Pre-Code Hollywood -elokuvia

Vuoden 1934 heinäkuun alusta astui Yhdysvaltain elokuvamaailmassa voimaan Hayes Code. Elokuvien tuotantoyhtiöt alkoivat harjoittaa elokuvien sensuroimista moraalisesti arveluttavasta sisällöstä. Sitä ennen nämä nk. pre-Code -elokuvat saattoivat sisältää rohkeita juttuja, joita voi ponkailla pienellä tsägällä vaikka Youtubesta. Toisinaan kyseisiä elokuvia esitetään Suomen televisiossa ihan tekstitettyinä. Nykyään näitä elokuvia tuskin liiemmälti sensuroitaisiin. Viehätys vanhaan syntyy siitä, mitä elokuvat kertovat aikansa elosta ja minun mielestäni myös siitä, miten näytteleminen osaakin olla paikoitellen niin aidontuntuista.

Katselin kaksi pre-code ajan elokuvaa. Ensimmäinen niistä on näytelmän sovitus elokuvaksi ja toinen on erikoinen musiikkielokuva, joka yltyy perin titanicillisiin mittoihin.

Double Door. Perustuu samannimiseen suosittuun näytelmään, jonka kirjoitti Elizabeth A. McFadden, elokuvaksi käsikirjoittivat Jack Cunningham ja Gladys Lehman. Elokuvan ohjasi Charles Vidor, valmistumisvuosi 1934. Päätehtävissä Evelyn Venable ja Mary Morris. Tärkeitä sivuosia esittävät Ann Revere, Kent Taylor, Colin Tapley ja Guy Standing.

Kyseessä on jännäri. Victoria on vanhin kolmesta sisaruksesta, jotka asuttavat suurta taloa New Yorkin keskustassa. He ovat asuneet talossa koko ikänsä. Vanhemmat ovat kuolleet, mutta heidän tuhkauurnansa vahtaavat tapahtumia suuressa olohuoneessa, jonka ikkunat kaihtimia myöten pidetään yleensä suljettuina. Sisarukset ovat erittäin varakkaita, eikä Victoria aio luopua varallisuudesta.

Kun velipoika Rip menee naimisiin, kääntää Victoria kälylleen selkänsä. Rip haluaisi lahjoittaa morsiamelleen Annelle suvun omistaman puolen miljoonan dollarin arvoisen helminauhan, mutta Victoria ottaa sen haltuunsa, koska arvelee nuorikon tavoittelevan vain miehensä suvun rahoja. Victoria vie helminauhan isänsä vanhaan salahuoneeseen kahden kätketyn oven taakse. Vain Victorian alistama sisar Caroline tietää salaisesta huoneesta, jonka isä oli rakennuttanut saadakseen nukkua rauhassa.

Elokuva toimii henkilöhahmojen luonteitten johdattamana. Victoriasta on rakennettu niin piinaavan pirullinen, että katsoja alkaa pian toivoa hänen kivuliasta loppuaan. Koska Victorian (Mary Morris) ja Carolinen esittäjät olivat esittäneet osiaan jo Broadway-näytelmässä, eivätkä muutkaan ihan aloittelijoilta vaikuta, on elokuvan vuoropuhelua helppo seurata, sanoista saa selvän eivätkä tunnetilatkaan jää arvailujen varaan. Anne (Evelyn Venable) värisyttää ääntään epävarmana nuorikkona niin uskottavasti että tekisi mieli ohjeistaa häntä lähtemään talosta kun vielä kerkeää.

Kesto 75 min.

Madam Satan. Komediallinen musiikkielokuva, ohjaus Cecil B. DeMille, valmistumisvuosi 1930. Päätehtävissä Kay Johnson, Reginald Denny, Lilian Roth ja Roland Young.

Nuori, kaunis, vaalea ja varakas Angela (Kay Johnson) lukee aamulehdestä miehensä törttöilleen kylillä ja joutuneen oikeuteen seurassaan naisimmeinen. Mies palaa kotiinsa kaverinsa Jimmyn kanssa ja he menevät yhdessä suihkuun, josta Angela heidät yhyttää. Juhlatuulta on vielä jäljellä, sillä miehet kylpevät vaatteet päällään. Kun jonkinmoinen selviäminen on tapahtunut kuulustelee Angela miehensä kaveria, joka joutuu tunnustamaan, että lehdessä mainittu nainen on nimeltään Trixie. Angela päättää vierailla naisen luona.

Vierailu Trixien luona sisältää minusta niin hienoa näyttelyä, että on vaikea uskoa katselevansa lähes satavuotiasta elokuvaa, pre-Code sen sijaan kuulostaa hyvin uskottavalta. Angela saa varmuuden, että hänen miehellään on jo pitemmän aikaa ollut suhde Trixien kanssa. Jimmy, joka on hänkin Trixien luona, neuvoo leikillään Angelaa tulemaan naamiaisjuhliin, jotka hän järjestää zeppeliinissä (!). Jimmy ehdottaa, että Angela pukeutuisi enkeliksi, niin olisi varmaan ainut enkeli niissä geimeissä.

Angela saapuu naamiaisiin pukeutuneena mustaksi Madam Sataniksi, joka puhelee ranskalaisittain. Naisimmeisistä järjestetään huutokauppa ja korkeimmasta tarjouksesta kilpailevat Angela ja Trixie. Jos jaksaa kuunnella vanhoja iskelmiä, saa aikansa odotettuaan nähdä aika yllättävän spektaakkelin, kun taivahan tuomio kohtaa zeppeliinissä juhlijoita. Kyseessä on komedia, joten kaikki selviytyvät vaikkei kaikille riitäkään laskuvarjoa.

Kesto 116 min.

Joka vanhoja muistaa, osa 3

Katselin vaimoni kanssa kaksi elokuvaa, joissa muistellaan vanhoja ja joista toisessa on pääosassa vanhempi setä. Aloitetaan siitä elokuvasta.

Get Low. (Ennen aikojaan) Valmistumisvuosi 2009, ohjaaja Aaron Schneider. Jollain tapaa tositarinaan perustuvan elokuvan käsikirjoittivat Chris Provenzano, C. Gaby Mitchell ja Scott Seeke. Pääosissa huomattavia näyttelijöitä: Robert Duvall, Bill Murray, Sissy Spacek, Lucas Black sekä Bill Cobbs. Kuuluu sijoittuvan 1930-luvun Tennesseehen.

Vanhempi mieshenkilö Felix on erakoitunut kotiinsa metsäpalstalleen. Lähiseudun ihmiset oudoksuvat ja kavahtavat häntä, lapset käyvät kiusaamassa vanhaa ukkoa. Käydessään kylillä Felix kohtaa toisinaan avointa herjausta. Felix tuntee loppunsa lähenevän ja päättää käydä kirkolla sopimassa omista hautajaisistaan. Pastorin vaatimukset ovat turhan tiukat eikä sopimusta synny. Nuori hautaustoimiston virkailija sattuu kuulemaan keskustelun, jonka Felix käy pastorin kanssa. Hänen esimiehensä kehottaa nuorta miestä menemään tapaamaan ukkoa hänen talolleen ja nihkeän alun jälkeen vanhalta mieheltä alkaa sanoja tippua enemmän kuin yksi kerrallaan. Felix haluaa järjestää itselleen hautajaisjuhlat vielä eläessään, jotta saa kuulla mitä kaikkea hänestä kylillä juorutaan. Tietyn älynväläyksen kautta tapahtuma saa jypäkät mittasuhteet.

Rakuten tv on luokitellut elokuvan draamaksi ja indieksi, trillerikin mainitaan. Duvallin jäyhyys ja Murrayn perusolemus tuovat mukaan keventäviä koomillisia elementtejä. Oli mitä oli, minusta elokuva on oikein kelvollista katseltavaa, vaikka sisältääkin rajun selityksen Felixin erakoitumiselle. Näen tässä ehkä eri asioita kuin joku toinen. Itse selityksen olisi minusta voinut jättää poiskin, arvelen, ettei toisen ihmisen sisäistä maailmaa voi oikein kunnolla käsittää, vaikka sitä miten selittäisi. Tykkäsin erityisesti alkuvaiheen asetelman kuvailusta, mutta ihan kevyesti katselin loppuun asti.

Rakutenilla elokuvan nimenä on Funeral Party. Kesto 103 min.

Hudson. Valmistumisvuosi 2019, ohjaaja Sean Daniel Cunningham. Pääosissa Gregory Lay, David Neal Levin ja Mary Catherine Greenawalt. Käsikirjoitus Gregory Lay ja Sean Daniel Cunningham. Löysin jostain netistä arvelun, että tapahtumaseutuna olisi New Yorkin kaupunkialueen ulkopuolella sijaitseva luoteinen Upstate New York, joka kuvataan elokuvassa alueena, jonka satunnaisissa asutustihenemissä vanhat omakotitalot reunustavat hiljaista maantietä. Paikka sopii rauhallisesti etenevään tarinaan erinomaisesti.

Kaksi keski-ikäistä serkkupoikaa kohtaa toisensa, kun toinen ilmestyy vuosikausien jälkeen toisen kotiovelle. Hudson, pääasiassa aamutakissa kotonaan liikehtivä heppu, ottaa serkkunsa Ryanin vastaan vaikka vaikuttaakin jatkavan puolinukuksiin vajonnutta oleiluaan. Hänen äitinsä on kuollut, tuhkauurna on vielä kodissa. Hudson keksii, että serkku, jolla on ajokorttikin, voisi viedä hänet paikkaan, johon hän on ajatellut tuhkan sirotella, äidin volvo odottelee pihalla. Näin alkaa retki, jonka seikkailut eivät ole suuren suuria, ihan elämänmyötäisiä vain. Seutukunta on valinnut asukkaansa ja toisin päin, kun valinnanvara nyt on mitä on.

Serkukset ovat taiteilijaluonteita, eli työttömiä, Ryan on esiintynyt mainoksissa ja Hudson kirjoittaa haiku-runoja. Niinpä he kohtaavatkin kylillä neitosen nimeltä Sunrise, joka liittyy heidän seuraansa. Matkalla seurue ei kohtaa Skyllaa eikä Kharybdista, mutta sentään joitakuita muita seudun asukkeja. Tunnelma on pääosin kunnioittava ja tuttavallinen, isommilta riidoilta vältytään ja välillä einehditään sekä saadaan ensiapua itselle ja autolle. Jos Amerikka on tällainen, ovat asiat siellä ihan kivalla tolalla.

Rakutenin luonnehdinta draama, komedia. Kesto 72 min.

Molemmat elokuvat ovat erittäin suositeltavaa katseltavaa. Molemmissa tärkeänä teemana on vanhojen asioitten muistelu, jossa kuten tunnettua on sekä hauskat että tikkuiset puolensa.

Teatterissa Kajjaanissa

Kävin eilen asioikseni Kajjaanissa katselemassa teatterikappaleen AHMA – korpisoturi. Näytelmä perustuu Laura Gustafssonin romaaniin Korpisoturi. Näytelmäksi sen sovitti ja ohjasi Emma Mattila. Päätehtävissä ja paikoin myös muissa tehtävissä (in alphabetical order): Janne Kinnunen, Milla Kuikka, Heikki Petteri Nousiainen (Ahma), Jukka Peltola, Mika Silvennoinen, Satu Turunen ja Vera Veiskola. Teatterin sali oli noin puolillaan yleisöä.

Näytelmä oli hyvin pitkälti sitä mitä siltä odotinkin. Ahma on nuori jannu jostain eteläisestä Suomesta. Hän ei saa työtä eikä siten kiinnity yhteiskuntaan. Hän masentuu, syö rusinoita ja lettuja, kunnes löytää internetin keskustelupalstoilta samanhenkistä seuraa. Ahma vakuuttuu siitä, että yhteiskunta on matkalla kohti tuhoaan, luonnonvarat loppuvat ja sen myötä elämisen edellytykset ovat ihmisen omissa käsissä, mistään ei tule rahaa, sähköä eikä muutakaan apua. Ahma saa mummin kuoltua perinnön ja hankkii syrjäiseltä seudulta, ehkä jostain Kajjaanin lähistöltä hylätyn tilan, jonne ei johda edes tietä ja perustaa sinne oman pesäpaikkansa. Siellä hän ryhtyy viljelemään spelttiviljaa ja härkäpapuja tavoitteenaan omavaraistalous. Seutukunnan pahikset käyvät naureskelemassa hänen touhuilleen, paitsi Pamsu-neito sekä karannut sika ja naapurin Linnea heppansa kanssa. Radiosta kuuluu aluksi uutisia, sitten hallituksen tiedonantoja, jotka kehottavat pysymään rauhallisina ja säästämään sähköä, vettä jne. Ensimmäisen näytöksen lopussa Ahmalle sanotaan suureen ääneen, että vain hän tietää mitä nyt pitää tehdä.

Kyse on siis dystopiasta, siitä että luonnonvarat loppuvat eikä niitä enää mistään saa. Ahma on varautunut tähän, mutta miten pitkälle hänen varmuusvarastonsa riittävät, kun hänen piilopirttiinsä lappaa porukkaa läheltä ja kaukaa?

Jossain määrin ällistyttävää on, että ajellessani keskenäni Kajjaaniin, tuli radiosta juuri kaupunkiin saapuessani ohjelma stoalaisuudesta. Siinä puhuttiin siitä, miten stoalaisuuteen kuuluu pyrkimys ohjata itseään ennakoimaan ikävät tilanteet. Niin että kun lähtee vaikka Kajjaaniin teatteriin, niin teatterin unisexi-vessan oven takana saattaa olla joku kännykän kanssa odottamassa ulostumistasi ja kun poistut teatterista sama naisimmeinen lähtee kulkemaan perässäsi ystävättärensä kera kohti muutaman kymmenen metrin päässä siintävää kaupungin keskustaa. Stoalainen varautuu tällaisiin tilanteisiin jo ennen teatteriin lähtöä ja kun sellaiset draamat sitten toteutuvat, ne huolettavat häntä vähemmän, kun ne on jo ennakoinut.

Näytelmässä Ahma on varautunut kaikkein pahimpaan mahdolliseen kehityskulkuun. Hänen varautumisensa joutuu kuitenkin testiin, kun kaikkein pahimman mahdollisen lisäksi seuraakin koko liuta lisää samanlaista. Avittaako siinä sitten edes rynnäkkökivääri? Kun yhteiskunta luhistuu, onko edessä kaikkien sota kaikkia vastaan? Ja onko oikeastaan missään olemassa sellaista korpea, johon muuttaja saisi todellakin elää rauhassa omilla ehdoillaan? Onko ainoa saavutettavissa oleva rauha ihmisen sisäisen maailman tuottamaa nirvanaa, ulkoisen maailman sumenemisen aiheuttamaa valaistumista?

Ahman näyttelijä Heikki Petteri Nousiainen selvisi osastaan mainiosti. Hän aloitti aran ja sulkeutuneen oloisena, mutta kasvoi näytelmän aikana voimakkaammaksi. Koko näytelmän toiminta suuntautuu kohti Ahmaa, hänelle esitetään vaatimuksia, häneltä odotetaan asioita, joihin hän joutuu ottamaan kantaa eivätkä kaikki hänen ratkaisunsa ole onnistuneita. Ahma on kuitenkin vain ihminen, joka olisi työtä saatuaan elänyt tavallista keskivertoelämää kuten monet muutkin. Hän etsii tovereita, ystävyyttä, rakkautta ja löytää samaa salakähmää kuin monet muutkin.

Kun nimitän näytelmää dystopian kuvaukseksi, täytyy muistaa, että näytelmässä on myös paljon huumoria – osin tietysti mustan puolesta. Itselleni muistui radion huolestuttavista tiedotteista mieleen, miten 1970-luvun alussa, kun olin pikkupoika, katselimme tv-uutisia ja veljeni vitsaili, että olisi huvittavaa, kun tulisi maailmanloppu ja Heikki Kahila heittäisi solmion nurkkaan ja sanoisi kultivoituneella äänellään: ”Se on loppu nyt!”

Ajelu Kajjaaniin ja takaisin oli aika rasittava. Asfaltissa oli paljon kuoppia ja sateli vettä. Einehdin näytelmän jälkeen Kajaanin Hesellä ja Linnanportin Nesteellä nautin kahvit. Yle Radio1 tarjosi kivoja ohjelmia, joita tuskin olisin kuunnellut, ellen olisi autoillut.

Bullfikafilmer ifr. Sverige, kapitel 4

Eilen katselin kaksi ruotsinmaalaista elokuvaa, joita yhdistää juna ainakin siten, että eka filmin alussa nuori mies saapuu junalla kaupunkiin. Molemmat elokuvat ovat tragedioja ja ne käsittelevät ongelmia aviollisissa suhteissa. Molempiin elokuviin on myös rakennettu katsojaa huojentava loppuratkaisu, joka tekee niistä sopivia pullakahvien ystäville.

Möten i skymningen. Ohjaus Alf Kjellin, valmistumisvuosi 1957, käsikirjoitus samannimisen romaaninsa pohjalta Per Anders Fogelström. Päätehtävissä Birger Malmsten (Olle), Ann-Marie Gyllenspetz (Barbro), Åke Grönberg (Roffe), Eva Dahlbeck (Irma), Erik Strandmark (Victor), Inga Landgré (Alice).

Olle on saanut työpaikan Tukholmassa sanomalehden typografina. Illanvarjoisella juna-asemalla häntä vastassa on Victor, joka työskentelee samassa painotalossa. Olle asettuu asumaan samaan kerrostaloasuntoon Victorin kanssa. Asunnossa on kolmaskin asukas, entinen jazz-muusikko Roffe (neljäs asukas on Roffen vaimo Irma). Sekä Victorin että Roffen avioliitto on heikolla tolalla: Victorin vaimo Alice on häipännyt pieni tytär mukanaan, Roffen vaimolla Irmalla on suhde naapurin Henryn kanssa. Ensimmäisenä yhteisenä iltana miehet tyhjentävät ison putelin viinaa ja kertovat elämänsä murehista toisilleen.

Olle kumminkin aloittaa työnsä ja illalla asunnossa hän tutustuu Irmaan, jota hän auttaa pyykinpesussa. Olle ja Irma ovat magneettisia vastinpareja, mutta jokin moraliteetti estää heitä kiinnittymästä toisiinsa. Sen sijaan Olle tapaa Irman sisaren Barbron, joka on kuin luotu hänelle. Elokuva etenee melko suorin kaartein kohti ratkaisuja kaikkien kolmen miehen elämässä, myös naapurin Henry löytää suunnan sumustaan.

Vaikka elokuva onkin monelta osin traaginen ja sisältää ristiriitojen lisäksi ihan suoraa riitelyä ja paljon pahempaakin, on mukana myös jaksoja, jotka antavat katsojalle toivoa.

Kesto 94 min.

Tåg 56. Ohjaus Anders Henriksson, valmistumisvuosi 1943. Pohjautuu wikipedian mukaan aiemmin valmistuneeseen romaaniin ja näytelmään. Käsikirjoitus Barbro Alving ja Bengt Idestam-Almquist. Päätehtävissä Anders Henrikson (Oskar, veturinkuljettaja), Aino Taube (Britta, hänen vaimonsa), George Fant (Lasse), Hugo Björne (Gustav Rylander, Lassen isä).

Tämä oli jo kolmas katselemani ruotsalaiselokuva, jossa esiintyy komea George Fant. Hän on tässä elokuvan paha poika, joka vikittelee Brittaa. Brittan mies Oskar on tehnyt vuosia työtä rautateillä, nyt hän on saavuttanut veturinkuljettajan arvon. Elokuva keskittyy isolta osin Oskarin ja Brittan suhteeseen. Oskar keskittyy työhönsä, Britta jää vähälle huomiolle, joten Lasse karauttaa paikalle. Tarinaan on ympätty myös sota-aikaan sopiva lisäviritys, joka ei olisi tarpeen, mutta on se omalla tavallaan kiinnostava.

Oskaria esittävä Anders Henrikson muistuttaa elokuvassa ulkonaisesti Leslie Howardia (joka muuten kuoli vuonna 1943). Henrikson on sisäistänyt roolinsa erinomaisesti. Alkupuolella hän on kuin muusta maailmasta erillään elävä veturinkuljettaja, jolle oma työ on kaikki. Hän ei huomaa nättiä vaimoaan, ei kuuntele hänen toiveitaan vaan odottaa, että vaimo tukee häntä hänen työssään hoitamalla kotia ja kunnostamalla hänen virkalakkiaan. Oskar on kuin nukahtamaisillaan elämän ulkopuolelle. Loppupuolella hänen terästäytymisensä on silminnähtävää ja silti se pysyy kohtuudessa, liioitteluun ei sorruta.

Pientä liioittelua edustaa vanhempi, jo eläkkeellä oleva veturinkuljettaja, joka taputtelee veturinkylkeä ja sanoo aina ajatelleensa, että nämä veturit ymmärtävät asioita paremmin kuin me. Elokuvan alussa Oskarin työtoveri, Lassen isä, tekee viimeistä työpäiväänsä ja on kuin kuolemantuomion saanut. Mitä on luvassa pitkän uran jälkeen? Minulle tuli useamman kerran mieleen 1970-luvun iskelmä ”Jos konduktöörin nait”. Olkoonkin, etteivät tässä elokuvassa seikkaile konduktöörit.

Katselin elokuvan, kuten kaikki muutkin ruotsalaiset vanhemmat elokuvat, Youtube-palvelusta. Tämä junaelokuva oli sikäli mukava katsella, että se oli tallennettu Ruotsin tv2:n lähetyksestä ja mukana oli selkeä ja täysin paikkansapitävä tekstitys.

Kesto 92 min.

Bullfikafilmer ifr. Sverige, tredje episod

Vi hemslavinnor. Komedia, ohjaus Schamyl Bauman, valmistumisvuosi 1942. Päätehtävissä Dagmar Ebbesen (Kristiana, kotiapulainen), Ernst Eklund (tehtailija), Hjördis Petterson (hänen vaimonsa) samt ett dussintal övriga. Perustuu tanskalaiseen vuoden 1920 näytelmään Den nye husassistent, jonka pohjalta oli valmistunut Ruotsissa kaksi elokuvaa jo aiemmin, Dagmar Ebbesen esittää kaikissa Kristianaa.

Heti alusta tuli mieleen Suomisen perhe, joskin kotiapulaiset olivat erilaisia. Toinen apulaisista pudottaa vierailijoitten aikana täyden tarjottimen lattialle, minkä seurauksena tehtailijan perhe joutuu harkitsemaan uusien kotiapulaisten hankkimista. Tehtailija itse asioi yksityisessä työnvälitysliikkeessä, jonne saapuukin sopivaan aikaan topakka täti, joka ottaa paikan vastaan, mutta vaatii, että hän saa hoitaa homman yksin, sillä kyllä hän neljän hengen perheen taloudesta kykenee huolehtimaan. Uusi kotiapulainen on tehokas työimmeinen, hän järjestelee perheen asiat ylösnousuaikoja myöten. Puhetta tulee tulvimalla puolin ja toisin, ehkä minä sen toisen puolen kerkesin ymmärtää? Joka tapauksessa lujalla ja oikeamielisellä kotiapulaisella on omaakin elämää takanaan. Hän on kerran ollut rakastunut ja siitä on seurannut pojan syntymä. Pojasta hän on joutunut luopumaan ja elää nyttemmin hänestä täysin erillään.

Elokuvan tunnelma on paitsi komediallinen myös varsin kodikas. Saattaa olla, että tanskalaisuus näkyy ja kuuluu kuvauksessa, ihmiset ovat aikamoisia persoonia – ei vähiten Kristiana. Oikein mukava katseltava, sota-aikain viihteeksi käypää kamaa.

Kesto 90 min.

En fattig miljonär. Komedia, ohjaus Lennart ja Sigurd Wallén, valmistumisvuosi 1941. Päätehtävissä iloinen Stig Järrel (Nisse Holm), Marianne Aminoff (hänen ystävättärensä Gittan Svensson), Sigurd Wallén (johtaja Lundgren) ja Dagmar Ebbesen (rouva Svensson, mankelointiliikkeen omistaja).

Voi olla, että etsiydyn harhapoluille, mutta sana mangel taitaa tarkoittaa joissakin germaanisissa kielissä pulaa. Edellistä elokuvaa katsellessa ajattelin jo, miten mahtoi olla mahdollista saada kahvia Ruotsin koteihin sota-aikana, jolloin kauppa-aluksia vaanivat monenlaiset vaarat. Tehtailijan perheessä Ebbesenin esittämä Kristiana tarjoilee teetä.

Tässä elokuvassa Ebbesenin esittämä rouva Svensson tarjoaa Nisselle kuusenkävyistä valmistettua kahvinkorviketta, joka Nisselle maistuukin. Nisse on uuden ajan bisnes-mies, hän napsauttaa sormiaan saadessaan uuden liikeidean. Pian hän esittelee kuusenkäpykorviketta myyntiin johtaja Lundgrenille. Johtaja ei pidä Nissen uudenlaisesta ja päällekäyvästä asenteesta ja hylkää hänen ideansa. Lundgrenilla on kuitenkin liikemiehen vaistoa ja hän etsiytyy mankelointiliikkeeseen. Hän tutustuu ikäiseensä rouva Svenssoniin ja heillä synkkaa heti. Liike-elämän rasittama Lundgren kaipaa kotoista elämää. Hän taipuu rouva Svenssonin painostukseen ja ostaa Nisseltä hänen tarjoamansa korvikekahvin reseptin (joka on kuvattu vanhassa keittokirjassa) ja antaa hänelle oikeuden myydä sitä Karl XII:n kahvina, mitä kautta Nissen liikemiesura käynnistyy.

Nisse saa edelleen kohtauksenomaisia liike-ideoita, jotka raivostuttavat johtaja Lundgrenia. Sen sijaan johtajan suhde rouva Svenssoniin lämpenee. Nisse tavoittelee itse vieraan kuusen käpysiä, sillä kansainvälinen tähti Vera Virgo on kiinnostunut lähinnä saamistaan palkkioista. Lopulta kaikki kääntyy parhain päin: Gittan saa Nissensä ja johtaja matkustaa rouva Svenssonin kanssa junalla Yhdysvaltoihin Petsamon kautta.

Kesto 80 min.

Bullfikafilmer ifr. Sverige, del två

Sven Klangs kvintett. Ohjaus Stellan Olsson, perustuu Musikteatergruppen Oktoberin näytelmään. Valmistumisvuosi 1976. Koska elokuva kertoo kvintetistä, on helpointa mainita pääosan esittäjinä hela kvintetten eli kontrabasisti Sven Klangia esittää Anders Granström, rumpali Kennet on Henric Holmberg, pianisti Rolf on Jan Lindell, laulaja Gunnel on Eva Remaeus ja saksofonisti Lassena soittelee Christer Boustedt.

Tapahtumat sijoittuvat pieneen kaupunkiin Ruotsissa, ajankohta on vuosi 1958. Sven Klangin kvintetti esiintyy tanssipaikoilla ja häissä. Orkesterin repertuaarina on jatsahtava iskelmämusiikki, jota voi tanssia. Tyylinä on siis se musiikki, jota Suomessa esittivät mm. Brita Koivunen, Vieno Kekkonen ja Pirkko Mannola ja johon sittemmin hullaantui M. A. Numminen. Orkesterin klarinetisti on lähtenyt ja tilalle orkesteriaan johtava Sven Klang on hankkinut erinomaisen jazz-saksofonistin Lassen.

Lasse on työssä armeijan orkesterissa, mutta hän tahtoo soittaa jatsia. Lassen näkemyksen mukaan jatsiin kuuluu elävämpi rytmiikka kuin tanssimusiikissa sekä vieläkin elävämpi improvisointi. Tämä innostaa orkesterin nuoria jäseniä, varsinkin Kennetiä ja Rolfia, mutta tanssipaikoilla muut eivät aina oikein tiedä mitä tehdä silloin kun jazz saa Lassen ilmaisemaan itseään sillä maagisella tavalla, jolla jazz immeistä koskettaa.

Sven johtaa orkesteria pomon tavoin, hän määrää ja muut toimivat. Lasse ei tunnu soveltuvan tähän kuvioon. Sven ja Lasse tavoittelevat myös solisti Gunnelia, mikä lisää hankausta miesten välillä.

Elokuva sisältää paljon musiikkia, jonka esiintyjät ilmeisesti itse esittävät. Tämä on tietenkin minunlaiselleni jatsinkuuntelijalle aivan ihanaa, ellei peräti underbart. Pelkkää jatsia ei kuulla, kvintetti esittää häävalssina Kultaa ja hopeaa, josta tulee takavuosien Linnan juhlat mieleen. Tosi kiva elokuva, useammat pullakahvit siinä nautitaan myös.

Kesto 114 min.

Charlotte Löwensköld. Ohjaus Jackie Söderman, päätehtävissä Ingrid Janbell (Charlotte), Lars Green (nuori apupappi Karl-Artur), Gunnel Broström (Kallen äiti) ja Sven Wollter (rikas Schagerström). Valmistumisvuosi 1979. Tapahtumat sijoittuvat 1830-luvun Värmlantiin, epookki on hienosti kuvattu. Perustuu Selma Lagerlöfin romaaneihin Charlotte Löwensköld ja Anna Svärd.

Niin tätä Anna Svärdiä esittää Arja Saijonmaa. Hänet nähtyäni muistelinkin katselleeni tämän elokuvan nelisen vuosikymmentä sitten. Muistelin, että Arja olisi ollut esillä enemmänkin ja wikipediasta luin, että tämä sama tuotanto on esitetty pisempänä tv-sarjana ja youtubesta sen pystyi katselemaan lyhenneltynä elokuvana. Koska ilmaisu on aika kuvapainotteista: kauniita ihmisiä, kauniita maisemia, on elokuva lyhyempänäkin sanokaamme vaikka ilmava ja raitis, niin että pisti ihan nukuttamaan. Nyt on muuten menossa Falunin sprinttihiihdot tv:ssä ja selostaja on pari kertaa maininnut Taalainmaan. Olikohan se niin, että Anna Svärd oli sieltä Dalarnan tietämiltä?

Elokuvan nimi on ehkä vain osaksi kohdallaan. Päähuomion saa mielestäni nuoren apupapin venkoilu rakastumisen ja naimisiinmenon osalta. Hänen uljas äitinsä käyttää kaiken ihmistuntemuksensa, mutta aikanaan se on Jumalaltakin tålamod tapissa. Onneksi asia sitten jotenkin asettuu uomiinsa. Loppu on kaunis ja pari komea. Vaikka kertomus onkin juonittu siihen malliin, että se jaksaa seuraajaansa kiinnostaa, on kyseessä ehkä enemmänkin fruntimmers film. Vaan katselihan tuon lepopäivän ratoksi. Ja bullfika maistuu tässäkin elokuvassa.

Kesto 124 min.

Bullfikafilmer ifr. Sverige

Katrina. Ohjaus Gustaf Edgren, päätehtävissä Märta Ekström (Katrina), Frank Sundström (Johan, Katrinan puoliso) ja muissa tehtävissä muita näyttelijöitä. Valmistumisvuosi 1943. Perustuu Sally Salmisen samannimiseen romaaniin.

Pohjalaisneito Katrina olisi päässyt naimisiin kylän rikkaimman nuoren isännän kanssa, mutta tansseissa merimies Johan hurmaa hänet kertomalla kotiseudustaan Ahvenanmaasta houkuttelevaan sävyyn. Vastoin vanhempiensa neuvoa Katrina valitsee Johanin, menee naimisiin ja seuraa häntä Ahvenanmaalle, jossa karu totuus paljastuu hänelle. Merimiehen koti on vain pieni, ravistunut tölli kallioisella rannalla, mies lähtee merelle ja Katrina jää piikomaan läheisen tilallisen, pulskan kapteenin ”maaorjana”. Kapteeni jos toinenkin käy lähentelemässä Katrinaa, mutta hän pitää molemmat päänsä ja saa osakseen pulskan kapteenin kunnioituksen, mutta toisen kyräilyn. Johan koettaa säästää merillä hankkimansa tienestit, mutta lopulta juo ja huoraa nekin vähät Tukholmassa. Lapsia syntyy ja heidänkin vaiheitaan seurataan minkä nyt kahvitellessa ennättää.

Kesto 102 min.

Lustgården. Ohjaus Alf Kjellin, päätehtävissä Gunnar Björnstrand (yläkoulun äidinkielen lehtori Franzén), Sickan Carlsson (Fanny, hänen rakastajattarensa), Bibi Andersson (Anna, Fannyn tytär), Kristina Adolphson (kirjakauppias), Stig Järrel (kirjakauppiaan rakastaja). Valmistumisvuosi 1961. Käsikirjoittajina ovat svenska wikipedian mukaan toimineet salanimen suojissa Ingmar Bergman ja Erland Josephson.

Tapahtumat sijoittuvat pienelle idyllisennäköiselle kaupunkipaikalle, jossa ihmiset tuntevat toisensa ja tietävät toistensa korrekta, förtjusande hemligheter, hienotunteiset, ihastuttavat salaisuudet. Kukaan ei ole tietävinään opettajan lemmensuhteesta kaupunginhotellin tarjoilijattareen tai toisen opettajan lemmensuhteesta kirjakauppiaaseen. Asiat hyväksytään, kunhan ne pysyvät salaisuuksina. Näen elokuvan aihepiirissä, aiheen käsittelyssä ja pyrkimyksessä asiain kuvaamiseen huumorin keinoin paljon samaa kuin Bergmanin hienossa komediassa Sommarnattens leende (Kesäyön hymyilyä, vuodelta 1955). Nyt katselemassani elokuvassa huumorin sävelkulku alkaa miellyttää minua vasta loppua kohden, vielä puoliväliin saakka asetelma tuntuu lievästi ahdistavalta. Annan ilmestyminen elokuvaan muuttaa lehtori Franzénin asenteen avoimemmaksi, kun taas paikkakunnan noblessi kääntää salaisuutensa myöntäjälle selkänsä. Lopussa nuori pastori Emil (Per Myrberg) saa komedian soimaan huilun lailla.

Kesto 93 min.

Klockorna i Gamla Sta’n. Svenska wikipedian mukaan Ruotsin ensimmäinen pitkä värielokuva. Ohjaus ja käsikirjoitus Ragnar Hyltén-Cavallius. Päätehtävissä Edvard Persson (ulosottomies Berg), George Fant (nuori pianisti Florin), Elsie Albiin (hänen rakastettunsa), Gunnel Broström (hienostoneitonen Harriet). Valmistumisvuosi 1946.

Paljon musiikkia sisältävä komedia kertoo hyväsydämisestä tukholmalaisesta ulosottomiehestä, joka haluaisi oikeesti oopperaan laulamaan. Hän auttaa asiakkaitaan liian kanssa ja saa nuhteet esimieheltään, joka tosin ymmärtääkin rakastettavaa alaistaan. Eräs asiakkaista on köyhä ravintolapianisti, joka haaveilee säveltäjän ammatista. Häneltä ei saa ulosmitattua pianoakaan, sillä se on hankittu osamaksulla. Pianistia kohtaa kuitenkin eräänlainen onni, kun hän hienossa ravintolassa soittaessaan tutustuu Harrietiin, joka vie hänet mukanaan omiin seurapiireihinsä, käyvätköhän Sälenin tunturihotellissakin? Harriet vetää nuoren pianistin syövereihinsä, mutta osoittautuu hänelle liian nautintohakuiseksi ja itsekeskeiseksi. Lopulta kaikki kääntyy parhain päin tomeran ulosottomiehen puuttuessa peliin skoonelaisena Sibeliuksena.

Tärkeässä osassa toimivat musiikin lisäksi Tukholman maisemat, jotka tosin eivät liiaksi väreillä häikäise. Varsinkin Gamla Sta’n, kuten se elokuvan nimessä kirjoitetaan, on esillä sellaisena aidon harmaana, jossa väriläikkinä ovat ihmiset, joskin varsinkin miehet pukeutuvat yleensä yhtäläisen anonyymisti.

Kesto 105 minuuttia.

Kaikissa elokuvissa on hienosti kuvattuna aikakausi: Katrinassa 1800-luvun loppu, Lustgårdenissa ehkä 1900-luvun alku ja Klockorna i Gamla Sta’nissa 1940-luvun puoliväli. Elokuvia katsellessa nautin valmistamaani ”kastematokakkua” kinkku-juustotäytteellä. Pohja jäi vähän uudeksi.