Setä-elokuvia osa 1

Olen tässä katsellut pari ihan kivaa setä-elokuvaa eli elokuvia vanhenevista sedistä. Niistä nyt pari sanaa.

The Etruscan Smile. Valmistumisvuosi 2018, ohjaajat Oded Binnun ja Mihal Brezis. Pääosan setää näyttelee Brian Cox, hänen poikaansa JJ Feild, pojan vaimoa Thora Birch ja special guest starrina Rosanna Arquette. Elokuva perustuu José Luis Sampedron romaaniin La Sonrisa Etrusca. Nimen voisin itse suomentaa muotoon Etruskin hymy. Elokuvan kielenä on pääosin englanti, mutta gaelin kielellä on oma huomattavakin osansa.

Rory-setä lähtee Hebridien saarelta Amerikoihin tapaamaan poikaansa, joka asuu San Franciscossa. Setä menee siellä erikoislääkärin vastaanotolle. Samalla hän tutustuu poikaansa ja hänen vaimoonsa sekä vauvaikäiseen lapsenlapseensa. Kyseinen setä on vanhan polven mielensäpahoittaja ja hän nauttii isoja määriä viskiä. Örisevän mörrimöykyn poika taas on hyvänpuoleisissa hankkeissa kuten vaimonsakin ja heillä on hulppea näköalahuoneisto missä yöpyä. Sekä isä että hänen poikansa ovat taitavia ruuanvalmistajia. Setä liikkuu paikkakunnan taidenäyttelyissä ja taputtelee siellä parin vuosituhannen ikäistä etruskien hautamuistomerkkiä, kun museon ehtoisa esinainen rientää häntä toppuuttelemaan. Setä hieroutuu sanfranciscolaiseen elämänmenoon kuin Hebridein saaret Atlanttiin. Karheasta esiintymisestään huohlimatta setä on lämmin ja rakastettava hahmo ja elokuvasta jää miellyttävä muistikuva.

Kesto 107 min.

Touch. Perustuu Ólafur Jóhann Ólafssonin romaaniin. Islanniksi nimi on Snerting. Valmistumisvuosi 2024, ohjaaja Baltasar Kormákur. Pääosan vanhaa setää näyttelee Egill Ólafsson, setää nuorena miehenä Palmi Kormákur ja hänen ihastustaan Mikoa näyttelijätär nimeltä Koki. Mikon isänä, Nippon-ravintolan omistajana, häärii Masahiro Motoki.

Pääosa elokuvan tapahtumista sijoittuu 1960-luvun lopun ja vuoden 2020 Lontooseen, myös Japanissa vieraillaan. (Englanninkielisessä wikipediassa on muuten jokseenkin täydellinen juonipaljastus!) Lontoossa opiskeleva islantilainen luopuu opiskelustaan ja menee työhön japanilaiseen ravintolaan. Siellä hän kohtaa viehättävän neitosen, johon ihastuu.

Hyvin hellämielisesti aikajärjestystä rikkova kerronta souvatteleikse katselijan nuorten ihastumiseen ja rakastumiseen ja siihen miten maailma heidät toisistansa vieroittaa. Kuten edellinen elokuva, myös Touch kuvaa setää, joka omalla pehmeämmällä tavallaan rages before the dying of the light, Dylan Thomasin runoa mukaellen. Tämä oli minulle jotenkin Etruskihymyä lempeämpi katselukokemus. Setä nauttii kyllä sakea ja jonkun mielestä tarina voi olla vähän makea, mutta on siinä sen verran iisoppia seassa, että kyynelet noruivat poskille elokuvateatterin pimeässä. Jos tätä johonkin mahjong-peliin vertaa, niin palaset kyllä saadaan pelilaudalta kivi kiveltä, mikä on sinänsä katsojaa palkitseva kerrontakeino. Edellisen elokuvan tapaan ruuanvalmistus on näkyvässä osassa meininkiä.

Kesto 121 min.

Sisäilmaa

Katselin tällä viikolla kotimaisen tv-sarjan nimeltä Sisäilmaa. Sarja on valmistunut vuonna 2021 ohjaajana ja käsikirjoittajana Tiina Lymi, toisena käsikirjoittajana Juha Lehtola. Tykkäsin siitä kovasti.

Kyseessä on kolmeosainen, noin tunnin mittaisista jaksoista koostuva minisarja. Sisäilmaa kertoo työkkäristä, jossa virkailijat ovat uuvuksissa ja asiakkaat menettämässä toivonsa työllistymisestä, sillä työkkärillä on tarjottavana vain tyhjänpäiväisiä koulutuksia, muuta rääkkäystä ja natinkia. Tämä on tavanomainen tilanne ja tuttu kaikille pisempään työttömänä läsineille – myös minulle. Nykyään olen tosin mielenterveyssyistä elakkeella ja parin vuoden kuluttua jo työeläkeiässä. Olen siis eräänlainen asiantuntija. Vaikka en suinkaan siinä katsannossa asiantuntija kuin nyt puheena olevan tv-sarjan asiantuntijat, jotka työskentelevät työkkärin palveluksessa.

Pääosissa nähdään aika tavalliset kotimaisen tv-viihteen tähdet, etummaisessa nenässä Elina Knihtilä ja Hannu-Pekka Björkman. En kehtaa kaikkia nimiä tähän luntata wikipediasta, lukekaa itse, jos niin kiinnostaa. Minä en sitä paitsi olisi muistanut edes noita kahta nimeä, sen verran alkaa jo turhuuden aiheuttama dementia minun mieltäni helpottaa. Nukuin toisen jakson aikana pienet nokkaunet, se helpotti vielä enemmän. Minulla tuppaa nokka menemään tukkoon ihan myötäänsä, sen verran jymmäkät sisäilmat on meilläkin. En käytä hengityssuojainta kuten sarjassa virkailijat käyttävät, mutta yöllä hengitän nenäcpap-laitteen kautta. Sikäli kuin henki kulkee.

Kerronnan etenemistahti on räväkkä, hahmot siksi hauskasti yliampuvia, että voisi heidät uskoa todeksi – ainakin ajatusmaailmansa tasolla. Useinhan ihmiset eivät sano ihan suoraan kaikkea mitä ajattelevat, mutta nämä hahmot nyt ihan kiitettävän raikkaasti niin tekevät. Arto Nybergin haastattelussa – suorassa lähetyksessä – työnsä uudistuksiin kyllästynyt virkailija villisti kehottaa ihmisiä nousemaan barrikadeille, sana-assosiaatiossa hänen mieleensä tulee sanasta ”kesäloma” sana ”mielialalääkkeet”. Tai jotain siihen suuntaan.

Usein tv-sarjoissa kuolemasta tehdään kauhistuttava asia. Oikeesti kuolema on meidän kaveri, saman joukkueen kannattaja, joka on lapsena itsekin pelannut ja nyt istuu katsomossa odottamassa kuka tekee maalin, että pääsee taputtamaan olalle. Tässä sarjassa minusta oikein kivasti on kuollut virkailija esitetty milloin alkkareissa milloin morsiamena. Kaikkihan me kuollaan, eikä se ole edes mikään kuolemantuomio, kyllä sen voi nähdä ihan eläköitymisenä. Joku saa kellon, joku toinen silmälasit, joku joutuu lusimaan vanhustentaloon.

Viimeisen jakson loppupuoli oli ehkä himpun verran turhan pitkä. Siihen Ievan polokkaan olisi voitu ihan kernaasti lopetella. Ei siihen mitään kauhuefektejä sen lisäksi olisi tarvittu. Elämä on kumminkin sellaisenaan niin tylyä, että se kyllä pesee kauheudessaan vaikka sarmat-ohjukset. Tämä asia tavallaan sarjassa hyvin tuodaan esille ja siihen olen tyytyväinen. Ja jotta itsekin välttäisin sanomasta kaiken mikä on totta lopetankin tähän.

Hyvä ja suositeltava sarja vaikkapa työttömien illanistujaisissa katseltavaksi. Sopii varmaan työkkärin immeisillekin. Niin, sehän minun vielä piti todeta, että tavallaan tämä sarja täydentää Säälistäjät -lyhytelokuvan luomaa hurjanpuoleista maailmankuvaa. Olen itse nauranut sillekin lyhärille ihan katketakseni ja oli tosi kiva hohottaa ja hähättää tällekin.

Hyvää Aleksis Kiven päivän iltaa!

Lokakuu kuvina

Jatkan tätä kuvasarjaa, jonka syyskuussa aloitin. Etsin vanhoja lokakuun kuvia ja löysinkin niitä tietokoneelta. Lokakuu ei selvästikään ole mikään kuvien aarreaitta, joiltakin vuosilta en löytänyt kuvan kuvaa lokakuulta. Valitsemani kuvat eivät ainakaan kaikilta osin edusta lokakuuta sellaisena kuin se elämässäni on näyttäytynyt. Toisaalta vaikea on mennä sanomaan millaisia elämäni lokakuut ovat olleet, kun mitään täsmällisiä merkintöjä on vaikea löytää. Kaikki kuvat on ottanut vaimoni.

Aikajärjestyksessä ensimmäisenä pääsee esiin kuva, jossa seison viimeisen varteenotettavan työpaikkani edustalla. Tosin minulla oli tapana sanoa, että olin Oikeus- ja poliisitalolla Kuopiossa poliisin tarkkailtavana. On 20.10.2012. Olemme joko menossa teatteriin tai tulossa sieltä. Voi olla, että näytelmänä oli Aapelin tekstiin perustuva Siunattu hulluus, saattoi olla joku muukin.

PS. Pankaa merkille komea takkini, sillä näette sen pian uudelleen.

Kuopion Oikeus- ja poliisitalolta siirrymme Eduskuntatalolle Helsinkiin. Käväisimme Helsingissä 20.10.2013 eli edellisen kuvan ja tämän kuvan päivämäärillä on eroa tasan vuosi. En ole ihan varma miksi juuri tuolloin Helsingissä kävimme. Tytär taisi jo asua pääkaupungissa, ehkä kävimme häntä tapaamassa? Laitan tämän kuvan nähtäville, kun on ollut kohua Eduskuntatalon pylväitten töhrimisestä.

Sitä paitsi minulla on kuvassa Turusta ostettu takki, joka tosin jäi melko pian pieneksi, salpasi hengitykseni. Onneksi sain tilalle hankittua Kuopiosta uuden takin, joka sopii minulle vieläkin.

 

Kolmas kuva esittelee minua kotimme edustalla Siilinjärvellä. Työnäni on haravoida lehdet paitsi tontiltamme, myös tonttia ympäröivältä kunnan viheralueelta. Sitä työtä teen syksyisin ja keväisin. Keväisin lehdet ovat pieni sivuseikka, pääosan haravoinnista muodostaa hiekoitussora. Näytän kuvassa onnelliselta, koska jäljellä on enää lehtikasojen siirto jätesäkkeihin. Tai ehkä meillä silloin jo oli sellaisia suursäkkejä, joissa lehdet voi kätevästi kuljettaa maankaatopaikalle. Nyt meillä vain on pienempi auto, saa nähdä millainen ruljanssi lehtien ja soran kuljetuksesta sillä oikein muotoutuu. Kuva on otettu 19.10.2017. Edellisestä kuvasta on siis kulunut melkein tasan neljä vuotta.

Kuten ensimmäisen kuvan yhteydessä huomautin, hieno 1980-luvun mokkatakkini, jonka veljeni minulle loppusijoitti, on päässyt uusiin tehtäviin – se on tullut miehen ikään kuten Suomikin oli tuolloin tulossa. Kävin tarkastamassa ja siellä se takki on edelleen eteisen komerossa syksyn haravahommia odottelemassa.