August Strindberg: Neiti Julie

August Strindberg (1849 – 1912) kirjoitti vuonna 1888 julaistun näytelmän Fröken Julie, Ett naturalistiskt sorgespel. Luin Helena Anhavan vuonna 1988 laatiman suomennoksen nimeltä Neiti Julie, naturalistinen murhenäytelmä.

Kirjan alkuun on sijoitettu Strindbergin esipuhe, jossa hän kertoo ajatuksiaan teatterista taidemuotona. Teatterin mahdollisuudet paranisivat mikäli näytelmiä kehitettäisiin suunnilleen siihen suuntaan kuin hän näytelmässään esittää eli siten että luonteeltaan muuttumattomina pysyvien hahmojen asemesta näytelmän hahmoista tuotaisiin esiin erilaisia puolia, lavastusta kehitettäisiin todemmantuntuiseksi, valaistukseen kiinnitettäisiin huomiota ja näyttelijöitten omalle ilmaisulle annettaisiin enämpi sijaa mm. monologien, baletin ja pantomiimin kautta. Strindberg myös puhelee naisen ja miehen eroista, minkä voi lukea hänen oman hahmonsa vähemmän parhaana puolena.

Kirjan loppuun on Helena Anhava koonnut selityksiä eri termeille joita Stringberg on käyttänyt sekä esipuheessaan että itse näytelmässä. Näytelmässä neiti Julie vertaa palvelija Jeania Joosefiin ja Helena Anhava nätisti selittää neidin viittaavan vanhan testamentin kertomukseen Joosefista ja Potifarin vaimosta, mikä tosiaan sopiikin näytelmään asetelmaan. Vaikkakin viittaus korostaa näytelmän asetelmallisuutta ei se Strindbergillä lukitse henkilöhahmoja sen mukaisesti hyvä – paha -akselille vaan kuten hyvää näytelmään kuuluu nämä puolet vaihtuvat ja sekoittuvat siinä määrin, että naamat pysyvät kaikilla kolmella hahmolla likaisina vaikka kuinka pesisi tai partaa ajaisi. Anhava on laatinut myös kuvauksen näytelmän julaisun vaiheista, Strindbergin ei ollut helppoa saada tekstiään painetuksi ja hän joutui antamaan kustantajalle oikeuden muokata näytelmäänsä. Lukemani teksti on kuulemma suomennettu Strindbergin alkuperäisen käsikirjoituksen mukaisesti.

Itse näytelmä on kertomus kreivin tyttärestä, neiti Juliesta, joka juhannusyönä hullaantuu isänsä palvelijaan Jeaniin. Palvelijalla on väitetysti vispilänkauppaa näytelmän kolmannen hahmon, Kristin-nimisen keittäjän kanssa. Kyseessä ei varsinaisesti ole kolmiodraama vaan näytelmä keskittyy vallasväen ja palvelijoitten ynnä muun rahvaan välisten yhteiskunnallisten erojen vatvontaan. Kyllä tällaisia eroja on nykyäänkin, mutta jokseenkin autio, tyhjä on tämän näytelmän sanottava tänä päivänä. Sikäli kuin pohditaan naisen ja miehen eroa, ei näytelmän anti kohoa paljon millekään tasolle. Oikeastaan kuvaavaa on jo se, että minulta vei viikonlopun aikaa lukea jälkisanat ja selitykset ja esipuhe, mutta itse näytelmän lukaisin tänä aamuna muutamassa tunnissa.

Ehkä huomattavinta näytelmässä on se, että hahmot kertovat itsestään asioita, jotka eivät välttämättä aina ole totta tai eivät läheskään koko totuus. Siinä mielessä voin kuvitella Strindbergiä ärsyttäneen näytelmät, joissa hahmot ovat kuin kiveenhakattuja eivätkä muuksi muutu. Toisaalta sellaisella henkilökuvauksellakin voi saada aikaan mielenkiintoisia tapahtumia, kun hahmot siirretään itselleen vieraaseen asemaan, kuten esimerkiksi Ludvid Holbergin näytelmässä Valtioviisas kannunvalaja, jossa kaupungin päättäjiä arvostellut kannunvalaja joutuu itse päättäjäksi tai tunnetummin amerikkalaisessa elokuvassa Bruce – taivaanlahja, jossa tv-toimittaja saa hoitaakseen Jumalan tehtävät.

Luo Jumalan istuimen matkataan tässäkin näytelmässä, joskin kovin toisenlaisia latuja. Laitan tähän loppuun katkelman Strindbergin esipuheesta. Siinä on hänen tekstilleen tyypillistä kriittisyyttä ja säälimätöntä alkuvoimaa:

… ja suureen ääneen vaaditaan elämäniloa ja teatterinjohtajat tilaavat farsseja aivan kuin elämänilo olisi hupsuudessa ja ihmisten kuvaamisessa niin kuin kaikki olisivat tanssitautisia tai vähämielisiä. Minä koen elämänilon elämän rajuissa, julmissa taisteluissa, ja nautin kun saan tietää, saan oppia.

Kirjassa on 127 sivua. Lukaisin sen viikonlopun ja tämän aamun aikana.

August Strindberg: Uninäytelmä

August Strindberg (1849 – 1912) kirjoitti vuonna 1901 julkaistun näytelmän nimeltä Ett drömspel. Lauri Sipari suomenti näytelmän vuonna 1985 nimellä Uninäytelmä.

Näytelmän alussa on huomautus, jossa annetaan vähän ohjeita luetun ymmärtämiseksi. Siinä väitetään, että puheena olevassa näytelmässä on pyritty jäljittelemään unen vapaata mutta ilmeisen loogista muotoa. Noh, ehkä Strindberg sitten on nähnyt erilaisia unia kuin minä. Uninäytelmä näet etenee tosiaankin niin loogillisesti, että minun uneni olisivat kerenneet muuntua toisenlaisiksi jo monta kertaa sinä aikana, minkä tämän näytelmän tapahtumat vaativat tullakseen esitetyiksi. Näytelmän juonena on Indra-jumalan tyttären laskeutuminen maan päälle tutkimaan ihmisten eloa ja muuta oloa. Maan päällä jumalan tyttäre havaitsee ihmisten elämän olevan jatkuvaa piinaa ja kärsimystä. Toisaalta niinhän intialaiset uskonnot taitavat väittääkin? ”Kaikki elämä on kärsimystä, kärsimys johtuu elämänjanosta jne.” Tytär, josta käytetään välillä nimeä Agnes, saa sitten tavata ihmisiä erilaisissa ympäristöissä ja vakuuttua kaiken elämän sisältävän isonlaisia taakkoja eläville.

Ehkä unimaailmoihin viittaavat ne lavasteratkaisut, joita Strindberg on tarjonnut näytelmäänsä. Lavasteet muuntuvat toisenlaisiksi, saavat uusia merkityksiä ja niitten sävyt vaihtuvat. Varmaan hyvin toteutettuna saattaisi näyttää vaikuttavalta, mutta luettuna tuntui aika tylsältä. Oikeastaan sytyin tapahtumiin vasta sitten kun päästiin välimerellisiin ympyröihin. Siellä varakkaat asuivat paratiisillisissa oloissa, mutta köyhät eivät päässeet edes mereen uimaan, kun rannat olivat aina jonkun omistuksessa. Tästä muistui mieleeni miten joku kesä vein lapseni uimaan erään kylän uimarannalle. Takaoikealle ilmaantui mieshenkilö, joka pitemmän aikaa selitti omille joukoilleen, ettemme olisi saaneet tulla uimaan heidän rannalleen, koska tämä ei oo mikkään ylleinen uimaranta, tämä on tämän kylän uimaranta. Tätä samaa asennetta eri muodoissaan olen täällä Siilinjärvellä kohdannut ällistyttävässä määrin. Järviä on, mutta ne tuntuu aina joku omistavan. Näytelmässä köyhät hiilenkantajat päättävät mennä hirteen, kun elämä on kumminkin tällaista helvettiä. Varakkaat sen sijaan joutuvat hekin välillä rehkimään, jotta jaksavat syödä vielä lisää. Hieman latisti tunnelmaa, kun lopussa Indran tytär väittää, että työtä välttelevä runoilija osaa kaikista parhaiten nauttia elämästään. Miten niin?

En saanut tästä isompia irti. Kiinnosti lukea silti näytelmä, kun sitä Fanny ja Alexander -elokuvan lopussa niin mainostetaan. Katseltiin se elokuva taas uudestaan tänäkin jouluna. Aika paljon oli karsittu tapahtumia, mutta saatiin sentään viisituntinen tv-sarja samassa paketissa, katselen sen sitten joskus paremmalla ajalla.

Kirjassa on 91 sivua. Luin sen tänään. Sitten yritän vielä symbolistisempaa näytelmää, jos en sitä jaksa, niin siirryn seuraavaan. Varmaan pari päivää menee.

August Strindberg: Kaksi miesmonologia

August Strindberg (1849 – 1912) kirjoitti monenmoista. Luin häneltä vuonna 2002 julkaistun, Antero Tiusasen laatiman suomennoksen, joka sisältää kaksi monologia. Parit sanat näistä teksteistä.

Yksin (Ensam, 1903) on kertomus, jossa kertoja, luultavasti Strindberg itse, kuvaa asettumistaan asumaan Tukholmaan vietettyään sitä ennen aikaa maalla. Hän on viisissäkymmenissä, leskimies ja elää yksin.

Kertoja kuvaa Tukholmaa 1900-luvun alussa. Vanha maailma on väistymässä, reet ja talveksi asennettavat tuplaikkunat ovat korvautuneet uuden ajan vermeillä. Hedelmiä saa kaupoista ympäri vuoden.

Yksinäisyyden piinatessa kertoja matkustaa joskus raitiovaunussa saadakseen olla muitten seurassa ja tuntee mukavana kyynärpäänsä kosketuksen toiseen ihmisolentoon. Hän kiikaroi parvekkeeltaan tuulessa huojuvaa metsänreunaa sanoen: ”Tuolla on Ruotsi.” Kiinnostavinta on kuitenkin ihmisluonto, jota hän pääsee vilkuilemaan kadulta, ihmisten asuntoihin nähdessään. Sitä tehen sitten taiteilijan oma luonto sepittää loput. ”Kevät koitti, kohta on syksy”, sano Strindberg.

Kesäksi kaupunkiin jäävät vain esikaupunkien köyhät ja kertoja, sillä kauniit ja rikkaat ovat matkustaneet maalle. Meren rannalla vanha majuri laskee laineita, lopulta hänet lasketaan hautaan. Kertoja käy telepaattisia keskusteluja tuttaviensa kanssa tai kertaa mielessään vanhoja väittelyitään:

Toisinaan tämä tila laajenee niin että minä joudun kiistaan koko kansakunnan kanssa: tuntuu että maassa luetaan jo uutta kirjaani, joka on olemassa vasta käsikirjoituksena; kuulen miten minusta puhutaan lähellä ja kaukana, tiedän olevani oikeassa ja ihmettelen vain etteivät muut tajua sitä.

Tykistön harjoitukset tuntuvat piristävän kertojaa herätellessään hänet ikihiljaisuudestaan.

Syksy tuo väen takaisin kaupunkiin. Entinen hälinä rauhoittaa kertojan ja hän nukkuu paremmin. Hän ei vihaa ihmisiä, hän on heitä kohtaan yliherkkä – ihottoman sielunsa vuoksi. Kertomuksen lopulla kertoja selittää yksinoloaan luovalla työllään. Eri vaiheissa jutustusta kertoja tuo esiin mielipiteitään uskosta, Raamatun eri painoksista ja kehuu Balzacia ja Goetheä.

Harjannostajaiset (Taklagsöl, 1906) kertoo nelikymppisestä konservaattorista, joka on joutunut onnettomuuden uhriksi. Hän makaa vuoteenomana kotonaan ja horajaa muistojaan hoitajan kuullen. Konservaattori on muuttanut erilleen vaimostaan ja kaipaa lastaan. Oman ja naapurien elämäin vastoinkäymiset käydään seikkaperäisesti läpi. Vastapäisessä talossa asustaa huvilassaan muinainen vihamies, mutta konservaattorin riemuksi talojen väliin rakennetaan uusi rakennus.

Mies kertoo tarinaansa sairaanhoitajattarelle, joka vaikuttaa kokeneelta, kärsivälliseltä ja ymmärtäväiseltä. Hoitaja kykenee perustellusti vastaamaan miehen kysymyksiin kuolemasta, joka lähestyy. Vaikka vastaukset ovat vain arveluja, ne perustuvat uskomuksiin, jotka mieskin tunnistaa.

Konservaattori kertoo lähisukulaisista, jotka yrittivät hallita häntä, repostella hänen kohtaloaan ja tuhota hänet. Mies katsoo heidän hajottaneen jopa hänen avioliittonsa.

Nämä kaksi kertomusta sopivat hienosti yhteen, sillä ne kumpikin käsittelevät yksinäisen miehen oloa ja sitä miksi hän on niin yksin. Strindberg oli kuulemma meinannut Harjannostajaisista näyttämölle sovitettuakin versiota, mutta se ei hänen eläessään toteutunut, myöhemmin kertomusta on ruotsalaisen wikipedian mukaan esitetty myös näytelmänä. Lukeminen kesti pari-kolme päivää. Sivuja kirjassa on 172.

August Strindberg: Onnellisten saari ja muita kertomuksia

Ruotsin kirjallisuuden suuri August Strindberg (1849 – 1912) kirjoitti 1880-luvulla historiallisiin ympäristöihin sijoitettuja novelleja, joista suomennettuina julkaistiin vuonna 1990 valikoima nimeltä Onnellisten saari ja muita kertomuksia. Novellit suomensi Antero Tiusanen. Takakannessa on lyhyesti mutta erinomaisesti kuvailtu kutakin novellia.

Kehitystä (Utveckling, 1883). Jäntevä ja silti pohdiskellen etenevä novelli nuoresta, uskonnollisesti virittyneestä kuvataiteilijasta 1500-luvun alussa eli renessanssin ja reformaation tulohaminoissa. Päähenkilö on nimeltään Botvid. Hänen maallinen, kauneudenhaluinen vastahahmonsa on nimeltään Giacomo. Tavoiteltavana toimii neitonen nimeltä Maria, Gripsholmin linnanvartijan tytär, jota Botvid aidosti rakastaa, mutta jonka hän ujouttaan luovuttaa Giacomon käsiin. Giacomo maalaa neidon sensuelliksi Mariaksi munkkiluostarin alttaritauluun. Aikakauden aatemaailma, mystillis-katolisen kristillisyyden vaihtuminen riisutumpaan reformoituun uskonnonharjoitukseen toimii tapahtumien kiihdyttäjänä ja luo tarinaan jännitteen muutoin melko tavanomaisen rakkauskertomuksen lisäkkeeksi. Tai oikeammin rakkauskertomus se taitaa lisäkkeenä ollakin. Kyse on sen pohdinnasta, mikä on aitoa (tai mitä on kauneus). Strindberg kuvaa Gripsholmin kartusiaaniluostarin elämän askeettisempana kuin on reformoitu uskonharjoitus. Ajat ja osat vaihtelevat, eikä edes Botvid pysy kylmänä näille vaihteluille. Sattuneesta syystä haluan näinä kuvallisina aikoina poimia tähän kuvainpalvontaan liittyen repliikin:

Enhän minä rakastanut hänen ruumistaan, sillä se viruu tuolla ylhäällä vuoteessa, en minä rakastanut hänen sieluaan, sillä sehän on yhä tuolla hänen ruumiissaan, minä rakastin hänen kauneuttaan, ja se on jotain muuta, korkeampaa kuin sielu ja ruumis. No, minä näen hänen kauneutensa uudelleen ja palvon sitä ja se on täällä!

Suojelijat (Beskyddare, 1883). Kertomuksen pääosassa on kannunvalajan kisälli, joka on fyysillisesti erilainen kuin muut ja hänen mestarinsa, joka on edistyksellisyydessään erilainen kuin muut. Tapahtumat sijoittuvat Tukholmaan Kalmarin unionin aikaan, 1440-luvulle, jolloin saksalaisilla oli vahva asema unionin hallinnossa. Vahvaa asemaansa puolustivat myös kannunvalajain killan mestarit, joita oli koko kaupungissa vain neljä. Kyse on kekseliäisyydestä, uusien tapojen esiin murtautumisen vaikeudesta ja hyväosaisista, jotka haluavat pitää kaiken itsellään.

Uusin asein (Nya vapen, 1883). Verot köyhälistön verta juopottelevat tässä tarinassa, joka sijoittuu noin 1560-70-lukujen Öölantiin, josta ei alvariinsa juttuja kuulekaan, ehe-ehe. Parasta on maaseudun kuvaus, sen sijaan tarinan opetus, jos tässä sellaista haluaa nähdä, ei aukene mulle. Öölannin maaseudussa on Strindbergin kertomana jotain samaa kuin Liivinrannassa, jossa mereltä leviävä hiekkamaa asettaa viljelylle vaatimuksensa.

Onnellisten saari (De lycksaliges Ö, 1884). Käynnistyy laivamatkalla kohti Uuden Ruotsin siirtokuntaa. Atlantilla alus ajautuu myrskyssä karille ja matkalaiset joutuvat aloittelemaan uuden elämän tyhjin käsin paratiisillisella saarella. Vähän kerrassaan juttu kääntyy ivailuksi Strindbergin oman ajan yhteiskunnallisista oloista. Siis nimenomaan oloista Ruotsissa. Eihän Suomessa tällaista sattuisi? Ei Suomessa pappi voi menettää muistiaan ja julkisesti väittää ihmisille, ettei ennen vedenpaisumusta Raamatussa verta vuodateta. Eihän voi...? Kaikkiaan ehkä himpun verran turhan pitkä ja seikkaperäinen ivailu minun makuuni, mutta varmaankin olisi sopivalla mielialalla voinut tuntua hauskaltakin.

Kirjassa on 175 sivua. Lukaisin sen neljässä päivässä, novelli/päivä.

August Strindberg: Mestari Olavi

Ruotsalainen August Strindberg (1849 – 1912) kirjoitti vuonna 1872 näytelmän Mäster Olof: Skådespel i fem akter. Tämän proosaversion suomensi Veijo Meri vuonna 1978 nimellä Mestari Olavi: Viisinäytöksinen näytelmä. Suomennoksen tilasi Mereltä Tampereen Työväenteatteri 75-vuotisjuhlanäytelmäkseen. Veijo Meri kirjoittaa takakannessa lyhyesti, mutta ihailtavan tehokkaasti Strindbergin näytelmän syntyvaiheista ja luonnehtii näytelmää, joka kertoo Ruotsin valtakunnan murrosajasta.

Näytelmän Mestari Olavi on Ruotsin uskonpuhdistaja Olaus Petri (1493 – 1552). Kyseessä on fiktio varmaan kahdestakin syystä. Ensinnäkin Olaus Petri eleli aika kauan sitten, eikä kovin tarkkoja tietoja hänen tekemisistään voi olla. Toiseksi tarinan avulla Strindberg pystyy sekä kertomaan näkemyksiään Olavista että kuvaamaan mm. kristillisen uskon kehittymiseen ja vallankäyttöön liittyviä asioita. Olavi ei ole ainoa vahva hahmo näytelmässä. Kuningas Kustaa Vaasa, Olavin tukijat ja kannustajat, kuin myös Olavin katolilaisuuteen kiinnittyvä äiti ja Olavin suojattua elämää viettänyt vaimo esittävät merkittävää osaa, samoin näytelmän lopussa esiin nouseva marski Lauri Siggenpoika. Vaikka katolisen kirkon pappismunkit kuvataan melkoisen mustina veljinä, ovat he kuitenkin varteenotettavia vastustajia uskontoa uudistamaan pyrkivälle Olaville.

Arvelin, etten etukäteen tuntisi tätä näytelmää, mutta lukiessa monet lausahdukset ja miekansivalluksen tavoin esitetyt vastaväitteet vaikuttivat kovasti tutuilta. Olavi aprikoi asettuako kuninkaan toimia vastaan ja ihmettelee, täytyykö kaikkien kuolla, että yksi saa elää. Hän tarkoittaa kuningasta sillä yhdellä. Hänen suuri kapinaan yllyttäjänsä ja samalla appensa Gert vastaa, että yhden on kuoltava, että kaikki muut saavat elää. Gertin vastaus on monitulkintainen ja vasta lopussa selviää kuka se yksi on. Moni muukin kohta tunnusti niin tutulta, että lienenköhän joskus nähnyt tämän näytelmän tv-teatterin esityksenä?

Uskonpuhdistusta vastustavan äidin ja hänen uudistusintoinen poikansa Olavi käyvät kauniisti kirjoitetun sananvaihdon, jonka tarjoan tässä esimerkkinä tekstistä:

Äiti: Ehkä minä ja menneet polvet ovat eläneet, uskoneet ja kuolleet valheessa.

Olavi: Ei se ollut valhe, mutta siitä tuli. Kun olit nuori, olit oikeassa. Kun minä tulen vanhaksi, saatan olla väärässä. Ei ihminen kasva kilpaa ajan kanssa.

Jos ketä kiinnostaa, Olavi vanhenee näytelmän aikana melkoisella vauhdilla.

Tämä näytelmä oli kiva lukea. Sivuja kirjassa on 104. Aamulla aloitin ja iltapäivällä viiden seutuun sain sen luettua. Sitten valmistettiin jauhelihapihvejä, keitettiin perunoita ja poikani teki meille kurkku-omena-salaatin.

Teatterissa Kuopiossa

Olen syksyn aikana katsellut muutaman Kuopion kaupunginteatterin esityksen, mistä seuraavaksi jokunen sana.

Kuopion teatteritalon remontti.

 Lokakuisena lauantaina kävin vaimoni kanssa katselemassa Aapelin romaanin Siunattu hulluus pohjalta tehdyn samannimisen näytelmän. Koska Kuopion teatteritalossa on meneillään suuremman luokan perusparannustyöt, esityspaikkana oli Yhteiskoulun juhlasali, jonne oli rakennettu jyrkähkösti nouseva teatterikatsomo. Saimme vaimoni kanssa istua takimmaisen rivin keskellä, niin että olimme kuin kuninkaat aitiossa.

Yhteiskoulu teatterin väistötilana.

Monet katsojista ilmeisesti tunsivat perinpohjin Rauni Mollbergin samasta aiheesta ohjaaman tv-elokuvan 1970-luvulta. Tämän saattoi päätellä siitä, että katsojia eivät erityisemmin jaksaneet naurattaa ne kohdat, jotka näytelmässä olivat samat kuin elokuvassa. Sen sijaan enemmän naurunpyrskähdyksiä syntyi, kun lavalla esitettiin katkelmia tv-elokuvan ulkopuolelta – osaksi aiheena olleesta romaanista, osaksi jostain muusta Aapelin tuotannosta, lähinnä Pikku Pietarin pihasta. Pikku Pietarin keskusteluja Taivaan Isän kanssa oli siirretty Rummukaisen Elmerin ja Taivaan Isän välisiksi. Myös Siunattu hulluus -romaanissa oleva Elmerin keskustelu Liinu-tamman kanssa oli siirretty Elmerin ja Taivaan Isän väliseksi. Nämä juttutuokiot toimivat mielestäni hyvin ja Taivaan Isä olikin koko näytelmän kiinnostavin hahmo. Hänen ympärillään hääräili mustapukuisia, valkosiipisiä naishahmoja, jotka näyttivät enkeleiltä, mutta romaanin Siunattu hulluus perusteella saattoivat olla variksiakin. Näytelmän loppuratkaisu oli aika samankaltainen kuin Mollbergilla, mikä kieltämättä sopii näytelmään, vaikka poikkeaakin romaanin kuvauksesta.

Lavastuksessa pääosaa esitti musta kuplavolkkari, jolla veljekset tekivät ahdistavaa matkaansa kohti hullujenhuonetta. Romaanissa kulkupelinä ovat hevonen ja rattaat ja Mollbergin tv-elokuvassa traktori ja peräkärry. Yhteiskoulun juhlasalin päätyparvi sai toimia taivaan asujaimien tukikohtana ja näköalapaikkana. Se sopi myös minulle mainiosti etenkin kun muistan miten joskus kauan sitten seurasin kyseiseltä parvelta koulun poikain lentopallo-ottelua.

Näytelmä ei osoittautunut ratkiriemukkaaksi pölhökomediaksi, vaan jätti enemmänkin haikean fiiliksen, mistä olen hyvilläni.

                                                         

                                                        * * * *

Seuraavana lokakuisena lauantaina läksin kotoani yksin linja-autokyydillä teatteriin. Vuorossa oli englantilaisen Alan Ayckbournin vuonna 1998 kirjoittama scifi-komedia Koomisesti pätevä (Comic Potential). Tämäkin näytelmä esitettiin Yhteiskoululla. Edellisen näytelmän aikana olin havaitsevinani katsomossa yhden tyhjän paikan, nyt oli hieman useampia. Katsottavaa olisi kyllä riittänyt isommallekin joukolle. Ehkä tieto scifi-näytelmästä ei vielä ole tavoittanut scifihenkistä kuopiolaisyleisöä? Näytelmän scifi-aineksissa oli paljon samaa Asimovin robottiaiheisten novellien kanssa ja vilahtipa androidia noutamaan tulleen työntekijän työtakin selkämyksessä viittaus Blade Runneriinkin.

Näytelmässä aiheena oli tekoäly ja androidit, joita oli valmistettu tv:n saippuasarjojen näyttelijöiksi. Näyttelijäandroideja nimitettiin roolikoneiksi. Niitä varten ei näytelmän mukaan tarvittu varsinaista käsikirjoitusta vaan roolikoneet latelivat tilanteen tullen samanlaisia yleisiä repliikkejä, joita kuulee kaikissa saippuasarjoissa. Näin ollen tämän komedian huumorin lajina oli satiiri, kuten näytelmän sisään rakennettua saippuasarjaa kuvailtaessa opastetaan. Komedian tekeminen ei kuitenkaan suju roolikoneiltakaan ihan noin vain – ajoituksen on pelattava suuntaan jos toiseen ja yleisön olisi hyvä ennättää mukaan esityksen aivoituksiin. Ehkäpä alleviivaus ja pelkistys (saippuasarjojen tapaan) olisivat paikallaan? Näytelmässä on myös aika paljon toiminnallisuutta, etten sanoisi actionia, joka saattaa esityskertojen myötä muuttua vieläkin sulavammaksi. Jotkut kohtaukset – kuten tanssi ja kamppailu – toimivat jo nyt erittäin hienosti. Oheislaitteiden eli tv-kameran ja jättikokoisen screenin käyttö olivat mielenkiintoisia ja toivon että Kuopion teatteri rohkeasti jatkaa tämänkaltaisten teknisten tehosteitten liittämistä näytelmiin. Näyttelijättärien puvustus miellytti ainakin tätä mieskatsojaa...

                                                            * * * *

Norjalaisen Ingvar Ambjørnsenin neljän romaanin pohjalta toinen norjalainen Axel Hellstenius rakensi näytelmän nimeltä Elling. Kuopion teatteri esitti tämän komedian Puistokoulun pikkuiseen voikkasaliin rakennetulla studionäyttämöllä. Näytelmä on kuvaus kahden mielenterveyden ongelmista kärsivän miehen yrityksestä palata omaan elämään laitoshoidosta. Elling ja Kjell Bjarne saavat yhteisen, Oslon kaupungin sosiaalitoimen järjestämän asunnon, jossa heidän sopeutumistaan piipahtaa tarkkailemassa kaupungin sosiaaliviranomainen Frank.

Puistokoulu.

Näytelmä on pelkistetty kertomus Ellingin ja Kjell Bjarnen sopeutumisvaikeuksista. Maailma oman kodin ulkopuolella on pelottava, vaikka naiset tosin kiinnostaisivatkin. Näytelmässä kuvataan tiiviisti isot määrät isoja asioita, jotka pienellä näyttämöllä näyttävät pieniltä ja jotka katsoja ennättää nielaista. Rakenne on toimiva, henkilöhahmojen määrä sopiva ja komiikka lämmintä, sanalla sanoen yleisöön menevää. Kissanristiäisvitsinkin voi näköjään kertoa kahdessa näytöksessä kun sen osaa! Kyseessä on näytelmä, jossa on klassikkoainesta.

Koska tämä Kuopion teatterin produktio on ohjaaja Tommi Auvisen kolmas työ samasta aiheesta, uskon sen juuri vaikuttavan esityksen sujuvuuteen ja toimivuuteen. Näyttelijät onnistuvat luomaan sekä uskottavat että hauskasti karrikoidut hahmot.

Ilokseni tätä näytelmää oli seuraamassa lähes täysi katsomo, pari tyhjää paikkaa taisin havaita. Suosittelen! Mikäli käytte katsomassa tämän Kuopion esityksen voitte samalla nähdä sen pikkuisen salin, jossa kansakoulunope aikoinaan opetti ketjukolaajaa ja hänen luokkatovereitaan marssimaan armeijan tyyliin. Tosin nyt ihan oikeaksi teatteriksi nikkaroituna.

                                                              * * * *

Ruotsista käy Kuopion teatterissa vuosittain vierailulla jokin Riksteaternin kokoonpano esittämässä näytelmän yhtenä iltana. Tällä kertaa Kuopiossa nähtiin kaksi näytelmää, nimittäin August Strindbergin Dödsdansen ja Camilla Blomqvistin näytelmä Vi har det bra. Samat näyttelijät esittivät molemmat näytelmät. Ja kun kyseessä ovat jonkin sortin kolmiodraamat, ei näyttelijöitäkään tarvittu kolmea enempää. Sopivan sattuvat sopat syntyivät näilläkin aineksilla. Ehkä kyseessä olivat alunperin draamat, mutta yleisökö lie kaivanut niistä esiin komedialliset elementit – joka tapauksessa illan mittaan lehtereiltä kaikuivat ihan kunnon naurut. Blomqvistin näytelmä oli jonkinlainen mukaelma Strindbergin näytelmästä, mutta silti täysin itsenäinen teos omanlaisine maailmoineen ja tapahtumineen. Nykyajassa tapahtuvana sen rytmi oli nopempi kuin sata vuotta vanhemmassa Kuolemantanssissa ja kumma kyllä sen vuoksi näytelmää oli helpompi seurata. Ehkäpä osa nauruista kohdistui ruotsalaisen itseironian osuvuuteen?

Koska Kuopio on oikeasti pikkukaupunki, eikä näyttelijöitä teatterissa ole kovin monta, tunnistin tietysti joitakin täpötäydessä katsomossa istuneita teatterilaisia. Heidän rohkea ja reipas eläytymisensä vierailijoitten esityksiin taisi houkutella minun laillani muitakin rentoutumaan ja naurahtelemaan muun porukan mukana. Eikö siis yleisölläkin ole osuutensa siihen, millainen kuva näytelmästä katsojalle muodostuu? Tämän syksyn esityksiä seuratessani olen ollut havaitsevinani miellyttävää lenseyttä yleisön parissa. Väliaplodejakin kuului Siunattua hulluutta katseltaessa. Vielä joitakin vuosia sitten sellainen vaikutti olevan sallittua vain musikaaleissa. Ehkäpä pikkukaupungin provinsiaalinen jäykkyys on sittenkin murrettavissa? Toivon Kuopion teatterille kaikkea parhainta tämän suhteen ja muutenkin.