Kari Hotakainen: Kalikkakasa

Kari Hotakaisen (s. 1957) valitut runot vuosilta 1982 – 1988 ilmestyi Johnny Cash -runoilla täydennettynä vuonna 2000 nimellä Kalikkakasa. Motto on peräisin Antero Mertarannalta. Runot on järjestetty kokoelmittain ja kokoelmat on järjestetty ilmestymisvuoden perusteella varhaisimmasta myöhäisimpään. Lopusta löytyvät runoilijan daniilharmsilaiset Jälkisanat runoutensa synnystä. Jotakin kirjoitellakseni piirrän seuraavaa:

Harmittavat takaiskut. (1982) Suomalaisen syrjäseudun miehen ahdistusta ja hirtehistä huumoriakin. Sanoilla leikittelyä myös.

Kuka pelkää mustaa miestä. (1985) Jatkaa siitä mistä edellinenkin. Havaittavissa hienoista siirtymää ulkonaisesta sisäisen suuntaan niin kuin olisi tältä talvelta jo lumityöt tehty. Runon Kansalaisopisto kolmas säkeistö kosketti minua yhtä vahvasti kuin kertoisi se minusta ja maailmasta. Laitan sen tähän kaiken kansan nähtäväksi:

eikä kukaan enää heitä kivellä,
ne vuoraavat sen pyyhkeeseen
jota sinä et suostunut heittämään
kehään

Hot. (1987) Ylilennokas on sana, jolla Hotakainen Jälkisanoissaan kuvailee kolmatta runokokoelmaansa. Voi pitää paikkansa. Ainakin minun ylitseni lensivät kuin joutsenet ne vain, kunnioittavasti proosalukuvauhdilla.

Runokirja. (1988) Hotakaisen Jälkisanain mukaan hänen neljäs runokokoelmansa on hyvä. Koin kaksi ensimmäistä helpommiksi ymmärtää. Tässä oli se tuntuma, että runoilija Hotakainen on mennyt itseensä ja kirjoittaa runoja pessimistisestä henkilöstä, joka syyttää itseään vaikeudestaan. Tämä kuulostaa ihan ok asenteelta hauskanpuoleisiin runoihin, mutta jostain syystä en päässyt vauhtiin mukaan. Hotakainen kikkailee sanonnoilla, vääntää ne toisenlaisiksi ja mikäpä siinä, mutta miksi? Missä tunne? On tässä pari eroottista runoa ja taas on yksi urheiluruno ja kaipa jotkin runot koskettivat. Minulle jää jotenkin epäselväksi minne runoilija on matkalla. Ehkä minulla eivät vain olleet runorytmit kohdallaan lukiessa. Joku toinen lukija oli kirjoittanut mielipiteensä kirjaston kirjaan: 

”joista ymmärtää, joista ei ymmärrä, lauseet sointuu toisiin ja rohkaisevia runoja laidasta laitaan.”

Johnny Cash -runot ilmestyneet Alkoholipolitiikka -lehdessä vuosina 1995 – 1999. Tätä Johnny Cashiä en ole jaksanut koskaan kuunnella. Tiedän, että hän oli laulaja ja lauli vankilassa mustat lasit päässään. En tiedä mitä vangit siitä arvelivat, luulivatko häntä tarkka-ampujaksi, mutta arvasivat varmaan, että sehän soittaaki kitarata, kun Cash alkoi laulaa. Näistä runoista en saanut paljoa irti. Sentään runo Johnny Cashin läpi vetää  tuntui tunteelliselta ja herkältä. Myös runossa Johnny Cash, humalahakuinen aikuisväestöön kuuluva ansiosidonnainen kantripastori, päätti muuttaa elämänsä suunnan  näen hurttia miehistä huumoria, joka miellyttää minua suoruudellaan. Cash nauttii pullollisen viinaa, ottaa pikku torkut, käy eroamassa kirkosta ja eräästä vaiheompelijasta eli tosissaankin muuttaa elämänsä suunnan.

Jälkisanoista on tullutkin jo mainittua, mutta mainitaan lisää. Alussa Hotakainen kertoo runoutensa alkaneen Sirkka Turkan runosta, jonka luettuaan hän, Hotakainen, lensi ikkunasta kuin harjalintu Saarikosken runossa. Runous voi olla proosarunoa ja sitä Hotakainen kirjoitteleikse. Hänen runonsa ovat kertovia, eivätkä ylenmäärin lennokkaita, silloin kun ne ovat paraimmillaan, näin minä ne näen nyt lukemani perusteella.

Hotakainen on kirjoittanut runoilusta myös tv-sarjassa Tummien vesien tulkit (uusittaisiinpa se!). Muistan siteeranneeni työkkärissä tämän sarjan lausahdusta: ”Mitä sanoo tähän jälleenmyyjä?” Työkkärin täti hymyili minulle ammattitaitoisesti. Eräänlaisia vanhain tawarain kauppaajia hekin ovat.

Kirjassa on 113 sivua + sisällysluettelo. Luin sen kahdessa päivässä, eilen tein vielä lumitöitä, ehkä vielä huomennakin. Sekin vielä, että yhdessä runossa mainittiin kuumailmapallo. Luin sen aluksi että kuunnelmailmapallo - saa nähdä mitä siitä vielä seuraa.

Urheiluaiheisia kuunnelmia

Kuuntelin tänään kolme urheiluaiheista kuunnelmaa, kun ei oikein ollut tv:ssä erityisempätä katseltavaa.

Lentävä suomalainen. Jouni Tossavaisen kirjoittama kuunnelma on taltioitu vuonna 2016 osana Radioteatteri liikkeellä-sarjaa. Entinen pitkänmatkanjuoksija on sepittänyt kertomuksen todellisen suomalaisen suurjuoksijan Hannes Kolehmaisen elosta New Yorkissa. Hannesta esittää Karri Lämpsä, muutkin näyttelijät ovat Kuopion teatterista, joten pääsin nyt teatterreissulle ihan omassa olohuoneessa. Ohjaaja on Pekka Laasonen. Kuunnelma etenee hieman kuulijaa mukaan odottelematta, jonkinmoiset ennakkotiedot aiheesta lienevät eduksi. Itse en tiennyt mitään tästä Kolehmaisen Ameriikan-vaiheesta, mutta eepään tuo haetannunna. Karri Lämpsä päästelee välillä aitoa savon murretta, jota on aina mukava kuunnella. Kiehtovaa on ajatella suomalaisten kolmois- tai viitoisvoittoja Ameriikan kaupunkiamaratoneilla, kun nykyään samanlaisiin suorituksiin saattavat yltää vain joittenkin harvojen Afrikan maitten juoksijat. Hannes arvelee, ettei häntä sadan vuoden kuluttua enää New Yorkissa muisteta, mutta kuten Väinölänniemen juoksijapatsas osoittaa Kuopiossa kyllä muistetaan. Kesto 45 min.

Maaottelussa. Veijo Meren kirjoittama kuunnelma on taltiointi vuodelta 1969. Tässäkin kuunnelmassa esiintyy Kuopion teatterin näyttelijä Mauri Saikkonen, vaikka ohjaajana on Ilkka Kylävaara. Varsinaiset keskushenkilöt ovat keski-ikäinen mies, jota esittää Aarno Sulkanen ja nuori nainen, jota esittää Soile Markkanen. He saavat aika laajalti kuitenkin kuunnella juopuneen vierustoverinsa kommentointia. Uolevi Vahteristo radioselostajana saa pettyä kymppätonnin juoksun loppuaikoihin ja ruotsalaisten kolmoisvoittoon. Kesto 37 min.

Keihäänheittäjä. Kari Hotakaisen kirjoittama kuunnelma on kokenut ensiesityksensä vuonna 1997. Ohjaus Janne Tapper. Seura-lehden toimittajat koettavat haastatella vähäpuheista keihäsmiestä. Tohmajärvellä. Kuunnelma on sepitteellinen, samaa voi sanoa julkaistusta haastattelusta. En jotenkin jaksanut innostua tästä. Kai se on niin, etteivät kirjoittajat ihmeemmin kiinnostu urheilusta urheiluna vaan katselevat sitä aina jostain syrjemmästä niin kuin se ei sellaisenaan olisi heillen riittävä aihe käsiteltäväksi. Kesto 46 min.

Kari Hotakainen: Punahukka

Kari Hotakainen (s. 1957) kirjoitti vuonna 2005 julkaistun näytelmän Punahukka. Kirjan alussa Hotakainen kirjoittaa lyhyesti näytelmän synnystä. Hän luonnehtii näytelmänsä kertovan hyvän tekemisen vaikeudesta, arkipäivän moraalista, Venäjästä ja luomiskertomuksesta. Alun perin Hotakaisen oli tarkoitus kirjoittaa uskosta, mutta Juha Lehtolan kanssa he yhdessä olivat muotoilleet näytelmästä tämmöisen.

Kuitusen lapseton pariskunta aikoo adoptoida lapsen. Samaan aikaan Pekka on nähnyt junasta katsoin Jeesuksen ja alkanut pohtia uskonasioita. Lisäksi näytelmässä on salattu pietarilainen sisko, perinnönjako, ikonien salakuljetusta ja muuta sattumoisin ilmaantuvaa. Usko vaikuttaa ns. levinneen käsiin. Ja ilmankos kun kaksin käsin on aihetta käsitelty. Sanailua on enemmän kuin kiitettävästi. Alkoi jo tursua korvista. Epäilen vahvasti jaksanko lukea Hotakaisen romaaneja.

Teknisesti näytelmä pysyy mainiosti kasassa. Aiheet etenevät ja päätyvät johonkin suistomaalle, armon sanotaan muistuttavan suota, kun se antaa periksi. Mitään lopullisia ratkaisuja tai absoluuttisia totuuksia juuri miltään vähänkään rehelliseltä taideteokselta ei hyödytä odottaa. Niissä heitellään puistossa kultapalloja iloisen naurun helkähdellessä. Maalia ei synny, koska mitään maalia ei ole olemassakaan.

Kirjassa on 117 sivua. Aloitin sen eilen illalla ja lopettelin tässä aamulla.

Kari Hotakainen: Finnhits

Kari Hotakainen (s. 1957) kirjoitti vuonna 2007 julkaistun teoksen nimeltä Finnhits.

Finnhits on yhtenäinen kokoelma lyhytproosaa, aiheena ovat suomalaisten elämäntarinat. Tarinan kertojat vaihtelevat siinä missä sekin keistä tarinat kertovat. Toisinaan tarinat kerrotaan baarissa, milloin baaritiskillä milloin nurkkapöydässä. Toistuvia hahmoja ei ole. Niinpä Hotakaisen pieni teos (78 sivua, 74 tarinaa) muistuttaakin Petri Tammisen vastaavantapaista teosta nimeltä Elämiä. Hotakaisen kerrontatyyli ja tapahtumain läpikäynti on vauhdikasta, aika ei tunnu pahasti laahaavan. Kun kirjan lukaisee nopeasti, tulee paikoin sellainen vaikultelma kuin esitystapa aiheuttaisi itseään toistavan tunnelman, vaikka kaikki tarinat kyllä poikkeavatkin toisistaan. Eräässä tarinassa todetaan, että suomalaisten soitetuimmat laulut alkavat järjestään sanoilla: ”sun lähtevän näin”. Useimmat kirjan tarinoista ovat hupaisalla tavalla traagisia. Loppuun on sijoitettu vähän pohdiskelevampaa meininkiä, mutta ei kiusaksi asti kumminkaan. Tekisi mieli laittaa tähän lainaus loppupuolen tarinoista, mutta jokin saa minut taipumaan ihan toisenlaisen tekstinäytteen kannalle. Eräs tarinoista alkaa nimittäin näin repäisevällä tunnustuksella:

Loppiaisena tulee neljä vuotta siitä, kun viimeksi löin ihmistä. Vihanhallintakurssin ohjaaja neuvoi merkitsemään vihkoon kaikki ne tilanteet, joissa oli tehnyt mieli lyödä. Nyt on viides vihko menossa ja tuijotan nyrkkini rystysiä, ne ovat valkoiset kuin Alpit. Eilen oli taas lähellä.

Voi näistä tarinoista huvikseen etsiskellä jotain suomalaisuuteen liittyvää ja onhan niissä tuttuja paikkoja sekä arkisia tilanteita, jotka usein ryöstäytyvät käsistä ja muuttavat elämää ainakin joksikin aikaa. Pääasiassa kyse on kuitenkin karikatyyrisistä kertomuksista, jotka ainakin minua lähinnä viihdyttävät. Hotakainen kuvaa ihmisiä, jotka puhuvat vahingossa rehellisemmin kuin olivat tarkoittaneetkaan, mikä jo sinänsä on hauskaa ja sitä paitsi toisinaan ihan terveellistäkin. Tahatonkin suora puhe saattaa puhdistaa ilmaa ja voimia kysynyt teeskentely voidaan hetkeksi unohtaa.

Tykkään Hotakaisen tyylistä ja huumorista, tässä kirjassa kumpaakaan ei ollut liiaksi, joten selvisin luennasta muutaman tunnin kakulla. Välillä käytiin saunassa. Lauloin Erkki Junkkarista lauteilla ja suihkussa.