Powered By Blogger

torstai 28. elokuuta 2025

Pullakahvielokuvia 1: Miljoonavaillinki

Maisteriksi tituleerattu elokuvien tuottaja ja ohjaaja T. J. Särkkä ohjasi vuonna 1961 valmistuneen elokuvan Miljoonavaillinki. Elokuva perustuu Mika Waltarin kirjoittamaan samannimiseen, aikanaan menestyksekkääseen näytelmään. Särkkä teki käsikirjoituksen elokuvaa varten.

Kuten näytelmä, myös puheena oleva elokuva on hupailu, jossa voi nähdä taustalla vakaviakin varoituksen sävyisiä huomioita. Toisaalta huomiota voi myös herättää mainion tarinan kyky valottaa hahmojensa hyveellisiä ja paheellisia puoliskoita. Teatterissa ne huomiot ovat ehken jääneet enemmän taustalle kuin kodin pullakahvintuoksuisassa ympäristössä elokuvaan keskittäytyessä. Teatterissa katsojaan saattaa tarttua lievähkö hurmahenkisyys, halu nauraa hohottaa kun kerran muutkin niin tekevät. Kotona vastapäisessä nojatuolissa sikeitä vetävä kissa vaikuttaa kovin eri tavoin. Siinä muuttuu katsoja pullakahvin ja elokuvan ääressä jotenkin filosofiksi, otsa rypistyy tahattomasti ja harhailemaan pyrkivä katse nauliutuu aika ajoin kuvaruutuun kuin pyrkisi näkemään kauemmas.

Miljoonavaillingissa saamme kurkistaa Imupainepuristin Oy:n pääkonttoriin. Jokseenkin kaikkia lankoja käsissään pitää konttoripäällikkö Jakob ”Yrni” Ryhtilä. Hän on tarkka mies, jonka päivittäisten liikkeitten perusteella lehtimyyjä tarkastaa kellonsa. Ryhtilä johtaa hierarkisesti järjestynyttä konttoria, jossa hierarkian tasot ovat toimitusjohtaja, konttoripäällikkö ja alaiset. Ryhtilä vaatii täsmällisyyttä, joku voisi nähdä hänet kaavoihinsa kangistuneena ja niin voisi joku toinenkin. Tämän päivän konttorissa Ryhtilän kaltaisella johtajalla olisi kenties sihteeri vain vanhan tavan vuoksi, konttorin työasiat hän hoitaisi itse tietokonepohjaisesti. Hänen konttorissaan kaikki on rytmitettyä, tarkasti mietittyä, elikkäs kuten eräs hänen alaisistaan lipsauttaa: helvetillistä.

Tapahtumat käynnistyvät huhtikuussa, on perjantai ja kolmastoista päivä. Ryhtilä on ollut yhtiön palveluksessa 20 vuotta. Laskeskelin tästä, että silloin hän olisi tullut yhtiöön harjoittelijaksi vuonna 1941. En tarvinnut tähän edes laskukonetta, sillä olen ihan itse syntynyt vuonna 1961. Elokuva on siis ikätoverini, joskin lopummalla vuotta valmistunut. Arvelen, että tämä laskutoimitus on kenties jäänyt maisterilta tekemättä, mutta tuskin katsojilta – sodasta oli tuolloin kulunut kumminkin verrattain lyhyt aika. Waltarin näytelmä sen sijaan on vuodelta 1959, joten sen mukaan Ryhtilä olisi mennyt Imupainepuristin Oy:n palvelukseen jo ennen sotia, vuoden 1939 keväällä. Joku voisi laskeskella, että kenties Ryhtilä on viettänyt ison osan sota-aikaa yhtiön palveluksessa ja sotilaallisella täsmällisyydellään maksaa velkaansa isänmaalle – alaisiaan säästämättä. (Vuonna 1956 oli huhtikuun 13. päivä perjantai).

Elokuvan näyttelijäkaarti on maineikas, Ryhtilää esittää Helge Herala, hänen enemmän tai vähemmän siveellistä puolisoaan Ansa Ikonen. Toimitusjohtajana keekoilee Jussi Jurkka, hänen varallisuuttaan imupaineella puristavana rakastajattarena nähdään Liana Kaarina. Pirkko Mannola ja Pentti Siimes ovat konttorin toimihenkilöitä. Muitakin kivoja hahmoja esiintyy, mainittakoon Ryhtilän vaimon rakastajaa, huilistia, esittävä Leevi Kuuranne ja uudistushenkisiä riimejä venyttävänä iskelmälaulajana loisteleva Risto Mäkelä.

Mikä sitten on miljoonavaillinki? Sillä tarkoitetaan kavalluksen aiheuttamaa kassavajausta, joka tässä tapauksessa on syntynyt, kun tilauksesta maksuksi saatu suurelle summalle kirjoitettu shekki on päätynyt toimitusjohtajan omaan käyttöön. Tapahtunut valitettava kehvellys nostaa esiin kaikkien elokuvan henkilöitten huonot ja parhaat puolet. Katsoja voi kuitenkin olla huoleti, kyllä kaikki jollakin tapaa järjestyy – juuri siksi puhumme pullakahvielokuvasta.

Kesto 104 min.

torstai 21. elokuuta 2025

Sokea kirjakauppias – uutta sorbiproosaa

Vuonna 2010 julkaistiin tuotteliaan kääntäjän Eero Balkin suomentama teos Sokea kirjakauppias, kuvailevana alaotsikkona uutta sorbiproosaa. Nyt sitten lukukierteeni viime vaiheissa poimin kirjan kirjahyllystäni ja vähän kerrassaan luin sen.

Kun 1980-luvulla kävin rupattelemassa silloisen tuttavani luona, otin kerran puheeksi vendikansan, joka mainitaan myös Ruotsin kuninkaallisten alamaisina. Mainitsin, että olisipas jännää, jos Euroopasta löytyisi vielä vendikansaa. Tuttavani tyrmäsi puheeni joutavana höpötyksenä. Tuolloin ei vielä kirjahyllystäni löytynyt Sokeaa kirjakauppiasta, mutta nyt tuo sokea piste Euroopan Herran kukkarosta on löytynyt.

Sorbit ovat Saksan itäisissä osissa (aiemmin siis DDR:ssä) Lausitzin (sorbiksi Lužica) alueella elävä länsislaavilainen kansa, jolla on oma kielensä, itse asiassa kaksikin: yläsorbi (Serbja) ja alasorbi (Serby). Sorbeja on noin 60000. Saksassa he puhuvat oman kielensä ohella saksaa. Puolan puolella sekä Tshekissä sorbit ovat sulautuneet pääväestöön. Yläsorbit asuvat pienemmillä paikkakunnilla, ovat katolisia ja ovat paremmin säilyttäneet identiteettinsä. Alasorbit ovat luterilaisia ja asuvat seuduilla, joissa on selkeä saksalaisenemmistö, jonka parissa monet sorbit ovat saksalaistuneet.

Puheena olevan kirjan alussa Eero Balk kuvailee sorbien kohtaloa ja kirjallisuutta sujuvassa puheenvuorossaan. Sen jälkeen luettavana on kolmeltatoista sorbikirjailijalta tekstejä, jotka on alunperin julkaistu vuoden 1990 jälkeisinä aikoina.

ža Domašcyna: Mihin tästä kaikesta on? Esseessään kirjailija muistelee kielenkäyttöä menneinä aikoina ja pohdiskelee sorbikielten ja -kirjallisuuden nykynäkymiä. Domašyna kertoo miten nuorena näki sorbinkielisen kirjallisuuden kansallisen vaatimuksen ja saksankielisen kirjallisuuden määrän valtavuuden. Ruusuisessa kotiympäristössä kieltä on voinut käyttää, mutta monet kirjailijat käyttävät sen rinnalla saksaa. Hän kuvailee kielensä mahdollisuuksia unen salakielisenä viestinä, koettuina hetkinä, jotka saa parhaiten kiinni lapsen näkökulmasta.

Měrka Mětowa: Viimeinen satu. Häävierasten seksuaaliset toiveet ja pettymykset.

Měrka Mětowa: Retki paratiisiin. Krimhilda pääsee pienen poikansa kanssa Bukarestista Saksaan. Pojalle riittäisi kun saisi kaiken.

Dorothea Šołćina: Loittonevat renkaat. Maahantulijaa kiusataan rankasti.

Lubina ja Dušan Hajduk-Veljković: Sokea kirjakauppias. Nuori Florian opettaa sokeaa näyttelevälle työhönopastajalleen mihin suuntaan pistekirjoituksen maailmakin pyörii.

ža Domašcyna: Onejm. ža muistelee millaisiin muotoihin hänen nimensä on taipunut. (mjeno = nimi)

ža Domašcyna: Kun halusin kirjakaupanmyyjäksi. Kertomus intohimoisesta lukuharrastuksesta ja työhaastattelusta Haus des Buches -kirjakaupassa.

Měrka Mětowa: Häpeä. Elojuhlat nostavat esiin perheen kaksikielisyyden ongelmat.

Lubina ja Dušan Hajduk-Veljković: Led Zeppelin. Mèrćin menee puolisonsa Luizan kanssa tyhjentämään isän asuntoa ja antaa Luizan heittää isän menneisyyden kierrätykseen.

ža Domašcyna: Parantuminen. Kutittaa sieltä mistä voi raapia. Sorbinkielen puolestapuhuja kansattoman kansanparantajan tykönä.

Benedikt Dyrlich: Lintuhääjuju. Lyhyt kertomus mustavariksen ja harakan odotetuista, perinteisistä, mutta peruuntuvista häistä. Sorbisymboliikkaa.

Dorothea Šołćina: Mutkitteleva polku. Lisää sorbisymboliikkaa. Viheriä vesihiisi yrittää raivata auki päivittäin umpeenkasvavaa polkua.

Beno Budar: Ole iloinen, että olet olemassa! Mieleiseni teksti, joka perustuu paljolti vuoropuheluun. Marko elää äitinsä kanssa ja iloitsee kesälomasta, kunnes...

Měrana Cušcyna: Viimeinen keitto. Emilja saa paketin, jossa ei ole lähettäjän nimeä.

Benedikt Dyrlich: Raukka himoitsee omenaa. Omena, pyöräilyä ym. Lyhyt tarina, joka hurautti yli hilseeni.

ža Domašcyna: Kohtaus kaksoisaltolle. Kertoja Cyna käy keskustelua riemumielisen itsensä (Kecin) kanssa. Tärkeässä osassa seudun ruskohiilikaivosten pöly ja lapsuus pioneeripaidassa, sorbiaatteita unhoittamatta.

Jěwa-Marja Čornakec: Kyyhkyllä on mustat jalat. Kertomus sijoittuu sosialismin aikoihin, mutta sen voi lukea vertauskuvana sorbikansan hiljaisesta hajoamisesta. Lora asuu vanhassa, joskus komeassa asuinrakennuksessa, joka rapistuu ja on päätymässä koitten ja rottien valtakunnaksi.

Benedikt Dyrlich: Komeljanttarin epäonnistunut synnintunnustus. Hieno kertomus, jonka voi tulkita kertovan sosialistisen järjestyksen jälkipyykistä tai sorbien keskinäisistä mieluiluista ja selkäänpuukotuksista. Sorbien lisäksi kyseeseen voivat tulla ketkä tahansa muutkin immeisolennot. Elämä on sumeampaa kuin hyvä tai paha, kyllä tai ei.

Jurij Koch: Violetti aika. Kovaksikeitettyjen dekkarien tapaan kirjoitettu hupailu, jossa kurkotetaan lähimenneisyyden karuihin aikoihin, jolloin kaikkia kytättiin ja uuteen aikaan, jolla on oma tapansa suhtautua menneisyyteen.

Měrka Mětowa: Korkokengissä Prahaan. Ilmeisen omakohtainen kertomus neitosen matkasta taiteilijaisän seurassa Prahaan. Taiteilijatapaamisia, vierailu Vendiseminaarissa.

Ingrid Hustetowa: Vanhan auton murheita. Valikoiman ainut alkuaan alasorbiksi kirjoitettu novelli. Vanha volkkari kertoo ajokunnostaan ja kuljettajastaan (omistajasta). Nainen ratissa kulahtaneella kulkupelillä aurinko konepellissä herättää huomiota.

Dorothea Šołćina: Pieni arkipäivän huviretki. Kääntäjä saa päähänpiston, joka lyhentää hänen hiuksiaan. Sujuvaa kerrontaa.

Lubina ja Dušan Hajduk-Veljković: Perintö. Hienostuneen hirtehisellä maulla rakenneltu kertomus nuoresta, kärsivällisestä miehestä, joka saa kauan odottamansa perinnön. Tykkäsin maidonerityksestä ja erityisesti loppukäänteestä.

Benedikt Dyrlich: Rajoilla. Rakastavaiset kaikessa lemmekkyydessään ylittävät rajan eikä siitä heidän päätään silitetä.

Měrka Mětowa: Sunnuntai sairaalassa. Sairaalan lohduton sunnuntaikierto ruuvaa potilaitten hermoja kireämmälle.

Fabian Kaulfürst: Kalmattaren silmät. Nuorisorikollisuutta, rakkautta ja kansanperinteistä kummittelua Budyšinissa (saks. Bautzen), yläsorbien tärkeässä, historiallisessa kaupungissa, joka on tapahtumapaikka useimmissa kirjan novelleissa.

Lubina Hajduk-Veljkovićowa: Sudenilma. Budyšinista käynnistyvä rakkaustarina, joka muuttuu talvisessa pimeässä kauhutarinaksi.

Lubina Hajduk-Veljkovićowa: Paternoster. Rikostarinain kirjoittaja joutuu sanaharkkaan fiktionsa päähenkilön kanssa.

Benedikt Dürlich: Saarnien alla marjassa. Karviaiset, saarnet, oravat ja noidan luudat, siinäpä tarinan ainekset poimittuna.

Kito Lorenz: Islantilaistyylinen satu. Tarinassa on Daniil Harmsin satujen tyyliä ja napakkuutta. Pitäisi varmaan lukea islantilaisia satuja. Tää on hyvä.

Kito Lorenz: Faladein häkki. Suullisesti esitettynä vaatisi varmuutta erinäisten sanojen lausumisessa. Makaaberi juttu kuten edellinen, mutta sen verran paksu, ettei tule paha mieli.

Kirjassa on 269 numeroitua sivua. Lopusta löytyy pieni luettelo paikannimistä sekä kirjoittajien lyhyt esittely. On sisällysluettelo myös ja kustantamon muitten kirjain nimiä.

keskiviikko 6. elokuuta 2025

Die weiße Hölle vom Piz Palü

Katselin vuonna 1929 valmistuneen saksalaisen elokuvan, jonka saksankielinen nimi on Die weiße Hölle vom Piz Palü. Elokuvan ohjasivat Arnold Fanck ja Georg Wilhelm Pabst. Pääosia esittävät Gustav Diessl (Tohtori Johannes Krafft), Leni Riefenstahl (Maria Maioni) ja Ernst Petersen (Hans Brandt). Käsikirjoituksen tekivät Arnold Fanck ja Ladislaus Vajda. Kyseessä on vuorikiipeilystä kertova draamallinen mykkäelokuva, joka kunnostettiin vuonna 1998 ja varustettiin Ashley Irwinin säveltämällä musiikilla, jonka esittää Babelsbergin Saksalainen Elokuvaorkesteri. Musiikki on klassisen tyylin mukaista ja paikoin mahtipontista vuorien mahtavuutta korostaen. Minä katselin youtubesta englanninkielisillä teksteillä varustetun version nimeltä The White Hell of Piz Palü.

Alkuteksteissä kerrotaan elokuvan alkuna olleen lyhyen uutisen sanomalehdessä. Uutinen kertoi nuorista kiipeilijöistä, jotka olivat Innsbruckin seutuvilla joutuneet sivuun reitiltään ja kamppailleet henkensä edestä seitsemän päivää.

Elokuvan aiheena on tragedia eikä elokuva jää uutisesta jälkeen traagisuudessa. Tapahtumapaikkana ja kuvauspaikkana toimii Sveitsin Berninan Alpeilla sijaitseva huippu nimeltä Piz Palü. Tässä tapauksessa paikka todellakin toimii, pelkkä Föhn-tuuli ei puhku vuorenrinteen ainoana osuutena, kasautunut lumi näyttää lähtökohtaisesti vaaralliselta ja se osoittautuu juuri niin kohtalokkaaksi kuin odottaa sopii. Kuvat jäisenä ja lumisena odottavasta vuorenhuipusta ovat toimivia. Tosin aika paljon niitä tulee, mutta eiköhän se ole ymmärrettävää, kun ottaa huomioon, etteivät elokuvien katsojat sata vuotta sitten olleet katselleet tv:n luontodokumentteja, joitten teossa on käytössä aivan uudenlainen tekniikka.

Alussa tohtori Johannes (”Hannes”) Krafft on kiipeilemässä Piz Palün rinteellä nuoren vaimonsa Marian kanssa, kun äkillinen lumivyöry surmaa nuorikon eikä hänen ruumistaan löydetä jäisestä rotkosta. Tohtori järkyttyy ja jää vuosikausiksi kiipeilemään vuoren maisemiin.

Muutama vuosi myöhemmin kihlapari Hans ja Maria saapuvat Piz Palün lähellä olevaan kiipeilijäin majaan. He tapaavat tohtori Krafftin ja pyytävät saada lähteä hänen kanssaan kiipeämään Piz Palülle. Tohtori suostuu. Samaan aikaan joukko sveitsiläisiä opiskelijoita on lähdössä kohti samaa huippua. Syntyy kilpailu, jota vuorenrinteille kasautuneet lumimassat näyttävät odottelevan. Syntyykö kilpailua myös Mariasta ja periikö kukaan voiton?

Elokuvan nimen ”valkoinen helvetti” lienee peräisin jaksosta, jossa urhea pelastuspartio yrittää henkensä kaupalla löytää lumivyöryn uhreja öisestä rotkosta, jota he valaisevat soihduilla. Pohjattomalta näyttävän rotkon jäiset seinämät kimaltelevat soihtujen valossa ja luovat näkymän, joka tuo mieleen Danten kuvauksen Helvetistä. Tekstinä onkin lyhyesti: ”Inferno”.

Tapahtumiin on ympätty myös lentokone, jota käyttelee näyttäviä silmukoita suorittaen eka maailmansodan lentäjä Ernst Udet. Hänen onnistuu paikantaa kadonneet kiipeilijät. Siitä on kuitenkin vielä matkaa heidän pelastamiseensa.

Tästä elokuvasta on leikattu ja kunnostettu useampia versioita ja 1950-luvulla elokuva tehtiin uudelleen. Katsomani youtubesta löytyvä versio on pituudeltaan 134 min.

sunnuntai 3. elokuuta 2025

Elonleikkuukuu

Elokuussa elo leiskuu, vattupehke tuoksuaa.
Elokuussa elon leikkuu, kasvu hiipuu, taukoaa.
Kuutamolla elokuun voi viljan varren katkoa.
Kuu on juusto, uninaama, taivas musta lakana.
Elokuu on lintuparvi, kesän tuotot järsinyt.
Intohimon runsas sarvi, ylkä kaikki kärsinyt.
Elokuu kuin punaviini, hapan, juovuttava on,
eikä etanakaan muista mihin laittoi kotilon.

Kuukauden kolme kuvaa reportaasisarjani tulee päätökseensä. Viimeisenä saa vuoron elokuu. Kirjoitin aiheesta runon, joka ei liity kuviin, joten se siitä.

Ensimmäinen kuva on otettu metsästä, jota ei enää ole. Metsänomistaja, jota en tunne, korjasi metsänsä tuoton todennäköisesti. Minä ja vaimoni kuljimme toisinaan kävelyllä sitä tietä pitkin, jolta kuva on otettu. Autioituneet maisemat eivät sittemmin enää ole kiinnostaneet. Otin samalla kertaa kolme samankaltaista kuvaa, joista joku oli oman aikansa tietokoneellani taustakuvana. Kuva on otettu 13. päivä elokuuta vuonna 2013. Kuusien juurella aluskasvustona on pihlajia, mikä tuo mieleeni aikoinaan Puijolla ottamani diakuvasarjan nimeltä Näre ja pihlaja. Puijon metsässä vanhojen kuusten juuressa kasvaa nuoria pihlajia, jotka lehtevinä näyttävät herkiltä kuin runotytöt. Puijolla pihlajat kuitenkin syksyn tullen kaadetaan kuin runotytöt, niin että niitten on kerättävä herkkyytensä seuraavana kasvukautena uudelleen. Nimittäin pihlajien. Runotytöistä en tiedä. Minä en ole kaatanut runotyttöjä enkä pihlajia, älkää kuvitelkokaan. 

Toinen kuva on otettu 14. päivä elokuuta vuonna 2016. Auringonvalo lankeaa niin armollisena päälleni samalla kun kahvi valuu kulkkuuni. Pusakkani vasemmassa olkavarressa olevat koristenuolet näyttävät alaspäin, siihen suuntaan mihin kahvi elimistöni kautta kulkiessaan päätyy ja minä itse tässä joku päivä päädyn myös. Tosin olen suunnitellut kohdalleni suorahautausta, niin että paras osa kehostani kulkeutunee samaan suuntaan kuin kahvista kohoava höyry. Kuvan otti vaimoni Puijon maisemissa. 
Kolmas kuva on otettu elokuun 16. päivä vuonna 2009. Kuvassa on hetki kotiani ympäröivän aronia-aidan elämästä. Sade on virkistävänä langennyt aroniain päälle, vähäinen kosteus puhuttelee vielä näkyvänä lehdillä ja herkissä marjanraakileissa. Erillään, kuva-alasta jo poistumassa, roikkuu männävuotinen, kuivahtanut ja kuollut marjaterttu. Se muistuttaa meitä kuin sanoisi: ”Hyvät naiset ja herrat, tytöt ja pojat, sellaista on elämä!” 

maanantai 28. heinäkuuta 2025

Lucius Annaeus Seneca: Herakles-tragediat

Roomalainen Lucius Annaeus Seneca (n. 4 eaa – 65 jaa.) kirjoitti Herakles-tarujen pohjalta joitakin murhenäytelmiä, joista kaksi on säilynyt. Nämä näytelmät suomentivat latinasta Maija-Leena Kallela ja Antti T. Oikarinen. He kirjoittivat myös lukemaani teokseen johdannon ja selitykset sekä laativat hakemiston.

Herakles oli kreikkalainen taruhahmo ja jumalolento, joka syntyi Zeuksen suhteesta naisimmeiseen nimeltä Alkmene. Herakles sai voittamattomat voimat ja lopulta kuolemattomuuden ja kohosi jumalien joukkoon. Sitä ennen hänellä oli aika lailla puuhaa, sillä esim. äitipuoli Hera vihasi häntä ja ainakin toivoi hänen tuhoaan. Herakles sai suorittaakseen kymmenen mahdottoman tuntuista työtä ja niitäkin vielä lisättiin kahdella, kun pari suoritusta hylättiin.

Koska Herakles oli kreikkalainen jumaluus ja koska näytelmä on roomalainen, käytetään näytelmässä ja etenkin selityksissä tarkoituksella vuoroin kreikkalaisia vuoroin roomalaisia jumaluuksien ja muitten hahmojen nimityksiä. Laitan tähän muutaman esimerkin:

kreikk. Herakles → room. Hercules
Zeus → Jupiter
Hera → Juno

Herakleen hulluus (Hercules furens) Näytelmää pidetään aidosti Senecan kirjoittamana joskus vuosina 49 – 54. Näytelmä on viisinäytöksinen, joskin näytökset tuntuvat vastaavaan lähinnä kohtauksia. En tosin tiedä mitä kaikkea oheisesitystä näytelmiin on Rooman valtakunnassa sisältynyt. HUOM! Seuraavaksi spoilaan näytelmän isolta osin:

1. näytös. Herakles on juuri suorittanut kaikki tehtävänsä ja häntä venataan Haadeksesta, kuoleman valtakunnasta Teebaan. Äitipuoli Hera on Heraklesta oottelemassa vihasta kiehuen. Hera pitää monta sivua pitkän monologin, joka hehkuu tarkoin täsmennettyä vihaa poikapuoltaan Heraklesta kohtaan. Oikeastaan Hera vihaa miestään Zeusta, jolla tuntuu olevan aviottomia kläppejä joka pitäjässä, Herakles heistä kuuluisimpana. Heran jälkeen suunvuoron saa kuoro, joka kuvailee kauniisti ja varmaankin Senecan harjoittaman stoalaisen filosofian hengessä yön vaihtumista päiväksi, epätoivon ja hulluuden kasuamista toivoksi, kunhan hyveitä noudatetaan ja kohtuudessa pysytellään.

2. näytös. Herakleen kasvatusisä Amfitryon solauttaa oman monologinsa, jossa hän kertaa Herakleen urotyöt. Sitten saa puheenvuoron Herakleen vaimo Megara, joka kiihkeästi odottaa Heraklesta palaamaan kotiin kukistamaan Lykoksen, joka on surmannut Megaran veljet ja ruvennut Teeban kunkuksi. Lykos astuu näyttämölle ja kosii Megaraa. Rukkaset tulee että roikaa. Lykos uhkaa tappaa koko suvun. Megara on entistä varmemmin häntä vastaan. Pian kuuluu jo maan tärinää ja Megara toivoo sen enteilevän Herakleen saapumista.

3. näytös. Herakles astuu näyttämölle ensimmäistä kertaa. Hän saa kuulla perheensä tilanteesta ja kiirehtii muitta mutkitta kostamaan Lykokselle. Theseus tekee Amfitryonille selkoa Manalan maista ja joista sekä muista manalaisista noista.

4. näytös. Herakles palaa näyttämölle ja kertoo surmanneensa Lykoksen ja kaikki hänen joukkonsa. Sitten hän alkaa hourailla, näkee näkyjä ja aivan yllättäen surmaa omat lapsensa ja vaimonsa Megaran. Amfitryon yrittää pidätellä hurjistunutta Heraklesta ja lopen uupuneena Herakles nukahtaa. Kuoro esittää hienovireisen valituslaulun.

5. näytös. Ymmärrettävistä syistä Herakles ajautuu itsemurhahankkeisiin. Amfitryon, joka nimittää itseään hänen isäkseen, tekee parhaansa puhuakseen Herakleen luopumaan ajatuksestaan. Myös Theseus yrittää rauhoittaa Heraklesta, joka viimein päättää jatkaa eloaan.

Näytelmän mielipuolisuuskohtausta on vaikea käsittää. Tulee mieleen, että kärsiikö Herakles työstään, jossa hänen tehtävänsä on tehdä selvää ihmisistä ja eläimistä? Heran osuus alussa jää jotenkin irralliseksi.

Herakles Oitavuorella. (Hercules Oetaeus) Näytelmän epäillään valmistuneen kymmeniä vuosia Senecan kuoleman jälkeen, mikä ei välttämättä tarkoita sitä, etteikö hänellä olisi sen sepittämiseen osuutensa. HUOM! Spoilaaminen jatkuu.

Herakles on mennyt jo kolmannen kerran naimisiin ja lapsikin on syntynyt. Sodasta Herakles on napannut mieleisensä naisimmeisen orjaksi taloonsa, mikä hämmentää tunteita kotilieden äärellä.

1. näytös. Herakles valittaa ääneen ikäänkuin puhuisi isälleen Zeukselle, että miksei häntä ole jo korotettu jumalaksi, kun niin moni muukin on. Kerjää tunnustusta kuin Spede aikoinaan elokuvasäätiön tukirahoja. Kuoro asettuu Herakleen kannalle. Herakleen orjaksi kaappaama naisimmeinen sen sijaan suree osaansa, mitä kuoro ei asetu myötäilemään.

2. näytös. Herakleen vaimo Deianeira on suunniltaan pelosta, että Herakles tekee uudesta jalkavaimosta rakastettunsa. Hän valmistautuu surmaamaan Herakleksen, mutta hänen vanha imettäjänsä suostuttelee käyttämään muita konsteja. Pitkän ja tuntehikkaan jahkailun jälkeen Deianeira paljastaa jo tietävänsä taikakeinon, jolla Herakles rakavoituu taas vaimoonsa. Kuoro, joka koostuu Deianeiran tyttökavereista myötäelää Deianeiran tunnoissa, mutta painottaa viisautta reitin valinnassa. Tästä näyte:

Vaatimaton laivani kulkekoon liki rantoja,
älköönkä voimakas tuuli pakottako purttani
halkomaan aaltoja keskellä merta.
Epäonni ohittaa turvalliset poukamat
ja etsii keskeltä ulappaa laivoja,
joiden märssypurjeet hakkaavat pilviä.

3. näytös. Deianeiran käyttämä taikakeino toimii toisin kuin hänelle oli kerrottu. Herakleen nahkaan palaa kiinni myrkytetty silkkivaate eikä lähe pyhäksään pois. Deianeira arvelee miehensä kuolevan ja aikoo surmata itsensä ja pyytää lopuksi poikaansa tappamaan äitinsä. Poika ei tiedä mitä tehdä.

4. näytös. Herakles kärsii valtavista tuskista. Myrkkyviitta tuhoa häntä sisältä ja ulkoa. Herakles sanoo, ettei pysty enää edes itkemään, mutta hän valittaa monisanaisesti lävitse näytöksen, joten myrkky ei ole iskenyt kieleen. Paikalle saapuvat hänen äitinsä ja poikansa, vaimo on surmannut itsensä. Herakles kehottaa poikaansa naimaan Iolen, orjanaisensa ja jos hänelle nyt jotain syntyy, niin nekin on pojan lapsia. Viimeisenä tulee kuoron mukaan Poiaan poika Filoktetes, jolle Herakles luovuttaa aseensa.

5. näytös. Filoktetes tekee selkoa Herakleen viimeisistä hetkistä. Herakles tahtoi tulla roviolla poltetuksi Oitavuorella. Herakleen äiti Alkmene saapuu paikalle ja jatkaa valitustaan. Lopulta taivaaseen ehtinyt Herakles käy tyynnyttelemässä äitiään ja lähtee sitten takaisin taivaaseen.

Tämä toinen näytelmä oli minusta aikamoinen valitusten sarja runsaalla mytologiakuorrutteella. Antiikin ajan näytelmissä näyttää suuntauksena olleen vanhoihin taruihin viittaaminen tavan takaa.

Itse asiassa aniharvoinhan antiikin näytelmät edes tuntuvat kertovan jotain uutta tarinaa. Ehkä ne ovat senaikaista saippuaoopperaa? Ainakin tässä jälkimmäisessä valitus jatkui alusta loppuun ja joka välissä muistettiin mainita, mitä mainetekoja Herakles on tehnyt, vähän niin kuin mainemainontaa. Saippua Roomassa tunnettiin, mutta oopperasta en tiedä. Roomalaiset kai olivat sen verran visionäärejä, että valmistivat saippuaoopperoita ennen television tai oopperoitten aikakautta.

Kirja oli minulla lainassa huhtikuusta asti. Lauantaina sain viestin, jonka mukaan laina-aika alkoi olla loppumassa. Olin uusinut lainan useamman kerran, mutta lukeminen ei vain ollut kiinnostanut riittävästi. Nyt luin kirjan parissa päivässä ja palautin sen kirjastoon, koska se oli varattu. Kirjassa on 228 sivua.

lauantai 26. heinäkuuta 2025

Kesän 2025 tapahtumia

Vaikka en ole itse tehnyt mullistavan pitkiä lomamatkoja, on kuluva kesä silti pitänyt sisällään sitä ja tätä.

Kesäkuun alussa kävimme vaimon enon 80-vuotispäivillä Uudellamaalla neljän hengen sukulaisporukalla. Yhdellä autolla mentiin. Yövyimme Nurmijärvellä, Röykän kylässä, hotelli Kiljavassa. Se on vuonna 1950 valmistunut ammattiyhdistysliikkeen kansanopisto, isäni aikoinaan kertoi siellä olleensa Yrjö Kallisen luentoa kuulemassa. Röykän kylä näytti tosi kauniilta, tulisikohan käytyä siellä joskus uudelleen?

Kuopion Elon jalkapallojoukkue joutui luopumaan sarjapaikastaan rahavaikeuksien vuoksi. Masentava uutinen. Mutta kai se on ajateltava, että siitäkin on vain elolle eistyttävä.

KuPS sen sijaan peri makean 6 – 2 voiton Gnistanista Kuopiossa. Katselin maalin takaa, kun se on siitä halvempaa.

Heinäkuussa seurailin naisten jalkapallon Euroopan mestaruuskisoja. Olin Ylen maksuttomassa veikkauksessa mukana neljännesvälieriin asti, mutta kun lemmikkijoukkueeni Ranska putosi, meni minulta mielenkiinto veikkailuun. Olin silloin jossain 2000 – 3000 paikkeilla osallistujista. Espanja vielä tiputti Saksan ja meni loppuotteluun. No, Espanjalla on hyvä vasemman laidan hyökkäjä nimeltä Pina. Tykkään hänen pelaamisestaan. Italian hyökkääjä Cantore jakeli upeita maaliin johtaneita syöttöjä.

Tytär kävi reissussa keskisessä Euroopassa ja toi meille kaikille Brussels-sukat. Sitten vaimo lähti siskonsa kanssa Kööpenhaminaan ja toi meille kaikille Denmark-sukat! Pian on tytär lähdössä uudelle Euroopan reissulle. Mitähän sieltä tulee…? 

Ennen vaimon reissua kävimme tyttären ja hänen miesystävänsä kanssa Kuopiossa risteilyllä. Prisessanne-alus tiputti meidät Hietasalon saareen, jossa on kuulemma Kuopion hienoin hiekkaranta. Makkaranpaiston ja uimisen jälkeen sama alus haki meidät pois ja kierrätti vielä eteläisessä Kuopiossa. Enpä olisi tuntenut Kumpusaaren seutuja, jos niitä olisi minulle kuvista näytetty. Ei tainnut olla mitään jäljellä entisestä saunailtojen maisemasta. Paitsi muistot. Kuvasta voi päätellä, että pitäisi ruveta laihduttamaan, kun kerran horisonttikin menee vinoon vedessä kahlatessa.

 

Ennen Euroopan matkaansa tytär käväisi luonamme hellettä pitämässä. Juhlimme etukäteen hänen synttäreitään ja kävimme Iisalmen Koivukujabiennaalissa. Teemana oli Totta vai satua? Kaupungin halki kulkevan Pohjolankadun keskellä on koivukuja ja sen keskellä kävelytie. Tälle kävelytielletielle on pystytetty taidenäyttely, jossa on komeaa nähtävää kellenkä vain. Esimerkkeinä Alexander Reichsteinin teos Minotaurus  ketjukolaajalla maustettuna ja detalji Kim Simonssonin teoksesta Kaalimaja.

Kävimme Iisalmessa Pyhän Elian kirkossa, josta ohessa pieni kuva alttarin edustalla olevasta ikonista, jossa Simeon siunaa Jeesus-lapsen. Kuvassa on myös Anna, suomeksi Hanna. Lopuksi einehdimme Kultakupoli-ravintolassa. Minä söin kaksi uunimakkaraa.

torstai 24. heinäkuuta 2025

Herakles New Yorkissa

Katselin vuonna 1970 valmistuneen amerikkalaisen elokuvan Herakles New Yorkissa (Hercules in New York). Elokuvan ohjasi Arthur Seidelman. Pääosassa Herculesta tai Heraklesta näyttelee Arnold Strong, joka tunnetaan paremmin oikealla sukunimellään Schwarzenegger. Hänen kaveriaan, Pretzietä, näyttelee Arnold Stang. Elokuvassa on mukana myös suomalainen Hollywood-tähti Taina Elg, roolinaan Nemesis, koston jumalatar.

Elokuva on kepeä seikkailukomedia, jossa antiikin Hellaan puolijumala Herakles tympääntyy elettyään parituhatta vuotta Olympoksella hyvällä ruualla ja juomalla. Isänsä Zeuksen tahtoa uhmaten Herakles lähtee maailmalle ja päätyy New Yorkiin. Hän herättää huomiota voimillaan eikä ulkonäkökään ole erityisen vastenmielinen. Muistan, miten meillä oli 70-luvun alussa Arnoldin kehonrakentajakuva poikainhuoneen liukuovessa.

Herakles tutustuu ensiksi Pretzieen, miekkoseen, joka myy pretzeleitä satamassa. Sittemmin Herakles tutustuu myös kauniiseen naisimmeiseen, jolla tosin on jo miesystävä. Muitakin tuttavuuksia ilmaantuu kuvioihin.

Isäpappa-Zeus seuraa tapahtumia Olympokselta jonkinlaisen kristallipallon kautta. Hän uhkaa heittää Heraklesta salamasauvallaan, joka näyttää olevan harjateräksestä taivuteltu ja vaalean hopeanharmaaksi maalattu. Mercurius ja muutamat muut jumaluudet saavat kuitenkin taivuteltua Zeuksen säästämään poikansa. Äitipuoli Juno ei tykkää tästä, eikä Herakleesta ylipäätään. Zeus määrää Nemesiksen kostamaan Herakleelle ja Juno lisää kostoon omat mausteensa. Herakleen ylivertaiset voimat poistetaan ja hänestä tehdään muitten kuolevaisten kaltainen.

Sillä aikaa New Yorkissa Herakles on ajautunut mukaan ammattipainiin ja muihin voimalajeihin. Gangsterit painostavat Pretzietä, joka taipuu paineen edessä ja myy Herakleen oikeudet tukusta seteleitä.

Lopussa asioita setvitään ja sanomattakin on selvää, että jumala ilmaantuu koneesta. Ja lopussa jumala ilmaantuu koneen ulkopuolellakin.

Jumaluudet on kivasti kuvattu, Iso-Arska sopii osaansa mainiosti. Elokuvan mainoksessa Herakles ohjaa valjakkoa New Yorkin keskustan kadulla. Musta valjakko vaikuttaa olevan kuin Ben Hur -elokuvasta. Katsomassani elokuvassa hevosia on vain kaksi ja ne ovat valkoisia. Herakles kaappaa valjakon kadulta, kun sen ohjastaja on ostamassa hodaria. Seuraa kilometrien mittainen takaa-ajo, jossa valjakon ohjastajan perässä juoksee myös hodarin myyjä, joka juoksulenkin jälkeen saa tarjoiltua asiakkaalleen hapankaalit hodarin päälle. Taisi olla elokuvan paras vitsi.

Kesto 91 min.