Esa Leskinen: Ensimmäinen tasavalta

Kun käväisin ennakkoon äänestämässä Siilinjärven kirjastolla, tulin lainanneeksi sieltä luettavaa. Runokirjat saivat jäädä hyllyihin tiukkaan puristukseen, päädyin näytelmään, joka sopi hyvin vaaliteemaan.

Esa Leskinen (s. 1970) on Suomen Kansallisteatterin pääohjaaja. Vuonna 2022 esitettiin hänen kirjoittamansa Ensimmäinen tasavalta, alaotsikkona K. J. Ståhlberg ja taistelu suomalaisesta demokratiasta Kansallisteatterin 150-vuotisjuhlanäytelmänä. Esa Leskiselle ja näytelmän taustoittavana tutkijana toimineelle filosofian tohtori Aleksi Ahtolalle myönnettiin kummallekin tuoreeltaan K. J. Ståhlberg -mitali.

Kaarlo Juho Ståhlberg (1865 – 1952) oli vuosina 1919 – 1925 Suomen tasavallan ensimmäinen presidentti. Tämä toimi ei lohjennut helpolla, Ståhlberg joutui empimään ja estelemään ehdollepyytäjiä. Kun eduskunta hänet presidentiksi valitsi, hän noudatti kansan tahtoa ja otti homman hoitaakseen.

Tässä vaiheessa näytelmä on jo puolivälissä. Varmasti monelle muullekin kuin minulle on ollut vähemmän selvää, mitä kaikkea sitä ennen on tapahtunut. Näytelmän sisältä avautuu Ståhlbergin elämän yksityisempi puoli, oikeustieteen opintoja, kaksi avioliittoa, teen latkimista ja muita kulttuurimenoja.

Ståhlbergin julkiselta uralta moni seikka on jäänyt nk. historian hämärään. En tiennyt, että Ståhlberg (nuors.) oli jo kesällä 1917 yhdessä R. A. Wreden (RKP) ja Anton Kotosen (sos.dem.) kanssa valmistellut perustuslakimietinnön, jonka pohjalle Suomen tasavaltainen hallitusmuoto vuonna 1919 oli perustuva. Näytelmässä kuvataan kiinnostavasti politiikan kulissien takaista suhmurointia. Sisällissodan voittajapuoli halusi maahan lujan johdon ja kannatti kuninkaan valintaa, Ståhlberg yhdessä keskustan ja vasemmiston kanssa kannatti tasavaltaa. Ensimmäisen maailmansodan päättyminen Saksan tappioon saattoi ratkaista sen, että Suomesta tuli tasavalta. Presidenttinä Ståhlberg joutui taiteilemaan Karjalaan ja Venäjälle hyökkäämistä suunnittelevien sotapäälliköitten kanssa.

Minusta näytelmä on kaiken kaikkiaan mainiosti kirjoitettu ja suunniteltu. Eriävät mielipiteet nousevat esiin ja perustellaan selkeästi mutta ytimekkäästi. Kieli on paikoin sopivan vanhanaikaista. Tapahtumissa on draamaa ihan yllin kyllin: sortovuodet, itsenäistyminen, sisällissota, valtiomuodon valinta, Lapuan liike, kyyditykset, viimeinen rauhan kesä.

Tykkäsin ”planssien” käytöstä. Tällä tarkoitettaneen näyttämöohjeissa mainittuja mahdollisesti näyttämön takaseinään tai johonkin valoverhoon heijastettavia selosteita näyttämön tapahtumista, kuten tapahtuma-aika ja -paikka, replikoiva henkilö ja hänen asemansa sekä muu tarpeellinen lisätieto. Näytelmässä on arviolta parisenkymmentä roolia, joita voi tietenkin monin paikoin sama näyttelijä esittää eri kohtauksissa. Ellei henkilöitä esiteltäisi, tapahtumien seuraaminen jäisi arvailujen varaan, aikaa kuluu vuosien 1884 – 1952 välillä sen verran, että katsojan on aiheellista tietää missä vuodessa ollaan menossa.

Hieno näytelmä! Kirjan lopussa on ntamon luettelo muista tilattavista näytelmistä. Taidanpa yhtä kysäistä.

Kirjassa on reilut 190 sivua, josta muutama sivu lopussa on tiheään painettua lähdeluetteloa, jota en käynyt lueskelmaan. Lukaisin näytelmän eylönnä.

All We Imagine as Light

Kävin eilissä päivänä katselemassa vaimoni kanssa Kuopion Kuvakukossa Intiaan sijoittuvan elokuvan nimeltä All We Imagine as Light. Koska nimestä on vähän hankala napata kiinni vieraskielisenä, savonsin nimen seuraavasti: Kaekkee ne loestona pittää.

Kuvakukko on kuopiolainen art house -elokuvateatteri. Se tarkoittaa, että siellä esitettävät elokuvat eivät pääosin edusta räiskähtelevää toimintameininkiä. Tässä puheena oleva elokuva on kansainvälistä tuotantoa. Ohjaaja on intialainen Payal Kapadia. Hän teki myös käsikirjoituksen elokuvaan. Näyttelijät ovat intialaisia, pääosia esittää kolme naista: Kani Kusruti (Prabha), Divya Prabha (Anu) ja Chhaya Kadam (Parvathy). Tapahtumapaikkana on aluksi Mumbain miljoonakaupunki, hieman puolenvälin jälkeen siirrytään pieneen lomakohteeseen Arabianmeren rannalle.

Elokuvan naiset työskentelevät sairaalassa. Prabha ja Anu ovat hoitajia, Parvathy on töissä sairaalan keittiössä. Työtahtia ei kuvata niinkään fyysillisesti rasittavana, sietokyky sentään on pidettävä lujana. Työtä tärkeämpänä nousee esiin hoitajien suhde miehiin. Prabha on kokeneempi, hän on naimisissa, mutta mies on lähtenyt Saksaan töihin ja yhteydenpito on jäänyt. Prabhalla on sairaalassa ihailija, lääkäri, jonka kanssa Prabhalla on kohtelias keskustelusuhde. Eräänä iltana Prabha saa postin tuomana saksalaisvalmisteisen riisinkeittimen, lähettäjää ei lähetyksessä mainita. Riisinkeitin on lahja mieheltä ja Prabhalle se merkitsee miestä.

Anu ja Prabha ovat kämppäkavereita. Anu on nuorempi hoitaja, hän seurustelee muslimimiehen kanssa. Se vaikuttaa olevan kiellettyä tai ainakin epäsopivaa, siksi suhde on salainen. Nuoret ovat rakastuneet toisiinsa aidosti.

Parvathy asuu asunnossa, josta hänet halutaan häätää, sillä Parvathylla ei ole papereita, hän ei pysty todistamaan asuneensa kodissaan, jonka grynderi tarvitsee. Prabha ja Anu haluavat tukea Parvathya, joka päättää karistaa Mumbain tomut töppösistään ja lähtee merenrannan lomakeskukseen duuniin. Anu ja Prabha saattavat hänet sinne, muutto sujuu linja-auton kyydissä.

Elokuvan alussa on käsivaralta kuvattua häiritsevän ohitsekiitävää kuvausta Mumbain joukkoliikenteen suhinasta. Samalla kuullaan dokumentin tyyppisesti asukkaitten kuvausta elämästä suurkaupungissa. Vähän kerrassaan kuva tarkentuu, tosi vaihtuu fiktioksi. Vastaavanlainen dokumentäärinen jakso on elokuvan keskivaiheilla, ennen lähtöä lomakohteeseen. Kuvataan uskonnollisia juhlia, suurta vaaleanpunaista elefanttia ja innokasta juhlakansaa. Kuullaan taas Mumbain asukkaitten puheenvuoroja aiheesta. Eräs puhuja kuvailee näkemystään toden ja kuvitelmien erosta jotensakin niin, että ihmisen on pidettävä kiinni illuusioistaan, sillä ilman niitä tulemme hulluiksi.

Valo on tässä elokuvassa vähissä. Voisi jopa tulla mieleen Johanneksen evankeliumin alku: Valo loistaa pimeydessä, pimeys ei ole saanut sitä valtaansa. Elokuvateatterin pimeässä, intialaisten arkisia askareita seuratessa, oma mieli tekee silmäluomista raskaita, suorastaan lyijynraskaita, katsoja on tuupertumassa omiin illuusioihinsa, kunnes elokuvan puolivälin jälkeen siirrytään sanalla sanoen toiseen maailmaan. Mutta vaikka lomakohteessa on valoa, sielläkin siirrytään katveisiin ja luolaan, kaislikko ei riitä suojaamaan rakastavaisia, tarvitaan toinen maailma, yksityisempi Intia – kenties? Sellaisen illuusiota saa lopussa esittää lomakohteen pimeässä loisteleva rantabaari.

Intialaisissa elokuvissa kuulee paljon englannista johdettuja sanoja, pienessä kylässä ei ole hospitaalia, siellä on vain kantridoktor. Vaikka elokuva onkin kansainvälistä tuotantoa, mikään Monsuunihäät tai Matka Intiaan ei ole kyseessä, vettä tosin sataa välillä reippaasti. All We Imagine as Light etenee rauhallisesti, siinä on kunkin naishahmon esitettävänä voimakas kohtaus, jotka eivät suuremmin järkytä keskivertokatsojaa. Kyllähän se pimeys meitä ympäröidä yrittelee, mutta jospa tuo valo loistaisi pimeän keskellä.

Kesto 115 min.

Antti Tuuri: Lintujen kesyttäjä

Antti Tuuri (s. 1944) kirjoitti vuonna 1978 ensi kertaa esitetyn kuunnelman Lintujen kesyttäjä. Vuonna 2023 julkaistiin hänen aiheen pohjalta kirjoittamansa samanniminen romaani. Luin romaanin nyt, kuunnelman luin viisi vuotta sitten.

Pidän Lintujen kesyttäjää yhtenä parhaimmista lukemistani kuunnelmista. Odotukseni romaanin suhteen olivat sen vuoksi korkealla kuin pääskyset pilvettömän taivaan sinessä. Pääskyset lentelevät Tuurin romaanissa, joka paikantuu Pohjanmaalle, vissiin Vimpeliin, ihan toisella tarkkuudella kuin kuunnelma. Sadunomaisuuden tilalla on tarkkarajaisuus henkilökuvauksessa. Edes pääskyset eivät ole paperinohuita, onhan ne eritelty räystäspääskyihin, haarapääskyihin ja tervapääskyihin.

Keskushenkilönä toimiva nuori poika, kirjan minäkertoja, elää kesälomaa keskikoulun päätyttyä ja Pietarsaaren lyseon alkua odottaessa. Hän on käynyt rippikoulun ja saa naapurin tytöiltä tanssinopetusta. Hänen isänsä on maatalon selkeä päämies, eläinlääkäri ja despootti, jonka tahtoon muut saavat tyytyä.

Taloon saapuva erikoinen vierailija kertoo olevansa lintujen kesyttäjä. Erikoinen hahmo saa kohtelun, jota sopii odottaa. Juuri eilen Huomenta Suomessa psykologi Julia Pöyhönen hienosti kiteytti miksi jo lapset suhtautuvat erilaisuuteen niin torjuvasti. Hän nimesi kolme syytä: ensiksi erilaisuus herättää pelkoa, toiseksi erilaisuutta kohtaan tunnetaan ennakkoluuloja ja kolmanneksi erilaisen henkilön kiusaamisesta voi tulla osa vallankäyttöä. Nämä kaikki seikat tulevat hyvin esille Tuurin romaanissa.

Kuunnelmassa syrjimistä tasapainottavana tekijänä on erilaisuuteen sisältyvä uuden keksiminen, tuoreen näkemyksen versominen esiin ja halu hyväksyä sen tuoma muutos. Tätä tarkoitan sadunomaisuudella. Romaanista sitä ei paljoa löydä. Kuunnelman talonväki suhtautui kiinnostuksella lintujen kesyttäjään, romaanin perheestä tällainen asenne tulee ilmi peitellymmin. Vastaanottavaiset asenteet uusien näkemysten suhteen jäävät piiloon, niitä ei uskalleta tuoda julki. Tämä takaa romaanin realistisuuden, mutta ei osoittaudu kovin innostavaksi.

Sekä kuunnelmassa että romaanissa uskonto nousee esiin kovana seinänä, joka saartaa erilaista henkilöä. Lintujen kesyttäjä ei ole uskonnolle allerginen, romaanissa hän lukee kirjaa pyhästä Franciscuksesta, jonka vitsikkäästi nimeää kollegakseen. Kertojan setä, työtä vaille jäänyt pappi, tekee lintujen kesyttäjästä pilkkaa ja pyrkii saattamaan hänet poliisin huostaan.

Kuunnelmassa on mukana voimallinen fyysillinen kuvaus lintujen kesyttäjän työn tuloksista. Romaanissa tuloksellisuuden arviointi jätetään epäselväksi, varsinkaan juureva aikuisväestö ei pääse sitä suoraan todistamaan. Tämä latistaa romaanin hohdokkuutta kuunnelmaan verrattuna.

Villieläimet voivat hyvinkin tottua ihmisen seuraan, kesyyntymisestä ei tarvitse olla kysymys. Huomasin talvella pihaa kolatessani miten aroniapensaita marjoista tyhjentävät tilhet aluksi pyrähtivät vauhdilla lentoon, kun kuljeksin pihalla kolan kanssa, mutta vähän kerrassaan ne arvelivat minut vaarattomaksi ja jatkoivat einehtimistään samalla kun putsasin pihaa lumesta. Tietysti pakkanen ja nälkä auttoivat asiaa. Ja ehkä tilhet vaistosivat, että halusin eroon niistä viime kesän marjoista.

On totta, että monet elämykset maistuvat parhaimmalta silloin ens alkuun. Luokan nätein tyttö, joka on vaihtanut kampaustaan, ei enää näytäkään niin nätiltä. Ehkä Tuurin kuunnelma jätti minulle niin suuret odotukset että pieni ja sujuvalukuinen romaani ei sitten millään mahtunut niitä täyttämään? Näen hyvät ainekset molemmissa. Pienoisromaanin koosta laajennettu tarina ei varmaankaan nostattaisi minussa ihmeempää innostusta. Satu saattaisi siihen pystyä.

Kirjassa on 168 sivua. Luin siitä aluksi puolet, mutta erinäisten lumitöitten ja muitten hoitotoimenpiteitten takia lukeminen jäi parin viikon tauolle, kunnes eilen lopettelin kirjan.

Setä-elokuvia osa 4 Kaksi setää

Setä-elokuvien neljännessä osassa esiin pääsee kaksi elokuvaa. Niistä ensimmäiseksi kerron mielipiteitäni elokuvasta nimeltä My Neighbor Adolf. Elokuva valmistui vuonna 2022 israelilaisena, puolaisena ja kolumbialaisena yhteistyönä, ohjaana venäläistaustainen Leon Prudovski, joka laati myös käsikirjoituksen yhdessä Dmitri Malinskin kanssa.

Tapahtumapaikkana on eteläisen Amerikan maa ilmeisesti vuonna 1960. Syrjäisellä paikalla sijaitsevassa ravistuneessa omakotitalossa asuu yksinäinen, keski-ikäinen puolanjuutalainen Marek, jota esittää skotlantilainen David Hayman. Hän saa tahtomattaan naapurikseen salaperäisen parrakkaan saksalaisen miehen, jonka Marek tunnistaa Adolf Hitleriksi. Naapurin Adolfia, joka esiintyy nimellä Herzog, esittää saksalainen Udo Kier. Hänen asioitaan hoitelee saksalaisen tehokkaasti ja täsmällisesti rouva Kaltenbrunner (Olivia Silhavy). Keskitysleiriltä selviytynyt ja koko perheensä menettänyt Marek ottaa yhteyttä Israelin lähetystöön, jossa häntä kuuntelee vaivautuneen vastentahtoisesti naispuolinen tiedustelu-upseeri (Kineret Peled).

Marekin ja hänen ainoan naapurinsa välit lähenevät, kun naapuri osoittautuu shakin harrastepelaajaksi. Marek itse on shakintaitaja ja tätä taitoaan hän käyttää hyväkseen päästäkseen keräämään todisteita naapurinsa oikeasta henkilöydestä.

Elokuvassa, jonka tyylilaji kieppuu komediasta draamaan selvitään melko pienellä henkilögallerialla. Korona-aika on tuottanut ilokseni tällaista pienimuotoista ajanvietettä, jossa ei tarvitse mahtailla joukkokohtauksilla. Shakkipeli sopii erinomaisesti kuvaamaan elokuvan asetelmaa. Kaksi miestä vastakkain, toisella valkoiset nappulat, toisella mustat. Kuin vihjeenä ihmisen tosiolemuksesta puolanjuutalainen Marek kasvattaa mustia ruusuja. Hyvässä kertomuksessa osat vaihtuvat ja jopa istutetut kukkaset vaihtavat omistajaa.

Koska kyse on naapurikansojen kohtaamisesta vieraalla maalla, elokuvassa käytetään monia kieliä. Marek puhuu jiddishiä ja puolaa, saksalaiset puhuvat saksaa, paikalliset viranomaiset espanjaa, israelilaiset hepreaa. Lingua francana toimii englanti.

Kesto 96 min.

Vuonna 2020 valmistunut englandilais-amerikkalainen elokuva Kuriiri (The Courier) on Tom O’Connorin käsikirjoittama ja Dominic Cooken ohjaama vakoilujännäri, joka sekin sijoittuu 1960-luvun alkuun. Tarina perustuu tositapahtumiin. Pääosassa kuriirina nähdään Benedict Cumberbatch ja venäläisenä tietolähteenä Merab Ninidze.

Kuuban kriisi 1960-luvun alussa aiheutui tilanteesta, jossa Yhdysvallat oli sijoittanut ydinohjuksiaan Turkkiin ja Neuvostoliitto oli aikeissa tuoda ydinaseitaan Kuubaan. Kylmä sota oli vaarassa sulaa kuuman puolelle. Kuriiri-elokuva käsittelee korkea-arvoisen venäläisen upseerin toimintaa maataan vastaan maailmanrauhan hyväksi. Ameriikan ja Englannin tiedustelupalvelut keksivät käyttää vaarattoman tuntuista englantilaista kauppamiestä erittäin salaisten ja vaarallisten tietojen kuljettajana Moskovasta Lontooseen.

Elokuva on hillitty ja hienovireinen kuvaus kahdesta miehestä, jotka operoivat erittäin heikoilla jäillä. Cumberbatch ja Ninidze hoitavat osansa todella hienosti. Kylmä sota on sotaa, vaikkei uhreja laskettaisi miljoonissa. Vakoilun koreografiaa pehmentää päähenkilöitten välille kehittyvä luottamus, kaunis musiikki (säveltäjä Abel Korzeniowski) sekä se, että tapahtumista on kulunut aikaa. Tosin yhtäläisyydet nykymaailmanaikaan saattavat mietityttää.

Kesto 111 minuuttia.

Maalis maita näyttää

Kuukauden esittely kolmen kuvan kautta on edennyt maaliskuuhun. Maaliskuu on minulle tarkoittanut viimeisten 20 – 30 vuoden aikana lumien vuosittaisen huippukertymän kanssa painiskelua. Varmaankin monien lähiseudun asukkaiden mielestä olen painiskellut asian suhteen melkoisesti liikaakin, mutta itse väsäämästäni sillasta olen kevääntulon myötä aina noussut. Tänä talvena lunta on kertynyt vähänlaisesti, tosin maanantain parinkymmenen sentin lumenkertymä muutti asiaa melko lailla. Etsin taas valokuvia tietokoneen uumenista ja ne uumenet tarjosivat tällä kertaa kuvia vuosilta 2011 ja 2012.

Maaliskuun 1. päivä vuonna 2011 muistuttaa lumimäärän suhteen tämän vuoden tilannetta. Ehkä oli silloin 2011 vähän vielä korkeampi kasa, mutta muistaakseni silloin kaikki lumi oli kasattu samaan paikkaan? Kuva on otettu kotitieltämme. Joku naapuri aikoinaan ohikulkiessaan oli pelkäävinään, että ”milloinkahan tuo kasa kaatuu tänne tielle”. Aika hyvin ne lumet kasassa kestävät vaikka läheisellä Yaran avolouhoksella toisinaan koviakin paukkuja räjäytellään. Lumivyöryjä ei ole esiintynyt. Tämä lähiseudun asukkaitten kasaama asenneympäristö on osa sitä painia, jonka olen lumien kanssa joutunut läpikäymään. Nimimerkkini ketjukolaaja kertoo omaa kieltään minun itseni asenteesta. En lainkaan pidä lumitöistä, mutta niitä vain joudun tekemään niin kauan kuin tässä asun. Ainakin talvisin.

”Maalis maita näyttää”, sanotaan sananlaskussa. Kyllä minä nautin kevääntulosta! Kuva, jonka otin maaliskuun 21. päivä vuonna 2012, kertoo siitä ilosta, jonka talven lumisen kuoren murtuminen minussa herättää. Monena vuonna olen petkeleellä nakutellut jäisiä lumia pois pihan pinnasta, että piha sulaisi nopeammin, ettei minun pikku tuiskujen takia tarvitsisi enää kolata. Sulalle maalle satanut lumi sulaa päivän aikana pois ja sula maa-ala kiihdyttää lumen sulamista siitä ympäriltä.

 

Kuvassa näkyy vielä maassa vanhaa mursketta, jota aiemmin oli pihassamme. Piharemontin yhteydessä siitä valtaosa hävisi. Osan pelastin koristekäyttöön vaimon kukkapenkkiin. Vai mitä pihlajia siinä kasvaakaan. Itse piharemontti oli monelta osin pettymys. Tosin rännikaivojen vesi menee nyt viemäriputkia pitkin kunnan sadevesikaivoon samoin kuin salaojien vedet. Mutta vieläkin sitä maksellaan ja pihan kallistukset eivät korjautuneet toivomallani tavalla. Lienevätkö ihan jumalatkin niitä vastaan?

Maaliskuun 28. päivä vuonna 2012 otin kuvan ilmehikkäästä jääpuikosta. Joskus nuorempana kirjoitin runon, jossa sanottiin mm. näin:

Vielä ei jääpuikko nenäänsä tiputa, Ruuneperi ei päiväänsä liputa.

Monet eivät tajunneet runoani. Se oli kai kirjoitettu tammikuussa, jolloin saattaa joskus tuntea kevään henkäyksen ilmanalassa jo etukäteen. Tässä kuvassani sen sijaan jääpuikon nokka tiputtaa tavaraansa alitsekulkevan niskaan. Taisin tiputtaa jääpuikon pois niistä tehtävistä ja asetin sen lumikasan päälle. Otettujen kuvien perusteella jääpuikko suli sen kummemmitta seremonioitta saman päivän aikana. Niin sitä käy myös meidän ihmisten. Elämämme keväässä vartemme vahvistuu, tiputamme pisaroitamme muitten kiusoiksi ja kun aikamme koittaa, tipahdamme räystäältä itsekin ja sulamme olemattomiin. Ehkä joku meidät valokuvaan ikuistaa, mutta tuskinpa kukaan saa koskaan tietää mitä meidän mielessämme liikkui silloin, kun jääpuikkoina roikuimme jonkun ketjukolaajan räystäällä.

Helmikuiset helmihampaat

Jatkan suosittua sarjaani, jossa esittelen omaa elämääni kolmella kuvalla, jotka on napattu kulloinkin puheena olevan kuukauden aikana. Tämänkertainen helmikuu sai teemakseen syömisen. Ei se välttämättä erityisesti juuri helmikuuhun liity, mutta onhan villieläimille ainakin syöminen tärkeää talvisella pakkaskaudella. On se melko välttämätöntä muulloinkin, eipä silti.

Ensimmäinen kuva on otettu 19.2.2012. Kuvasin keittiön ikkunasta tilheä, joka ahmi kokonaisia aroniamarjoja sisuksiinsa. Kuvassa tilhi on juuri saanut marjan ujutettua kurkkuunsa ja yrittää nieletellä sitä. Olen kuvannut tai oikeammin yrittänyt kuvata tilhiä ennenkin. Tällä viikolla sain ilon todistaa ennennäkemättömän suurta tilhiparvea pihassamme. Lintuja oli useita kymmeniä, ehkä jopa sata. Valehtelematta. Luulisi sellaisesta parvesta jo kuvia saavan.

 

 

Mutta asia on niin, että tilhet ovat varovaisia. Kun kolasin pihaa, ne kyllä tottuivat siihen, etten muodosta niille vaaraa. Saatoin jopa pysähtyä hetkeksi katselemaan kun ne popsivat aroniamarjoja. Mutta kaikenlainen uusi liike, ohiajavat autot ja traktorit, tiellä kulkevat kävelijät, kaikki mikä vain saattaisi uhata niitä, sai ne pyrähtämään lentoon. Jos olisin kaivanut kameran esiin, ne olisivat vain paenneet. Huomasin, että muutama tilhi tarkkaili puusta kauempaa, kun toiset einehtivät aroniapensaissa. Mikäli jotain epäilyttävää ilmeni, ne varoittivat ruokailijoita erilaisella, iskevällä äänellä. Muutenhan tilhet laulavat kuin minikokoisella hernepillillä vihelleltäisiin. Oli kiva kolata vähäisiä lumia tilhien säestyksellä.

Toinen kuva on erikoisempi. Se on otettu erikoisena päivänä – karkauspäivänä vuonna 2020. Kuvassa voi nähdä ”leipurin sormenjäljen”, jonkilaisen painauman leipäpalassa. Syön joka päivä noita ruispuikuloita. Ne ovat niin hyvää ruokaa, että toisinaan tulee korvattua lounas pelkillä voileivillä. Sen lisäksi kun pistelee kupillisen kahvia ja toisen kupillisen jukurttia päälle, niin kyllä sillä pärjää. Valaistuksesta päätellen olen valmistautunut aamupäivän välipalaan.

 

 

Kolmas kuva ja sen yhteys syömiseen vaatii ehkä selityksen. Rakensin tonttimme eteläreunan lumikasaan muinaisaikain muurinharjaa jäljittelevän hammastuksen. Eikös hammastus voisi viitata syömiseen? Talvinen lumimuuri pitää siinä vielä puoliaan aurinkoa vastaan, joka lopulta aika nopeasti tekee siitä selvää. Kuva on otettu 22.2.2023. Kevään tulo kesti tuona vuonna pitkälle huhtikuuhun asti, lunta tuli vielä niin paljon lisää, että muurinharjani katosi lumipeitteen alle. Miten mahtanee käydä tänä vuonna? Lunta on toistaiseksi kertynyt huomattavasti vähemmän ja parin viikon ajaksi on povailtu päiväsajaksi plussakelejä. Mutta muistan miten vuonna 1995 (?) huhtikuun alussa satoi lunta tunnin tai kahden sisällä nelisenkymmentä senttiä. Maa oli jo ehtinyt sulaa ja sitten tulikin semmoinen humaus lunta. Se suli kyllä pois päivässä tai parissa.

 

Erinäisiä asioja

En pysty kirjoittamaan kommentteja omaan blogiini omalla naamallani ja tunnuksellani. Tästä syystä kommentteihin vastaaminen viivästyy. Kiitän saamistani kommenteista! Vastaan niihin, jahka saan blogini toimimaan.

Katselin tv:stä sarjan nimeltä Kafka. Se on hienosti toteutettu, puhutaan saksaa, tsekkiä ja jiddishiä. Varsinkin viides jakso, joka tutustuttaa katsojan Kafkan kääntäjään, Milenaan, on kuin itsenäinen taideteos, peripateettista keskustelua Wienin metsäpoluilla. Kafkan elokuvaharrasteesta ei sarjassa mainita mitään. Voi olla että yritän lukea Kafkan novelleja. Ehkä jonakin päivänä noudan sen novellikirjan peräkammarista.

Ongelma on, että aina aika ajoin jää useampia kirjoja olohuoneeseen ja vaimo ei tykkää siitä, kun niitä kirjoja lojuu siellä täällä. Aloin lukea Hoffmannin novellikokoelmaa Yökappaleita, mutta sain luettua vain esipuheen ja Nukuttaja-nimellä suomennetun novellin. Esipuhe on oikein hieno, novelli, jonka luin nyt toisen tai kolmannen kerran, on siintynyt minulle selkeämmäksi ja esipuheen ajatukset auttoivat minua taas eteenpäin selkiintymisen suhteen.

Vuodenvaihteessa sairastin vyöruusun. Täsmälääkityksellä se helpotti jo parissa viikossa. Nyt näkyy vähäisiä punoittavia jälkiä kaulassa, niskassa, alaleuassa ja korvanjuuressa.

Lunta on tullut vähän. Varaudun pahempaan. ”Toimeton tammikuu maaliskuussa maksetaan”, luetteli entinen naapurini. Veikkaan kevään koittavan 6.4.2025. Toivon, että olen pahasti väärässä ja lumet sulavat pois jo sitä ennen.

Olen pelannut netistä löytyviä sanapelejä. Ylellä on joka päivä sanapyramidi. Vaikeusaste vaihtelee. Tänään sain pyramidin ratkaistua ilman apuja, joskus eivät auta vihjeetkään. Pyramidissa olevat sanat tulee järjestää siten, että samalla tasanteella olevilla sanoilla on tietty yhteys keskenään. Kerran oli pelkkiä numeroita.

HS-lyhenteellä tunnetun kotimaisen sanomalehden sanalouhos on usein osoittautunut minulle turhan hankalaksi. Pari kertaa olen luovuttanut tämän viikon aikana, jolloin olen sitä pelaillut. Usein on mennyt puoli tuntia ratkaisuja miettiessä. Tänään olin kai virkeämpi, koska sain tehtävän ratkaistua kymmenessä minuutissa ilman apuja. Tosin olin ratkaissut sen eri tavalla kuin ratkaisun kuvailussa esitetään, mutta ilmeisesti suoritukseni oli hyväksyttävissä.

Kolmanneksi olen viime sunnuntaista lähtien pelannut NYT-lyhenteellä tunnetun amerikkalaisen sanomalehden wordle-peliä. Siinä pitää päätellä joka päivä vaihtuva viisikirjaiminen sana. Peli toimii samaan tapaan kuin tunnettu peli nimeltä mastermind. Pelaajan arvauksen perusteella peli ilmoittaa mitkä kirjaimet arvattavasta sanasta löytyvät ja mitkä kirjaimet ovat peräti oikealla paikallaan. Koska en osaa englannin oikeinkirjoitusta kovin hyvin ja sanavarastoni ei ole niin laaja kuin toivoisin, olen usein ollut pulassa varsin helppojen sanojen kanssa. Joka kerta olen saanut sanan löydettyä. Yrityksiä taitaa olla viisi? Tänä aamuna löysin ratkaisun kolmannella arvauksella. Englannin kieli on sikäli aika helppo, että vokaaleja on kai vain kuusi, joten aluksi syötän arvauksia, jotka sisältävät kaikki vokaalit ja tuleehan siinä samalla konsonanttejakin.