Aristofanes: Lysistrate

Antiikin aikainen Aristofanes (n. 450 – 385 eKr.) kirjoitti näytelmän Lysistrate, joka sitten esitettiinkin vuonna 411 eKr. Näytelmän suomenti Pentti Saarikoski vuonna 1974. Luin tämän suomennoksen kirjasta Antiikin runoutta ja draamaa, joka esittelee Saarikosken antiikin teksteistä tekemiä suomenteita.

Lysistrate on ateenalainen naisimmeinen, joka kutsuu seutukunnan naiset neuvonpitoon. Naiset ovat kyllästyneet sotiin, jotka vievät heiltä heidän miehensä. Naiset tarvitsisivat miehiään tekemään miehen työn. Lysistrate ehdottaa, että naiset alkaisivat naimalakkoon, kunnes saisivat miehet lopettamaan sotimisen. Ehdotus ei saa aluksi kannatusta, sillä näytelmässä naiset ovat aika halukkaita seksin perään. Sitä paitsi naiset katsovat, että heidän paras aikansa nauttia seksistä on lyhyempi kuin miehillä, jotka sodasta palattuaan ottavat pian vaimokseen nuoren naisen, jolloin ikätoverinaiset jäävät ilman miestä.

Koska kyseessä on näytelmä, naiset suostuvat seksilakkoon mikä kuumentaa tunteita suhteessa miehiin. Myös vihollisvaltio Spartan naiset aloittavat saman lakon, joten Ateenan sotaonni ei sikäli kärsi tästä hetkellisestä onnettomuudesta. Varmaan joku jo arvaakin, että sittemmin lakko purkautuu eikä arvatenkaan pelkästään lakko. Myös rauha Spartan kanssa saadaan solmituksi ennen purkautumista. Mutta aika viime tippaan se jää.

Näytelmässä herkutellaan tällaisilla pikkutuhmilla jutelmilla. Kun Saarikoski on suomennoksessaan käyttänyt paikoin varsin vapaata kieltä ja vapaata mittaa, ei näytelmän runollisuus pääse häiritsemään ja kaiken kaikkiaan naisten aikaansaama häiriötilakin tuntuu lukijasta aika jonninjoutavalta junkaamiselta. Kai siellä joitakin hauskoja heittoja on matkan varrella, mutta melkeinpä olisin mieluummin vaikka joulujallun lukaissut. Tai ainakin katsellut kuvat.

On totta, että näytelmä on pasifistinen, joskin perin merkillisin keinoin ja aika itsekkäistä syistä. Naisten pokan pitäminen on ihan yhtä tiukassa kuin miesten. Kaikkia panettaa ja kovaa. Sota, joka on aina kauhea asia, tuntuu hautautuvan pimppi ja stondis -puheitten alle, sen vakavat puolet sivuutetaan lähes täysin. Tietysti kyseessä on komedia ja vieläpä antiikin aikainen ja niin ja näin, joten olkoon. Tärkeintä on, että rauhaanpakottaminen voi toimia tällaisilla pehmeillä keinoillakin. Vaikka sanotaankin, että parasta se on ollut kun se kovaa on ollut.

Tämän näytelmän pituus tässä kirjassa on vähän päälle 60 sivua. Lukaisin sen tänään.

Aristofanes: Pilvet

 Jumalaisina pilviä palvomme, muu kaikk' on puuta ja heinää.

Antiikin aikainen näytelmäkirjailija Aristofanes (n. 450 – 385 eKr.) kirjoitti vuonna 423 eKr. ensiesitetyn näytelmän Pilvet, jonka suomensi vuonna 1952 V. Arti. Pilvet on viisinäytöksinen runomittainen huvinäytelmä, sen muinaiskreikankielinen nimi on Nufelai.

Eilen kerrottiin uutisissa, että Egyptistä on löydetty hyväkuntoisia muumioita, jotka ovat arviolta samalta ajalta kuin lukemani Aristofaneen näytelmä. Tässä näytelmässä esitetään jonkinlaisena kauhisteluna omalle elämäntilanteelle: ”Kunpa oisin Egyptissä!” Tuskin kuitenkaan sarkofagiin kaivataan? Joka tapauksessa näitä antiikin näytelmiä lukiessa saa jonkinlaisen käsityksen siitä millaisin keinoin tutkijoitten on mahdollista selvittää muinaisten kansojen elämäntapaa. Pienistä tiedon sirpaleista kertyy vähän kerrassaan amforan aihio, johon voi valistunut arvailija lisätä loput omasta lapistaan.

Aristofanes kertoo näytelmässään tarinan Strepsiades -nimisestä maalaismiehestä, joka on velkaantunut poikansa hevoskauppojen myötä. Hän kuulee Sokrateen perustamasta älynhautomosta, jossa nuorista pojista kasvatetaan oppineita väittelijöitä. Strepsiades arvelee oppineen pärjäävän oikeudessa niin hyvin, että voi jättää velkansa maksamatta. Mies hakeutuu Sokrateen oppiin ja kuulee tältä uudenlaisista aatteista, joitten mukaan Zeusta ja muita sen sortin jumalia ei olisikaan olemassa vaan jumalia ovat kaaosmainen avaruus (tai eetterin pyörteet ), pilvet ja kieli. Sokrates koulii oppilaistaan taitavia kielenkäyttäjiä ja luovia ajattelijoita. Hän neuvoo Strepsiadesta ulkoiluttamaan ajatuksiaan pitkän fleksin päässä, jotta ne voivat kirmailla vapaasti. Ennen pitkää Sokrates joutuu kuitenkin luovuttamaan, sillä opettajan ja oppilaan välinen keskustelu ei ota sujuakseen, kun opettaja puhuu runomitoista ja oppilas jyvämitoista eikä Strepsiadeen muistikaan oikein pelitä.

Strepsiades ei kumminkaan luovuta vaan käskee poikansa hakeutua Sokrateen oppilaaksi. Parempioppinen poika ottaa kyllä opikseen, mistä aiheutuu isälle ennalta arvaamattomat yllärit. Opin saanut poika antaa isälleen opetuksen ja ketjureaktiona tälle isä tarjoaa samaa keittoa Sokrateelle. Näytelmän loppuhuipennus ei tunnu erityisen hauskalta, mutta muuten teos sisältää ihan viihdyttäviä ajatushyppelöitä.

Omaa osaansa näytelmässä vetää pilvettärien kuoro. Pilvettäret tuovat hahmoillaan jumaluuden näyttämölle, tosin heidän jumaluutensa sisältää aimo annoksen viekkautta ja väheksyntää maalaismiehen opinlahjoja kohtaan. Näytelmän keskivaiheilta löytyy myös Välijutelma, jossa Aristofanes kehuu omia näytelmiään ja moitiskelee toisten sepitelmiä. Lisäksi mukaan mahtuu väittely, jossa Oikeamielinen ja Vääristelijä mittelevät taitojaan ja populistinen Vääristelijä perii muikean voiton.

Hämmästyttävää on miten tällainen muumiaalisen aikakauden näytelmä tuntui minusta niin kiinnostavalta ja kurantilta. Päässäni kilahtivat Waltarin Sinuhen  sanat: ”sillä ihminen on aina sama.” Ketä Aristofaneen komedia sitten kilauttelee nilkoille? Sokratesta varmaankin ja hänen kaltaisiaan uudenlaisten aatteitten opettajia, näytelmän katsojia, Aristofanesta itseään, kaikkia meitä, joitten mielestä on helpompi antaa periksi uusille, vinkeille aatteille kuin pysyä kunnon konservatiivina ja uhrata entisaikain jumalille.

Kirjassa on 65 sivua. Lukaisin sen parissa päivässä.