Marja-Liisa Vartion kahden romaanin näytelmäsovitus

Marja-Liisa Vartio (1924 – 1966) kirjoitti vuonna 1957 julkaistun romaanin Se on sitten kevät. Hänen kuolemansa jälkeen vuonna 1967 ilmestyi hänen pääteoksenaan pidetty romaani Hänen olivat linnut. Vuonna 2000 ilmestyi yhteisteos, joka sisältää Paavo Haavikon loppuunsaattelemana Vartion itsensä aloittaman näytelmädramatisoinnin ensinmainitusta romaanista nimellä Anni ja Napoleon sekä Paavo Haavikon dramatiseerauksen jälkimmäisestä romaanista nimellä Ja hänen olivat linnut. Kummankin näytelmäsovituksen alusta löytyy Haavikon lyhyt kuvailu romaanien näytelmäksi sovittamisesta. Paavo Haavikko oli naimisissa Marja-Liisa Vartion kanssa.

Anni ja Napoleon. Pitkälti yli puolenvälin näytelmä vaikuttaa perin tavanomaiselta sekä rakenteeltaan että tapahtumiltaan. Tapahtumat tuppaavat jopa pitkästyttämään. Saattaa olla, että sillä on haettu jonkinlaista tylsyyden tuntua, jolloin dramaattisemman vaiheen käynnistyminen herättää näytelmän uuteen eloon. Tarina on melko selkeäpiirteinen. Napoleon asustelee jonkinlaisena vuokralaisena syrjäisellä maatilalla Uudellamaalla. Hän tekee työkseen remonttihommia. Holipuoli ja naiset maistuvat myös. Anni tulee maatilalle piiaksi. Hän aloittaa suhteen Napoleonin kanssa melko luontevasti. Siinä missä Anni suhteen ohessa hoitelee työnsä, keskittyy Napoleon ryypiskelyyn. Tämä on siis se pitkästyttävä, tuhannesti nähty ja kuultu osuus nalkutuksineen ja krapuloineen. Suhde ei ole kummankaan ensimmäinen, Annilla on aikuinen lapsi kaupungissa. Jostain syystä ja hieman oudolla tapaa asian ilmaisten, pari kumminkin rakastuu. Ullakolta alkaa yöllä kuulua kummaa rapinaa, onko siellä hiiriä vai rottia vai onko hormiin eksynyt lintu, joka ei pääse sieltä pois? Ullakko, rapina, kutina siellä mistä ei voi raapia…? Tulkitsen tämän siten, että maailmallinen kylmyys estää päähenkilöitä tajuamasta keskinäisen kiintymyksensä määrää. Pöntön poisto savuhormin päältä saa rapinat loppumaan, jotakin vapautuu. Näytelmä voisi loppua tähän, mutta eipään tuo lopu. Jatkuu kuin tämä kirjablogi. Löytynyt paratiisi menetetään ja näytelmän lopulla toinen muistelemaan jää sitä ja toista jossakin kaivataan. Minä tuskin sovin kumpaankaan kategoriaan.

Ja hänen olivat linnut. Kävisikö luonnehdinnaksi mustanharmaa koomillinen tragedia? Adele on naimisissa rovasti Birgerin kanssa. Rovasti on pahasti hurahtanut lintuihin. Tuomiokapituli pyytää häneltä selvitystä siitä, miksi hän saarnaa linnuista sunnuntaista toiseen – joulua ja pääsiäistä lukuunottamatta. Pappila palaa, osa täytetyistä linnuista pelastetaan, mutta ne haisevat tulipalolle ja niitä tarvii tuulettaa. Linnut ja lintukyväri ovat perintöä Adelen enolta, rovasti pitää itseään lintutieteilijänä ja näkee vaimonsakin lintuna. Näytelmän alussa rovasti ja ruustinna käyvät hauskaa sanailua, alistettu vaimo sivaltelee sarkasmin piiskalla miestään, joka jatkaa valitsemallaan merkillisellä tiellä mistään häkeltymättä. Rovastin saarnaluonnoksen mukaan ”Linnut häilähtävät ohitse kuin varjo tai sielu, ja sitä ne ovatkin.” Hänen mielestään Jumalan taivas olisi tyhjä ilman lintuja. Ruustinna muistuttaa piruillessaan Ledasta, jonka Zeus vietteli joutsenen hahmossa. Linnut vaikuttavat minusta tekstissä seksuaalisilta vertauskuvilta (mitkäpä eivät vaikuttaisi), myöhemmin ruustinna väittää ettei edes tiedä miten linnut parittelevat. Parisuhteen merkitystä korostaa täytetty joutsen, josta paljon puhutaan, mutta jota ei nähdä. Alma-piian veli oli nuoremmuuttaan tullut joutsenen ampuneeksi. Ammutun linnun puoliso oli lentänyt kylän päällä kehää monta päivää pariaan etsien ja valittaen. Parisuhdekiemuroita luonnehtii näytelmän loppuselvittelyissä kunnanlääkäri seuraavasti:

Kukaan nainen ei ole kenellekään miehelle oikea tai väärä sinänsä, vaan vasta elämän mittaan käy ilmi mitä heistä on yhdessä tullut.

Näytelmän rakenteesta syntyy minulle osaksi sellainen vaikutelma, että katsojan oletaan tuntevan romaanin tapahtumat. Erityisesti tämä tulee esiin toisen näytöksen kolmannesta kohtauksesta, johon on vain kirjoitettu sulkuihin: Kohtaus on romaanin 13. luku s. 161 – 170. Onneksi meillä sattui olemaan kotona se romaani, joten saatoin siitä lukaista mitä siinä kohden tapahtuman pitää. Siinä on kuvailtu juuri tuo kertomus joutsenen ampumisesta.

Tämmöstä. Kirjassa on 157 sivua. Luin sen kahdessa päivässä.

Kuunnelmien tyttöjä niillä rajoilla

Unissasaarnaajatyttö. Raimo J. Kinnusen kirjoittama kuunnelma vuodelta 1985. Ohjaaja Heljä Talvikki Ahonen. Upean kireäsointuinen sello+viulu+cembalo-musiikki on Pekka Laitisen säveltämää. Kuunnelmassa elellään vuotta 1949. Kati Outinen 13-vuotiaana Päivinä on umpilisäkkeen leikkauksen jälkeen alkanut saarnata unissaan. Hänen äitiään esittää Tuula Nyman. Maallikkosaarnaaja Kamsula (Esko Nikkari) tulee jelppimään paholaisia pois Päivistä ”lihaa kurittamalla”. Vanhempia hän hellii viinaksilla. Perhe luottaa johdatukseen niin kauan kuin siitä vaikuttaa olevan hyötyä. Metsätyömies-isä (Markku Huhtamo) ostaa Foordin velkarahalla ja päättää lyödä Päivin sairaudella mynttiä, kun ei kerran siskokaan (Erja Manto) pääse Holluvootiin Warneruusille töihin. Paikallisen seurakunnan pappi (Ossi Ahlapuro) koettaa saattaa Päivin elämää normien mukaiselle tielle, mutta tulee torjutuksi. Kamsula käyttää tilannetta hyväkseen. Taitavasti rakennettu perinteinen kuunnelma, jossa on sopivasti rajattu määrä hahmoja ja jotka hahmot kulkevat kuin ennalta määrättyä reittiä kohti surkeaa loppua. Kesto 75 min.

Joutsentyttö. Robert Alftanin kirjoittama kuunnelma vuodelta 1982 tai 1983. Ohjaaja Kauko Laurikainen. Mietteliäästi vuolteilevan musiikin jousikvartetille sävelsi Tapani Tamminen. Joutsentyttö valmistaa ruumit hautaan. Tapahtumat sijoittuvat Tampereelle, Kalevankankaan hautuumaalle. Umpimielistä Joutsentyttöä esittää Eila Pehkonen. Hän käy keskusteluja vainajien kanssa. Koulussa housuunsa pissinyttä köysipoikaa esittää Heikki Määttänen. Häntä kutsuttiin pissahousuksi läpi iän, ainakin siltä hänestä tuntui. Minäkin pissin housuuni koulussa, tein oikein kunnon lammikon, mutta jouduin vaihtamaan koulua, joten nimitys jäi edelliseen kouluun. Erkki Luomala on sardiinineuvos – entinen keinottelija ja entinen hiihtäjä. Joutsen erehtyy laskeutumaan virran vuolteiseen veteen, jossa nälkäinen tyttö häntä houkuttaa luokseen viimeisellä leipäpalallaan. Uolevi Vahteriston osaksi tuli esittää punavankien leirin johtajaa. Ei ihan kiva osa. Hän puhuu vangeille debetistä ja kreditistä, miten ne on saatava täsmäämään odoteltaessa kuolemantuomion täytäntöönpanoa. Mutta kyllä siinä jotenkin päästään kuunnelman loppuun ja kuuntelemaan lintujen laulua jousikvartetin esittämänä. Piti kuunnella alkupuoli kuunnelmasta uudelleen, kun yritin kirjoittaa tätä tekstiä kuunnellessani ja menetin tärkeitä hetkiä. Kesto 72 min.

Saara. Marja-Liisa Vartion kirjoittama kuunnelma vuodelta 1964. Ohjaajana Marja Rankkala. Teini-ikäistä kotiapulaista Saaraa esittävän Aila Arajuuren osuus rajoittuu pieneen vuoropuheluun perheen isän kanssa. Sen sijaan häntä muistellaan kuunnelmassa tavan takaa sekä ilolla että tuskastuneisuudella. Uusi kotiapulainen neiti Kaarne, syntyisin Riistavedeltä, on Eila Pehkonen. Hän on täydellinen vastakohta Saaralle, kellontarkka työkone, joka alistaa itsensä perheen palvelukseen epäinhimillisessä määrin. Hänen kanssaan hermojaan mittelee perheen äiti, jota esittää Terttu Soinvirta. Kun tavanomainen siisteys, ruuanlaitto ja lastenhoito riittäisivät, vetää neiti Kaarne entisen työnantajansa määrittelemää täsmällistä rutiinia, joka hermostuttaisi kenet tahansa. Lisäksi hän olettaa perheen rouvan olevan häneen tyytymätön, kun rouva puhuu niin paljon Saarasta, tuosta nuoresta tyttösestä, joka ei aina jaksanut ottaa työntekoa tosissaan. Audio Ylellä kuvaillaan kuunnelmaa hykerryttäväksi, yhtä hyvin sitä voisi nimittää hyytäväksi, kaikki riippuu niin näkökulmasta. Kuunnelma kuuluu sisältävän vanhahtavia ilmaisuja, joita ei nykyaikana käytettäisi, tarkoittanee neiti Kaarneen entisestä työnantajastaan käyttämää nimitystä ”tohtorinna”. On se aika jännä, että kaupungissa ovat virkamiesperheet pitäneet kotiapulaisia vielä 1960-luvullakin. Päiväkotiinhan ne lapset kuuluu viedä jo alle vuoden ikäisenä, että äidit pääsevät pureutumaan työuraansa. Vai mitä? Kuka sitä nyt omia lapsiaan hoitaisi... Kesto 88 min.

Suomalaisia kuunnelmia 1964 – 1965

Jyrki Mäntylä toimitti kirjan Suomalaisia kuunnelmia 1964 – 1965. Esipuheen otsikolla Kymmenen kirjoitti Pekka Lounela, joka jatkoi Yleisradion teatteriosaston päällikkönä Olavi Paavolaisen jälkeen. Lounela jatkaa aikaisempien esipuheitten tapaan kuunnelman puolustamista niitten arvon todellisia tai oletettuja väheksyjiä vastaan. Hän kirjoittaa, että televisionäytelmiä ja kuunnelmia pidetään usein käyttötaiteena, joka on jotenkin alempaa kuin ikuistaide. Hän väittää kuunnelman korvaavan ehtymässä olevan lyhytproosan, kuten lehdissä julkaistujen novellien, tarjontaa.

Paavo Rintala: Ihmisiä syövät hevoset. (1964) Totalitarismi-dystopia, joka tapahtuu A:n kaupungissa. Tohtori A vedetään keulahahmoksi liikkeeseen, jonka tunnuksena ovat hevoisen kuvat, joita alkaakin ilmaantua ihmisten rintapieliin ja kauppaliikkeitten ovenpieliin. Ihmiset suostutellaan/kehotetaan nielemään sylinteri (koronavilkku?), joka syö heidän sisältään epäluotettavuuden madon ja saattaa heidät yksimielisiksi. Tohtori sanoittaa omat ajatukseni kuunnelmain runsaitten kuolemantapausten suhteen seuraavasti:

Saattoi olla, että ihmiset ennen aikaan välttämättä halusivat saada ruumiin, kun näytelmä loppui tai ainakin suuren katastrofin... Mutta me olemme tulleet uuteen aikaan... jokainen alkaa vaistota, että semmoiset murhenäytelmät eivät voi enää uusiutua...

Bengt Ahlfors: Piispan pulma. (1965, Biskopens dilemma, suom. Pentti Saaritsa) Mainosmies esittää piispalle hyvinvointivaltion dilemmaan ratkaisun, jolla voisi poistaa aineellisen puutteen koko maasta. Piispan sihteerin mielestä mies on piru mainosmiehen hahmossa. Olisi kiva kun voisi tutustua lisää Ahlforsin teksteihin.

Kirsti Hakkarainen: Onneksi on rahaa. (1965) Teinitytöt ovat menettäneet sodassa isänsä ja nyt on äitikin kuollut sairauteen. Tytöt järjestelevät äidin hautajaisia sotakorvausrahoilla. Tyttöjen kepeä keskustelu valostuttaa karua aihetta ja tekee kuunnelmasta hyvin koskettavan. Siskoksina Elina Salo ja Aila Arajuuri.

Reino Lahtinen: Syksyinen ukonilma. (1965) Ihan tuli tv-sarja Rintamäkeläiset mieleen tästä kuunnelmasta ja Lahtisen tekstiä sekin näkyy olevan. Tunnelmapala maaseudulta, jännite kasvaa lähes huomaamatta, purkautuu ukonilmaan ja päättyy potatinnostoon.

Arno Isaksson: Ei mitään uutta aamulehdessä. Pakinakuunnelma (1964) Seuraillaan pariskuntaa aamukahvipöydässä. Mies vastailee hajamielisesti vaimolleen, lukee sanomalehteä ja käy mielessään keskustelua uutisten, mainosten ja ilmoitusten kanssa.

Tapio Tyni: Joka toinen sunnuntai. (1964) Minulle tuntematon kirjoittaja, mutta tekstissä on erikoista imua. Aikuisen pojan sunnuntaivierailujen tunnelma saattaa kertojasta tuntua rasittavalta, mutta minussa se herätti voimakkaita kaipuun ja sympatian tunteita.

Juhani Peltonen: Surunapit. (1965) Peltosmainen tarina, jossa Minä matkustaa junassa ja jututtaa vierustoveriaan, jolla on surunappi. Jututukseen sekaantuu myös Metsästäjä. Juna ja kuunnelma rymistelevät keväisessä lumimyrskyssä yli siltojen, sukeltavat tunneliin ja heittelehtivät vaihteissa. Myös hätäjarru on keksitty. Minää esittää Erkki ”Kaptah” Luomala.

Simo Salo: Sukutarina. Kuunnelmaruno (1964) Edellisen kuunnelmavalikoiman vanhatestamentillinen aiheisto saa jatkoa, nyt ollaan veljellisen murhamysteerin äärellä. Kirjoittaja tuntee Raamatun sen verran hyvin, että kirkonmies hän oli. Tekstinä tämä on luettavampi kuin edellisen teoksen kuunnelma, mutta varmaan toimisi paremmin kuultuna.

Aapo Junkola: Lämmön maksimi ja minimi. Monologi (1965) Vanha insinööri muistelee, rinnalla Ääni lukee I. K. Inhan kuvausta tri Livingstonen Afrikan löytöretkistä. Myös insinööri on maailmaa nähnyt. Hän on porannut öljyä Bakussa ja Meksikossa. Hän on tarkka mies, mitannut lämpötilojen minimit ja maksimit vuodesta 05 alkaen. Nyt kello raksuttaa viime hetkiä. Livingstone kohtaa määränsä pään ja insinöörin muististakin alkaa veto loppua. Monologiksi kuunnelmassa on kaksi esittäjää, insinöörinä Toivo Mäkelä ja äänenä Heikki Kahila.

Marja-Liisa Vartio: Saara. (1964) Kuunnelma kahdesta kotiapulaisesta, jotka ovat toistensa vastakohtia. Nuori, iloinen ja huikentelevainen Saara on saanut jo loparit. Hänen tilalleen astelee neiti Kaarne, salaperäinen, vähäpuheinen työkone, joka tekee työnsä kuten on tottunut ja siihen saa isäntäperhekin totutella. Kaikki on siistiä, rauhallista, mutta pinnan alla kuohuu. Tämä kuunnelma olisi voitu kirjoittaa sata vuotta aikaisemmin Venäjällä, mutta kyllä sen nytkin voi lukea yhtäläisellä ihmetyksellä. Vuoropuhelu on sujuvaa, mutkissa luistattavaa, niin että jännite säilyy koko ajon ajan.

Kirjassa on 337 sivua. Lukemiseen kului kolme päivää. Kuolemantapauksia viidessä kuunnelmassa kymmenestä, alkujaan ruotsinkielisiä kuunnelmista vain yksi.

Suomalaisia kuunnelmia 1952 – 1963 II osa

Marja-Liisa Vartio: Säkki. (1959) Outo iltakeskustelu avioparin välillä. Vaimo vaatii huomiota, hän on taiteilijaluonne, yliherkkäkin. Mies taas on asiallinen kuin kivi, muodollisen seuranpidon harrastaja. Sotien jälkeisen ajan psykologisointi nostaa päätään tässä kuunnelmassa, johon on sentään rakennettu helpottava jumala_koneesta-lopetus.

Heimo Susi: Gundar ja lohikäärme eli kertomus yhden kunnon sankarin kiusauksista, epäilyistä ja surkeasta lankeemuksesta. (1960) Viekasteleva tarina kuningattaren hovista, ritareista ja lohikäärmeestä. Tykkäsin kovasti. Tuli muuten vain mieleen miten ritari Yrjö taisteli kuulemma joskus lohikäärmettä vastaan, mutta mahtaako Yrjö tulla, kun ei sen griipinkään kanssa niin varmaa ole? Ja montako miljardia kannattaa maksaa varmuudesta saada nukkua yönsä rauhassa?

Bo Carpelan: Oma hahmosi oven takana. Mustaan sävytetty fantasia. (1960, suom. Helena Anhava, Din gestalt bakom dörren) Kun miehellä on eri asunnoissa kaksi naista, Anne ja Lili, ei ole ihmekään, että mies tuntee tiedostamatonta tarvetta kahdentua. Alkon hinnaston selaaminenko vai unettava bussimatka saavat sen aikaan? Kuunnelman mies nimeltä Kim jakautuu niin, että syntyy Kim I ja Kim II. Ihan kuten Suomalaisia kuunnelmia 1952 – 63 on jakautunut osiin I ja II. Eivätkä Anne ja Lilikään saa selvää mikä miehessä on muuttunut, kun Kimin kädet ovat kuin Eesaun jalat. Loppujakin on kaksi. Ainakin.

Leo Kalervo: Päivän tauot. (1960) Varastomiesten elämän kiehuntaa yhden heinäkuisen lounastauon ja kahvitauon aikana. Ihan ok kollektiivikuunnelma.

Esko Korpilinna: Karhunkuoppa. (1961) Vähintääkin mystillinen kuunnelma. Vaikea valita onko kyseessä absurdi eksistentialismi vai eksistentialistinen absurdismi. Miehet kohtaavat toisensa etsiessään itseään ja eläintarhan karhuja katsellessaan.

Kyllikki Mäntylä: Huominen päivä. (1962) Oprista kertonut Kyllikki Mäntylä kirjoitti tämän joskus myöhemmin uusintana kuulemani kuunnelman Larin Paraskesta. Kuunnelman ohjauksesta vastasivat Sakari Puurunen ja kirjailijan poika Jyrki Mäntylä, joka myös toimitti tämänkin kuunnelmavalikoiman. Kuunnelman kesto on 100 minuuttia, musiikin on kansansävelmien pohjalta sovittanut Jorma Panula. Pääosan, useammassa iässä tavattavan Parasken osan esittää Eeva-Kaarina Volanen. Paraske laulaa runoja kotiseudullaan Miiskunmäessä, Inkerinmaalla. Hän kaihoaa Suomeen, Vaskelaan, jonne sitten asettuukin asumaan vanhemman miehen vaimona. Kuunnelma seuraa Parasken työntäyteistä elämää, jossa ilo ja suru vuorottelevat laulun saattelemina.

Walentin Chorell: Ennen kuin sanat lausutaan. Monologeja radiolle. (1956, suom. Helena Anhava, Innan ordet) Tässä kuunnelmassa annetaan ajan pysähtyä. Veli on pukittanut veljensä naista, nyt ollaan tiukan neuvonpidon edessä. Kaikkien ajatukset kuullaan ennen kuin kukaan sanoo mitään. Vaikuttaa paremman väen korttipeliltä. Korttia on joskus mukava pelata, mutta radiosta kuultuna se on aika tylsää.

Simo Salo: Matka. Kuunnelmaruno. (1963) Vanhatestamentillinen aihe, joka ansaitsisi tulla kuunnelluksi kuunnelmana eikä ainakaan tulla luetuksi puolinukuksissa loppiaisaattoiltana. Sai tämä minut silti ajattelemaan, että Euripideen Ifigeneia onkin kenties vain muunnelma Abrahamista valmistautumassa uhraamaan Isakia (vrt. Abraham – Isak ja Agamemnon – Ifigeneia). Ehkä erämaahan karkotettu Haagar on myös saanut toisintonsa Ifigeneian kohtalossa?

Veijo Meri: Suomen paras näyttelijä. (1963) Hieman selkiintymätön tarina taiteilijasielusta, joka on vailla kiinnitystä. Pikkukaupungin teatterin johtokunnalle hän rupattaa seuraavasti:

Kun minä olen katsellut näitä Suomen teattereita, niin totta on, että samat siellä istuvat, oma kannattajakunta, teatterinystävät. Aina sama ralli, lauantaina sentään maalaiset, se on silloin vähän raskasta näytellä, kun ne eivät uskalla nauraa millekään tai sitten nauravat koko ajan, etteivät nauraisi väärässä kohdassa.

Kirjassa on 304 sivua + 10 sivun luettelo 1952 – 63 ensiesitetyistä kuunnelmista ja dramatisoinneista. Kuolemantapaus on mukana 2 – 3 kuunnelmassa laskutavasta riippuen. Alkujaan ruotsinkielisiä on mukana 2/9. Luin tämän kolmessa päivässä.