Zacharias Topelius: Viikingin hauta

Zacharias Topelius (1818 – 1898) kirjoitti kuulemma Helsingfors Tidningar lehteen kertomuksia ja niitä on nyttemmin julkaistu suomennettuina kolmessa pikku kirjasessa, joista yksi on Topeliuksen juhlavuonna 2018 julkaistu valikoima nimeltä Viikingin hauta ja muita kertomuksia. Jo ensimmäisessä kertomuksessa Topelius själv sijoittaa tarinansa romantiikan tyylisuunnan kehyksiin, jotka kaiketi kelpaavat kehystämään suurta osaa hänen tuotannostaan. Suomentajia on ollut koko joukko, heidän ohjaajanaan toimi Eeva-Liisa Nyqvist. Tulkintojen apuneuvona on käytetty Svenska Litteratursällskapet i Finlandin kriittistä Topelius-editiota, jota voi netissä lukea ketjukolaajakin.

Salaperäinen rekiseurue. (vuodelta 1842, suom. Noel Torri) Nuori koijari lähtee seuraamaan sattumalta kohtaamaansa viehkoa naishahmoa ja päätyy tuskastuttavalle rekiajelulle Helsingin keskustaan. Huomiota herättää ajankuva: Helsingin kaunottaret, kaupungin ensimmäinen nimetty katu, kauppaliikkeet, väisteltävät ohikulkijat, vossikat ym. Loppuratkaisu yllättää mikäli odottaa kertomukselta pietististä jäykkyyttä.

Aarteenkaivajat. (1842, Iina Kurunmäki) Minämuotoisessa kertomuksessa pojat etsivät aarretta, joka olisi kätketty sata vuotta sitten. Isonvihan aikaan (1713 – 1721) kerrottiin suomalaisten kätkeneen aarteitaan järveen tai suohon, jotteivät maata miehittäneet venäläiset pääsisi niihin käsiksi. Haudatun aarteen merkkinä uskottiin palavan aarnivalkea eli virvatuli, jonka pojat yllättäen äkkäävät.

Öinen vierailu. (1842, Noel Torri) Vanhoja uskomuksia sisältävä tarinointi on kertomuksen alkuvirityksissä johtanut suomentajaa harhapoluille. Ennen uskottiin, että kolmetoista henkilöä saman pöydän ympärillä tietää epäonnea. Rusa tarkoittaa ryntäämistä tai säntäämistä, mutta rysa tarkoittaa hytisemistä tai kammoksumista. Jos hassu savolainen setä saa tarjota suomennosvaihtoehtoa, niin se voisi olla tämmöinen:

He saattavat kammoksua istumista pöydässä, jossa on kolmetoista henkilöä tai astuvat kahden ristissä olevan oljenkorren yli, mutta eivät he ajattele ukkosen yöllä jylhästi jyristessä Thorin vaunujen kulkevan pilvien päällä, tai myrskyn ulvoessa kallioilla ja autioissa metsissä tarujen villin jahtiväen ratsastavan ilmojen teillä.

Tässä kertomuksessa on jatkossa sepitettä sen verran ammattislangilla, että muuten en pystyisi suomentajaa opastamaan. Lopputoteamus on hauska.

Tuhkakeskiviikon morsian. (1843, Mirva Löfberg) Tässä sitä on roppakaupalla romantiikkaa tarkoittaen sekä tyylilajia että nykyään vallalla olevaa merkitystä. Kertomus vaikuttaa hieman hentoiselta, mutta on varmasti soveltunut hyvin lehdessä julkaistavaksi. Pieni kristillisten perinteitten pakottavuus häviää vanhemmille taikauskoille selkein tuomariäänin.

Kuutamo kalliolla. (1844, Iina Kurunmäki) Topelius lienee kirjoittanut tämän kertomuksen vaikutuksen alaisena. Nimittäin Ludvig Holbergin näytelmästä Jeppe Niilonpoika olen huomaavinani tiettyjä vaikutteita. Veijariksi heittäytyvä minäkertoja seilailee veneellään nukuksissa ja kohtaa salaperäisen näyn tässä alkujaan urponpäivänä julkaistussa tarinassa.

Noita-akkoja Oulussa. Pääsiäiskertomus. (1846, Leila Rauta-aho) Oulusa on eilen satanut ja salamoinut, mutta tässä tarinassa eletään muuten salaperäisissä & sähköistyneissä tunnelmissa. Kertomuksen alussa Topelius kertoo romanttisesta kertojanlaadustaan: häntä kiehtoo oikeutus opereerata tiedon ja uskomusten välisellä vyöhykkeellä. Hän kirjoittaa ettei satsaisi kahta lanttia runouteen, josta

pyyhittäisiin pois kaikki ihmeellinen ja jäljelle jäisi vain kuiva, mehuton todellisuus.

Viikingin hauta. Puolittain todenperäinen kertomus. (1849, Aura Jaakkola, Heidi Lehtinen, Otso Norblad) Pisempi kertomus ilmestyi lokakuussa 1849 kuudessa numerossa jatkiksena, suomentajiakin on ollut kolme. Minämuotoinen kuvaus opiskelijain kesäisestä tutkimusreissusta Kirkkonummen seuduille. Tärkeässä osassa kummelintapainen kiviröykkiö.

Kummitustarina. (1850, Henrik Hurme, Ida Hallantie) Neljän numeron jatkis sisältää alkupuolella metafyysisen maailmankuvan selityksiä, jotka eivät suomennoksessa ihan avaudu, mutta joulukuinen keskustelu takkatulen ääressä ja yöpyminen ullakkokamarissa, jossa kerrotaan kummittelevan, tuovat elävästi mieleen Topeliuksen romaanin Linnaisten kartanon vihreä kamari.

Kirjassa on 133 sivua. Lukaisin sen muutamassa päivässä.

Topeliuksen kauneimmat näytelmät

Suomen lastenkirjallisuuden satusetä Zacharias Topelius (1818 – 1898) kirjoitti satunäytelmiäkin. Luin kolme satunäytelmäänsä vuonna 1979 ilmestyneestä teoksesta Topeliuksen kauneimmat näytelmät. Näytelmät julkaistiin ruotsinkielisinä lastenlehdessä nimeltä Eos vuosina 1859 – 1862. Suomenkielisinä ne on julkaistu aiemmin teoksessa Lukemisia lapsille niteessä 2 jonakin vuonna, ensimmäisenä julkaistun suomenteen (1893) mukaisia lukemani teoksen tekstit eivät ole. Tässä suomentajina mainitaan V. Tarkiainen, Valter Juva ja Ilmari Jäämaa. Heidän osuuksiaan ei tarkemmin yksilöidä. Lukemassani teoksessa on kaunis satuhenkinen kuvitus, jonka taiteili Ulla Lahikainen.

Lintu sininen (Fågel blå, 1859). Näytelmän tapahtumat sijoittuvat Kyyproon, jonka kuninkaalla on kaksi tytärtä: toinen hoikka ja kaunis, toinen lihava ja laiska. Kuninkaan uusi vaimo suosii omaa tytärtään, joka on se lihava ja laiska. Hänet aiotaan naittaa Syyrian kuninkaalle, joka tulee linnaan kosioreissulle, mutta rakastuu tietty siihen hoikkaan ja kauniiseen tyttäreen. Seuraa kenkun kuningattaren salajuonia, noituutta ja nättien rakastavaisten kaipuuta, joka sadusta kun on kysymys, vie voiton. Happamen sävyisestä kuvailustani huolimatta näytelmällä on ansionsa. Pidin erityisesti arvoituksellisista taikaloitsuista, jotka tosin loppua kohti muuttuvat perin kristillissävyisiksi, jotta oikea puoli voittaisi. Näytelmä on osittain runomuotoinen, pääosin käytetään trokeemittaa, joskin parit jambit ja daktyylitkin kerrontaa kirjovat. Prinssin noituminen linnuksi & tillbaka on mielestäni myös hauska jippo, jolle voisi keksiä monenmoisia toteutusvaihtoehtoja näyttämöllä ällisteltäviksi. Rupattelevat kamarineitsyet ovat hauskoja sivuhahmoja, jotka ompelustöittensä ohella toimivat näytelmän kertojia.

Suojelusenkeli (Skyddsengeln, 1861) Tästä näytelmästä mun muistui mieleheni miten Elvi Sinervo oli kuvaillut sota-aikaan sepittämäänsä satunäytelmää ”topeliaaniseksi”. Tähän minut johdatti Topeliuksen näytelmän prinsessa Lumikauno, joka ihmettelee, miten joku voi syödä silakoita, joita myös Sinervon prinsessa Krysantia kavahtaa. Paljon samanhenkisyyttä näissä näytelmissä tosiaan on, vaikka eroavaisuuksia sitäkin enemmän. Suojelusenkelit ovat vahvassa roolissa ja varoittelevat lapsia jambimittaisilla ohjeillansa. Myös musta henki on mukana, kevyttä kenttärasismiakin voi havaita. Vuoropuhelu näytelmässä on yleensä vapaamittaista, tosin lauluja on riittämiin. Poikien nimet Frode ja Fride kuulostavat vauhdikkailta varsinkin lyhyenä lausutulla etutavulla.

Totuuden helmi (Sanningens perla, 1862) Kolmeseikkailuinen satu, kuten edellinenkin. Topelius nimitti ainakin näissä kahdessa näytelmässä näytöksiä seikkailuiksi ja näytelmää saduksi. Tämän satunäytelmän aiheena on valehtelu. Kuten me aikuiset tiedämme, kaikki valehtelevat. Se on oikeastaan välttämätöntä. Tässä on kyseessä kuitenkin valehtelu, jossa halutaan itse päästä pälkähästä ja samalla syyllistetään toinen omasta hölmöilystä. Ja pääosassa ovat lapset, joille on iät ajat opetettu (ainakin joissakin perheissä) ettei valehdella saisi. Näytelmässä on tosiaan kolme näytöstä ja ne tapahtuvat kaikki erilaisissa paikoissa, mikä on oikein kiehtovaa. Hahmoista erikoisin on Pöröpörhyri, jonka kerrotaan olevan rosvo, velho ja ihmissyöjä. Hänen vaimonsa Pörhikki esittää hienon laulun toisen näytöksen aluksi. Siinä villan karstaaja laulelee villoille kuin kehtolapselle. Eka säkeistö:

Nuku, nuku, villahaps, nuku karstan piillä! 

Villatuppu, pikku laps, kapaloin sua niillä.

Mailma niinkuin karsta, on okainen ja iloton,

nuku, nuku, pikku laps, nuku karstan piillä!

Kirjassa on 148 sivua. Lukaisin sen tänään.

Zacharias Topelius: Tilinteon päivä ja muita kertomuksia

Zacharias Topelius (1818 – 1898) kirjoitti ruotsin kielellä mm. novelleja, joita suomennettiin vuonna 2015 julkaistuun teokseen Tilinteon päivä ja muita kertomuksia. Kirjassa on kahdeksan novellia, joista kunkin suomensi eri henkilö, niin että kerron suomentajan nimen novellin yhteydessä. Alkuperäisten novellien julkaisuvuosia en ala etsimään, oletan Topeliuksen kirjoittaneen ne aikuisiällä. Monet tapahtumista sijoittuvat Topeliuksen aikuisikää varhaisempaan aikaan.

Ennenkuulumaton tapaus (suom. Anna Järvenpää). Kivaa juonimista tilintarkastuksen tiimoilta ja menee siinä naimakaupatkin yksin häppein.

Herminan tunnustukset (suom. Heljä Pitkäkoski). Enimmäkseen minä-muotoinen kertomus varakkaan perheen nuoren tyttären elämän valinnoista.

Kihlakunnantuomari (suom. Marja Uusirasi). Alaotsikkona Romanttinen kertomus. Tarkka ja tunnollinen mies etenee elämässään ilman sen suurempaa teoreettisen puolen lahjakkuutta. Sisältää pääosin kuulopuheita.

Nuorallatanssija (suom. Mirjami Lappalainen). Samalla kertaa sekä eteerinen että verevä kertomus 1800-luvun alun Suomessa ajelehtivista komeljanttareista.

Pääsiäismunat (suom. Maija Sakki). Pääsiäismunien ahmiminen johtaa odottamattomaan kohtaamiseen myllyllä pääsiäisyönä.

Rinkelityttö (suom. Emilia Lehkonen). Alaotsikkona Hahmotelma Helsingistä. Kiintoisaa Helsingin ajankuvailua. Tekee mieli laittaa tästä tekstinäyte, jossa varakas herra sivumennen esittää millaiset tiedot kouluja käyneellä ihmisellä tulisi olla ja sivumennen tulee kuvailleeksi millaisena kouluja käymätön henkilö voi nähdä maailman ympärillään:

Hänen täytyy tietää, että Eurooppa ei ole omituinen eläin, kuten vanha imettäjäni väitti, ja että ihminen ei aikojen alusta lähtien ole keittänyt kahvia väkiviinakeittimellä eikä mennyt frakissa piknikille. En tietenkään sano, että hänen pitäisi osata luetella faaraon velhojen nimet, mutta hänen tulee tietää, että keisari Pietari Suuri ei ollut mikään edestäpäin kuvattu kotka.

Tietäjän tytär (suom. Jani Kämäräinen). Ranskalaiset Lapissa. Sisältää loveenlankeamisen.

Tilinteon päivä (suom. Miro Metsämuuronen). Alaotsikkona Tapaus. Pitkänpuoleinen johdanto, kuten monessa muussakin tarinassa, laittaa jo lukuhampaat koleasta kalisemaan. Tarinassa liikutaan eri puolilla Helsinkiä, mutta ei erityisen vaikuttavasti. Tilit tulevat tehdyiksi, ainakin jotenkin.

Minun piti oikeastaan lukea Topeliuksen kauhutarinoita, Morsian ja muita sellaisia. Sitä kirjaa en sitten Kuopion kirjastosta löytänyt, joten lainasin tämän. Ihan kiva on tämäkin ja saattaa olla, että sopii minulle paremmin kuin kauhutarinat.

Kirjassa on 248 sivua ja lukaisin sen kuuden päivän aikana. Muutakin puuhailin.

Kirjabloggareista näitä kertomuksia on lukenut myös  Anna J . 

Zacharias Topelius: Kuninkaan hansikas

Zacharias ”Sakari” Topelius (1818 – 1898) kirjoitti joukon itsenäisiä romaaneja ja novelleja, jotka julkaistiin netistä löytämieni tietojen mukaan vuodesta 1880 alkaen nimellä Vinterqvällar (Talvi-iltain tarinoita). Ensimmäinen niistä on romaani nimeltä Kuninkaan hansikas (Konungens handske). Kyseessä on historiallinen kertomus Kustaa III:n ajoilta.

Romaani on seikkailukertomus, jota on höystetty vahvasti Suomen historialla ja maantieteellä. Tapahtumien ajankohta – vuosi 1788 – huomioonottaen painotus on Ruotsin vallan ajan loppuvuosilla ja jo tuolloin heränneillä kansallisen vapauden aatteilla. Kertomusta voikin pitää kansallisromanttisena, välillä tuntuu kuin lukisi Maamme kirjaa. Varsinainen teema on järkkymätön uskollisuus laillista hallitsijaa, kuningasta, kohtaan.

Aivan kertomuksen aluksi Topelius kuvaa sitä, miltä historia koulupojasta aluksi tuntuu:

Historia oli mielestämme suuri, vanha, tomuinen kaappi laatikkoineen ja laudakkoineen, jotka oli liimattu aivan täyteen nimiä tai vuosilukuja ja joille oli määrättyyn järjestykseen asetettu kuninkaiksi, keisareiksi, paaveiksi tai sulttaaneiksi nimitettyjä posliiniukkoja.

Myöhemmässä vaiheessa koulupojalle valkenee, että historian ”posliiniukkojen” takaa löytyy myös suurempi kertomus:

- - niiden takana seisoi kansojen syviä, sankkoja rivejä, iäti kuohuvia intohimoja, ääretön määrä ihmissydämiä, jotka nyt ovat lakanneet lyömästä, mutta jotka elämän lyhyinä hetkinä ovat kuten meidänkin sydämemme sykkineet surua ja iloa, rakkautta ja vihaa, voitonriemua ja epätoivoa – -

Romaanin ansiot ovat enemmänkin ajan ja paikan kuvauksessa, itse seikkailukertomus on varsin vaatimaton ja monin paikoin ennalta-arvattava. Johtuen vahvasta sidonnaisuudesta todellisiin tapahtumiin, ei Topeliuksen luovuus ole ollut ihan kukkeimmillaan, hän on enemmänkin sovittanut historian tarinansa näyttämölle.

Kustaa III oli ilmeisesti kuninkaana Topeliuksen mieleinen hahmo. Kustaa saa suuren osan kansastaan rakastumaan kuninkaaseensa, osoittamaan häntä kohtaan uhrautuvaa uskollisuutta. Vaikka itsenäisyysajatuksilla on kirjassa vahvat kannattajajoukkonsa, vaikuttaa kirjailija itse pitävän konservatiivisesti – tai oikeastaan menneisyyttä ihastellen – Ruotsin ja kuninkaansa puolta.

Romaanin suomensi Ilmari Jäämaa vuonna 1929. Luin romaania viitisen päivää. Siinä riittää viihdykettä yli kahdensadan sivun verran.