla (1951), jonka tunnussävelmänä toimineen Reino Helismaan rallin mukaan nimettiin rillumarei, sotien jälkeinen rahvaanomainen musiikkiviihde.

Uusi elokuva sai nimen Hei, rillumarei! Sen sankarina esiintyy Esa Pakarinen, jonka roolihahmo on nimeltään Severi Suhonen, haitaria soitteleva ja lauleskeleva jätkä eli metsätyömies tai kullankaivaja. Severi saapuu osan matkaa junalla ja osan matkaa kävellen Lapista Helsinkiin sivistääkseen itseään. Kohtaaminen etelän elävien sivistyksen kanssa muodostaa elokuvan varsinaisen draivin, vaikka alkeellinen rötöstarinakin on sen päälle liimattu. Severi käy konsertissa, ihmettelemässä absurdistista näytelmää ja lopuksi oopperassa. Hän tiivistää kokemuksensa poistuessaan oopperan aitiosta kesken esityksen:

Ensin suap kuunnella laulamista, sitte näyttelemistä ja sitte tulloo molemmat yhtäaekoo!Minä oun sujut kulttuurin suhteen ja mänen kottiin.

Severi käy kipakkaa sanavaihtoa Kai Lappalaisen esittämän taidearvostelija Kehulan kanssa. Kriitikko kehottaa maalaismoukkaa pysyttelemään poissa taide-esityksistä. Severi nousee junaan matkustaakseen takaisin Lappiin ja kohtaa vielä samassa junassa entiset toverinsa, joitten kanssa alkaa pian sama rahvaanomainen rillumarei-rallatus kuin aikaisemminkin. Kohtausta katsellessa mieleeni hiipii isäni viljelemä sanonta: ”Jätkänmakkaraa koiralle ja koiranmakkaraa jätkälle.” Lisäksi mieleeni kasuaa ketjukolaaja-nimimerkillä kirjoitteleva nettihahmo, pitkäaikaistyötön merkonomi Savosta, miekkonen, joka yrittää lukea kaunokirjallisuutta sivistääkseen itseään vaikka Lentävä Kalakukko on odottanut asemalla jo vaikka kuinka kauan. (Tosin lienee niitäkin, jotka uskovat sen justiisa männeen.)

* * * *

Hei, rillumapunk!

Tuomas Salorannan kuningasajatuksesta kotimaisen scifi- ja fantasiakirjallisuuden uusrahvaanomaisen alalajin rillumapunkin maamerkiksi koottiin vuonna julkaistu 2015 antologia Hei, rillumapunk! Sen toimittivat Shimo Suntila ja Juha Jyrkäs. Esipuheessaan Shimo Suntila kertoo teoksen synnystä ja mainitsee rillumarein olleen aikansa kapinaa, jollaisena myös rillumapunk kokee esiintyä eli kuten Suntila rillumareita kuvailee:

...rillumareissa vastakkain joutui kansan kursailematon maku ja taide-eliitin pönöttävä ynseys. Rillumarei oli kapinaa.

Löytääkö lukija rillumapunkista jotain kuvatunkaltaista kapinahenkeä vai onko rillumapunk tulkittavissa cityhenkisen ja syrjäisen elämänpiirin kohtaamisiksi, riippunee lukijasta. Seuraavaksi oma lukijan näkemykseni novelli novellilta:

O. E. Lönnberg: Peikonkulta. Hieno tarina, joka saa alkunsa meluisasta olutkapasta ja sittemmin omassa hiljaisuudessaan pohtii nykyihmisen suhdetta yliluonnolliseen.

Boris Hurtta: Ainahan on maksettava, eikös juu? Menevästi kirjoitettu, sotienjälkeiseen aikaan sijoittuva rilluttelu, jossa markkinahenkiset muusikot ja muut esiintyjät keikkailevat.
Eero Korpinen: Jätkän kulta. Kulkija bunkkaa realistisesti kuvatulla tukkikämpällä kummitusjuttujen, laulelmien ja sahanviilauksen säestyksellä.
Nina Korento: Nurjapuoli. Naisimmeiset tekevät neuleita ja punovat samalla juonia Jussin pään menoksi uusrahvaanomaisessa fantasiatarinassa.
J. S. Meresmaa: Pirunkeuhko. Koskenkorvaa ei hallitse vodka vaan joku ihan muu. Pääsevätkö uittomiehet palkoilleen? Fantasiaa rajantakaisin maustein.
Jussi Katajala: Kultaa kalliimpaa. Kullankaivajatarina Helismaan ja Outsiderin hengessä. Mukana Lemmenjoki, robotti, karhu, marsilaiset ja Rovaniemi.
Toni Saarinen: Merkillisiä muistiinpanoja Markkinoilta (ontologinen matkakertomus Akatemialle). Steampunkhenkinen (?) tarina, joka toimii eräänlaisena Hei, rillumarei! -elokuvan peilikuvana. Sivistynyt herrasmies matkustaa Kaupungista kauas Lappiin, jossa on meneillään markkinat. Hänen kokemuksensa Luonnosta, kuten hän kohtaamaansa nimittää, sivuaa vastakkaiseen suuntaan Severi Suhosen kokemusta etelän taidenautinnoista:

Se tapahtui sattumuksen oikkujen kautta, mutta jälkikäteen olen useasti epäillyt tätä käsitystä. Sivistyksen, viisauden ja tieteen nimeen vannovien valistuneisiin korviin se varmastikin kuulostaa pelkältä mielettömyydeltä. Näin olisin itsekin ennen uskonut, mutta nuo päivät, jotka vietin Lapissa, muuttivat perusteellisella tavalla ajatusmaailmaani. Ehkä voisi jopa sanoa, että koko maailmankuvani kammettiin siltä akateemiselta jalustalta, jolle olin sen pystyttänyt, eikä pienin rooli ole juuri tällä tapahtumalla, jonka pian pyrin teille toistamaan mahdollisimman tarkasti.

Suomen Tasavallan satavuotisjuhlavuonna kulttuurikohtaamiset kaupunkien ja maaseudun välillä, jollaisia tämä novelli ja koko lukemani teos edustavat, yhdistävät pientä kansakuntaamme kiitettävälla tavalla.

Juha Jyrkäs: Tuopa tuoppi pirunkusta. Keittoa menee, kun vanhempi tilapäistyöläinen naistennaurattaja juorotellen paljastaa nuorukaisille menestyksensä salaisuuden.

Anu ja Eero Korpinen: Järvikylän Kaisa. Vieraan katiskan kokeminen tuottaa arvaamattomat seuraukset tässä uittomiesromantiikkaa hehkuvassa fantasiassa.
Jukka Särkijärvi: Viljaviinaa. Kammottavassa dystopiassa Alkon monopoli jyllää kylällä. Toisaalta poliiseja on vielä olemassa, toisin kuin meillä Siilinjärvellä, jossa nykyään järjestystä valvoo yksityinen vartiointiliike!
Jussi K. Niemelä: Tähtikalakukko. Spefiä ja fanifiktiota sisältävä juhannusidylli, jossa Suomisen perheen isä ja tähtien tasolla lentävä kalakukko pelastavat mitä pelastettavissa on varsinkin Hämeenkyrössä.
Kari Välimäki: Karhu ja savottalaiset. Vallattoman humoristinen fantasia, jossa karhu pelaa savottalaisten kanssa korttia.
Juri Nummelin: Plätsis, sanoi Eemeli, plätsis! Spefiä ja fanifiktiota yhdistelevä, sananmuunnoksilla pelittelevä vauhdikas eläkeläistarina Floridan auringon alta. Sisältänee pientä kriittistä piikkiä rillumarein jälkeiseen(kin) kotimaiseen viihdetuotantoon.
Shimo Suntila: Norvajärven meteoriitti. Vanhojen kotimaisten elokuvien tyyliä mukaileva ja rillumapunk-novellit yhteenkutova kertomus geologisista tutkimuksista Rovaniemellä.

Ihan kiva oli tutustua tällaiseen vanhaa elokuvaa uuteen kirjallisuuteen yhdistävään teokseen. Kirjoittajat ovat soveltaneet rillumarei-ajatusta monipuolisesti ja raikkaasti jättäen silti paikoitellen loimilangat kuultamaan kertomustensa uudenaikaisten viritysten lomitse.

Kirjassa on 235 sivua. Sen lukemiseen kului aikaa kolmisen päivää.

Nova 2014

Turun Science Fiction Seura ry:n ja Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajat ry:n vuodesta 2000 lähtien järjestämä vuosittainen scifi- ja fantasianovellikilpailu on suunnattu aloitteleville kirjoittajille. Vuoden 2014 kilpailun kymmenen parhaaksi arvioitua tekstiä julkaistiin vuonna 2016 antologiassa Nova 2014. Tämän sf/f-antologian toimittivat Pasi Karppanen ja Leila Paananen. TSFS:n lisäksi antologian tuotantoon osallistui Turun yliopiston tieteiskulttuurikabinetti ry. Esipuheen kirjoitti Pasi Karppanen. Hän kertoo siinä maamme viime vuosien sf/f-kirjoituskilpailuista yleensä ja Nova-kilpailun historiasta erityisesti. Kilpailun todetaan täyttävän tehtävänsä uusien kirjoittajien foorumina. Karppanen huomauttaa lisäksi scifi-seurojen talouden niukkuudesta.

Muutama sananen jokaisesta novellista:

Tuukka Tenhunen: Ugrilainen tapaus. Mainio spefi- ja fantasiadekkaritarina kuvitteellisesta maailmasta, jota repivät kantaväestön ja maahanpyrkijöitten väliset jännitteet. Kansanuskomuksilla on tapahtumissa oma osuutensa. Kirjoittaja virittää alussa tunnelman hienosti ja vire myös säilyy koko novellin ajan.

Anu Korpinen: Tähden hauta. Kauniin runollinen fantasiaa ja scifiainesta yhdistävä kertomus, jonka alkutahdit soittaa Edith Södergranin runo Ihmeellinen meri. Runo sopiikin pohjustukseksi erinomaisesti, sen luoma viritys kaikuu novellin sanavalinnoissa, saturomantiikkaa hehkuvat näyt tuovat jopa mieleen Rimbaud'n runon Humaltunut venhe.

Taru Hautala: Jo joutui armas eilinen. Omintakeinen kertomus naishenkilöstä, jonka osaksi on tullut herätä uuteen päivään milloin minkäkin ikäisenä. Itse kullakin on riesansa, eikä varsinaisesti käy kateeksi hänen osansa, vaikka riittäähän siinä vaihtelua.

Susanna Hynynen: Synninsyöjä. Upea vire säilyy alusta loppuun. Selkeäsanainen, tasaisen verevä, tummasävyinen fantasiakertomus, juuri novelliin sopiva määrä kuvitteellista maailmaa, jonka tuore näkökulma viehättää minua erittäin paljon.

Liisa Näsi: Näkemisen taito. Täysin realistisesta tilanteesta kehittyvä fantasiatarina, jonka myötä sain vähän esimakua siitä, millaista eläkeläisen elämäni tulee olemaan – ei tarvitse enää odottaa pitkään ja silti maltan tuskin odottaa. Tasapainoinen, helppolukuinen novelli.

Maarit Leijon: Pyytävä tyttö. Sujuvaa luettavaa. Realistista kerrontaa ja kauhufantasiaa yhdistävä kertomus sairaanhoitajasta, joka työskentelee vanhusten ja heikkokuntoisten kotihoidossa. Niille, jotka pitävät fantasiakirjallisuutta outona eskapismina, pieni katkelma novellin realistiselta osastolta:

Äiti ei enää puhu. Hänen potilaskertomuksensa mukaan hän puhui vielä puolisen vuotta aikaisemmin, mutta hitaasti ja sanoja hakien. Sen jälkeen hän alkoi muuttua vaitonaisemmaksi, kunnes ei puhunut enää lainkaan. Hänestä on tullut vuodepotilas. Häntä täytyy syöttää ja juottaa, ja hänen asentoaan pitää vaihtaa säännöllisin väliajoin, jotta hän ei saa painehaavoja.

Inkeri Kontro: Hiljaa hiipuu hiillos. Joskus nuorna miesnä pidin totena, etteivät sauna ja seksi kuulu yhteen. Sittemmin olen tullut huomaamaan, että kaikki totuudet ovat vain päiväntotuuksia. Omaperäinen aihe on tässä novellissa, joten jätän edes jotain spoilaamatta sen fantasiasta.

Eero ja Anu Korpinen: Hämärän tyttö, suvannon sulho. Sanotaanko vaikka että keskiaikatyylistä tarufantasiaa kotimaisin maustein? Pitkähkön ja runsaan kuvallisen johdantojakson jälkeisen toimeliaisuuden myötä sukeutuu ihan kelpo kertomus. Kansanrunoista ja olmeista plussaa.

Maiju Ihalainen: Maan mahlaa. Kunnianhimoinen dystopiakuvaus kasvillisuuden valtaamasta kaupungista. Novelli lienee kyberpunkkia? Sujuvaa luettavaa, ei liikaa räiskettä ja mieleiseni loppuratkaisu.

Inkeri Kontro: Välitilassa. Kohtalona Mars. Kahdella aikatasolla operoiva novelli, jossa Marsissa diplomaattina olevan isän tytär Alina joutuu opettajan esimerkkitapaukseksi maalaisena, mutta aikuisena hän suhaa porukoita Marsiin avaruussukkulalla.

Oikein kivoja ja ansiokkaita novelleja! Tämän teoksen perusteella maamme scifi-kirjallisuudelta voidaan odottaa paljon ja monipuolista hyvää jatkossakin.

Kirjassa on 165 sivua ja se tuli lukaistuksi parissa päivässä.

Friedebert Tuglas: Kohtalo

Virolainen Friedebert Tuglas (1886 – 1971) kirjoitti vuonna 1917 julkaistun novellikokoelman Saatus. Se ilmestyi suomeksi vuonna 1919 nimellä Kohtalo, suomentajana Aino Kallas. Wikipedian mukaan Tuglas oleskeli pitkät ajat Suomessa, asustellen mm. Arvid Lydeckenin seikkailukirjan Tähtimaailmassa kuvittaneen F. G. Ålanderin kodissa sekä Ahvenanmaalla.

Novelli novellilta:

Maailman lopussa. Meripoika päätyy eriskummaiselle saarelle, jossa asustava jätti-impi solmii lemmensuhteen meripojan kanssa. Onko kyseessä fantaasia vai vertauskuvillako novellissa pelataan, tarunomaisuus tuo ainakin mieleen eeppisen harharetkeilijän, joka myös vietti aikaa parin saaren vankina. Hekkuma leiskuu novellissa todella kuumana, kuten seuraavasta näytteestä voi havaita:

Helteisenä yönä, taivaanrannalle kohoavan punaisen kuun valossa hän rakasti minua sekaisin heitetyillä patjoilla ja revityillä harsoilla.

Hän oli himokas kuin luonto ja kyltymätön kuin maa.

Hänen syleilynsä olivat kiduttavan tuskalliset, hänen suudelmansa purevat kuin käärmeen.

Ihmissyöjät. Tämän novellin olinkin lukenut jo jostain antologiasta. Lasten mielikuvitusmaailma sulautuu kylmään todellisuuteen, joka nielaisee lasten maailman nahkoineen karvoineen. Kokoelman parasta antia.

Vapaus ja kuolema. Hevosvaras kontempleeraa syvällisiä pyrkiessään vapauteen, jota saa katsella päiväkausia kaltereitten takaa. Realismia. Parhaiten kosketti ajatus, että siinä missä tavallinen väki voi rukoilla apua Jumalalta, vangin olisi kai parempi turvata paholaiseen. Sillä kukapa hevosvarasta taivaaseen tahtoisi?

Popi ja Huhuu. Koira viettää päiviänsä asuntoon suljettuna yhdessä toisen elikon kanssa.

Kultainen rengas. Farmaseutti Jürgens vierailee äitinsä haudalla vähäpätöisessä pikkukaupungissa ja käväisee perimässään lapsuudenkodissa. Lastenhuoneen oven aukaiseminen käynnistää fantaasianomaisen aikamatkan lapsuuden valoisiin päiviin ja sitä seuraavat unenomaiset, olemassaolon tarkoitusta mittailevat houreet. Seuraava lause herätti huomioni:

Todellisuus oli jo ammoin loppuun eletty.

Voisikohan tuon liittää jotenkin blogini johtolauseeksi?

Kirjassa on 194 sivua ja sen lukemiseen kului minulta kolme päivää.

Jäinen vaeltaja – sata vuotta suomalaista tieteiskirjallisuutta

Scifi-osastolla seuraavana luettavakseni tarjoutui Tähtitieteellinen yhdistys Ursan järjestämään novellikilpailuun ja varhaisempiin suomalaisiin scifi-teksteihin perustuva antologia Jäinen vaeltaja, alaotsikkona sata vuotta suomalaista tieteiskirjallisuutta. Antologian toimittivat Jari Koponen, Olavi Markkanen, Ritva-Liisa Pilhjerta ja Pentti Holappa. Kirja ilmestyi vuonna 1986.

Teos jakautuu kolmeen osaan, ensimmäisessä esitellään tuoreen novellikilpailun satoa, toisessa vanhempia scifi-tekstejä aina ensimmäisestä, vuonna 1886 julkaistusta pakinasta lähtien. Kolmas osa on luettelo suomalaisesta scifi-kirjallisuudesta. Aluksi kirjasta löytyy toimittajien laatima esipuhe, jossa taas mainitaan kilpailuun lähetetyn aineiston tasoa vaatimattomaksi, mikä väite osoittaa arvioijen vaatimukset turhan korkeiksi, sillä ainakin esillä olevat novellit ovat kelpo luettavaa. Sananen jokaisesta novellista:

Osa I: Ursan novellikilpailun satoa

Matias Ranta: Jäinen vaeltaja. Hitaasti elelevä avaruusolio tutkailee maailmaa jääkuoren alta. Tunnelma tihenee loppua kohden.

Harri Närhi: Tuulen tuoksu. Liikuttava kertomus pariskunnasta yksinäisellä planeetalla. Rakkautta avaruudessa.

Sirpa Pasanen: Joulusauna. Mies rakentaa vieraalle planeetalle saunan tutkimusryhmän virkistysrahoilla ja osin omalla kustannuksellaan sekä hartiapankillaan. Kiva aihe!

Jouni Pohjola: Ruoho. Apokalyptinen myrsky tekee tuloaan. Mutta kuka polttaa ruohot?

Anetta Meriranta: Muumiot. Tutkimusapulainen kirjoittaa uskottavalla tavalla syrjäisen planeetan tutkijasta.

Kaj Niemi: Mikrobi. Keljumainen virus hankkiutuu maapallolle.

Harri Närhi: Kolmas kerta. Tieteellissävyisen alun jälkeinen tapahtumainkuvaus paljastaa kirjoittajan suurvaltapoliittisen paheksunnan.

Harri Närhi: Aurinkojumala. Turhaan selittelemättä tapahtunut hyppäys aikajatkumossa romahduttaa inkapapin uskon.

Johanna Sinisalo: Sorsapuisto. Tämän olin lukenut jo aikaisemmin. Oravat ja supikoirat ovat myös lisääntyneet epäilyttävästi meilläpäin.

Johanna Sinisalo: Tarina kuolleesta metsästä. Kirjoittaja nostaa terrorismin scifi-tarinan osatekijäksi.

Lumikki Tammi: Päivä vuonna miljoona. Aivan ihastuttavan naisellinen fantasiakertomus päivänpaisteisesta tulevaisuudesta.

Lumikki Tammi: Vierailu. Ihastuttavan arkipäiväinen kohtaaminen vieraan elämänmuodon edustajan kanssa.

Jussi Tanska: Vierailija. Harkittu, mutta tarinoivasti esitetty tarkanpuoleinen kuvaus toisenlaisesta eliöstä, jolla ei ole kahta jalkaa, kahta kättä ja kahta silmää yms.

Maarit Verronen: Saari ja lentäjä. Rennon keskustelun keventämä kuvaus vauhdikkaasta ja vaarallisesta avaruusturismista.

Osa II: Suomalaisia tieteisnovelleja sadan vuoden varrelta

Olavi Markkanen: Herätetyt. Pienoisnäytelmä vuodelta 1983. Tuo jotenkin mieleen Beckettin absurdistiset näytelmät. Tajusin yhtä paljon.

Seppo Lappalainen: Eliel tarjosi harvinaisen elämyksen. Novelli vuodelta 1975. Tulevaisuusvisio Helsingistä, jossa korkea veroaste on muodostunut työnteon kannustinloukuksi.

Ralf Parland: Kamreeri joka kavalsi kuun (Kamrern som försnillade månen). Vuodelta 1970. Kertoo jostakin. Mukana kamreeri, kuu, rapuja ja pomo.

Eila Pennanen: Viimeinen poikalapsi. Vuodelta 1959. Feminismi on saavuttanut huippunsa. Ainoa poikalapsi on naisten maailmassa kuin King Kong pilvenpiirtäjän huipulla.

Erkki Savolainen: Tietäjät itämailta. Vuoden 1937 novellissa käväistään aikakoneella Golgatalla erään pääsiäisen aikoihin. Sujuvasti kirjoitettu ja jännitteensä säilyttävä novelli.

Väinö Kanervo: Itään. Vuodelta 1930. Suomesta lähetetään länsimainen laivueellinen pommikoneita avustamaan nuorta Länsi-Siperian tasavaltaa taistelussa sosialismin jälkeen syntynyttä Itä-Slavian kuningaskuntaa vastaan. Suomen ja Ukrainan rajalla kaikki hyvin.

Toivo Pekkanen: Konehallitsijat eli tuhatvuotinen valtakunta. Tulevaisuusfantasia vuodelta 1929 kertoo siitä, miten ihmiskunta oppi olemaan nurkumatta koneitten toimiessa koko homman pomona.

Mika Waltari: Mies joka keksi ajatuksen siirron lait. Vuoden 1929 novellissa minä-kertoja kohtaa erikoisen nuoren kaverin, joka työkseen kaupittelee pölynimijöitä provisionipalkalla.

Arvid Lydecken: Tähtien tarhoissa. Ensimmäinen suomenkielinen scifi-novelli vuodelta 1912. Vuoden 2140 Helsinkiin ja muutamille muille paikoin sijoittuvassa tarinassa ratkeaa pelastaako Mauri Tanhua maailman, kun marsilaiset hyökkäävät. Kyseessä on nuorisolle suunnattu kertomus, jossa mm. mainitaan Luru Kiljusen keksimät mikrokiikarit.

Snygg illustrering av F. G. Ålander.

Viktor Pettersson: Kolmenkymmenen vuoden jälkeen. Pakina tulevasta XXIV luvussa vuodelta 1886. Efter trettio år, suomentanut Erik Bäckman. Ensimmäinen suomalainen scifi-kertomus. Konkurssin tehnyt Trindlund-setä lähtee Amerikoihin, jossa nai varakkaan leskirouvan ja elelee 30 vuotta aviossa, kunnes rouva kuolee. Setä lähtee vaativaluontoisen tyttärensä Oppositan kanssa vierailulle Helsinkiin, syntymäkaupunkiinsa vuonna 1916. Pakinamainen kerronta sisältää kunnallispoliittista piruilua ja kirjoitusajankohdan tapain kritiikkiä. Mielenkiintoisin tulevaisuuskuva liittyy kahdesti mainittuun tunnelijunaan Helsingin ja Tallinnan välillä:

Salissa hän tutustui myös joihinkin naispuolisiin ilmailu- ja rautatieinsinööreihin, joista viimeksi mainitut olivat olleet rakentamassa Helsingin ja Tallinnan välistä uutta tunnelirataa. Onnistuttuaan nerokkaasti pitämään työntekijät aliravittuina ja täten pienentämään radan rakennuskustannuksia olivat insinöörit luonnollisesti saaneet tuntuvat lisäpalkkiot.

Kirjassa on 284 sivua. Lukeminen kesti ja kesti kolme päivää. Aika pientä merkkikokoa oli.

Hekuman huipulla – Eroottinen sf/f-antologia

Vuonna 2006 järjestivät Suomen Tieteiskirjoittajat ry ja Turun yliopiston Tieteiskulttuurikabinetti ry Hekuma-nimisen kirjoituskilpailun tavoitteenaan löytää uusia suomalaisia, eroottisin virityksin ladattuja scifi ja fantasia (sf/f) -novelleja. Kilpailun pohjalta julkaistiin vuonna 2008 nyt puheena oleva teos Hekuman huipulla, alaotsikkona Eroottinen sf/f-antologia. Kirjan toimitti Pasi Karppanen, joka myös laati esipuheen yhdessä Katja Salmisen kanssa.

Kirjan esipuhe johdatti minut erikoisen kokemuksen äärelle. Esipuheen mukaan kirjan novellien seksi ei ole lukijaa kiihottavaa, huumoria on vähän, kauhutunnelmia sitä enemmän ja dystopiatkin mainittiin. Seksuaalisuudesta näitten novellien kautta välittyvän kuvan ”mainostetaan” olevan synkkä. Olipa kyse esipuheen laatijoitten oveluudesta tai minun tunnetusta suurpiirteisyydestäni, novellit luettuani olin iloisesti pettynyt. En kokenut novelleja synkistelevinä, löysin teksteistä kivaa huumoria ja puhuttelevia tulevaisuusvisioita. Säkenöivän mielikuvituksellisia sepitteitä.

Kirjoitan pari sanaa jokaisesta kirjan novellista.

Lotta Dufva: Käärmeenlumooja. Tarina sirkuksen pop cornin -myyjän ihastumisesta käärmeenlumoojaan. Perinteisen oloinen tarinapainotteinen fantasianovelli.

Harri Erkki: Resonanssi. Korvaimplantti uudistaa naisihmisen eroottisen elämän.

Jenny Kangasvuo: Käenmuna. Tulevaisuuden eliölaji tarjoaa yhtä sun toista sille, joka antautuu symbioosiin sen kanssa. Pidin tapahtumapaikasta, Brasilian kuitupuuplantaasista.

Manna Kuusipalo: Korvike. Lyhyt novelli, jossa soturi ostaa seksiä porttolan parhaalta tanssijalta.

Jukka Laajarinne: Yövartio. Erittäin kiva novelli, jossa on hyödynnetty paitsi orwellimaista ajatusta, jossa isoveli valvoo, myös osuvasti napattu kodit väkivallan ja rikosten suunnittelun tyyssijoina valvonnan piiriin. Tässä novellissa on kirjan paras vitsi, kun valvontatyötä suorittaneen henkilön kiihottuminen haittaa hänen nukahtamistaan:

Haluaisin nukkua, mutta pikkuveli valvoo.

Marko Laihinen: Pahuuden pisarat. Siskokset pääsevät hetkeksi käväisemään ajassa, jolloin vielä luomuseksiä harjoitettiin.

Heikki Nevala: Sielun peili. Tunnetun satutarinan päivitys. Varsin onnistunut mielestäni.

Markku Penttilä: Näkymätön sydän. Koulun näyttävin tyttö kerää novellin kertojan ja hänen veljensä jakamattoman huomion.

Kalle Turakka Purhonen: Ari. Seksialalla työskentelevä mies pohtii talousasioitaan.

Mari Saario: Sateenkaari 2256. Novelli koostuu kuudesta erillisestä tarinasta, jotka on nimetty värien mukaan: Punainen, Oranssi, Keltainen, Vihreä, Sininen ja Violetti. Näistä Punaista ja Keltaista en oikein tajunnut, Vihreä ja Sininen eivät innostaneet, Violetti oli ihan ok, mutta Oranssi oli tosi hieno! Tuli ihan Arrival-elokuva mieleen ulkoavaruuden elämänmuodon kohtaamisesta. Erittäin kekseliäs tarina se Oranssi.

Tuomas Saloranta: Peniskuiskaajat. Kansansadunomainen kertomus kylästä meren rannalla. Näin voi käydä, kun feminismi menee liian pitkälle. Salorannan mielikuvitus on tuottanut huiman fantasian vai onko tämä tulkittava spefiksi? Kuopion kirjastossa näkyy löytyvän lisää Salorannan tuotantoa, saattaa käydä niin, että tutustun siihen kunhan ennätän.

Kirjassa on 124 sivua ja lopussa hauskoja mainoksia. Lukemiseen kului pari päivää.

Saki: Avoin ikkuna ja muita tarinoita

Skotlantilainen Hector Hugh Munro (1870 – 1916) kirjoitti lyhyitä tarinoita nimimerkillä Saki. Luin hänen tarinoistaan koostetun suomennosvalikoiman nimeltä Avoin ikkuna ja muita tarinoita. Suomentaja on Mervi Hämäläinen, esipuheen kirjoitti Erkka Leppänen ja kirja julkaistiin vuonna 2015.

Kirjaan on otettu mukaan ennen muuta Sakin fantasia-aineksia sisältäviä tekstejä. Mitä fantasialla kirjallisuudessa tarkoitetaan, en tiedä, mikä on fantasian ja surrealismin ero, en tiedä sitäkään, kirjastossa tämä teos löytyi fantasiahyllystä. Joskus aikoja sitten taisin kuunnella Sakin teksteihin perustuvia kuunnelmia radiosta, ainakin muistan lukeneeni lehdestä arvion niistä kuunnelmista. Käsitykseni mukaan Saki käytti sanallista sukkeluutta tavalla, jolla hän sai muljautettua asiat eriskummalliseen tarkastelukulmaan. Tässä kirjassa on monia esimerkkejä hänen sanailustaan, joka näyttää elegantilta, mutta peittää alleen pirullisen juonteen. Edellä sanottu näyttäisi pätevän myös tarinoitten luonteeseen – hyvien loppuratkaisujenkin takana lymyää anarkia hymistelyn ja marjakuusien maailmaa kohtaan. Brittiläisen hienomman väen elämä näyttäytyy siten sietämättöminä teekutsuina, tenniksen- ja bridgenpeluuna, ajantappamisena, joka vertautuu jonkinlaiseen itsealisteiseen kidutukseen. No, ehkä vähän liioittelen, mutta nevermind. Täytän blogini tyhjyyttä joutavalla jaarittelulla.

Pari itseäni kiinnostavaa huomiota tarinoista. Sakin tarinoitten nk. fantasia-aines näyttäisi usein kantavan sisällään outojen henkisten kykyjen tai vinksahtaneitten uskontojen teemoja. Yliluonnollisuus, myyttiset hahmot, kuolemanjälkeinen elämä pintautuvat näkyville monessa tarinassa. Saki ei sorru kertomaan näistä asioista liian tarkasti, mikä antaisi lukijalle mahdollisuuden väittää vastaan. Hän jättää tilaa lukijan mielikuvitukselle, kuten viimeisessä tarinassa kehotetaan jättämään hiirenloukkuun juuston oheen tilaa hiirelle.

Toinen huomioni on lasten rooli tarinoissa. Toisinaan lapset ovat viattomia kuin lemmikkikanit, jolloin heidät on helppo vaikka pistellä poskeensa. Toisissa tarinoissa taas lapset ja nuoret ihmiset ovat yhtä sisällä ihmisen kaksijakoisuuden pahemmalla puolella kuin aikuisetkin. Sakin lapset eivät siis ole ainoastaan juustona loukussa vaan he myös asettelevat omia loukkujaan tai ainakin valmistautuvat niin tekemään.

Ja tässähän tätä blaablaata tuli taas esitettyä. Ihan kiva kirja eikä ollut pitkäkään, vain 102 sivua ja mainokset päälle. Kun pääsin oikein lukemiseen hajuun, sujahti kirja reilussa päivässä. No mitä, laitan tähän loppuun mielestäni hienon näytteen tekstistä:

Valittavaan huutoon tiivistyi jäätyneen maailman koko nälkiintynyt, kylmä kurjuus sekä luonnon säälimätön, saaliinhimoinen raivo, joihin sekoittui muita lohduttomia ja koskettavia melodioita, joita kuulijat eivät kyenneet nimeämään.

(Cernogratzien sudet)

Kirjasta on näkemyksensä kertonut myös Raija / Taikakirjaimet.