Naisten näytelmiä

Pitkän lukemattomuuden jälkeen sain luettua ne pari näytelmää, jotka olivat olleet minulla lainassa jo syyskuusta lähtien. Lukuinnon lopahdus ei johtunut näytelmistä. Enkä takaa, että jatkoa seuraisi.

Milja Sarkola (s. 1975): Perheenjäsen. Ensiesitys vuonna 2011. Kaksi näytöstä.

Ensimmäinen näytös alkaa Introlla. Siinä tuodaan esiin se, että näytelmän keskeinen naishenkilö on kuuluisan näyttelijäisän tytär ja itsekin saman alan immeisiä. Milja Sarkola on Asko Sarkolan tytär. Aluksi vaikuttaa siltä, että näytelmässä pohditaan perinteisen ja uudemmantyyppisen teatterin eroja ja onhan siinä sitäkin. Näytelmä itsessään toteuttaa uudentyyppistä ilmaisua siten, että siinä on mukana ikään kuin sivustaväittäjän osassa Nainen, joka on sama henkilö, mutta eri ajassa kuin näyttämöllä esiintyvä tytär ja aikuinen nainen, jolla on lapsi. Hän kommentoi ja käy keskustelua näyttämön isän ja tyttären kanssa.

Näytelmää lukiessani ajattelin, että se tapa, jolla näytelmässä vanhemman ja lapsen välienselvittelyä kuvataan, muistuttaa niin paljon oman elämäni tuskittelua varsinkin kasvattajana, että oikeastaan näytelmä voisi kertoa vaikka minusta, jos oletetaan, että en olisi työkyvyttömyyseläkkeellä oleva entinen pitkäaikaistyötön ja jos lapsellani olisi lapsi. Ehkä tämä ei ollut ihan selkeästi ilmaistu? Havainnollistan samankaltaisuutta omaan elämääni parilla lainauksella näytelmän repliikeistä:

TYTTÖ: Ei! Ei päiväkotia! Lapsen paras paikka on koti. Ainakin kolmivuotiaaksi asti.

- - - -

ISÄ sivusta: Niin. Vanhemmuus on sitten kuitenkin jotain aivan muuta kuin mitä kuvitteli sen olevan, eikö vain?

* * *

ISÄ: Vanhemman roolissa tulee aina huono omatunto, kaikki epäonnistuvat jollakin tavalla. Pitäisi olla sellaiset ihanteet, että voisi vähän epäonnistuakin.

Näytelmän loppupuolella saavutetaan katsojan tai lukijan toivoma suvantovaihe sitä kautta, että lasten keskustelutyyliin olennaisena osana kuuluva toisteinen inttäminen rakentaa siltaa sukupolvesta toiseen ja kolmanteen ellei peräti neljänteenkin.

Sivuja 93. Lainasin kirjan syyskuussa. Luin näytelmän tammikuisena tiistaina. Sitten kolasin pihan.

Laura Ruohonen (s. 1960): Yksinen. Ensiesitys vuonna 2006. Kaksi näytöstä.

Tämän kolmen näyttelijän näytelmän naisosia ovat Teatteri Jurkassa esittäneet niin vahvat naiset, että olisi ollut vaikea olla lukematta näytelmää heidän hahmojensa kautta. Hilpiä, vanhempaa silmälääkäriä, esitti Seela Sella ja Juuliaa, nuorempaa arkkitehtiä, esitti Leea Klemola. Hyvin nuorena merimiehenä esiintyi Aaro Wichman.

Pääosin näytelmä kuvaa naishahmojen sanallista ja ehkä vähän fyysillistäkin yhteenottoa. Arkkitehti on kutsuttu tutustumaan paikkaan meren saaressa, jonne hänen olisi suunniteltava rakennus. Itse paikka vaikuttaa kuitenkin olevan toinen saari kuin oli puhe ja rakennuskin kenties toisentyyppinen. Lisäksi arkkitehtiä painaa se, että hänen viisivuotias tyttärensä on jäänyt kotiin ei kovin tutun hoitajan kanssa. Aution saaren rannassa vene rikkoutuu ja naiset jäävät pimenevän saaren kallioille sättimään toisiaan. Arkkitehdin kännykkä ei toimi ja kylmä alkaa ahdistella Juuliaa ja Hilpiä. Tämä saattaa kuulostaa tuskastuttavalta, mutta näytelmä on kirjoitettu niin sujuvasti, että erityisen tylsiä hetkiä ei pääse syntymään. Ja ilmestyyhän saarelle mies.

Ilmestys tai ei, löysin kirjan välistä pari vuotta vanhan lainauskuitin. Joku oli lainannut samat kaksi kirjaa kuin tässä puheena olevat ja lisäksi Raija Siekkisen näytelmiä ja Bertolt Brechtin Kolmen pennin oopperan, jotka olen myös lukaissut. 

Sivuja 76. Luin Yksisen keskiviikkona. Aamulla kolasin pihan.

Setä-elokuvia osa 2 Sulevi Peltola

Kolme suudelmaa. Tv-elokuva vuodelta 2006, käsikirjoitus ja ohjaus Matti Ijäs. Elokuvan kerrotaan perustuvan Anton Tsehovin novelliin Koteloitunut ihminen. Tämä onkin ehkä hyvä mainita, sillä ihmettelin miten suomalaiset ovatkin keksineet hienon aiheen elokuvalle ja vielä onnistuneet aivan erinomaisesti. 

Pääosassa esiintyvää lukion historian lehtoria näyttelee Sulevi Peltola (1946 – 2025). Hänellä on muutama vastanäyttelijä, joitten kanssa tämä erikoinen ja erinomaisesti esitetty opettajahahmo saa harrastaa varjonyrkkeilyään. Laura Birn esittää kasvuikäistä oppilasta, Anneli Ranta naisimmeistä, jota opettaja uskaltautuu lähestymään, Kristiina Elstelä opettajan nuoruudenihastusta ja Milka Ahlroth rehtoria, joka yrittää pitää kasassa koulunsa erilaisten yksilöitten muodostamaa oppilas- ja opettajakuntaa. Näitten lisäksi vanhan opettajan hahmoa syventää hänen hoitokodissa elävä äitinsä, jota esittää Vappu Jurkka. 

Vanhan mieshenkilön elämä koteloineen ja muine kalkkeumineen on kuvattu kuin ainakin esihistorian elävä jäänne. Opettaja on kuin vesinokkaeläin omassa pikku purossaan harrastamassa historiaa, jota hän nimittää ihmiskunnan itsetutkiskeluksi. Hän on ihminen, johon voi olla rakastumatta, mutta voi joku rakastuakin. 

Tykkäsin siitä miten muita ihmisiä oli sisällytetty kuviin, joissa opettaja liikkui kylillä, kuvauspaikat oli hyvin valittu, kuten ravintola ja soutukeskus. 

Kesto 56 min. 

Kunnanjohtaja. Fiktiivinen lyhytelokuva fiktiivisen Juupion kunnan kunnanjohtajasta tarjoaa toisen näytteen Sulevi Peltolan esiintymisistä. Zaida Bergroth ohjasi vuonna 2006 tämän jonkun mielestä tuskastuttavan hitaasti etenevän, jonkun mielestä kerrassaan riemukkaan ja oivaltavan pikku kertomuksen.

Asukasluvultaan hiipumassa oleva pieni kunta ei halua alistua isomman kunnan aluskunnaksi. Pisneksien toivotaan jatkuvan entisellään. Tunnusluvut eivät lupaa hyvää. Kunnan kasvu on pysähdyksissä. Rea Mauranen esittää kunnanjohtajan sihteeriä, joka hänkin on jättämässä nukahtavan paatin. Päätös kuntaliitoksesta jätetään kunnanjohtajan osaaviin käsiin. Kotimaisten elokuvien turhankin yleinen avoin loppu saa tämän elokuvan loppuratkaisusta varteenotettavan haasteen. 

Kesto 13 min.  

Kovat miehet. Maarit Lallin ohjaus vuodelta 1999 esittelee isän ja pojan jotka joutuvat koviin paikkoihin, mutta eivät sitä ihan hevillä näytä. Sattumuksia syntyy peltotöissä, pilkillä ja pääsiäiskokolla. Poikana Jyrki Mänttäri ja isänä Sulevi Peltola tekevät mainiot suoritukset. Iskevän musiikin on tehnyt Kepa Lehtinen ja käsikirjoituksen Leo Viirret. 

Kesto 19 min.

Leevi Madetojan Pohjalaisia-ooppera

Katselin ja kuuntelin Ylen Areenasta Leevi Madetojan (1887 – 1947) säveltämän oopperan Pohjalaisia, libretto säveltäjän. Oopperan ensiesitys tapahtui vuonna 1924. Esitys, josta sain nauttia, oli taltioitu Suomen Kansallisoopperassa  joulukuussa 2024. Yritin katsella tätä aikoinaan tv-lähetyksestä, mutta en saanut tekstitystä päälle, enkä saanut riittävästi selvää sanoista, joten haeskelin oopperaa Areenasta. Sieltä se löytyikin, mutta ilman tekstiä. Kun maltoin odotella vuodenvaihteen yli, löytyi sanoituskin ja saatoin antaa oopperan tulvahdella Pohjanmaan täydeltä olohuoneeseeni. Kissat kävivät välillä ihmettelemässä mistä on kysymys, ajan oloon ne jättivät asian hautumaan kuten minäkin olin jättänyt oopperan katselun ja kuuntelun silloin kun tekstitystä ei vielä ollut saatavissa.

Pohjalaisia on vanhan tyylin ooppera siinä mielessä, että tarina noudattaa traagisia uomia – eli joki on suora vaikka maa on mutkallinen. Traagisuus tarkoittaa tässä siis pahan enteilyä, joka paha myös vääjäämättä toteutuu. Mukaan upotetut kansanlaulut korostavat tämän traagisuuden todennäköisyyttä – eihän kansalle hyvin voi käydä! Kansa on lapsellista, sen käsitys laista ja oikeudesta on samaa sukua Minna Canthin näytelmän Työmiehen vaimon Homsantuun  tokaisulle: ”Teidän lakinne ja oikeutenne – niitähän minun pitikin ampua!” Madetojan oopperan atleettinen sankarihahmo Harrin Jussi  katkaisee vallesmannin ruoskan kahvan samaan tapaan kuin unkarilainen Sándor Rózsa  aikoinaan hevosen valjaisiin kuuluvan marhaminnan.

Ooppera sijoittuu Härmään, ensimmäinen näytös ja lavasteitten perusteella myös kolmas eli viimeinen näytös tapahtuvat Harrin tilan perunapellolla. Heti alussa paljastuu, että Harrin tilan vävykokelas Antti, joka on kihlautunut Harrin Maija-tyttären kanssa, on vangittu. Antti on käynyt apteekkarin kimppuun. Oopperan alussa hänet tuodaan Vaasan linnasta tutkintavankeudesta tuomittavaksi kotiseudun käräjille. Harrin tilalla odotetaan vapauttavaa tuomiota. Harrin Jussin omalakisuus suututtaa kuitenkin pitäjän vallesmannin, joten oopperan seuraajalle on selvää, että tämä ei jää tähän.

Toinen näytös rakentaa pilvilinnaa, jossa kaikki kääntyisi vielä parhain päin, mutta kansanlaulut ja tanssipaikalle pölähtävät häjyläiset antavat ounastella muuta. ”Enkä minä hurjan luontoni tähren päätäni alaha paina!”  laulavat häjyt. Ei heidän eikä juuri oopperan muittenkaan hahmojen asenteeseen tepsi mikään. Tai kuten voisi väittää, sitä ei taivuta ”kuolema eikä poliisi”.

Kolmannessa näytöksessä toisen näytöksen loppuluisu jyrkkenee ja päädytään meleko traagillisiin tapahtumiin.

Musiikki saattaa olla tyypillistä tuon ajan oopperoille. Kansanlaulujen kautta minunlaiseni oopperatollo saa jotain tutunoloista kuunneltavaa. Näitä lauluja yhteensitovat väliosat ja laulumainen puhe eivät minua oikein jaksaneet innostaa. Riitasointuja tällaiseen tarinaan tietenkin sisältyy, itse olisin lumoutunut vähemmästäkin. Toisen näytöksen tanssijaksossa oli jotain Copelandmaista ja kolmannen näytöksen alun lemmenkohtauksessa olin tunnistavinani Gershwinin sointujen tyyliä. Oopperan alkusoiton alun pahaenteinen teema on niin upea, että olisin toivonut sitä lisää.

Laulajat olivat minulle pääosin tuntemattomia, vaikka ilmeisesti alansa suuruuksia. Tunnistin oikeesti vain Aarne Pelkosen, joka on tainnut laulaa joululauluja kansan iloksi.

Ohjaaja Paavo Westerberg on tuttu tv-sarjasta Ruusun aika.

Lavastus oli nykyaikainen ja minusta hyvin toimiva. En pitänyt amerikanautoa tai T-paitoja ja farkkuja mitenkään vähättelevänä ja perunapelto oli hieno, samoin kuin toisen näytöksen tanssipaikka, jota tosin aluksi luulin matonpesulaituriksi.

Kesto 128 min. Katselin osissa tänään. Paikan päällä seuraaminen olisi ollut minulle liikaa.

Hyvä, hyvä! Seuraavaksi Juha?

Tammikuiset kuvat

Jatkan tätä kuvakavalkadia, jonka aloitin joskus syksyllä – pitäähän vuosi saada täyteen.

Ensimmäinen kuva on otettu 24.1.2015. Se kuvastaa minusta niin erinomaisesti tammikuun pakkaskeliä, että valitsin sen, vaikka olen muistaakseni saman kuvan liittänyt johonkin aikaisempaan tekstiini. Kuvassa pakkanen on huurtanut koivut ja kuuset suorastaan satumaisiksi hahmoiksi, jotka kansoittavat pellonlaidassa alkavaa metsää. Vai alkaako pelto metsänlaidasta? Tammikuuhun kuuluvat laakeat, tasaiset lumialueet, vähäinen valonkajo, jota kylmän huntu peittelee ja pakkanen, jonka olosuhteet kokenut voi valokuvastakin aistia. Muistaakseni tuolloin lämpötila oli -14 ºC. Kävin vaimoni kanssa kävelyllä ja otin siinä sivussa tämän talvisen kuvan. Tammikuussa talvi on tavallaan valmis ja helmikuussa se valmistuu vielä lisää.

Toisenkin kuvan muistelen julkaisseeni tässä blogissani. Kuvassa on meidän kirjahyllymme. Nykytilanne on sellainen, että ostin vielä kolmannen palasen kierrätyskeskuksesta. Otin kuvan myös nykymeiningistä, mutta se ei poikkea kovin paljoa tuosta 21.1.2023 otetun kuvan tilanteesta, niin että eiköhän tuo riitä. Tänään kirjahyllyjen edustalla on pyykkejä kuivumassa, kiikkutuoli on siirretty vieläkin syrjemmälle ja kirjahyllyn lasiovet ovat saaneet lisää tuotemerkkejä koristeikseen. Kirjat eivät ole minulle niin tärkeitä, että minun kannattaisi pitää kirjablogia. Viime aikoina lukeminen on syrjäytynyt kuin kiikkutuoli, joten olen ajatellut, että pitäisi varmaan tehdä tästä blogista vain omien ajatusten summauspiste. Jos niistä nyt sitten mitään summaa kertyy.

Kirjoista oli sentään hyötyä minulle joulun seutuun. Kerroin vaimolleni ostaneeni jo itselleni joululahjan – mikä oli totta. Ostin sen nimittäin edellisenä jouluna. Kyseessä on kirja, jota en ole viitsinyt edes avata. Ehkä teen siitä toistuvan joululahjan: annan saman kirjan itselleni uudelleen joulu joulun perään. Ei tarvitse paketoida eikä avata. Lukemisesta puhumattakaan.

Kolmas kuva on otettu 18.1.2020 Viipurissa. Siinä on kolme kovaa: minä ja Torkkeli Knuutinpoika ja Viipurin linna. Linnan tornissa liehuu lippu, jossa on vanhan Viipurin vaakunantapainen. Mutta lunta ei näy, kuten ei näy enää minuakaan Viipurissa. Se on luut ny, sano ruåttalainen kun liha loppu. Juuri ennen koronaepidemian puhkeamista kävin vaimoni kanssa Pietarissa ja paluumatkalla pysähdyttiin Viipurissa. Kaupunkiin oli tullut uutta rakennuskantaa, mutta vanha Linnoituksen kaupunginosa oli kehnossa tilassa.

Vaimolle käynti Pietarissa oli ensimmäinen. Ja varmaan viimeinenkin. Käytiin siellä S-kaupassa ja saatiin bonuksia. Tosin ei viinaksista. Ja käytiin Iisakin kirkossa ja muutamassa muussa kirkossa ja Talvipalatsissa ja Venäläisen taiteen museossa ja Jokerien pelissä. Metrolla ajaa suhuteltiin, nähtiin ruuhka-aika ja paljon venäläistä väkeä. Viime aikoina olen kai hieman kaivannut niitä aikoja, kun asiat vaikuttivat olevan kunnossa venäläisten kanssa. Ne ajat ovat minun osaltani lopullisesti ohi kuin Karjalan menetys. Vanha Venäjä kumahtelee sisäisissä korvissani kuin keisarin paalien mahtipontinen tanssimusiikki. Venäjän arkku on naulattu kiinni.