Pullakahvielokuvia 1: Miljoonavaillinki

Maisteriksi tituleerattu elokuvien tuottaja ja ohjaaja T. J. Särkkä ohjasi vuonna 1961 valmistuneen elokuvan Miljoonavaillinki. Elokuva perustuu Mika Waltarin kirjoittamaan samannimiseen, aikanaan menestyksekkääseen näytelmään. Särkkä teki käsikirjoituksen elokuvaa varten.

Kuten näytelmä, myös puheena oleva elokuva on hupailu, jossa voi nähdä taustalla vakaviakin varoituksen sävyisiä huomioita. Toisaalta huomiota voi myös herättää mainion tarinan kyky valottaa hahmojensa hyveellisiä ja paheellisia puoliskoita. Teatterissa ne huomiot ovat ehken jääneet enemmän taustalle kuin kodin pullakahvintuoksuisassa ympäristössä elokuvaan keskittäytyessä. Teatterissa katsojaan saattaa tarttua lievähkö hurmahenkisyys, halu nauraa hohottaa kun kerran muutkin niin tekevät. Kotona vastapäisessä nojatuolissa sikeitä vetävä kissa vaikuttaa kovin eri tavoin. Siinä muuttuu katsoja pullakahvin ja elokuvan ääressä jotenkin filosofiksi, otsa rypistyy tahattomasti ja harhailemaan pyrkivä katse nauliutuu aika ajoin kuvaruutuun kuin pyrkisi näkemään kauemmas.

Miljoonavaillingissa saamme kurkistaa Imupainepuristin Oy:n pääkonttoriin. Jokseenkin kaikkia lankoja käsissään pitää konttoripäällikkö Jakob ”Yrni” Ryhtilä. Hän on tarkka mies, jonka päivittäisten liikkeitten perusteella lehtimyyjä tarkastaa kellonsa. Ryhtilä johtaa hierarkisesti järjestynyttä konttoria, jossa hierarkian tasot ovat toimitusjohtaja, konttoripäällikkö ja alaiset. Ryhtilä vaatii täsmällisyyttä, joku voisi nähdä hänet kaavoihinsa kangistuneena ja niin voisi joku toinenkin. Tämän päivän konttorissa Ryhtilän kaltaisella johtajalla olisi kenties sihteeri vain vanhan tavan vuoksi, konttorin työasiat hän hoitaisi itse tietokonepohjaisesti. Hänen konttorissaan kaikki on rytmitettyä, tarkasti mietittyä, elikkäs kuten eräs hänen alaisistaan lipsauttaa: helvetillistä.

Tapahtumat käynnistyvät huhtikuussa, on perjantai ja kolmastoista päivä. Ryhtilä on ollut yhtiön palveluksessa 20 vuotta. Laskeskelin tästä, että silloin hän olisi tullut yhtiöön harjoittelijaksi vuonna 1941. En tarvinnut tähän edes laskukonetta, sillä olen ihan itse syntynyt vuonna 1961. Elokuva on siis ikätoverini, joskin lopummalla vuotta valmistunut. Arvelen, että tämä laskutoimitus on kenties jäänyt maisterilta tekemättä, mutta tuskin katsojilta – sodasta oli tuolloin kulunut kumminkin verrattain lyhyt aika. Waltarin näytelmä sen sijaan on vuodelta 1959, joten sen mukaan Ryhtilä olisi mennyt Imupainepuristin Oy:n palvelukseen jo ennen sotia, vuoden 1939 keväällä. Joku voisi laskeskella, että kenties Ryhtilä on viettänyt ison osan sota-aikaa yhtiön palveluksessa ja sotilaallisella täsmällisyydellään maksaa velkaansa isänmaalle – alaisiaan säästämättä. (Vuonna 1956 oli huhtikuun 13. päivä perjantai).

Elokuvan näyttelijäkaarti on maineikas, Ryhtilää esittää Helge Herala, hänen enemmän tai vähemmän siveellistä puolisoaan Ansa Ikonen. Toimitusjohtajana keekoilee Jussi Jurkka, hänen varallisuuttaan imupaineella puristavana rakastajattarena nähdään Liana Kaarina. Pirkko Mannola ja Pentti Siimes ovat konttorin toimihenkilöitä. Muitakin kivoja hahmoja esiintyy, mainittakoon Ryhtilän vaimon rakastajaa, huilistia, esittävä Leevi Kuuranne ja uudistushenkisiä riimejä venyttävänä iskelmälaulajana loisteleva Risto Mäkelä.

Mikä sitten on miljoonavaillinki? Sillä tarkoitetaan kavalluksen aiheuttamaa kassavajausta, joka tässä tapauksessa on syntynyt, kun tilauksesta maksuksi saatu suurelle summalle kirjoitettu shekki on päätynyt toimitusjohtajan omaan käyttöön. Tapahtunut valitettava kehvellys nostaa esiin kaikkien elokuvan henkilöitten huonot ja parhaat puolet. Katsoja voi kuitenkin olla huoleti, kyllä kaikki jollakin tapaa järjestyy – juuri siksi puhumme pullakahvielokuvasta.

Kesto 104 min.

Mika Waltari: Paracelsus Baselissa

Mika Waltari (1908 – 1979) kirjoitti vuonna 1943 julkaistun näytelmän Paracelsus Baselissa. Näytelmä sijoittuu 1500-luvulle ja kertoo Paracelsuksesta, joka on Baselissa.

Mitä muuta kertoisin tästä oivallisesta lukukokemuksestani? Ensinnäkin mainittakoon, että wikipediasta löytyy näytelmää koskeva laajahko ja hyvin harkittu artikkeli. Tämä minun selostukseni on toista maata. En tiedä oliko viisasta minun lukea se wikipedia-artikkeli ennen kuin luin tämän näytelmän. Toisaalta oli ja toisaalta ei. Halusin nyt kumminkin lukea näytelmän, joka on kirjoitettu viime sotien aikana. Tämä on, mutta viime sotia siinä ei käsitellä, koska ajankohta on keskiajan taittuminen renessanssiin.

Näytelmä toi mieleeni Strindbergin näytelmän Mestari Olavi, joka kertoo Ruotsin uskonpuhdistajasta Olaus Petristä. Tosin väitetään myös, että Ruotsin uskonpuhdistaja olisi ollut Kustaa Vaasa, mutta kaikkea väitettyä ei kantsi uskoa. Uskosta ja sen puhtaudesta on tavallaan kyse myös nyt lukemassani Waltarin näytelmässä. Tämä Paracelsus lienee ollut ihan historiallinen hahmo. Näytelmässä ainakin hän on kokeilevan lääkintätaidon harjoittaja, hän on opiskellut yliopistossa, mutta häipännyt sieltä omille teilleen ja alkanut hakeutua kansan tuntemien parannuskeinojen pariin. Hän on siis kapinallinen tieteen maailmassa, omien lääkkeittensä kokeilija ja kehittäjä.

Toinen näytelmän tunnettu suuri hahmo on Erasmus Rotterdamilainen, joka taisi joutua lippahivoon aikaisemmilta asuinsijoiltaan ja asettui näemmä sitten Baseliin, nykyisen Sveitsin alueelle. Erasmus arvosteli mm. teoksessaan Tyhmyyden ylistys kirkkoa, luostareita, munkkeja, taisipa saada paavikin osansa. Hän sitten lievensi kantojaan, kun häntä alettiin syyttää Lutherin oppien ideoijaksi. Tämän Erasmus kiisti ja oli sitten kiltti katolinen. Näytelmässä nämä kaksi tahdon ja totuuden hemmoa mittelevät toisiaan ja toistensa ajatuksia. Erasmus kehuu yhdistäneensä Euroopan latinan kielen alle:

Minä, Erasmus, minä loin latinan yhteiseksi kieleksi kaikille vapaille hengille, yli valtakuntien rajojen loin oppineitten yhteisen valtakunnan, minä, isänmaaton, tein humanistin isänmaaksi koko Euroopan.

Silmiini tökkää edellä olevassa sana oppineitten. Ehkä Euroopan tämän päivän ongelmissakin on osaksi sitä, että Eurooppa on oppineitten Eurooppa, ei ihan kaikkien muitten. Myöhemmin Erasmus on rohkeampi ja julistaa:

Totuus, joka huudetaan turulle kansan kuultavaksi, on vaarallisempi valloilleen päästettyä tulta.

Tässä asiassa Erasmus tuntuu olevan samaa mieltä kuin kauppaneuvos Paukku, joka jemensi, miten lääkkeitten ja makkaran reseptien tulee pysyä kansalta salassa. Vai olikohan se oluen ja makkaran?

Näytelmässä on muitakin hienoja hahmoja, se on waltarimaisen taitavasti rakenneltu, selkeä ja sillä tavalla juonikas, että katsoja pelkää alusta alkaen, että asioissa käy kuten niissä sitten käy – olipa katsoja lukenut sen wikipediasta tai ei.

Kirjassa on 157 sivua. Lukaisin sen tänään. Tänään myös kolasin pihan eka kerran tänä talvena. Ei ollut paljon lunta.

Mika Waltari: Akhnaton auringosta syntynyt

 Mika Waltari (1908 – 1979) kirjoitti vuonna 1937 julkaistun näytelmän Akhnaton auringosta syntynyt. Näytelmässä on alkulehtien mukaan prologi ja viisi näytöstä.

Näytelmän tapahtumat sijoittuvat muinaiseen Egyptiin eli kuten tekstissä sanotaan Kemin maahan. Jalasmökeistä ei näy jälkeäkään, sen sijaan aluksi ollaan Theban kaupungissa, sitten muutetaan hovi uuteen Taivaanrannan kaupunkiin. Theba tuntuu Suomessa harrastetuissa näytelmissä olevan rohkeasti edustettuna, tuli mieleen, että pitäisikö maahamme perustaa oikein Theba-teatteri. Väliajalla teehuone Teebassa tarjoiltaisiin katsojille lämmikettä suoraan teebannusta.

Kyse on siis ammottavien aikojen tapahtumista. Sotien jälkeen valmistuneessa romaanissaan Sinuhe egyptiläinen Waltari jatkoi tämän näytelmän henkilöitten ja teemojen parissa. Tavallaan tässä varhaisemmassa näytelmässään hän on kuvannut lyhyesti Sinuhessa kerrotut Egyptin sisäpoliittisen elämän kuohunnat. Sen sijaan Sinuhen oma kertojanääni puuttuu, samoin kuin hänen matkansa Levantin maihin.

Akhnatonista tulee näytelmän prologissa farao. Hän tutustuu jo siinä vaiheessa nuoreen soturiin, jonka nimi on aluksi Heb. Prologissa on mukana myös Eje, kuninkaan valtikankantaja. Näitten kolmen hahmon voi laskea miehittävän näytelmän pääosat. Samat hahmot ovat mukana myös Sinuhessa. Akhnaton on Sinuhessa Ehknaton, Heb on alusta pitäen Horemheb, jonka nimen hän saa myös näytelmässä ja Eje on Eje vaan. On näytelmässä toki mukana muutakin väkeä, mm. Akhnatonin kaunis vaimo Nefritite.

Aiheena on nuoren faraon päähänpinttymä eli palvomansa Atonin, auringon jumalan, kohottaminen ainoaksi oikeaksi jumalaksi. Raivostuttavaa siinä on aikalaisten kannalta se, että Aton syrjäyttää päällimmäisenä jumalana toimineen Ammonin ja varsinkin Ammonin korruptoituneen papiston. Sinuhessa Ammonin valta yltää kaikkialle, niin tässä näytelmässäkin. Lisäksi Aton kuvataan täydellisen tasa-arvon ja ihmisten välisen keskinäisen arvonannon jumaluutena, joka kehottaa pidättäytymään väkivallasta ja olemaan hyvää pataa naapureitten kanssa. Suurvalta-asemassa olevalle Egyptille se on ilman muuta turmion tie. Egyptin valta perustuu valloituksille ja naapurikansojen riistolle. Heikko Egypti muodostaa valtatyhjiön, joka alkaa nopeasti täyttyä Babylonin, khabirien ja heettiläisten sotajoukkojen rymistessä rajojen yli.

Aknatonin ajatukset ovat kauniita, mutta reaalipoliitikot Eje ja Heb tajuavat pitää myös Egyptin puolia. Eje toteaa jo alkuvaiheessa:

Tuhon ja kuoleman päivä on lähellä, kun orja puhuu veljenä valtiaansa rinnalla.

Katkeran ratkaisun hetkellä soturipäällikkö Heb on runollisempi:

Sinä tahdoit vain hyvää, Akhnaton, uneksijani, jota rakastan. Sinun silmäsi näkivät enemmän kuin maiset silmät, olkoon valtasikin ikuinen.

Farao Akhnaton on hyvää tahtova ihminen, joka on asetettu paikkaan, jossa pelkkä hyvä tahto ei riitä, vaan tymäkkää asennettakin vaaditaan.

Kirjassa on 130 sivua. Lukaisin sen tässä aamupäivällä.

Mika Waltari: Totuus Virosta, Latviasta ja Liettuasta

Mika Waltari (1908 – 1979) kirjoitti salanimellä Nauticus julkaistun teoksen Totuus Virosta, Latviasta ja Liettuasta. Kirja julkaistiin Ruotsissa keväällä vuonna 1941. Se käsittelee Baltian valtioitten liittämistä osaksi Neuvostoliittoa, siihen johtaneita tapahtumia ja liittymisen seurauksia. Sotien jälkeen, kun Suomessakin piti Neuvostoliittoa arvostella vähän sukkasillaan, kirja poistettiin kirjakaupoista ja kirjastoistakin, kunnes vuonna 2008 siitä julkaistiin uusi painos.

Uuden painoksen alusta löytyy Seppo Zetterbergin kirjoittama johdatus lukijalle. Zetterberg kertoo Waltarin työskennelleen Suomen valtion propagandatehtävissä talvi- ja jatkosodan aikana. Zetterberg myös uumoilee syitä tämän kirjan kirjoittamiselle. Yksi selkeä syy tulee lukijallekin mieleen eli sen korostaminen, ettei talvisodassa annettu uhri ollut suinkaan turha. Suomi säilytti itsenäisyytensä, Baltian maat antoivat Neuvostoliiton ensin lupaillen ja sitten härskisti uhkaillen miehittää maansa ja sitten vielä vaalien jälkeen pyysivät saada liittyä Neuvostoliittoon. Miksi Baltian kävi niin kuin kävi, sitä Waltari käy kohta kohdalta läpi. Miksi Suomen kannattaa varoa samaa kohtaloa, on kirjan toinen aihe. Se käy ilmi, kun kirjassa tarkastellaan Baltian maitten elämän alkutaivalta Neuvostoliiton osasina.

Waltari on kirjaansa varten hyödyntänyt jo julkaistua teosta, liettualaisen Ignas Jūrkunas-Šeiniuksen kirjoittamaa ruotsiksi vuonna 1940 ilmestynyttä kuvausta Liettuan tapahtumista, Den röda floden stiger (Punainen tulva nousee). Lisäksi hän on lukenut varsinkin virolaisia lehtiä, sikäli kuin niitä on ollut saatavilla. Myös tilastotietoa varsinkin Virossa myynnissä olleitten tavaroitten hinnoista ennen Neuvostoliittoon liittymistä ja sen jälkeen on käytössä, samoin tietoa palkoista ja niistä pidätettävistä kuluista. Waltari saa mielestäni ihan uskottavasti osoitettua, että Neuvostoliiton tapa hoitaa asioita oli luvata paljon ja hyvää ja sitten antaa yhdellä kädellä lupaamansa, kun toisellä kädellä rokotti kahta kauheemmin jostain muualta. Kun Baltian maat yksi toisensa jälkeen saatiin feikkivaaleilla (äänestys% > 90) äänestämään kommunistiset kansanedustajat itselleen (muita ehdokkaita ei juuri ollut) ja nämä olivat ensi töikseen vaatineet maansa liittämistä Neuvostoliittoon, ei ulkovalloillekaan jäänyt mitään kättä pitempää Baltian krimiä vastaan.

Kirjan lopussa Waltari kuvailee osittain uskottavasti Baltian oloja keväällä 1941 ja arvailee tulevia. Syystä tai toisesta hän kuitenkin jättää kokonaan laskuista menossa olleen suursodan erittäin ilmeisen laajenemisen Baltiaan ja sen seuraukset kansalaisille. Olen näin jälkikäteen täysin varma siitä, että Baltiassa on osattu tämä asia ottaa laskelmissa huomioon, mikä on omalta osaltaan vaikuttanut vähäiseen kiinnostukseen kommunismia kohtaan. Sikäli kuin Saksa valtaisi Baltian, ei ehkä olisi kansalaiselle ihan parasta meriittiä kuulua paikalliseen kommunistipuolueeseen. Tämän Waltari sivuuttaa ja kirjoittaa virolaisten puuttuvasta halukkuudesta sitoutua kommunismiin seuraavasti:

Tällä tavoin kommunistinen puolue saa uudet jäsenensä häikäilemättömäin kiipijäin ja onnenonkijain tai elämässään epäonnistuneiden tai kuviteltuja vääryyksiä kärsineiden henkilöiden joukosta. Selvää on, että tämä ei ajan mittaan tule ainakaan parantamaan yleistä moraalia eikä turvallisuutta.

Sinänsä siteeraamani kohta on monelta osin voinut pitää paikkansakin.

Ihan kiva pikku kirja, jonka voi lukea näytteenä Waltarin monipuolisesta kiinnostuksesta historiaa ja yhteiskuntakokeiluja kohtaan. Sivuja vain 184, tuli luettua viikossa.

Mika Waltari: Kolme pienoisromaania

Mika Waltari (1908 – 1979) kirjoitti Sinuhea lyhyempääkin proosaa kirjailijanuransa varrella. Luin samoihin kansiin präntättynä kolme pienoisromaaneiksi luonnehdittua kertomusta. Suluissa kertomusten julkaisuvuodet.

Fine van Brooklyn (1938). Minämuotoisessa kertomuksessa suomalainen opiskelijanuorukainen tutustuu Atlantin rannikolla hollantilaiseen neitoseen, joka käyttää sukupuolellista viehätysvoimaansa nuorukaisen hämmentämiseen. Tällaista sattuu varmaan kovin monille miehille (eikä välttämättä juuri Atlantin rannalla), mutta he eivät kehtaa kertoa siitä kellenkään. Jonkin kampanjan siitäkin varmaan saisi rypistettyä? Korostan vielä että minulle ei lain ole tällaista tapahtunut. Sen sijaan laitan tähän tekstistä katkelman, joka tuntuisi kuvaavan minunlaisiani henkilöitä:

”On ollut ihmisiä, jotka on viskattu mereen haaksirikkoutuvista laivoista”, hän jatkoi vakavasti. ”On ollut ihmisiä, jotka on poltettu noitina roviolla tai jotka itse ovat paenneet metsiin ja erämaihin aikoina, jolloin ihmisten vaisto oli herkempi toteamaan välikappaleita, jotka tietämättään vapauttavat pahoja voimia. Maa säteilee pahoja voimia, mutta ne eivät voi meitä vahingoittaa ellei ole välikappaletta, joka johtaa nuo voimat ihmisten pariin.”

Meille välikappaleille ei aina ole sijaa majatalossa... Fine van Brooklyn ei mielestäni ole sujuvinta Waltaria, oikeastaan pitkästyttävyys lienee paras syy nimittää tällaista kertomusta pienoisromaaniksi.

Sellaista ei tapahdu (1939). Kertomuksen keskushahmoina ovat mies ja nainen, jotka tutustuvat toisiinsa lentokoneessa. Tunnelmat ovat pahaenteiset, Eurooppa valmistautuu sotaan, kolonnat ovat liikkeellä ja ilmatorjunta toimintavalmiudessa. Mies ja nainen päätyvät vuorilaaksoon, sittemmin junaan, jossa he tutustuvat värikkääseen esiintyjäseurueeseen. Pienen paikallisen vähemmistön kansannousu tukahdutetaan julmasti heidän silmiensä edessä. En tiedä tapahtuuko tällaista miten tiuhaan, kirjoitus kertonee eniten kirjoitusajankohdan tunnelmista.

Kuun maisema (1946). Minämuotoinen kertomus kattaa Joel-nimisen miessukukuntaan lukeutuvan henkilön elämästä ajanjakson, jota voisi kutsua nuoruudeksi (kertomuksessa ikävuodet kahdestatoista kolmeenkymmeneen). Mikäli tämä kuvailu kuulostaa pitkästyttävältä, niin lukekaapa itse kertomus. ”Kuun maisemalla” tarkoitetaan kertomuksessa sitä autiutta mikä valtaa ihmisyksilön hänen tarkastellessaan omaansa ja lähimmäistensä vähäpätöistä rimpuilua elämänpyrkimystensä parissa. Kuten Sinuhessakin Waltarin näkemys ihmisen omista kyvystä ja elämän suomista mahdollisuuksista hyvään on aika pessimistinen. Oikeastaan tämä on yhdistävänä tekijänä kaikissa kirjan tarinoissa. Kuun maisemassakin on muutama kiinnostava kevyesti filosofinen pohdinta, mutta asia olisi tullut selväksi koko lailla vähemmälläkin.

Mikäli Waltari olisi kirjoittanut nämä kertomuksensa markka/sivu -palkkiolla, olisi hän tienannut tämän teoksen myötä 226 markkaa, mikä tuntuisi minusta ihan sopivalta korvaukselta – erityisesti muistaen että markka oli tuolloin eri tavalla arvossaan kuin viimeisinä aikoinaan. Tietysti joku voisi sanoa, että jos ketjukolaaja saisi kymmenen centtiä jokaisesta blogitekstistään, olisin tänä vuonna tienannut 10 euroa, mikä voisi olla ihan ok korvaus blogin pitämisestä. Aikaa tämän Waltarin teoksen lukemiseen kului minulta reilu viikko, mikä on aika reilua sekin.

Mika Waltari: Jumalaa paossa

Lukaisin aamutuimaan Mika Waltarin lyhyen kirjasen ”Jumalaa paossa”, vuodelta 1925. Kyseessä kuuluu olevan kirjailija Waltarin esikoisteos, jonka hän kirjoitti 17-vuotiaana.

Jumalaa paossa on hengellisesti herättelevä pienoisromaani, mittaa teoksella on 71 sivua. Juoni on selkeä, monelta osin ennalta-arvattava, henkilöhahmojen määrä on rajattu viisaasti melko suppeaksi, mikä tekee kirjasta helppolukuisen. Päähenkilö on tarinan alussa 17-vuotias Aarne. Aarne käy koulua ja hän on ystävällisissä väleissä rikkaamman perheen tyttären, Sylvian kanssa. Aarne pohdiskelee vakavia. Hän on lukenut Nietzscheä, jonka mielestä raamattua tulisi koskea vain valkoiset hansikkaat kädessään, jottei likaisi itseään. Aarnen isä on kommunisti ja jumalankieltäjä, joka sanoo uskonnon olevan pappien keksintö kansan rahastamiseksi. Isä harrastaa ryypiskelyä. Äiti sen sijaan on uskova ihminen, kirkossakävijä ja rukoilija. Hän pyytää usein poikaansakin mukaan kirkkoon, mutta Aarne kieltäytyy semmoisesta.

Sattuman oikusta Aarne ajautuu merimieheksi. Hän lähtee kotoaan jättäen jälkeensä vain paperilappusen, jossa kertoo menneensä merille. Merimieselämän kautta Aarne tutustuu satamien houkutuksiin, punaisina hehkuviin paratiiseihin. Hän saa myös ensi kosketuksen suomalaiseen merimiespastoriin, joka tekee Aarneen voimakkaan vaikutuksen. Jatkossa kuvataan Aarnen merimieselämää muutamalla kohtauksella, jotka johdattavat hänet tekemään elämänsä suhteen kokonaisratkaisun.

Minusta Jumalaa paossa kertoo oikein napakalla tavalla ja asiaankuuluvalla asenteella Aarnen tarinan. Eikä varmasti pelkästään Aarnen. Samantyyppisiä onnensotureita on Suomestakin lähtenyt maailman merille melkoinen liuta, eivätkä suinkaan kaikki ole palanneet elävänä takaisin. Välillä esiin nousevaa kohotettua kieltä ”Poikani!”, ”Ah, isäni!” pidän oikeastaan sopivampana kuin sitä, että tilanteet kuvattaisiin kovin realistisesti. Sillä hetkellä, kun ihmisen kokoinen laiva käy lävitse suunnanmuutosprosessia, ylisanat tarkoittavat täyttä totta vaikka niitten lausujakin ne ylisanoiksi tajuaisi. Mikäli replikointi olisi häpeilevää ja pakotettua, saattaisi lukijalle tulla epäilys siitä, onko puhuja lopulta ihan tosissaan.

Waltarin kerronta on jo tässä hänen ensimmäisessä kirjassaan sujuvaa luettavaa. Siitä kertoo sekin, että lukemiseen kului minulta vain muutama tunti.