Nigerialainen Amos Tutuola (1920 –
1997) kirjoitti vuonna 1946 englanniksi romaanin The Palm-Wine
Drinkard and his dead Palm-Wine Tapster in the Dead's
Town. Romaani julkaistiin vuonna 1952. Vuonna 1963 ilmestyi Reijo
Tuomen laatima suomennos nimellä Palmuviinijuoppo ja
hänen kuollut palmuviininlaskijansa kuolleiden kylässä.
Koska en tiedä, en ala lähemmin
arvailla millaista juomaa palmuviini mahtaa olla. Ilmeisesti jossain
määrin juovuttavaa kumminkin. Heti kärkeen on silti todettava, että
tässä romaanissa palmuviini tai juopottelu eivät ole tarinan aihe
vaan pikemminkin toiminnan liikkeelle paneva tekijä. Kertoja on itse
palmuviinijuoppo, hän lienee varakkaan perheen poika, joka keskittyy
elämässään palmuviinin juomiseen. Hänen isänsä järjestää
pojalleen mahdollisuuden toteuttaa tätä kutsumustaan lahjoittamalla
pojalleen ison palmuviljelmän (560.000 puuta) ja taitavan
palmuviininlaskijan hoitamaan vaadittavat järjestelyt. Kaikki on
aluksi tosi hyvin, kunnes palmuviininlaskija kuolee. Pojalle
koittavat kuivat ajat, mutta hän murtautuu tästä tyhjyyden
tilastaan ja päättää lähteä etsimään kuollutta
palmuviininlaskijaansa, sillä hän on kuullut, etteivät ihmiset
kuoltuaan heti menekään suoraan taivaaseen. Käynnistyy satumainen
matka, jolla palmuviinijuoppo saa kokea monet ihmeet ja kummat.
Tahattomalle lueskelijalle kummat saattavat näyttäytyä vieläkin
ihmeellisempinä.
Minun oli pakko kurkistaa olisiko
Wikipedia saanut selvitettyä tämän mystisen teoksen taustoja ja
aihelmia tarkemmin. Wikipedian artikkelissa arveltiin teoksen
pohjautuvan jotenkin jorubojen kansanuskomuksiin. Samoilla linjoilla
oltiin kirjan takakannessa. Lienee siis uskottava näin olevan.
Kuitenkin näissä tarinoissa näytettiin suunnistavan sentapaisessa
kuvitelmien ja uskomusten maastossa, joka toi minun mieleeni milloin
Odysseian, milloin paroni von Münchhausenin ja jopa kotoisen
Kalevalamme. Etsiessään juomanlaskijaansa palmuviinijuoppo joutuu
suorittamaan mahdottomalta tuntuvia tehtäviä, joista hän selviytyy
neuvokkuutensa avulla. Kerronta on tarinoivaa, tuntuu kuin lukisi
ylöskirjoitettua sadunkertojan puhetta, joka pulpahtelee vaikeasti
tulkittavia ja paikoin ristiriitaisia väittämiä. Näytteeksi pieni
katkelma, jossa pohditaan jatkaako matkaa vai ei:
Mennä takaisin oli vaikeampaa ja mennä
eteenpäin oli vaikeinta, joten lopulta päätimme lähteä jatkamaan
matkaa.
Romaanin tyylistä vielä semmoista,
että takakansi mainitsee surrealismin. Tätä kautta voi tietysti
lähteä haarukoimaan kirjoittajan tarkoituksia hänen ”hämätessään”
lukijaa kansanomaiseen puhekielisyyteen viittaavalla kerronnallaan.
Mihin tämä haarukointi sitten johtaa, ainakaan minua ei paljon
mihinkään, mikä sopinee yhtä hyvin surrealistisen kuin
sadunomaisen tekstin tulkintaan. Hämäryys, joka pitkin syksyä on
ympäröinyt meitä, ei tämän kirjan myötä minun osaltana
hälvennyt. Luultavasti tämä ei siis olekaan viimeinen luettavani
juopottelukirjallisuuden saralta.
Kirjassa on 137 sivua. Aloitin
lukemisen ennen joulua, jatkoin tapanina ja saattelin sen loppuun
tänä aamuna.
