Kesäkuun kiviset kuvat

Meinasi unohtua tämä potsaus. Onneksi ei jäänyt viime tippaan kumminkaan.

Kesäkuu on matkailun aikaa. Monilla myös heinäkuu menee samaan sivakkaan. Minne sen matkailun anti sitten menee, luultavasti sen kanssa käy kuten elämässä käy muutoinkin. Minulle se on tarkoittanut sitä, että kiville mennään. Mitään dramaattista ei tapahdu hyvässä eikä pahassa. Loma osoittautuu arjen pyhäpäiväksi, jonka jälkeen voi laskeskella kannattiko satsaus. Aina sanotaan, että matkailu avartaa. Jotkut lisäävät, että avartaa ainakin rahapussia. Toisaalta eikö olekin avartaa älytä, että jossain toisessa paikassa asiat eivät ole sen paremmin, korkeintaan vähän toisella tavalla. Odotukset elämältä ovat juuri senlaatuisia, että niitten suhteen kannattaa säilyttää maltti. On ihan sama mennä vain katsomoon ja istua kuten muutkin ja sitten poistaa tomumajansa paikalta, kun sen on aika.

Ensimmäinen kuva on Kilpisjärveltä. Tai oikeastaan Kilpisjärvestä. Ajankohta on kesäkuun 17. päivä vuonna 2005. Kävin perheeni kanssa lomamatkalla Lapissa. Ajeltiin ensin Kuusamoon, sieltä Soankylän kautta Kilpisjärvelle, Suomen suurtunturialueelle. Tiesin kyllä etteivät Suomen tunturit kovin suuria olisi, joten jatkoimme matkaa Norjan puolelle. Näimme siellä ohimennen Lyngenin Alpit ja jotain lampaita, ehkä ne olivat niitä rasvahäntälampaita? Norjasta päästyämme majoituimme johonkin mökkiin, jossa laipiosta tipahteli tukkimiehentäitä. Mitätön pikku juttu, jollainen ei edes jää mieleen, jos sen lisäksi tapahtuu jotain oikein kivaa. Nari-nari, sanoisi joku, eikä olisi ihan väärässä.

Toinen kuva on otettu 28. päivä kesäkuuta vuonna 2009. Olimme mökkilomalla Heinävedellä. Uimarannasta löytyi iilimato, grillin ympärille kerääntyi sisiliskoja ja autoon piti vaihtaa akku. Ilmeisesti myös auton radioantenni pöllittiin – luultavasti kylällä käydessä. Yritimme päästä venereissulle Saimaalle, mutta sekään ei luonnistunut. Uitiin rannassa ja nähtiin komeita kallioita. Lähdettiin pois päivää etuajassa, kun lapsia alkoi kyllästyttää.

Kreetalla kävin vaimoni kanssa jonkinlaisella 25-vuotishäämatkalla. Vaimo on myöhemmin sanonut, että ei se nyt mikään häämatka ollut. Laitan tähän sitten kuvan jostain fossiilintapaisesta, jota emme suinkaan itse löytäneet vaan jonka meille esitteli pienen eläinpuiston ystävällinen työntekijä. Onko kyseessä aito fossiili vai pseudosellainen, en tiedä. Siellä eläinpuistossa oli kameleontti, jolle tämä työtekijä ystävällisesti syötti eläviä kaskaita. Kun kuvasin innolla vuohia, hän ihmetteli, eikö Suomessa ole vuohia. Ei kai sitten ole, kun pitää vuohia ja rasvahäntälampaita lähteä ihmettelemään ulkomaille?

Kasvihuone

Motto: Vaikka huomenna tulisi sarmat-ohjus, tänään antaisin vaimoni hankkia kasvihuoneen.

Toukokuussa purin tontillemme nelisenkymmentä vuotta sitten rakennetun leikkimökin. Se oli hyvin rakennettu, topakka kuin vanha kenkä. Juhannusviikonloppuna kaivoin maasta ylös leikkimökin betoniset, paikalla valetut anturalaatat, 4 kpl. Ne painoivat aika tavalla, jonakin päivänä käyn vielä mittaamassa miten leveitä ne ovat.

Mökin purkamisen ja anturalaattojen poiston välisenä aikana tontillemme kohosi polykarbonaattilevyistä ja alumiinirungosta valmistettu kasvihuone. Se toimitettiin meille osina kahdessa paketissa. Pitkän aikaa oletin, että kasvihuone olisi kiinalaista valmistetta, mutta ehkä se sitten onkin suomalainen?

Kokoamiseen meni kahdelta henkilöltä kokonainen päivä. Ainakin niin lukee kasvihuoneen kokoamisohjeissa. Meiltä meni kolme tai neljä viikkoa, eikä se vieläkään täysin valmis ole. En jaksa selostaa kaikkia yksityiskohtia, sillä olen niin väsyksissä koko projektista, vaikken edes itse tehnyt kovin paljoa. Vaimon sukulaismies teki pääosan asennuksesta, ajatuksin, sanoin, varmakätisin töin. Häneltä löytyy aikamoinen valikoima työkaluja ja taitoa käyttää niitä oikeissa paikoissa. Minä väsyin pelkästä katselusta.

Ihmiset sanovat, että kyllä tulee tomaateille hintaa, kun kasvihuone pitää olla niitten kasvattamiseksi. Samoilla ihmisillä saattaa olla kalastusvene, jonka hintaa en viitsi edes lähteä arvailemaan. Vaimon kasvihuone on sellainen harrastuskasvihuone, jossa kesällä saa kasvattaa tomaatteja ja mitäpähän lystää. Talvella siinä sopii säilyttämään enemmän rojua kuin entisessä leikkimökissä. Eikä tarvitse kumartua, kun ovesta kulkee. Eikä moksi ohtaansa räystäisiin ruohoa leikatessa, kun katto päättyy samassa kohti kuin seinätkin. Maksoihan se rahaa seittemisensattaa euromarkkaa. Mutta nyt on ”puutarhavaja” oikeammassa paikassa kuin leikkimökki oli. Kasvihuone sijaitsee neljä metriä asuinrakennuksesta ja 5 – 6 metriä naapurin rajasta. Paikka ei ole kasvien kasvatuksen kannalta ihanteellinen, mutta aika vähissä sellaiset paikat pienellä tontilla ovat. Aurinko paistaa kasvihuoneeseen keskipäivällä, mutta onhan polykarbonaattilevyissä uv-suojaus!

Nyt en jaksaisi enää isompia projekteja tänä kesänä. Tänään tulevat katonkaupittelijat. Saa nähdä miten heistä selvitään.

Deutschstunde – TV-film

Katselin Youtube-videopalvelusta vuonna 1971 ensiesitetyn saksalaisen tv-elokuvan Deutschstunde, joka perustuu Siegfried Lenzin samannimiseen romaaniin vuodelta 1968 (suomennettu nimellä Saksantunti). Elokuvan ohjasi Peter Beauvais, pääosissa nähdään Wolfgang Büttner, Arno Assmann, Andreas Poliza ja Jens Weisser. Kaksiosaisen elokuvan pituus on 220 minuuttia. En saanut aina sanoista selvää, joten käytin automaattista saksankielistä tekstitystä ja huomasin, että ei se helppoa ole automaatillakaan. Pysyin tarinassa pääosin mukana, mutta yksityiskohtien osalta tuli välillä aika paljon lappia. Aiheesta valmistui uusi, kaunis elokuvaversio vuonna 2019. Itse romaani lienee saksalaisen kirjallisuuden moderni klassikko.

Tarina on mukaansakutsuva. Nuori jannu istuu kasvatuslaitoksen luokkahuoneessa muitten parikymppisten nuorukaisten kanssa. Alkamassa on saksantunti, siis äidinkielen tunti. Opettaja kirjoittaa taululle ainekirjoituksen aiheen: Velvollisuuden ilot. Vähempikin masentaisi. Elokuvan päähenkilö Siggi (Siegfried) ei saa kirjoitetuksi vihkoonsa mitään. Opettaja vie hänet rehtorin kansliaan. Poika saa soperrettua, että sitä on niin paljon. Rehtori suhtautuu asiaan rauhallisesti ja määrää pojan selliinsä lukkojen taakse kunnes aine on kirjoitettu loppuun.

Poika alkaa kirjoittaa ja vielä viiden päivän kuluttua ja monen vihkon täytyttyä kirjoitus on kesken. Tässä vaiheessa elokuvassa on kerrottu alku pojan muistoista ja elokuvan ensimmäinen osa on päättynyt.

Koska kyseessä on saksalainen tarina, eletään Siggin muistoissa tietenkin sota-aikaa. Tarinan viehättävyyttä parantaa se, että tapahtumat eivät sijoitu rintamalle vaan pieneen kylään Schleswig-Holsteinissa. Mutta sota ja kansallissosialismin ihanteet tuntuvat syrjäisessä kylässäkin. Lisäksi Siggin isä on kyläpoliisi, joka ottaa kymmenvuotiaan poikansa palvelukseensa vasikoimaan eräästä silmälläpidettävästä henkilöstä. Isän velvollisuudet siirtyvät osaksi pojan elämää.

Tarkkailtava henkilö on taidemaalari, jonka taide on rappiotaidetta (Entartete Kunst), kansallissosialistisen ideologian hylkäämää uudenlaista taidetta. Maalari saa maalauskiellon, jonka toteutumista poliisin on määrä tarkkailla. Tämän voisi kuvitella huumoriksi ja jonkin verran huumorintynkää on tarinaan sovitettu, mutta kuten tohtori Theo toteaa, tämä seutu ei siedä huumoria vaikka aurinko paistaisi. Seudun ilmentymä on Siggin isä, poliisi, joka pyrkii täyttämään velvollisuutensa vielä silloinkin kun sen parasta ennen päivä on mennyt.

Vaikka kyseessä ei ole mikään omaelämänkerrallinen tarina, on maalarilla sentään esikuva. Hän oli nimeltään Emil Nolde. Kannattaa lukea mitä hänestä kirjoitetaan wikipediassa. Nolden taiteelle kansallissosialistinen puolue käänsi selkänsä vaikka Nolde itse kuului puolueeseen jo vuodesta 1920. Saksankielisen wikipedian mukaan Goebbels ja Speer arvostivat Nolden maalauksia, mutta isompi osa kansallissosialisteista Hitler mukaanlukien eivät niistä tykänneet. Kuulemma Saksan liittokanslerin Angela Merkelin työhuoneessa oli ollut pari Nolden työtä, kunnes taiteilijan puoluekanta oli noussut esille.

Tykkäsin elokuvan tunnelmista, myös kohtausten päätökset olivat aika hienoja, arkisuudessaan iskeviä. Elokuvan loppukohtaus varsinkin toimii. Se ei rakenna mitään suurta julistusta vaan nuoret jäävät juomaan keskenään teetä niin kuin kennenkä poijjat.

Otin katsoakseni tämän elokuvan, sillä eräs saksalainen herrasmies kertoo youtube-videolla pitävänsä ennen muuta Lenzin kirjasta So zärtlich war Suleyken. Hän sanoo että Deutschstunde käsittelee samoja aiheita, mutta nimittää sitä sivutyöksi. Deutschstundessa onkin suomennettuna 610 sivua. Muistelen nähneeni tv-mainoksen, jossa Kalle Päätalo istahtaa kiikkutuoliin ja sanoo, että kun on tämänvuotisen romaaninsa kirjoittanut, on taas aikaa lukea. Hän tarttuu Siegfried Lenzin kirjaan. Muistaakseni se kirja on Saksantunti.

Setä-elokuvia 7: Vaikuttavia setiä 1970-luvulta

Network – Kasvot kuvaruudussa on amerikkalainen elokuva vuodelta 1976. Se kertoo hirtehisen tarinan tv:n uutistoimitusten muuttumisesta yleisöä kosiskelevaan, populistiseen suuntaan. Alkuaan satiiriksi tehty elokuva sai ainakin minussa aikaan hiipivää kauhun tunnetta – niin nykymeiningiltä yliviritetty tv-toiminta ja katsojalukujen perässä ravaaminen minusta tunnustaikse.

Elokuvan ohjasi Sidney Lumet, käsikirjoitus Paddy Chaefsky. Paljon palkintoja keränneestä elokuvasta ei palkittu oscarilla hienot suoritukset tehneitä William Holdenia eikä Robert Duvallia. Muutama muu kylläkin.

Olen viime aikoina rasittanut itseäni katselemalla youtubeen tarjottuja monesti hyvinkin demokraattista tai hyvin republikaanista näkemystä edustavia amerikkalaisia ajankohtaiskatsauksia. Tavallaan ymmärrän niitä amerikkalaisia, jotka valitsevat katseltavakseen vain jomman kumman puolen, sillä molempien katselu vuorotellen saattaa aiheuttaa herkässä yksilössä hätää ja sekaannusta. On se silti niinkin, että minun oli pakko yrittää etsiä jostain amerikkalaista näkökulmaa, sillä se näkökulma, joka esim. YLE:n kautta Yhdysvaltain poliittisesta elämästä tarjoutuu, ei riitä selventämään amerikkalaisia asenteita ja niitten muotoutumista. Ehkä joku ajattelee, ettei tämä uutiskanavien katselukokemukseni liity puheena olevaan elokuvaan? Toivoisin että tämä joku olisi oikeassa.

Joka tapauksessa elokuvassa Network erään tv-kanavan tunnettu uutisankkuri tulee kurkkuaan myöten täyteen omaa työtään ja alkaa ladella omia viisauksiaan suorassa lähetyksessä. Aluksi tämä torjutaan, mutta koska katsojaluvut nousevat hurjasti, ankkurilta pyydetäänkin jatkossa lisää samanlaista. Hän saa jutella omiaan ja mitä hurjempia totuuksia ja iskulauseita hän latelee, sen viihdyttävämpää. Elokuvan valmistumisajalle tyypillisesti homma menee yli äyräitten. Tosiasiassa populistisen möykkääjän jälkeen valtaan tai muuten vain johtavaan asemaan nousee asiallista linjaa vetävä setä. Setiähän maailmassa riittää, tässä elokuvassa on lisäksi myös pari tätiä.

Kesto 121 min.

Being There on amerikkalainen elokuva vuodelta 1979. Suomeksi sitä on esitetty nimellä Tervetuloa, Mr. Chance! Elokuva perustuu Jerzy Kosinskyn romaaniin. Kosinsky teki elokuvan käsikirjoituksen ja sen ohjasi Hal Ashby. Pääosaa esittää mieleenpainuvasti Peter Sellers. Hänen puoliaan pitävät mm. Melvyn Douglas ja Shirley MacLaine. Yhdysvaltain presidenttinä nähdään Jack Warden.

Chance on keski-ikäinen setä, joka on viettänyt koko elämänsä keskiluokkaisen, vanhemman mieshenkilön talossa keskellä Washingtonia. Kun tämä vanhempi setä sitten kuolee, sulkevat lakimiehet hänen talonsa ja hätistävät nätisti Chancen ensimmäistä kertaa elämässään ulos talosta keskelle Washingtonia. Chance ei ole ihan tavallinen yksilö, hän on toiminut talossa puutarhurina ja hänen mieluisin harrasteensa on tv:n katselu. Chance ei osaa lukea, joten hän ei voi alkaa pitää kirjablogia – ja mahtoiko tuohon aikaan olla nettiäkään olemassa?

Erikoisen sattuman kautta Chance päätyy miljardööri Ben Randin taloon. Chancen käsitetään olevan nimeltään Chauncey Gardiner. Talon isäntä ja emäntä tykästyvät Chanceen. Ben, joka on presidentintekijä, tutustuttaa Chaunceyn myös Yhdysvaltain presidenttiin, jonka kautta hän päätyy tv:n talk showhun haastateltavaksi jonkinlaisena talouselämän harmaana eminenssinä. Chaunceyn karisma, joka perustuu hillittyyn, harkitsevaan käytökseen ja siihen, että ihmiset käsittävät hänen sanansa haluamallaan tavalla, johtaa ennennäkemättömään kansansuosioon. Seuraukset ovat kolossaaliset, mutta hillityn karismaattisella tavalla, toisin kuin edellä kuvailemassani elokuvassa.

Katselin Being There -elokuvan enkunkieliseltä bluray-levyltä, kun en muuta löytänyt. Hyvin tuosta selvän sai. 

Kesto 130 min.

Urponpäiväiset juurisyyt

Jatkan kolme kuvaa kuukaudesta -projektiani. Vuorossa on toukokuu.

Ensimmäinen kuva on vuodelta 2023. Se on otettu toukokuu 21. päivänä Orinorossa. Jollekin saattaa Orinorosta tulla mieleen Orinoco, mutta kyse on eri paikasta. Eikä orilla ollut noroa havaittavissa. Kuvan nimi voisi olla Juurisyyt. Sitä nimeä itse käytän kyseisestä kuvasta. Siihen on syynsä ja juurensa, mutta ei niistä sen enempiä. Kuva puhunee puolestaan. Juuret kierivät maassa paljaina kuin kärmeet auringonkilossa.

 

Menemme ajassa sekä eteenpäin että taaksepäin. Seuraava kuva on otettu Urponpäivänä (25.5.) vuonna 2020. Pihallamme tehdään remonttia. Vuorossa on autotallin ajoluiskan valu. Minä en ole kuvassa vaan osaava ammattimies, eikä hänkään ihan kokonaan näy, kun sementti pölisee sopivasti.

Lopuksi peruutamme vuoteen 2014. Urponpäivänä kukkii pihassamme omenapuu. Elämä näyttäisi hymyilevän, mutta mitenhän asia oikeasti lienee? Mitä kaikkea kesäinen ympärystö toukokuisella pihallamme kätkee katsojalta? Taistelun koristetuulimyllyjä vastaan? Kasaantuvatko pilvet aurinkoiselle taivaalle? Ja minkälainen kasa niistä syntyy? 

Setäelokuvia osa 8: Panssarikenraali Patton

Franklin J. Schaffner ohjasi vuonna 1970 valmistuneen elokuvan, joka sai nimekseen Patton. Suomeksi elokuva tunnetaan nimellä Panssarikenraali Patton. IMDb:n listauksen perusteella yleisin nimi elokuvalle Amerikan ulkopuolella on Patton. Kuitenkin myös kapinoitseva kenraali tai (Pohjoismaissa) Panssarikenraali ovat olleet käytössä. Brittein saarilla nimeksi on valikoitunut Lust for Glory, Ausseissa nimenä on ollut A Salute to a Rebel, Brasiliassa on arvuuteltu Patton, Rebelde ou Herói? Saksassa arvio soveltuvasta nimestä on ollut Rebell in Uniform, norjalaiset ovat käyttäneet elokuvasta nimeä Patton – menneske og soldat. Eri nimivaihtoehdoilla on varmasti oikeutuksensa sen perusteella mitä elokuva tästä toisen maailmansodan amerikkalaisesta kenraalista kertoo. Elokuvan työnimenä ollut Patton: Blood and Guts kertoo elokuvasta omalla tavallaan.

Pääosaa, panssarikenraali Pattonia, esittää George C. Scott. Oikeastaan elokuvassa ei ole muita päähenkilöitä. Scottin lisäksi toisessa pääosassa nähdään Karl Malden, joka esittää kenraali Omar Bradleytä, joskin hänkin on mukana tapahtumissa lähinnä satunnaisena vastanäyttelijänä. Kenraali George Patton hallitsee elokuvassa omien joukkojensa lisäksi kaikkia muitakin tapahtumia. Hän on elokuvan aihe ja tärkein henkilö, olkoonkin, että tapahtumat sijoittuvat toiseen maailmansotaan, Pohjois-Afrikan, Sisilian ja Ranskan rintamille.

Elokuvan käsikirjoituksen laativat Francis Ford Coppola ja Edmund H. North. He ovat kuulemma lukeneet Pattonin puheita ja lisäilleet niistä sopivia kohtia elokuvaan. Ehkä herkullisimmat hetkensä elokuvalla on juuri Pattonin mahtailevien lausahdusten osuessa ja upottaessa. On selvää, että tällaiselle iskevälle jutustelulle on ajan myötä löytynyt ihailijoita, vaikka elokuva selvästikin on tarkoitettu sodanvastaiseksi kuvaukseksi.

Elokuvassa Patton kertoo lukeneensa Caesarin De bello gallico -teosta, hän luennoi Maltalle tehdyistä hyökkäyksistä, hän esittää, että Montgomeryn pitäisi tehdä samanlainen koukkaus kuin von Schlieffen teki Saksan ja Ranskan välisessä sodassa 1800-luvun lopulla. Patton ei ole kenraalina yhtä sotaa, hän on kaikkia sotia. Hän sanoo hankkineensa koulutuksensa sitä varten, että voisi johtaa joukkonsa epätoivoiseen taisteluun. Hän ei ajattele kuten Sun Tzu, jonka mielestä paras taistelu on sellainen, jota ei tarvitse käydä. Patton haluaa taistella ja hän on valmis kävelyttämään armeijaansa vaikka sata kilometriä talvipakkasessa, että he pääsevät taistelemaan. Taistelun tauottua taistelukentällä makaavat sotilaat blood and guts levällään. Patton kulkee joukkojensa ja tuhottujen panssareitten lomassa ja huokaisee rakastavansa tätä.

Toisella puolella rintamalinjaa saksalaiset oivaltavat Pattonin kyvykkyyden sotilaana. Kovalla kädellään Patton kuitenkin vaikeuttaa asemaansa ja joutuu kärsimään siitä. Omar Bradley päätyy alaisen asemasta Pattonin esimieheksi. Vaikka Bradley ei voi hyväksyä Pattonin asennetta alaisiaan kohtaan, hänkin arvostaa Pattonia sotilaana.

Elokuvan sotakohtaukset on kuvattu isolta osin Espanjassa. Taistelupaikat vaikuttavat riittävän uskottavilta, enkä voi käsittää mistä kaikki tankit on saatu kohtauksiin. Saksalaisten Heinkel-pommareita on wikipedian mukaan valmistettu Espanjassa, joten lieneekö sieltä saatu niitä käyttöön kuvauksiin.

Patton, ihminen ja sotilas, on saanut muistokseen monumentaalisen sotaelokuvan ja setäelokuvan. Elokuvan pituus on ei ole vaatimaton. 162 minuuttia kestoa oli minunkin jaettava kahden päivän ajalle.

Kesälomalle Kajaaniin Pesismusikaaliin

Iskelmälaulaja Irwin Goodman lauloi aikoinansa mahdollisuudesta lähteä Kesälomalle Seutulaan, valtion täysihoitolaan. Tämä pulpahti mieleeni, kun ajattelin eilistä yhden päivän kesälomareissuani Kajaaniin. Oli sekin aikaa!

Kajaani, Kainuun pääkaupunki, oli tullut minulle tutuksi jo muutamalta aikaisemmalta käyntikerralta.Minulla on Kainuun kirjastokorttikin. Tälläkin kertaa käväisin kirjastossa, sillä aikaa oli ylenmäärin, mutta tekemistä sitäkin vähemmän. Luin siellä Suomen Kuvalehteä, jossa oli pitkähkö artikkeli Pohjanmaan ruotsinkielisistä suomalaisista KAJ-yhtyeen euroviisuedustuksen innoittamana.

Kirjastossa oli esillä myös Kajaanin kaupunginteatterin esittämän Pesismusikaalin mainos. Tämä musikaali se minut Kajaaniin vetikin. Alunperin olin ajatellut, että kävisin sen katselemassa vaimoni kanssa, mutta vaimoa ajatus ei lopulta kiinnostanut riittävästi, niin että tein yhden päivän junareissun Kajaaniin. Aikataulut vain pääsivät yllättämään minut.

En tykkää iltanäytöksistä, joten varasin ensin liput päivänäytökseen, joka alkoi klo 13 ja loppui vähän klo 15 jälkeen. Vasta varattuani teatteriliput tulin tarkastelleeksi liikenneyhteyksiä Kajaaniin julkisia kulkuneuvoja käyttäen. Ainut julkinen kulkuneuvo oli juna. Ja ainoat sopivat aikataulut olivat meno aamulla kahdeksan-yhdeksän seutuun ja paluu puoli vuorokautta myöhemmin. Eli olisin nalkissa Kajaanissa 12 tuntia. Yksi yö Bangkokissa saa kovankin äijän nöyräksi, niin väitetään. Miten kävisi minulle Kajaanissa, kun en ole missään lajissa kova?

Totuus osoittautui juuri sellaiseksi kuin lähtökohtaisesti oli kuviteltavissa. Päiväni Kajaanissa oli aurinkoinen. Minulla oli ylläni välikausitakki, jossa on paksu, hiostava kaulus. Olin lukenut säätiedotteista, että luvassa olisi pohjoistuulta, tosin vähäistä, lämpötila alle +15 ºC. Aurinko teki kuitenkin päivästä lämpimämmän kuin mitä viralliset, varjossa arvuutellut lämpötilat osoittivat. Bangkok tuli mieleen Kainuun kaupunkia tarpoessani.

Kävin sentään taidemuseossa, joka oli 1950-luvulla rakennettu poliisitaloksi. Sieltä löytyi vielä putkakin, melko alkuperäisessä kunnossa. Taide ei pahasti päässyt ihon alle, joten vierailuni kesti vain kymmenisen minuuttia. Myöhemmin piipahdin myös Kajaanin linnan raunioilla ja huomasin, että rauniot olivat haastava kuvauskohde.

Itse Pesismusikaali oli hauska rallatus, kuten KAJ:n esitys, joka oli kuulemma sijoittunut Euroviisuissa neljänneksi. Pesismusikaalissa oli oikeastaan paljon samaa juurta kuin KAJ:n musiikissa. Pesismusikaali kertoo maaseutu-Suomelle tärkeästä urheilulajista, joka elää yhä perinteisesti maaseutumaisilla alueilla kuten Porissa, Tampereella, Jyväskylässä ja Kuopiossa. Vitsailematta voi joukkoon lisätä Joensuun, Vimpelin, Sotkamon, Siilinjärven, Lapuan, Kiteen, Alajärven, Hyvinkään ja Imatran. Ja paljon muita. Seurajoukkueitten kirjo on laaja, sitä käytiin pikakelauksella läpi musikaalissa.

Minua kiinnosti Pesismusikaali siitä syystä, että urheilu on läsnä kovin harvoin näytelmissä ja elokuvissa vaikka minusta urheilusta löytyisi paljon aineksia mistä tehdä draamallista taidetta. Pesismusikaalin olivat kirjoittaneet Sanna Heikkinen ja Janne Kinnunen, musiikin sävelti Joel Mäkinen. Pesistaustaa kirjoittajilta löytyi kenties kitsaammin? En minäkään koulun pesispeleistä välittänyt. Näytelmässä on mukana näyttelijä, jolla on pesistaustaa ja se on hyvä. Ilmeisesti yleisö oli tässä suhteessa asiantuntevampi minua, sillä toisinaan, varsinkin toisen näytöksen aikana, yleisöä nauratti hillittömästi sellaisissa kohdin, joissa itselleni nousi vaivainen hymynkare huulille. Taputin kyllä vilpittömästi mukana ja olin meiningissä kehollisesti tukevana (+110 kg).

Sanoituksista jäi mieleeni kertosäkeen Pesis pelastaa! ja kohta, jossa puhuttiin aution torin markkinahumusta tai jotain siihen suuntaan. Musikaalin rakenteen suhteen en ole ihan varma, oliko paras ratkaisu esittää musikaalin alussa viiden minuutin kertaus pesäpallon sääntöihin. Vai olisiko riittänyt, kun olisi vaikka mainittu, että ukrainalainen vieras kysyi pesisottelussa onko tämä finskij bejsbol? Musiikki oli rock-henkistä ja menevää, herkkyys kiteytyi kappaleeseen, jossa lapset kyselivät missä isä oli, kun he olisivat tarvinneet tukea. Isä rakensi pesisuraansa, tähän tuskaan voivat samaistua he, joilla on jokin työura ollut.

Pesismusikaali saa minulta hyvän arvion viihteenä, jossa tosin välillä uhkasivat jotkin läpilyönnit kadota Mantun monttuun tai Saarikentän jokeen. Yleisöä oli katsomossa nähdäkseni täysi tupa.

Siilinjärvellä minua odotti auringonlaskun punaama Siilinjoki, jonka taustalla häähmöitti pesiskenttä.

Musikaalin jälkeiset viisi tuntia ennen junan lähtöä olivat melko hikiset ja ellen olisi päätynyt samalle penkille paikallisen mieshenkilön kanssa juna-asemalla, olisivat kontaktit paikallisiin jääneet melko vähiin. Siinä sitten hetki puhella purpatettiin. Junassa lukeuduin kielivähemmistöön vaunussani. Venäjä, kiina ja jokin slaavilainen kieli olivat valta-asemassa. Tosin Iisalmessa vaunuun astui mieshenkilö, joka rupatteli ihan suomen kielellä.