Susanna Alakoski (s. 1962) on
ruotsinsuomalainen kirjailija. Luin kirjan kansiliepeestä hänen
muuttaneen vanhempiensa mukana Ruotsiin Vaasasta viisivuotiaana.
Alakoski tuli tunnetuksi suomalaisen maahanmuuttajaperheen elämästä
ja alkoholismista kertovalla romaanillaan Sikalat (Svinalängorna),
joka ilmestyi ruotsiksi vuonna 2007. Kävin jokunen vuosi sitten
katselemassa Sikalat Kuopion kaupunginteatterissa näytelmänä,
jonka esitti ruotsinkielinen teatteriseurue. Kun romaanista on tehty
myös elokuva, päädyin valitsemaan luettavakseni tämän Alakosken
toisen romaanin. Vuonna 2010 ilmestynyt Håpas du trifs bra i
fengelset julkaistiin suomeksi samana vuonna nimellä Hyvää
vangkilaa toivoo Jenna. Suomennoksen laati Katriina Huttunen.
Minusta kirjan nimi on suomennettu koskettavasti.
Romaani kertoo sisaruksista, Anni ja
Sami Niemisestä. Anni on sosiaalityöntekijä, hänen veljensä Sami
on knarkkari. Oleellista on, että Anni ja Sami ovat
maahanmuuttajaperheen lapsia. He muuttivat Ruotsiin vanhempiensa
mukana ehkä joskus 1960-luvulla. Kirjassa ajanjaksoja kuvaillaan
uutistapahtumien kautta, en viitsinyt kaikkia käydä tarkastamaan ja
ruotsalaisen yhteiskunnan puheenaiheet eivät ole minulle tuttuja.
Joka tapauksessa kyse on tavallisesta duunariperheestä. Vanhemmat
eivät integroidu ruotsalaiseen yhteiskuntaan, lasten on itse tehtävä
päätös siitä mihin ryhmään he haluavat kuulua. Sisarusten
erilaiset valinnat korostavat maahanmuuttajataustaisten ihmisten
erilaisia polkuja elämästä Ruotsissa.
Ruotsi näyttäytyy romaanissa minun
näkemykseni mukaan yhteiskuntana, joka systemaattisten
rakenteittensa kautta todella pyrkii auttamaan maahantulijoita ja
syrjäytyneitä, mutta pitää omat kätensä visusti puhtaina.
Alakoski pohtii romaanissaan mm. muutosta, joka 1960- ja 1990-lukujen
välisenä aikana tapahtui suomalaisten maahanmuuttajien
koulutustaustassa, taloudellisessa kantokyvyssä ja
tavoitteellisuudessa. Perinteisten, ummikkoina maalta saapuneitten
liukuhihnatyöläisten sijasta suomalaiset maahanmuuttajat olivat
90-luvulla virkamiehiä, opiskelijoita ja tutkijoita, joitten
tavoitteena oli viipyä maassa vain tilapäisesti. Alakoski miettii
myös suomalaisten jälkeen tulleitten maahanmuuttajien tilannetta ja
toteaa sen monien kohdalla olevan väistämättä huonompi. Anni
työskentelee romaanissa mm. pakolaisten vastaanottokeskuksessa.
Romaanin varsinaisena teemana on
sisarusten toisiaan kohtaan tuntema kiintymys ja sen rakoilu. Anni ja
Sami edustavat toisilleen käytännössä koko omaa sukua. Ensin äiti
ja sitten isä kuolevat, mummo asuu lahden takana Suomessa. Estonian
onnettomuuden jälkeen Anni ei uskalla matkustaa suomenlaivoilla, sen
sijaan hän vierailee hakemassa lohtua Estonian muistomerkillä. Hän
tuntee olevansa perheensä ainoa eloonjäänyt. Veli Sami ottaa toki
yhteyttä aina silloin tällöin, usein nimenomaan silloin, kun on
joutunut vankilaan tai päihdehuoltolaan. Sami käy kotilomilla Annin
luona. Annilla on hieno mies, värmlantilainen Dan (en muista oliko
sukunimi Andersson) ja tytär Jenna. Jenna ihailee villinkarheaa
Samia, joka on hippirokkarimaisuudessaan helposti lapsen tasolle
pääsevä. Sami on Jennan lempieno (ainoa).
Useampia kertoja kirjassa siteerataan
vankilassa istuneen kirjailijan Janne Bergquistin
aforismikokoelmaa nimeltä Autonomisk manual. Sitaatit
sisältävät sarkastisia heittoja ja niitä on ripoteltu korostamaan
kertojana toimivan Annin tuntoja.
Lukemassani romaanissa on 349 sivua.
Lukaisin sen kolmessa päivässä.
