Powered By Blogger

torstai 28. elokuuta 2025

Pullakahvielokuvia 1: Miljoonavaillinki

Maisteriksi tituleerattu elokuvien tuottaja ja ohjaaja T. J. Särkkä ohjasi vuonna 1961 valmistuneen elokuvan Miljoonavaillinki. Elokuva perustuu Mika Waltarin kirjoittamaan samannimiseen, aikanaan menestyksekkääseen näytelmään. Särkkä teki käsikirjoituksen elokuvaa varten.

Kuten näytelmä, myös puheena oleva elokuva on hupailu, jossa voi nähdä taustalla vakaviakin varoituksen sävyisiä huomioita. Toisaalta huomiota voi myös herättää mainion tarinan kyky valottaa hahmojensa hyveellisiä ja paheellisia puoliskoita. Teatterissa ne huomiot ovat ehken jääneet enemmän taustalle kuin kodin pullakahvintuoksuisassa ympäristössä elokuvaan keskittäytyessä. Teatterissa katsojaan saattaa tarttua lievähkö hurmahenkisyys, halu nauraa hohottaa kun kerran muutkin niin tekevät. Kotona vastapäisessä nojatuolissa sikeitä vetävä kissa vaikuttaa kovin eri tavoin. Siinä muuttuu katsoja pullakahvin ja elokuvan ääressä jotenkin filosofiksi, otsa rypistyy tahattomasti ja harhailemaan pyrkivä katse nauliutuu aika ajoin kuvaruutuun kuin pyrkisi näkemään kauemmas.

Miljoonavaillingissa saamme kurkistaa Imupainepuristin Oy:n pääkonttoriin. Jokseenkin kaikkia lankoja käsissään pitää konttoripäällikkö Jakob ”Yrni” Ryhtilä. Hän on tarkka mies, jonka päivittäisten liikkeitten perusteella lehtimyyjä tarkastaa kellonsa. Ryhtilä johtaa hierarkisesti järjestynyttä konttoria, jossa hierarkian tasot ovat toimitusjohtaja, konttoripäällikkö ja alaiset. Ryhtilä vaatii täsmällisyyttä, joku voisi nähdä hänet kaavoihinsa kangistuneena ja niin voisi joku toinenkin. Tämän päivän konttorissa Ryhtilän kaltaisella johtajalla olisi kenties sihteeri vain vanhan tavan vuoksi, konttorin työasiat hän hoitaisi itse tietokonepohjaisesti. Hänen konttorissaan kaikki on rytmitettyä, tarkasti mietittyä, elikkäs kuten eräs hänen alaisistaan lipsauttaa: helvetillistä.

Tapahtumat käynnistyvät huhtikuussa, on perjantai ja kolmastoista päivä. Ryhtilä on ollut yhtiön palveluksessa 20 vuotta. Laskeskelin tästä, että silloin hän olisi tullut yhtiöön harjoittelijaksi vuonna 1941. En tarvinnut tähän edes laskukonetta, sillä olen ihan itse syntynyt vuonna 1961. Elokuva on siis ikätoverini, joskin lopummalla vuotta valmistunut. Arvelen, että tämä laskutoimitus on kenties jäänyt maisterilta tekemättä, mutta tuskin katsojilta – sodasta oli tuolloin kulunut kumminkin verrattain lyhyt aika. Waltarin näytelmä sen sijaan on vuodelta 1959, joten sen mukaan Ryhtilä olisi mennyt Imupainepuristin Oy:n palvelukseen jo ennen sotia, vuoden 1939 keväällä. Joku voisi laskeskella, että kenties Ryhtilä on viettänyt ison osan sota-aikaa yhtiön palveluksessa ja sotilaallisella täsmällisyydellään maksaa velkaansa isänmaalle – alaisiaan säästämättä. (Vuonna 1956 oli huhtikuun 13. päivä perjantai).

Elokuvan näyttelijäkaarti on maineikas, Ryhtilää esittää Helge Herala, hänen enemmän tai vähemmän siveellistä puolisoaan Ansa Ikonen. Toimitusjohtajana keekoilee Jussi Jurkka, hänen varallisuuttaan imupaineella puristavana rakastajattarena nähdään Liana Kaarina. Pirkko Mannola ja Pentti Siimes ovat konttorin toimihenkilöitä. Muitakin kivoja hahmoja esiintyy, mainittakoon Ryhtilän vaimon rakastajaa, huilistia, esittävä Leevi Kuuranne ja uudistushenkisiä riimejä venyttävänä iskelmälaulajana loisteleva Risto Mäkelä.

Mikä sitten on miljoonavaillinki? Sillä tarkoitetaan kavalluksen aiheuttamaa kassavajausta, joka tässä tapauksessa on syntynyt, kun tilauksesta maksuksi saatu suurelle summalle kirjoitettu shekki on päätynyt toimitusjohtajan omaan käyttöön. Tapahtunut valitettava kehvellys nostaa esiin kaikkien elokuvan henkilöitten huonot ja parhaat puolet. Katsoja voi kuitenkin olla huoleti, kyllä kaikki jollakin tapaa järjestyy – juuri siksi puhumme pullakahvielokuvasta.

Kesto 104 min.

torstai 21. elokuuta 2025

Sokea kirjakauppias – uutta sorbiproosaa

Vuonna 2010 julkaistiin tuotteliaan kääntäjän Eero Balkin suomentama teos Sokea kirjakauppias, kuvailevana alaotsikkona uutta sorbiproosaa. Nyt sitten lukukierteeni viime vaiheissa poimin kirjan kirjahyllystäni ja vähän kerrassaan luin sen.

Kun 1980-luvulla kävin rupattelemassa silloisen tuttavani luona, otin kerran puheeksi vendikansan, joka mainitaan myös Ruotsin kuninkaallisten alamaisina. Mainitsin, että olisipas jännää, jos Euroopasta löytyisi vielä vendikansaa. Tuttavani tyrmäsi puheeni joutavana höpötyksenä. Tuolloin ei vielä kirjahyllystäni löytynyt Sokeaa kirjakauppiasta, mutta nyt tuo sokea piste Euroopan Herran kukkarosta on löytynyt.

Sorbit ovat Saksan itäisissä osissa (aiemmin siis DDR:ssä) Lausitzin (sorbiksi Lužica) alueella elävä länsislaavilainen kansa, jolla on oma kielensä, itse asiassa kaksikin: yläsorbi (Serbja) ja alasorbi (Serby). Sorbeja on noin 60000. Saksassa he puhuvat oman kielensä ohella saksaa. Puolan puolella sekä Tshekissä sorbit ovat sulautuneet pääväestöön. Yläsorbit asuvat pienemmillä paikkakunnilla, ovat katolisia ja ovat paremmin säilyttäneet identiteettinsä. Alasorbit ovat luterilaisia ja asuvat seuduilla, joissa on selkeä saksalaisenemmistö, jonka parissa monet sorbit ovat saksalaistuneet.

Puheena olevan kirjan alussa Eero Balk kuvailee sorbien kohtaloa ja kirjallisuutta sujuvassa puheenvuorossaan. Sen jälkeen luettavana on kolmeltatoista sorbikirjailijalta tekstejä, jotka on alunperin julkaistu vuoden 1990 jälkeisinä aikoina.

ža Domašcyna: Mihin tästä kaikesta on? Esseessään kirjailija muistelee kielenkäyttöä menneinä aikoina ja pohdiskelee sorbikielten ja -kirjallisuuden nykynäkymiä. Domašyna kertoo miten nuorena näki sorbinkielisen kirjallisuuden kansallisen vaatimuksen ja saksankielisen kirjallisuuden määrän valtavuuden. Ruusuisessa kotiympäristössä kieltä on voinut käyttää, mutta monet kirjailijat käyttävät sen rinnalla saksaa. Hän kuvailee kielensä mahdollisuuksia unen salakielisenä viestinä, koettuina hetkinä, jotka saa parhaiten kiinni lapsen näkökulmasta.

Měrka Mětowa: Viimeinen satu. Häävierasten seksuaaliset toiveet ja pettymykset.

Měrka Mětowa: Retki paratiisiin. Krimhilda pääsee pienen poikansa kanssa Bukarestista Saksaan. Pojalle riittäisi kun saisi kaiken.

Dorothea Šołćina: Loittonevat renkaat. Maahantulijaa kiusataan rankasti.

Lubina ja Dušan Hajduk-Veljković: Sokea kirjakauppias. Nuori Florian opettaa sokeaa näyttelevälle työhönopastajalleen mihin suuntaan pistekirjoituksen maailmakin pyörii.

ža Domašcyna: Onejm. ža muistelee millaisiin muotoihin hänen nimensä on taipunut. (mjeno = nimi)

ža Domašcyna: Kun halusin kirjakaupanmyyjäksi. Kertomus intohimoisesta lukuharrastuksesta ja työhaastattelusta Haus des Buches -kirjakaupassa.

Měrka Mětowa: Häpeä. Elojuhlat nostavat esiin perheen kaksikielisyyden ongelmat.

Lubina ja Dušan Hajduk-Veljković: Led Zeppelin. Mèrćin menee puolisonsa Luizan kanssa tyhjentämään isän asuntoa ja antaa Luizan heittää isän menneisyyden kierrätykseen.

ža Domašcyna: Parantuminen. Kutittaa sieltä mistä voi raapia. Sorbinkielen puolestapuhuja kansattoman kansanparantajan tykönä.

Benedikt Dyrlich: Lintuhääjuju. Lyhyt kertomus mustavariksen ja harakan odotetuista, perinteisistä, mutta peruuntuvista häistä. Sorbisymboliikkaa.

Dorothea Šołćina: Mutkitteleva polku. Lisää sorbisymboliikkaa. Viheriä vesihiisi yrittää raivata auki päivittäin umpeenkasvavaa polkua.

Beno Budar: Ole iloinen, että olet olemassa! Mieleiseni teksti, joka perustuu paljolti vuoropuheluun. Marko elää äitinsä kanssa ja iloitsee kesälomasta, kunnes...

Měrana Cušcyna: Viimeinen keitto. Emilja saa paketin, jossa ei ole lähettäjän nimeä.

Benedikt Dyrlich: Raukka himoitsee omenaa. Omena, pyöräilyä ym. Lyhyt tarina, joka hurautti yli hilseeni.

ža Domašcyna: Kohtaus kaksoisaltolle. Kertoja Cyna käy keskustelua riemumielisen itsensä (Kecin) kanssa. Tärkeässä osassa seudun ruskohiilikaivosten pöly ja lapsuus pioneeripaidassa, sorbiaatteita unhoittamatta.

Jěwa-Marja Čornakec: Kyyhkyllä on mustat jalat. Kertomus sijoittuu sosialismin aikoihin, mutta sen voi lukea vertauskuvana sorbikansan hiljaisesta hajoamisesta. Lora asuu vanhassa, joskus komeassa asuinrakennuksessa, joka rapistuu ja on päätymässä koitten ja rottien valtakunnaksi.

Benedikt Dyrlich: Komeljanttarin epäonnistunut synnintunnustus. Hieno kertomus, jonka voi tulkita kertovan sosialistisen järjestyksen jälkipyykistä tai sorbien keskinäisistä mieluiluista ja selkäänpuukotuksista. Sorbien lisäksi kyseeseen voivat tulla ketkä tahansa muutkin immeisolennot. Elämä on sumeampaa kuin hyvä tai paha, kyllä tai ei.

Jurij Koch: Violetti aika. Kovaksikeitettyjen dekkarien tapaan kirjoitettu hupailu, jossa kurkotetaan lähimenneisyyden karuihin aikoihin, jolloin kaikkia kytättiin ja uuteen aikaan, jolla on oma tapansa suhtautua menneisyyteen.

Měrka Mětowa: Korkokengissä Prahaan. Ilmeisen omakohtainen kertomus neitosen matkasta taiteilijaisän seurassa Prahaan. Taiteilijatapaamisia, vierailu Vendiseminaarissa.

Ingrid Hustetowa: Vanhan auton murheita. Valikoiman ainut alkuaan alasorbiksi kirjoitettu novelli. Vanha volkkari kertoo ajokunnostaan ja kuljettajastaan (omistajasta). Nainen ratissa kulahtaneella kulkupelillä aurinko konepellissä herättää huomiota.

Dorothea Šołćina: Pieni arkipäivän huviretki. Kääntäjä saa päähänpiston, joka lyhentää hänen hiuksiaan. Sujuvaa kerrontaa.

Lubina ja Dušan Hajduk-Veljković: Perintö. Hienostuneen hirtehisellä maulla rakenneltu kertomus nuoresta, kärsivällisestä miehestä, joka saa kauan odottamansa perinnön. Tykkäsin maidonerityksestä ja erityisesti loppukäänteestä.

Benedikt Dyrlich: Rajoilla. Rakastavaiset kaikessa lemmekkyydessään ylittävät rajan eikä siitä heidän päätään silitetä.

Měrka Mětowa: Sunnuntai sairaalassa. Sairaalan lohduton sunnuntaikierto ruuvaa potilaitten hermoja kireämmälle.

Fabian Kaulfürst: Kalmattaren silmät. Nuorisorikollisuutta, rakkautta ja kansanperinteistä kummittelua Budyšinissa (saks. Bautzen), yläsorbien tärkeässä, historiallisessa kaupungissa, joka on tapahtumapaikka useimmissa kirjan novelleissa.

Lubina Hajduk-Veljkovićowa: Sudenilma. Budyšinista käynnistyvä rakkaustarina, joka muuttuu talvisessa pimeässä kauhutarinaksi.

Lubina Hajduk-Veljkovićowa: Paternoster. Rikostarinain kirjoittaja joutuu sanaharkkaan fiktionsa päähenkilön kanssa.

Benedikt Dürlich: Saarnien alla marjassa. Karviaiset, saarnet, oravat ja noidan luudat, siinäpä tarinan ainekset poimittuna.

Kito Lorenz: Islantilaistyylinen satu. Tarinassa on Daniil Harmsin satujen tyyliä ja napakkuutta. Pitäisi varmaan lukea islantilaisia satuja. Tää on hyvä.

Kito Lorenz: Faladein häkki. Suullisesti esitettynä vaatisi varmuutta erinäisten sanojen lausumisessa. Makaaberi juttu kuten edellinen, mutta sen verran paksu, ettei tule paha mieli.

Kirjassa on 269 numeroitua sivua. Lopusta löytyy pieni luettelo paikannimistä sekä kirjoittajien lyhyt esittely. On sisällysluettelo myös ja kustantamon muitten kirjain nimiä.

keskiviikko 6. elokuuta 2025

Die weiße Hölle vom Piz Palü

Katselin vuonna 1929 valmistuneen saksalaisen elokuvan, jonka saksankielinen nimi on Die weiße Hölle vom Piz Palü. Elokuvan ohjasivat Arnold Fanck ja Georg Wilhelm Pabst. Pääosia esittävät Gustav Diessl (Tohtori Johannes Krafft), Leni Riefenstahl (Maria Maioni) ja Ernst Petersen (Hans Brandt). Käsikirjoituksen tekivät Arnold Fanck ja Ladislaus Vajda. Kyseessä on vuorikiipeilystä kertova draamallinen mykkäelokuva, joka kunnostettiin vuonna 1998 ja varustettiin Ashley Irwinin säveltämällä musiikilla, jonka esittää Babelsbergin Saksalainen Elokuvaorkesteri. Musiikki on klassisen tyylin mukaista ja paikoin mahtipontista vuorien mahtavuutta korostaen. Minä katselin youtubesta englanninkielisillä teksteillä varustetun version nimeltä The White Hell of Piz Palü.

Alkuteksteissä kerrotaan elokuvan alkuna olleen lyhyen uutisen sanomalehdessä. Uutinen kertoi nuorista kiipeilijöistä, jotka olivat Innsbruckin seutuvilla joutuneet sivuun reitiltään ja kamppailleet henkensä edestä seitsemän päivää.

Elokuvan aiheena on tragedia eikä elokuva jää uutisesta jälkeen traagisuudessa. Tapahtumapaikkana ja kuvauspaikkana toimii Sveitsin Berninan Alpeilla sijaitseva huippu nimeltä Piz Palü. Tässä tapauksessa paikka todellakin toimii, pelkkä Föhn-tuuli ei puhku vuorenrinteen ainoana osuutena, kasautunut lumi näyttää lähtökohtaisesti vaaralliselta ja se osoittautuu juuri niin kohtalokkaaksi kuin odottaa sopii. Kuvat jäisenä ja lumisena odottavasta vuorenhuipusta ovat toimivia. Tosin aika paljon niitä tulee, mutta eiköhän se ole ymmärrettävää, kun ottaa huomioon, etteivät elokuvien katsojat sata vuotta sitten olleet katselleet tv:n luontodokumentteja, joitten teossa on käytössä aivan uudenlainen tekniikka.

Alussa tohtori Johannes (”Hannes”) Krafft on kiipeilemässä Piz Palün rinteellä nuoren vaimonsa Marian kanssa, kun äkillinen lumivyöry surmaa nuorikon eikä hänen ruumistaan löydetä jäisestä rotkosta. Tohtori järkyttyy ja jää vuosikausiksi kiipeilemään vuoren maisemiin.

Muutama vuosi myöhemmin kihlapari Hans ja Maria saapuvat Piz Palün lähellä olevaan kiipeilijäin majaan. He tapaavat tohtori Krafftin ja pyytävät saada lähteä hänen kanssaan kiipeämään Piz Palülle. Tohtori suostuu. Samaan aikaan joukko sveitsiläisiä opiskelijoita on lähdössä kohti samaa huippua. Syntyy kilpailu, jota vuorenrinteille kasautuneet lumimassat näyttävät odottelevan. Syntyykö kilpailua myös Mariasta ja periikö kukaan voiton?

Elokuvan nimen ”valkoinen helvetti” lienee peräisin jaksosta, jossa urhea pelastuspartio yrittää henkensä kaupalla löytää lumivyöryn uhreja öisestä rotkosta, jota he valaisevat soihduilla. Pohjattomalta näyttävän rotkon jäiset seinämät kimaltelevat soihtujen valossa ja luovat näkymän, joka tuo mieleen Danten kuvauksen Helvetistä. Tekstinä onkin lyhyesti: ”Inferno”.

Tapahtumiin on ympätty myös lentokone, jota käyttelee näyttäviä silmukoita suorittaen eka maailmansodan lentäjä Ernst Udet. Hänen onnistuu paikantaa kadonneet kiipeilijät. Siitä on kuitenkin vielä matkaa heidän pelastamiseensa.

Tästä elokuvasta on leikattu ja kunnostettu useampia versioita ja 1950-luvulla elokuva tehtiin uudelleen. Katsomani youtubesta löytyvä versio on pituudeltaan 134 min.

sunnuntai 3. elokuuta 2025

Elonleikkuukuu

Elokuussa elo leiskuu, vattupehke tuoksuaa.
Elokuussa elon leikkuu, kasvu hiipuu, taukoaa.
Kuutamolla elokuun voi viljan varren katkoa.
Kuu on juusto, uninaama, taivas musta lakana.
Elokuu on lintuparvi, kesän tuotot järsinyt.
Intohimon runsas sarvi, ylkä kaikki kärsinyt.
Elokuu kuin punaviini, hapan, juovuttava on,
eikä etanakaan muista mihin laittoi kotilon.

Kuukauden kolme kuvaa reportaasisarjani tulee päätökseensä. Viimeisenä saa vuoron elokuu. Kirjoitin aiheesta runon, joka ei liity kuviin, joten se siitä.

Ensimmäinen kuva on otettu metsästä, jota ei enää ole. Metsänomistaja, jota en tunne, korjasi metsänsä tuoton todennäköisesti. Minä ja vaimoni kuljimme toisinaan kävelyllä sitä tietä pitkin, jolta kuva on otettu. Autioituneet maisemat eivät sittemmin enää ole kiinnostaneet. Otin samalla kertaa kolme samankaltaista kuvaa, joista joku oli oman aikansa tietokoneellani taustakuvana. Kuva on otettu 13. päivä elokuuta vuonna 2013. Kuusien juurella aluskasvustona on pihlajia, mikä tuo mieleeni aikoinaan Puijolla ottamani diakuvasarjan nimeltä Näre ja pihlaja. Puijon metsässä vanhojen kuusten juuressa kasvaa nuoria pihlajia, jotka lehtevinä näyttävät herkiltä kuin runotytöt. Puijolla pihlajat kuitenkin syksyn tullen kaadetaan kuin runotytöt, niin että niitten on kerättävä herkkyytensä seuraavana kasvukautena uudelleen. Nimittäin pihlajien. Runotytöistä en tiedä. Minä en ole kaatanut runotyttöjä enkä pihlajia, älkää kuvitelkokaan. 

Toinen kuva on otettu 14. päivä elokuuta vuonna 2016. Auringonvalo lankeaa niin armollisena päälleni samalla kun kahvi valuu kulkkuuni. Pusakkani vasemmassa olkavarressa olevat koristenuolet näyttävät alaspäin, siihen suuntaan mihin kahvi elimistöni kautta kulkiessaan päätyy ja minä itse tässä joku päivä päädyn myös. Tosin olen suunnitellut kohdalleni suorahautausta, niin että paras osa kehostani kulkeutunee samaan suuntaan kuin kahvista kohoava höyry. Kuvan otti vaimoni Puijon maisemissa. 
Kolmas kuva on otettu elokuun 16. päivä vuonna 2009. Kuvassa on hetki kotiani ympäröivän aronia-aidan elämästä. Sade on virkistävänä langennyt aroniain päälle, vähäinen kosteus puhuttelee vielä näkyvänä lehdillä ja herkissä marjanraakileissa. Erillään, kuva-alasta jo poistumassa, roikkuu männävuotinen, kuivahtanut ja kuollut marjaterttu. Se muistuttaa meitä kuin sanoisi: ”Hyvät naiset ja herrat, tytöt ja pojat, sellaista on elämä!”