Neuvostolyriikkaa 3

Neuvostolyriikkaa esittelevästä kirjasarjasta luin viimeisenä kolmososan. Siinä on mukana nimekkäitä runoilijoita. Esittelyvuorossa ovat Velimir Hlebnikov, Marina Tsvetajeva, Osip Mandelštam ja Boris Pasternak. Valikoiman sydämeksi muodostuvat Neuvostoliiton ja Venäjän runojen ruhtinattaren, Anna Ahmatovan, runot.

Tämänkin valikoiman ovat toimittaneet Natalia Baschmakoff, Pekka Pesonen ja Raija Rymin. Suomentajina toimivat Natalia Baschmakoff, Eila Kivikkaho, Aila Meriluoto, Anna-Maija Raittila ja Pentti Saaritsa. Valikoiman alusta löytyvän Johdatukseksi-tekstin laati Pekka Pesonen. Natalia Baschmakoff kirjoitti Hlebnikovia käsittelevän osuuden. Teos ilmestyi vuonna 1978.

Aluksi on sanottava, että ihan kerralla en näitten runojen jalaksille päässyt keikkumaan. Toisella silmäilylläkin oli useimmiten katseltava vähän syrjäkarein. Se pisti miettimään sitä, mistä runollisuus syntyy, mikä oikeastaan on runon tehtävä, millaisista aiheista sen tulisi kertoa ja onko runon syytä sisältää jonkin sortin lopputulema? Se mitä osaan vastata, lienee viisainta esittää kysymysmerkin saattelemana. Valikoiman neuvostorunoilijoita on ehkä vähän väkinäistä nimittää neuvostorunoilijoiksi, sillä monella heistä oli vähintäänkin tuotantonsa suhteen napit vastakkain uusien vallanpitäjien taidekäsityksen kanssa. Sosialistinen realismi ei isompaa juhlaa vietä tässä valikoimassa. Mieleiseni näyte siitä löytyy Boris Pasternakin vuoden 1941 runosta, joka loppuu seuraavasti:

Moskova otti meidät vastaan,
hämärä vaihtui hopeaan,
nousimme metron maailmasta
portaita toiseen maailmaan.

Ja jälkikasvun tungoksesta,
kaidetta vasten vellovan,

lehahti mesileivän tuoksu

ja raikkaan tuomisaippuan.

(runosta Aamujunilla, suomentanut Anna-Maija Raittila)

Pasternakista muuten sivumennen kerrotaan, että Venäjällä häntä pidetään ennen muuta lyyrikkona. Minulle Pasternakin runot aukenivat yleisesti ottaen aika kitsaasti tai sitten ne eivät em. runoa lukuunottamatta tehneet ihmeempää vaikutusta. Sama pätee useimpiin valikoiman runoihin. Mandelštam vaikutti olevan parhaimmillaan Armenia-sarjansa runoissa. Mieleeni juolahti, että ehkäpä kaikille näille vallanpitäjän kanssa vaikeuksiin joutuneille runoilijoille olisi ollut viisainta lähteäkin oleskelemaan väljemmille vesille laajaan Neuvostoliittoon eikä yrittää pysytellä Moskovan ja Leningradin piireissä?

Anna Ahmatovalta teoksessa on mukana hänen kaunis rakkausrunonsa, jossa Ennennäkemätön syksy rakensi korkean kupolin Pentti Saaritsan suomentamana. Ahmatovan runoista muita merkittävämpi osa myös aukeni minulle – vaikutuksen kanssa oli sitten eri asia. Tykkäsin Ahmatovan nuoruusaikojen ironisia letkautuksia sisältävistä pikku runoista.

Kirjassa on 171 sivua ja lueskelin sitä nelisen päivää.

Neuvostolyriikkaa 2

Neuvostolyriikkaa sarjassa pääsin nyt jo toiseen osaan. Toisen osan toimittivat Natalia Baschmakoff, Pekka Pesonen ja Raija Rymin. Suomennoksia tekivät Natalia Baschmakoff, Matti Rossi, Pentti Saaritsa ja Arvo Turtiainen. Alussa on Toimittajien laatima teksti Johdatukseksi. Siinä käydään läpi aloittelevan neuvostovaltion kirjallisuuspoliittista vellontaa ja muuta runouden tyylisuuntien kehkeytymistä. Neuvostorunouden alkutaival on ollut yhden yhteisen linjan hakemista ja ikävä kyllä siihen jämähtämistä. Sosialistinen realismi ei suinkaan ole kuolettavan tylsää sinänsä, mutta mikä tahansa on sitä ellei mitään muuta ole tarjolla.

Pienen teoksen suurin nimi on Vladimir Majakovski (1893 – 1930). Hän kuulemma syntyi ja kasvoi Kutaisissa, silloisessa Gruusiassa (nykyään Georgia). Majakovski myös oppi gruusian kieltä. Majakovski oli Neuvostoliiton runouden voimahahmo, hän sai alkuun matkustella ulkomailla ja tutustua länsimaiseen kulttuuriin. Niiltä teiltä Majakovski sepitti hurjapäisen Runon neuvostopassista, joka ei sisälly tähän teokseen. Kirjaan sisältyvissä Majakovskin runoissa on hyvätkin hetkensä, mutta pääosin en niistä ihmeemmin innostunut. Majakovskin runoista kiinnostuneita suosittelen tutustumaan kokoelmaan Pilvi housuissa ja muita runoja, suomentajana Arvo Turtiainen. Eilen sain kuulla Majakovskin elämää käsittelevästä ruotsalaisen Bengt Jangfeldtin teoksesta Panoksena elämä. Vladimir Majakovski ja hänen piirinsä.

Pikku erikoisuus on, että kirjastosta lainaamastani Neuvostolyriikkaa 2 -teoksen kappaleesta puuttuvat sivut 65 – 80, joten Demjan Bednyin runoja ei ole mukana kuin pätkä johdanto-osiossa.

Odessassa syntynyt Eduard Bagritski (1895 – 1934) kärsi astmasta ja joutui viettämään elämänsä loppuvaiheet kotonaan. Hänen sepittämänsä Pioneeritytön kuolema (vuodelta 1932) on pitkähkö runo, jossa nuori tyttö kuolee tulirokkoon sairaalassa, äitinsä katsellessa. Matti Rossin suomennos (Pekka Pesosen raakasuomennoksen pohjalta) ei pyri täydelliseen runomittaan, mutta toimii kelpo tavalla. Johdanto-osiossa kuvaillaan runoa seuraavasti:

Hänen viimeisiin runoihinsa kuuluva kuuluisa Pioneeritytön kuolema on paljossa omaelämäkerrallinen. Sen tuolloisessa neuvostolyriikassa harvinainen kuolema-teeman käsittely on yksinkertaisessa optimismissaan paras ilmaisu Bagritskin uudesta aktiivisesta romantiikasta, joka sosialistisen realismin periaatteiden mukaan on realismia parhaimmillaan.

Tytön kuolema kuvataan runossa siten, että äidin tyttärelleen antama kasteristi kirpoaa kuoleman hetkellä tytön kädestä ja putoaa matolle. Tytön viimeiset sanat ovat ”Aina valmis!” Sairaalan ikkunoihin paistaa lämmin aurinko, joka värjää ikkunaruudut sinisiksi (kuten pioneeripaidat).

Runossa mainittu risti lienee vanhan maailman tunnus, mutta toisaalta sen voisi tulkita vaikkapa kristillisenä vertauskuvana: tyttö kylvää ristin eteenpäin. Ristin edustama ylösnousemustoivo, uusi alku, pioneeritytön työn jatkuminen muitten pioneerien toiminnassa, nousee esiin runon lopussa. Kristillistä tulkintaa vastaan puhuu kenties se, että Bagritski oli juutalainen.

Kirjassa on alunperin ollut 121 sivua ja sen lukemiseen meni muutama päivä.

Neuvostolyriikkaa 4

Neuvostolyriikkaa sarjassa hyppäsin ykkösosasta suoraan neloseen, koska sen osan sain lainaan. Laina-aika alkaa lähestyä loppuaan, joten käydä rohelsin läpi koko kirjan sunnuntaina. Eipä siinä ole kuin 174 sivua, niin että ei ollut mikään ylivoimainen urakka.

Neljännessä osassa otetaan käsittelyyn sellaisia runoilijoita, joita ei vielä aiemmissa osissa ole esitelty. Kirjan toimittivat Natalia Baschmakoff, Pekka Pesonen ja Raija Rymin. Runoja suomensivat Natalia Baschmakoff, Aila Meriluoto, Pekka Pesonen, Pentti Saaritsa ja Ilpo Tiihonen. Alussa on Johdatukseksi-niminen kirjoitus, jonka pääosin laati Pekka Pesonen. Suosittelen Pesosen kirjoitusta sellaiselle henkilölle, joka haluaa tietää mitä runoudessa tarkoitetaan käsitteellä sosialistinen realismi. Pesonen tarkastelee Neuvostoliiton runoutta monelta eri kantilta, poimin tähän kuitenkin vain tekstistä ensimmäisenä löytyvän, hienon kiteytyksen 1930 ja -40-lukujen neuvostorunoudesta:

Runouden ja hallitusvallan sille asettamien normien välillä ei juuri ilmennyt näkyvää kitkaa. Syynä ei ollut kuitenkaan se, että runous olisi ollut vain orjallista, huonoa kirjallisuutta. Monilla taiteilijoilla vaatimukset vastasivat heidän omaa näkemystään ja innoitustaan. Optimismi, usko tulevaisuuteen, teemojen etsintä kunniakkaasta menneisyydestä ja raskaasta, mutta uljasta tulevaisuutta luovasta nykyisyydestä synnytti vahvan tunnelatauksen kannattamaa runoutta.

Uskoisinpa jopa, että edellä oleva piti paikkansa monien osalta vielä pitkään sotien jälkeenkin. Sitä paitsi se runouden uljashenkisyys mielestäni näkyy ja tehoaa minunlaisiini herkkiin, nuoriin lukumiehiin. Minusta sosialistinen realismi on parhaimmillaan ponnistelujen romantiikkaa, ihmisen taistelua paremman tulevaisuuden puolesta. Kirjassa kerrotaan sekin, että sosialistinen realismi vahvistettiin vuoden 1934 I kirjailijakokouksessa ainoaksi luovan taiteellisen toiminnan metodiksi.

Kirjassa esitellään yhdeksän runoilijan elämää ja runoutta. Puheena olevasta kirjasta lukemani perusteellä listaan aika lyhyesti jotain pientä ja nättiä jokaisesta runoilijasta:

Nikolai Tihonov (1896 – 1978) valmistui Pietarin kopiksesta. Hän soti talvisodassa Suomea vastaan ja osallistui myöhemmin mm. Berliinin valtaukseen. Niinpä Tihonov sopii erinomaisesti Leningrad – Ost-Berlin -haasteen runoilijaksi. Lainaankin tähän katkelman hänen runostaan Balladi nauloista. Runo kertoo sotalaivan miehistöstä, joka kohtaa kunniakkaasti loppunsa:

Miehistä kaikkein nuorin, rohkein, uhmapäisin

katseli kuinka aurinkoinen aallokossa läikki.

”Samapa sikseen, sanoi, – tuleehan se kerta.

Rauhallisinta kai on päällään kilometri merta.”

Nikolai Tihonov: Balladi nauloista (1921 – 24) suomentanut Ilpo Tiihonen

Nikolai Zabolotski (1903 – 1958) oli siitä kiinnostava runoilija, että hän muutti lapsena vanhempiensa mukana seudulle, jota asuttivat suomensukuiset marit. Ilmeisesti elämä oli luonnonläheisempää kuin venäläisillä ja tämä vaikutti runoilijaan, jonka runoissa kuvataan marien lisäksi myös luontokappaleita.

Daniil Harms (1906 – 42) kirjoitti absurdeja tarinoita ja lastenrunoja. Valitettavasti kokoelmaan ei ole suomennettu yhtään hänen lastenrunoaan. Harmsin tarinoita on saatavilla suomennettuina ainakin kolmen tai neljän kirjan muodossa. Olen lukenut niistä pari ja minusta Harms kyllä ottaa poliittisesti kantaa toisin kuin Pesonen Johdatuksessa kirjoittaa.

Stepan Štšipatšov (1899 – 1979) kirjoitti suosittuja helppotajuisia laulunomaisia runoja.

Margarita Aliger (1915 – 1992) kirjoitti sota-aikana kuuluisaksi tulleen runoelman partisaanityttö Zojasta, joka jää saksalaisten vangiksi.

Olga Berggolts (1919 – 75) kirjoitti nk. Piiritysrunoelmat Leningradin piirityksestä. Myöhemmin hän kirjoitti vielä Stalingradistakin.

Konstantin Simonov (1915 – 79) kirjoitti pääasiassa proosaa ja usein sota-aiheista. Sodan aikaan tulivat kuitenkin tunnetuiksi hänen sota-aiheiset runonsa, joista kaksi on kirjassa. Ne ovatkin ihan komeita, mutta niistä olisi ollut hankala näpsäistä katkelmaa, joten lukekaa itse, jos kiinnostaa. Runoa Odata minua mainostetaan kirjassa Neuvostoliiton tunnetuimmaksi sotarunoksi. Runossa sotilas kertoo taistelevansa sen voimalla, että tietää rakkaansa odottavan häntä vaikka mikä tulisi. Kirjasta löytyvä Dagestanilainen maljapuhe loppuu hersyvän pirullisesti. Simonov vuorotteli Aleksandr Tvardovskin kanssa suojasäitten ja tiukempien aikojen vaihdellessa aikakauskirja Novyj mirin päätoimittajana.

Leonid Martynov (1905 – 80) kuvataan mielenkiintoisena runoilijana, jota jotkut olisivat halunneet nimittää tieteisrunoilijaksikin. Valitettavasti kirjaan hänen töistään valitut viisi runoa eivät tuo tätä puolta esiin.

Aleksandr Tvardovski (1910 – 71) toimi aikakauskirja Novyj mirin päätoimittajana suojasäitten aikaan. Häneltä on kirjassa esillä kosolti runoja, pidin varsinkin varhaistuotannon selkeästä tyylistä ja maalaisaiheista. Tvardovski on kirjoittanut myös smolenskilaisesta kansanmies-tyyppisestä sotasankarista Vasili Tjorkinista. Tjorkin-runoja on mukana jonkin verran, mutta niistä en nyt innostunut.

Neuvostolyriikkaa 1

Vuonna 1975 ilmestyi neuvostolyriikkaa esittelevän kirjasarjan ensimmäinen osa. Sen toimittivat Natalia Baschmakoff, Pekka Pesonen ja Raija Rymin. Kirjan runot suomensivat Anna-Maija Raittila ja Pentti Saaritsa. Kirjassa esitellään kolme runoilijaa ja pieni, mutta ilmeisen edustava valikoima kunkin tuotannosta. Johdatukseksi kirjoitetun esittelyn laativat Natalia Baschmakoff ja Pekka Pesonen. Se mitä näistä runoilijoista kirjoitan perustuu pääasiassa tästä kirjasta löytämääni tietoon. Joitakin vuosia sitten luin teoksen nimeltä Venäjän runotar ja laadin tuolloin siitä omaan käyttööni samizdat-valikoiman(!), jossa olevia tietoja ja runoja tuli myös selailtua.

Neuvostolyriikkaa 1 -teoksen neuvostorunoilijat ovat Valeri Brjusov, Aleksandr Blok ja Sergei Jesenin. Kaikki nämä herrat olivat runoilijoita jo ennen Venäjän vallankumousvuotta, joten osittain kirjassa esitellään myös heidän varhaisempaa tuotantoaan. Johdatuksessa kerrotaan heidän edustamistaan tyylisuunnista, heidän kehityksestään runoilijana sekä lyhyesti heidän elämästään.

Valeri Brjusov (1873 – 1924) teki suuren työn venäläisen runouden tiennäyttäjänä ja ulkomaisen runouden venäjäntäjänä. Hän edusti symbolistista tyylisuuntaa esikuvanaan mm. Baudelaire. Brjusovin runoista löytyy kaupunkikulttuurin kritiikkiä, jopa kauhistelua, mistä osoituksena runo Kalvas ratsu, jossa Kuolema ratsastaa suurkaupunkiin ja säikäyttää porukat. Jonkin ajan kuluttua tapahtunut kuitenkin haihtuu ihmisten mielistä niin kuin tarpeettoman runon säkeet unohdetaan. Brjusov näki tulevaisuuden rakentamisessa kangastelevan jotain hyvääkin, hänen runonsa Keskeneräisessä rakennuksessa tuntuu ainakin jälkeen päin tarkasteltuna kuin ennakoineen uudenlaisen yhteiskunnan tuloa. Sen sijaan runoilijalle itselleen uusi järjestys ei näyttäytynyt etukäteen arvioiden kovin mairittelevalta. Runossa Uhkaavat hunnit (vuodelta 1910) tuelvaisuuden vallanpitäjät eivät näyttäydy erityisen kulttuuriystävällisenä väkenä. Mielenkiintoinen runo on myös Suomen kansalle, joka on kuulemma sepitetty vuonna 1910, jolloin Suomen autonominen asema oli uhattuna venäläistämissuuntauksen takia. Brjusov asettuu vankasti Suomen puolelle ja kehottaa suomalaisia pysymään lujana. Valikoiman viimeisessä runossaan, nimeltä Kolmas syksy (1920), Brjusov esittää jo suoraa neuvostovaltion (tai ainakin sen loistavan tulevaisuuden) ylistystä.

Aleksandr Blok (1880 – 1921) kirjoitti uransa alkutaipaleella runoja ihanasta naisesta. Kyseessä oli kuulemma joku tyylisuuntaus, jossa palvottiin naisellista maailmansielua. Tosin Blokin naisruno kirjassa käsittelee selvästikin jotain tiettyä daamia. Tähän valikoimaan on suomennettu Blokin tunnetut runot Kaksitoista ja Skyytit. Näistä Kaksitoista osoittautui minulle pettymykseksi. Se on kahdentoista runon runosarja. Kukin runoista koostuu irrallisista lausahduksista, joista paikoitellen muodostuu keskustelun palasia. Mukana on myös vallankumouslaulun katkelmia ja lyhyitä katunäkymiä. Sikäli kuin käsitin, runossa ”kerrotaan” jonkin punasotilaitten katupartion retkistä. Skyytit (vuodelta 1918) oli minulle entuudestaan tuttu runo. Se on mukana Venäjän runottaressa Yrjö Jylhän suomennoksena. Anna-Maija Raittilan suomennos pärjää Jylhän suomennokselle ihan hyvin. Minun mielestäni taiteellisilta ansioiltaan keskimäärin puolet kummankin eri suomennoksen säkeistöistä oli sujuvampia kuin toisessa suomennoksessa. Jylhän kielikuvat ovat hurjempia, Raittilan kieli taas on nykysuomea. Skyytit on runo, jossa länsimaita varoitetaan Aasian suunnalta uhkaavasta vaarasta, jota Venäjä ei välttämättä aina olekaan estämässä kuten silloin kun se otti vastaan mongolien hyökkäyksen.

Sergei Jesenin (1895 – 1925) kerkesi aloittaa runoilijana ja sai mainettakin jo ennen vallankumousta. Hänen runoistaan pidin eniten. Jeseninin runot ovat Pentti Saaritsan suomentamina erittäin sujuvaa luettavaa ja ne soivat kauniisti. Minä taidan nyt sortua liian pitkään lainaukseen, koska lyhyempi olisi liian lyhyt. Runo on vuodelta 1917. Nimetön runo alkaa sanoilla Herätä minut aamuvarhaisella, jotka toistuvat myös runon lopussa, josta katkelma:

Herätä minut aamuvarhaisella,

raapaise kamariimme valkea.

Sanovat että runoistani kohta

on koko Venäjälle iloa.

Laulan sinusta ja vieraastani,

ja kukoista ja kotiliedestä...

Punaisten lehmiesi maito virtaa

pitkin laulujeni säkeitä.

Jesenin oli kotoisin maalaiskylästä Moskovan lähiseudulta ja kuulemma hän halusi korostaa maalaistaustaansa. Hänen runoissaan on mainiota vertauskuvien käyttöä, Jeseninin runot tuntuvat maalauksellisilta. Runoilijana hän oli ehkä neuvostovaltioon liian omaperäinen ja ihmisenä liian herkkä. Jesenin ei pitänyt siitä, että vanha venäläinen kyläkulttuuri katosi neuvostojärjestelmän myötä, hän tunsi itsensä vieraaksi omalla kotiseudullaan. Hän vietti ilmeisesti turhan paljon aikaa ravintoloissa, runossaan Kapakka-Moskova hän kertoo juopottelevasta elämänmenostaan.

Kirjassa on noin sata sivua. Minun oli tarkoitus lukea se jo eilen, mutta aamulla töihin lähtiessä vaimo sanoi, että tee vain tänään se joulusiivous. Tein sen, siihen meni koko päivä. Illalla otin tukkihumalat, mutta silti silmäilin ennen nukkumaan menoa noita Brjusovin runoja ja vähän Blokia. Tänään sitten lukaisin kirjan läpi.