Helmikuiset helmihampaat

Jatkan suosittua sarjaani, jossa esittelen omaa elämääni kolmella kuvalla, jotka on napattu kulloinkin puheena olevan kuukauden aikana. Tämänkertainen helmikuu sai teemakseen syömisen. Ei se välttämättä erityisesti juuri helmikuuhun liity, mutta onhan villieläimille ainakin syöminen tärkeää talvisella pakkaskaudella. On se melko välttämätöntä muulloinkin, eipä silti.

Ensimmäinen kuva on otettu 19.2.2012. Kuvasin keittiön ikkunasta tilheä, joka ahmi kokonaisia aroniamarjoja sisuksiinsa. Kuvassa tilhi on juuri saanut marjan ujutettua kurkkuunsa ja yrittää nieletellä sitä. Olen kuvannut tai oikeammin yrittänyt kuvata tilhiä ennenkin. Tällä viikolla sain ilon todistaa ennennäkemättömän suurta tilhiparvea pihassamme. Lintuja oli useita kymmeniä, ehkä jopa sata. Valehtelematta. Luulisi sellaisesta parvesta jo kuvia saavan.

 

 

Mutta asia on niin, että tilhet ovat varovaisia. Kun kolasin pihaa, ne kyllä tottuivat siihen, etten muodosta niille vaaraa. Saatoin jopa pysähtyä hetkeksi katselemaan kun ne popsivat aroniamarjoja. Mutta kaikenlainen uusi liike, ohiajavat autot ja traktorit, tiellä kulkevat kävelijät, kaikki mikä vain saattaisi uhata niitä, sai ne pyrähtämään lentoon. Jos olisin kaivanut kameran esiin, ne olisivat vain paenneet. Huomasin, että muutama tilhi tarkkaili puusta kauempaa, kun toiset einehtivät aroniapensaissa. Mikäli jotain epäilyttävää ilmeni, ne varoittivat ruokailijoita erilaisella, iskevällä äänellä. Muutenhan tilhet laulavat kuin minikokoisella hernepillillä vihelleltäisiin. Oli kiva kolata vähäisiä lumia tilhien säestyksellä.

Toinen kuva on erikoisempi. Se on otettu erikoisena päivänä – karkauspäivänä vuonna 2020. Kuvassa voi nähdä ”leipurin sormenjäljen”, jonkilaisen painauman leipäpalassa. Syön joka päivä noita ruispuikuloita. Ne ovat niin hyvää ruokaa, että toisinaan tulee korvattua lounas pelkillä voileivillä. Sen lisäksi kun pistelee kupillisen kahvia ja toisen kupillisen jukurttia päälle, niin kyllä sillä pärjää. Valaistuksesta päätellen olen valmistautunut aamupäivän välipalaan.

 

 

Kolmas kuva ja sen yhteys syömiseen vaatii ehkä selityksen. Rakensin tonttimme eteläreunan lumikasaan muinaisaikain muurinharjaa jäljittelevän hammastuksen. Eikös hammastus voisi viitata syömiseen? Talvinen lumimuuri pitää siinä vielä puoliaan aurinkoa vastaan, joka lopulta aika nopeasti tekee siitä selvää. Kuva on otettu 22.2.2023. Kevään tulo kesti tuona vuonna pitkälle huhtikuuhun asti, lunta tuli vielä niin paljon lisää, että muurinharjani katosi lumipeitteen alle. Miten mahtanee käydä tänä vuonna? Lunta on toistaiseksi kertynyt huomattavasti vähemmän ja parin viikon ajaksi on povailtu päiväsajaksi plussakelejä. Mutta muistan miten vuonna 1995 (?) huhtikuun alussa satoi lunta tunnin tai kahden sisällä nelisenkymmentä senttiä. Maa oli jo ehtinyt sulaa ja sitten tulikin semmoinen humaus lunta. Se suli kyllä pois päivässä tai parissa.

 

Erinäisiä asioja

En pysty kirjoittamaan kommentteja omaan blogiini omalla naamallani ja tunnuksellani. Tästä syystä kommentteihin vastaaminen viivästyy. Kiitän saamistani kommenteista! Vastaan niihin, jahka saan blogini toimimaan.

Katselin tv:stä sarjan nimeltä Kafka. Se on hienosti toteutettu, puhutaan saksaa, tsekkiä ja jiddishiä. Varsinkin viides jakso, joka tutustuttaa katsojan Kafkan kääntäjään, Milenaan, on kuin itsenäinen taideteos, peripateettista keskustelua Wienin metsäpoluilla. Kafkan elokuvaharrasteesta ei sarjassa mainita mitään. Voi olla että yritän lukea Kafkan novelleja. Ehkä jonakin päivänä noudan sen novellikirjan peräkammarista.

Ongelma on, että aina aika ajoin jää useampia kirjoja olohuoneeseen ja vaimo ei tykkää siitä, kun niitä kirjoja lojuu siellä täällä. Aloin lukea Hoffmannin novellikokoelmaa Yökappaleita, mutta sain luettua vain esipuheen ja Nukuttaja-nimellä suomennetun novellin. Esipuhe on oikein hieno, novelli, jonka luin nyt toisen tai kolmannen kerran, on siintynyt minulle selkeämmäksi ja esipuheen ajatukset auttoivat minua taas eteenpäin selkiintymisen suhteen.

Vuodenvaihteessa sairastin vyöruusun. Täsmälääkityksellä se helpotti jo parissa viikossa. Nyt näkyy vähäisiä punoittavia jälkiä kaulassa, niskassa, alaleuassa ja korvanjuuressa.

Lunta on tullut vähän. Varaudun pahempaan. ”Toimeton tammikuu maaliskuussa maksetaan”, luetteli entinen naapurini. Veikkaan kevään koittavan 6.4.2025. Toivon, että olen pahasti väärässä ja lumet sulavat pois jo sitä ennen.

Olen pelannut netistä löytyviä sanapelejä. Ylellä on joka päivä sanapyramidi. Vaikeusaste vaihtelee. Tänään sain pyramidin ratkaistua ilman apuja, joskus eivät auta vihjeetkään. Pyramidissa olevat sanat tulee järjestää siten, että samalla tasanteella olevilla sanoilla on tietty yhteys keskenään. Kerran oli pelkkiä numeroita.

HS-lyhenteellä tunnetun kotimaisen sanomalehden sanalouhos on usein osoittautunut minulle turhan hankalaksi. Pari kertaa olen luovuttanut tämän viikon aikana, jolloin olen sitä pelaillut. Usein on mennyt puoli tuntia ratkaisuja miettiessä. Tänään olin kai virkeämpi, koska sain tehtävän ratkaistua kymmenessä minuutissa ilman apuja. Tosin olin ratkaissut sen eri tavalla kuin ratkaisun kuvailussa esitetään, mutta ilmeisesti suoritukseni oli hyväksyttävissä.

Kolmanneksi olen viime sunnuntaista lähtien pelannut NYT-lyhenteellä tunnetun amerikkalaisen sanomalehden wordle-peliä. Siinä pitää päätellä joka päivä vaihtuva viisikirjaiminen sana. Peli toimii samaan tapaan kuin tunnettu peli nimeltä mastermind. Pelaajan arvauksen perusteella peli ilmoittaa mitkä kirjaimet arvattavasta sanasta löytyvät ja mitkä kirjaimet ovat peräti oikealla paikallaan. Koska en osaa englannin oikeinkirjoitusta kovin hyvin ja sanavarastoni ei ole niin laaja kuin toivoisin, olen usein ollut pulassa varsin helppojen sanojen kanssa. Joka kerta olen saanut sanan löydettyä. Yrityksiä taitaa olla viisi? Tänä aamuna löysin ratkaisun kolmannella arvauksella. Englannin kieli on sikäli aika helppo, että vokaaleja on kai vain kuusi, joten aluksi syötän arvauksia, jotka sisältävät kaikki vokaalit ja tuleehan siinä samalla konsonanttejakin.

Setä-elokuvia 3 Klaus Härö

Tuntematon mestari. Klaus Härön ohjaus vuodelta 2018. Käsikirjoitus Anna Heinämaa. Pääosan taidekauppiasta esittää Heikki Nousiainen, jonka muistelen nähneeni myös tv-elokuvassa Aito Halonen, vuodelta 1989. Siinä kerrotaan miehestä, joka tahtoo suojautua sodalta, oliko peräti ydinsodalta ja haluaa turvapaikkaansa mukaan myös Pekka Halosen taidemaalauksen.

Sen sijaan nyt puheena olevassa elokuvassa seniorisarjan taidekauppias on vasta ostattelemassa mestariteosta, jonka tekijä on tuntematon. Elokuvassa katsojalle esitellään Helsingin Bulevardi-nimisen kadun näkymiä ja ennakoidaan niitten muuttumista vanhasta ja viehättävästä uudeksi ja räikeäksi. En tiedä onko niin oikeasti käynyt. Vuosia sitten kävin Ekbergillä kahvilla, hyvä kun istumaan mahduin.

Nousiaisen esittämän vanhan polven taidekauppiaan pisnekset kärsivät nykymeiningistä, jossa kuka tahansa voi – jos vain viitsii – tarkastaa taideteoksen hinnan netistä, sekkaamalla toteutuneet kaupat samaan tapaan kuin minä tarkastan netistä näitten elokuvien tietoja. Taidekauppiaalla on kuitenkin jäljellä taiteen tuntemuksensa, sellainen vuosikymmenten varrella kertynyt ote asiaan ja sen johdatettavaksi hän heittäytyy tehdäkseen vielä kerran oikein hyvät kaupat. Tarina kehittyy kilpajuoksuksi menestyvän taidehuutokaupan ja väistyvän taidekauppiaan välillä. Vanhaa kauppiasta tulee auttamaan tet-harjoittelijana hänen tyttärenpoikansa Otto (Amos Brotherus). Kauppiaan tytärtä, isäänsä pettynyttä yksinhuoltajaäitiä esittää Pirjo Lonka.

Kesto 95 min.

Rakkaani merikapteeni. Klaus Härön ohjaus vuodelta 2022 on englanninkielinen elokuva, joka sijoittuu Irlantiin. Sen nimi on englanniksi My Sailor, My Love. Pääosan juroa, vanhempaa setää esittää James Cosmo, hänelle osa-aikaiseksi kodinhoitajaksi palkattua naista esittää Bríd Brennan. Tytärtä, joka naisen palkkaa, esittää Catherine Walker. Tässä elokuvassa nyreän ja epäkohteliaan vanhan miehen asenteen korjaamisen ohella kuvataan tyttären aluksi piilossa pysyttelevää, omistavan oloista asennetta isäänsä kohtaan. Kun kodinhoitajan suhde entistä merikapteenia kohtaan tuntuu syrjäyttävän tyrären ja tekevän hänen vuosia jatkuneesta omaishoidostaan tarpeetonta, tytär nousee taistelemaan paikastaan isänsä vierellä.

Irlannin kauniita maisemia ja kapeita teitä esitellään ja välillä puolin ja toisin vesitellään. Ehkä mehukkain kohtaus elokuvassa on se missä merikapteeni kertoo lapsille merimiestarinan hurjasta menneisyydestään.

Kesto 97 min.

Livet efter döden. Suomeksi Elämää kuoleman jälkeen, on Klaus Härön ohjaama ruotsinkielinen elokuva vuodelta 2020. Pääosan Nisseä esittää unohtumattomasti Peik Stenberg. Voisin väittää että yhtenä vastanäyttelijänä on linnunpesille pyrkivä orava, mutta jos nyt ei sentään. Nissen siskoa, Elsaa, näyttelee Lena Labart ja Nissen poikaa, Stefania, Martin Paul. Nissen anoppina nähdään Sara Arnia.

Elokuvan on keskushenkilö on Nisse, joka alussa saapuu pimeän keskeltä syrjäiseen kotitaloonsa. Hän ajaa pienellä herneenvihreällä pakettiautolla, joka ei selvästikään sovi hänen mielentilaansa. Nisse on täynnä mustuutta, hän on palannut kuoleman maasta eivätkä sieltä antaneet mukaan edes soittopeliä. Katsojalle selviää, että Nissen vaimo on kuollut sairaalassa. Alkaa elämä kuoleman jälkeen eikä Nisse ole siihen valmis.

Nissen apuna on Stefan ja pian saapuu kaupungista sisar Elsa. Nisse haluaisi kuitenkin säilyttää surun itsellään, hän pitää kiinni elämänsä totutusta järjestyksestä niin kuin vaimonsa muistosta. Elsan hössötys saa Nissen kimmastumaan. Nisse loukkaa myös Stefania. Valokuvausta vakavasti harrastava poika saa lopulta isän aukenemaan elämän vastavalolle ja lopussa pakettiauton kuski vaihtuu. Hieno elokuva!

Kesto 81 min.