Marja-Liisa Vartion kahden romaanin näytelmäsovitus

Marja-Liisa Vartio (1924 – 1966) kirjoitti vuonna 1957 julkaistun romaanin Se on sitten kevät. Hänen kuolemansa jälkeen vuonna 1967 ilmestyi hänen pääteoksenaan pidetty romaani Hänen olivat linnut. Vuonna 2000 ilmestyi yhteisteos, joka sisältää Paavo Haavikon loppuunsaattelemana Vartion itsensä aloittaman näytelmädramatisoinnin ensinmainitusta romaanista nimellä Anni ja Napoleon sekä Paavo Haavikon dramatiseerauksen jälkimmäisestä romaanista nimellä Ja hänen olivat linnut. Kummankin näytelmäsovituksen alusta löytyy Haavikon lyhyt kuvailu romaanien näytelmäksi sovittamisesta. Paavo Haavikko oli naimisissa Marja-Liisa Vartion kanssa.

Anni ja Napoleon. Pitkälti yli puolenvälin näytelmä vaikuttaa perin tavanomaiselta sekä rakenteeltaan että tapahtumiltaan. Tapahtumat tuppaavat jopa pitkästyttämään. Saattaa olla, että sillä on haettu jonkinlaista tylsyyden tuntua, jolloin dramaattisemman vaiheen käynnistyminen herättää näytelmän uuteen eloon. Tarina on melko selkeäpiirteinen. Napoleon asustelee jonkinlaisena vuokralaisena syrjäisellä maatilalla Uudellamaalla. Hän tekee työkseen remonttihommia. Holipuoli ja naiset maistuvat myös. Anni tulee maatilalle piiaksi. Hän aloittaa suhteen Napoleonin kanssa melko luontevasti. Siinä missä Anni suhteen ohessa hoitelee työnsä, keskittyy Napoleon ryypiskelyyn. Tämä on siis se pitkästyttävä, tuhannesti nähty ja kuultu osuus nalkutuksineen ja krapuloineen. Suhde ei ole kummankaan ensimmäinen, Annilla on aikuinen lapsi kaupungissa. Jostain syystä ja hieman oudolla tapaa asian ilmaisten, pari kumminkin rakastuu. Ullakolta alkaa yöllä kuulua kummaa rapinaa, onko siellä hiiriä vai rottia vai onko hormiin eksynyt lintu, joka ei pääse sieltä pois? Ullakko, rapina, kutina siellä mistä ei voi raapia…? Tulkitsen tämän siten, että maailmallinen kylmyys estää päähenkilöitä tajuamasta keskinäisen kiintymyksensä määrää. Pöntön poisto savuhormin päältä saa rapinat loppumaan, jotakin vapautuu. Näytelmä voisi loppua tähän, mutta eipään tuo lopu. Jatkuu kuin tämä kirjablogi. Löytynyt paratiisi menetetään ja näytelmän lopulla toinen muistelemaan jää sitä ja toista jossakin kaivataan. Minä tuskin sovin kumpaankaan kategoriaan.

Ja hänen olivat linnut. Kävisikö luonnehdinnaksi mustanharmaa koomillinen tragedia? Adele on naimisissa rovasti Birgerin kanssa. Rovasti on pahasti hurahtanut lintuihin. Tuomiokapituli pyytää häneltä selvitystä siitä, miksi hän saarnaa linnuista sunnuntaista toiseen – joulua ja pääsiäistä lukuunottamatta. Pappila palaa, osa täytetyistä linnuista pelastetaan, mutta ne haisevat tulipalolle ja niitä tarvii tuulettaa. Linnut ja lintukyväri ovat perintöä Adelen enolta, rovasti pitää itseään lintutieteilijänä ja näkee vaimonsakin lintuna. Näytelmän alussa rovasti ja ruustinna käyvät hauskaa sanailua, alistettu vaimo sivaltelee sarkasmin piiskalla miestään, joka jatkaa valitsemallaan merkillisellä tiellä mistään häkeltymättä. Rovastin saarnaluonnoksen mukaan ”Linnut häilähtävät ohitse kuin varjo tai sielu, ja sitä ne ovatkin.” Hänen mielestään Jumalan taivas olisi tyhjä ilman lintuja. Ruustinna muistuttaa piruillessaan Ledasta, jonka Zeus vietteli joutsenen hahmossa. Linnut vaikuttavat minusta tekstissä seksuaalisilta vertauskuvilta (mitkäpä eivät vaikuttaisi), myöhemmin ruustinna väittää ettei edes tiedä miten linnut parittelevat. Parisuhteen merkitystä korostaa täytetty joutsen, josta paljon puhutaan, mutta jota ei nähdä. Alma-piian veli oli nuoremmuuttaan tullut joutsenen ampuneeksi. Ammutun linnun puoliso oli lentänyt kylän päällä kehää monta päivää pariaan etsien ja valittaen. Parisuhdekiemuroita luonnehtii näytelmän loppuselvittelyissä kunnanlääkäri seuraavasti:

Kukaan nainen ei ole kenellekään miehelle oikea tai väärä sinänsä, vaan vasta elämän mittaan käy ilmi mitä heistä on yhdessä tullut.

Näytelmän rakenteesta syntyy minulle osaksi sellainen vaikutelma, että katsojan oletaan tuntevan romaanin tapahtumat. Erityisesti tämä tulee esiin toisen näytöksen kolmannesta kohtauksesta, johon on vain kirjoitettu sulkuihin: Kohtaus on romaanin 13. luku s. 161 – 170. Onneksi meillä sattui olemaan kotona se romaani, joten saatoin siitä lukaista mitä siinä kohden tapahtuman pitää. Siinä on kuvailtu juuri tuo kertomus joutsenen ampumisesta.

Tämmöstä. Kirjassa on 157 sivua. Luin sen kahdessa päivässä.

Lohikäärme, jääkarhu ja baakelsit

Kuuntelin kolme sellaista kuunnelmaa, jotka luin kuunnelmavalikoimista viime kuussa. Nämä kolme olivat sellaisia herkkuja, että valitsin ne näin alkuun. Lisääkin kuuntelen.

Gundar ja lohikäärme. Heimo Suden kirjoittaman kuunnelman ohjasi vuonna 1960 Radioteatterille Ritva Laatto. Matti Ranin esittää voimakasta, innokasta ja kokematonta ritari Gundaria, joka saapuu kuninkaanlinnaan tarkoituksenaan tuottaa maalleen kunniaa pyydystämällä lohikäärme. Kyse on haarniskoidun ritarin elämäntehtävästä, jolle koko hoviväki nauraa rätkättää. Hänet päästetään lohikäärmejahtiin ja kierreltyään maata aikansa hän päätyy kauniin rouva Gundrilan (Kirsti Ortola) linnaan. Siellä hänestä tulee jo melko kokenut mies. Lisäksi linnan filosofi (Leo Riuttu) kertoo hänelle lohikäärmeestä. Suosittelen tätä kuunnelmaa Suomen hävittäjähankintoja miettiville päättäjille. Kuunnelmassa on kiva tunnelma läpi matkan. Tykkäsin trubaduurimusiikista. Olin silti aika yllättynyt huomatessani, että kuunnelmasta oli pätkitty pois lopusta jonkinmoinen jakso, noin sivun verran kaikkiaan. Kesto 58 min.

Audun ja jääkarhu. Audio Ylen sivuilla kerrotaan tämän Paavo Haavikon kuunnelman vuodelta 1967 perustuvan islantilaiseen lyhytsaagaan 1200-luvulta. Kuunnelman ohjasi Jyrki Mäntylä. Rauno Ketonen esittää vilpittömän ihastuttavasti onnekasta Audunia, joka lähtee tapaamaan Norjan kuningasta ja Tanskan kuningasta. Kuninkaat ovat vihoissa keskenään, mikä hyödyttää Audunia, joka tuo kummankin kuninkaan nähtäväksi jääkarhun Grönlannista. Ture Junttu Tanskan kuninkaana tekee aivan mahtavan suorituksen, Jussi Jurkka on myös hyvä, vaikka ei yllä parhaimpaansa. Onnekas Audun olisi vieläkin onnekkaampi, jos tämä kuunnelma sisältäisi myös Haavikon kirjoittaman yli viisi sivua pitkän lopetusjakson, joka on leikattu pois. Minusta se olisi oikein Helga Audunin päälle, jos näin voi sanoa. Joissain kohti kuului jostain toisesta studiosta radioselostusta, ei ilmeisesti äänieristys ollut ihan huippuluokkaa vuonna 1967. Mutta niinhän teatterissakin kuuluu toisinaan musiikki toiselta näyttämöltä tai yleisön naurunremakka toisesta katsomosta. Kesto 74 min.

Hakaniemen leipomossa 1906. Vuonna 1976 esitettiin tämä Ilpo Tuomarilan kirjoittama ja Jaakko Kytömaan ohjaama lyhytkuunnelma. Pidin siitä kovasti lukiessani ja halusin kokea millainen se on kuunneltuna. Paikoitellen hieman takkuisesti sujuu puhe senaattori Mecheliniä esittävältä Kari Franckilta. Olisin itse valinnut puhetyyliksi selkeästi karrikoivan tikku-ukkomaisen pipatuksen, sillä kyseessä on huumoripala. Konditoriaan kansan mekkalaa paenneen senaattorin kanssa puhelimitse neuvoa pitävät Svinhufvud, Paasikivi ja Ståhlberg puhuvat reippaammin ja heidän sanoissaan on enemmän poliittista voimaa kuin Mechelinillä, joka empii ja harkitsee eikä hallitse tilannetta, mikä tuntuu kyllä oikeastaan ihan ymmärrettävältä. Konditorian myyjää esittää Eeva Litmanen ja hänen loppurepliikkinsä on kirsikka baakkelssin päällä. Kesto 18 min.

Kahden vuoden äänet – Suomalaisia kuunnelmia 1966 – 1967

Paavo Rintala: Elokuun ääniä. (1966) Elokuinen saunailta. Miehet eivät ui, mutta nauttivat virvokkeita ja rapsuttelevat unbewusstejaan korvan takaa.

Erkki Ahonen: Kuriiriupseeri. (1967) Lapin sotaa toisella puolen rintamaa, pelkoa, jäähyväispuheita, muisteloita, saksalaisia, viiniä ja naisia, kuolemantapauksia. Tapahtuu vuonna 1944 ja yhä vain vuonna 1967.

Anneli Pukema: Kasperi eli erään vararikon analyysi. (1966) Saara tulee toimitusharjoittelijaksi kepulaisten lehteen. Keski-ikäinen Kalle ei muka aluksi huomaa häntä, mutta vähän kerrassaan heidän välilleen kasuaa kahden kypsän aikuisen suhde. Uraakin on luvassa, molemmille.

Hans Fors: Vaivaisten valssi. Kompositio äänille (1966, Vilsevals, suom. Johannes Brink) Sodanvastainen purkaus, runollinen kollaasi sotilaista, naisista heidän ympärillään ja sen semmoisesta. Sisältää kuolemantapauksia.

Esko Korpilinna: Kammottavia naapureita. (1967) Tämä kotoisalta kuulostava otsake ei valitettavasti viittaa siilinjärveläisiin naapureihin. Tosin pensasaidan mataluudesta tässäkin kärsitään – silmälläpito vain tapahtuu kertojista poispäin toisin kuin meillä. Luultavasti paikkakuntakin on toinen, kuunnelma sijoittunee eteläiseen Afriikkaan. Yksi kuolemantapaus. Kirjoittaja on tällä kertaa ruotsinsuomalainen.

Marja Rankkala: Jako kolmeen. (1967) Nuorten aikuisten ystävystymistä ja parinmuodostusta. Laitan tästä näytteeksi kauniin katkelman suvantovaiheesta, jossa Auli kuvailee Kristeriä parhaimmillaan:

Metsässä sinusta tulee valpas hyväntuulinen kettu. Sinä nuuhkit pitkään kaikkia lemuja... Männyt tuoksuu pihkaa ja kuusenjuureen on piilotettu pontikkapannu. Kettu lojuu kyljellään iltapäivänpaisteessa, se ravaa kangasta, survoo kanervia... se kurkkaa pöheiköstä. Irtolaisuus on sen elinehto, muuten se ei voi virnuilla...

Eero Silvasti: Kihlaus kello kuusi. (1966) Eero Silvasti juonsi ainakin 1970-luvulla pohdiskelevia, valtioviisaita ohjelmia televisioon. Sanat ”kuitenkin kaikitenkin” hän lausui aina selkeän ikihonkaisesti artikuloiden. Tässä pikku kuunnelmassa sävy on kokonaan toisenlainen. Nuorten rakastavaisten orastava onni on vaakalaudalla, oven läpi käytyjä keskusteluja vaaniva Rouva löytää liittolaisen Sosiaalivirkailijasta, jonka myrkystä näyte:

Elää jatkuvasti tarkkailun alaisena, koska tapaus on selvästi latentti kriminaali... Sanoisinko tapaus on katsottava tietyissä olosuhteissa vaaralliseksi ympäristölle...

Pirkko Jaakola: Uneksijan ehtoollinen. (1967) Pirkko Jaakolan omaa tyyliä, jossa surrealismi ja absurdismi lyövät toisilleen kättä, mikäli sattuu olemaan jäljellä niitä käsiä. Hauskojakin hetkiä on löydettävissä ihan etsiskelemättä. Useampia kuolemantapauksia, joista jotkut lopullisia.

Paavo Haavikko: Audun ja jääkarhu. (1967) Ilmeisesti islantilaisiin saagoihin tai sen sellaisiin pohjautuva kuunnelma, jossa nuori Audun lähtee matkalle Islannista, jossa tutustuu vaiteliaaseen mieheen, joka on päätynyt kotivävyksi taloon mentyään naimisiin nuoremman tyttären kanssa, vaikka vanhemmasta oli ensin puhe. Audun poikkeaa matkallaan Grönlannissa hankkimassa kesyn jääkarhun, jota sitten päättää käväistä näyttämässä Norjan ja Tanskan kuninkaille. Hänellä puhutaan olevan hyvä onni, mutta kestääkö sen koko pitkän matkan ja riitaisten kuninkaitten tapaamiset? Jahkailevaa vuoropuhelua, jota näyttelijät pääsevät eläytymisellään värittämään. Kaikkiaan ihan kelpo kuunnelma, jolle on kertynyt esityksiä muuallakin kuin Norjassa.

Tämän Jyrki Mäntylän toimittaman vuonna 1969 ilmestyneen kirjan loppuun on sijoitettu Pekka Lounelan Jälkisana. Lounela kertoo mm. näkemyksiään siitä, miten kuunnelmissa taiteellinen näkemys on tärkeämpää kuin dokumentaarisuus. Hän luonnehtii lyhyesti kirjan kuunnelmia.

Kirjan viime sivuilta löytyy luettelo kahden vuoden aikana esitetyistä kuunnelmista. Kuolemantapauksia on 4/9 kuunnelmassa, yksi on alkujaan ruotsinkielinen. Kirjassa on 288 sivua. Lukaisin sen parissa päivässä.

Paavo Haavikko: Airo ja Brita

Paavo Haavikko (1931 – 2008) kirjoitti vuonna 1999 kantaesitetyn näytelmän Airo ja Brita. Näytelmä kertoo jatkosodan aikaisen Suomen Armeijan päämajan ihmisistä ja heidän suhteistaan toisiinsa ja sotaan. Päähahmoja ovat päämajamestari Airo, sihteeri Brita ja marsalkka Mannerheim.

Näytelmässä esitetään, että Airolla olisi ollut lemmensuhde kyseisen Britan kanssa. Mannerheim sen sijaan keskittyi sodan johtamiseen senaattoritasolta. Välillä syntyy vaikutelma jonka mukaan marsalkka olisi suhtautunut sotaan jonkinlaisena akateemisena probleemana. Loppua kohden tämä vaikutelma haihtuu. Mannerheim tuntuu näytelmässä pitävän huolen siitä, ettei paljasta korttejaan edes lähimmälle alaiselleen Airolle. Luodaan ainakin illuusio siitä, että Mannerheim sodan ylimmäisenä strategina olisi ansauttanut venäläiset hyökkäämään Kannaksen kautta ja epäonnistumaan Suomen valtaamisessa keskittymällä Viipuriin. Tämä on ilman muuta yksi näytelmän teemoista, mutta toinen teema on Airon ja Britan salainen lemmensuhde.

Vaikutelmani päämajoitusmestari Airosta taitaa olla pääosin peräisin Matti Kassilan ohjaamasta Päämaja -elokuvasta. Lukaisin joitakin vuosia sitten myös Ilmari Turjan näytelmän Päämajassa, johon elokuva perustuu. Tv-haastattelussa Airo kehuu Sun Tzun kirjaa Sodankäynnin taito, johon hän oli Ranskassa käymässään sotakoulussa tutustunut. Tässä näytelmässä Mannerheim kertoo aterioivansa työhuoneessaan Sun Tzun ja von Clausewitzin välissä. Vastapäätä on kunniavieraana kenraali Jomini, jonka oppeja palvottiin Venäjän armeijassa. Mielikuvani Airosta on perin asiallinen. Tämä salainen suhde tuntuu kieltämättä hieman häiritsevän käsitystäni. Toisaalta suhde on hyvin jännittävästi kuvattu. Sen sanotaan olevan Mikkelin huonoiten suojattu ja parhaiten tunnettu salaisuus.

Brita Kananen työskentelee päämajassa sihteerinä. Hän on opiskellut Englannissa eikä jää sukkeluudessa toiseksi Airon kanssa haastellessaan. Hän on Airoa pisempi, eroottisena naistyyppinä tuo mieleeni vaikkapa elokuvien sanavalmiin Veronica Laken, vaikka rakastavaiset puhuvatkin toisistaan Marlene Dietrichinä ja Erich von Stroheimina. No, voi olla että vähän innostuin tuosta Veronicasta. Parin rakkaus on luonteeltaan intohimoista, mutta silti tavanomaiset työt tulevat hoideltua myös. Loppua kohden liekki alkaa hiipua, kun Airokin joutuu esimiehen kehotuksesta harkitsemaan kotilomia, vaikka asuu kaukana etelä-Savossa asti. Airo päätyy sitten sotasyyllisenä vankilaan, Brita pakosalle Wieniin ja Mannerheim pressaksi.

Näytelmäkirjasen alussa kirjailija Haavikko evästää näytelmän lukijaa ja varmaan esittäjiäkin sivuilla 7 – 12 olevilla Näytelmän yleiskaavauksella sekä tekstillä Tunnelmasta ja musiikista. Sivulla 12 hän lausahtaa haavikkomaisen tulkinnanvaraisesti:

Airo ja Brita soveltuu sekä naisille että miehille joita teatterissa kävijöiden joukossa on useinkin vähäinen määrä.

Mitä hän mahtaa tällä tarkoittaa? Onko teatterissa kävijöitten joukossa vähäinen määrä naisia sekä miehiä? Vai miehiäkö vain on vähän? Se arvoitus on, ken sen vois selittää?

Haavikko suosittelee lyhentämään lopun sotatapahtumia, jos näytelmä tuntuu liian pitkältä. Ei se minusta liian pitkältä tunnu, mutta vaikuttaa siltä kuin tyylilaji vaihtuisi aika tavalla. Tosin Haavikko huomauttaakin, että näytelmä alkaa farssina, sillä sodan alussa kaikki on vielä uutta kaikille.

Kirjassa on 95 sivua. Lukaisin sen tänään.

Äänet myöhässä

Valikoima Äänet myöhässä sisältää alaotsikkonsa mukaisesti Suomalaisia kuunnelmia 1968 – 1969. Teoksen alussa Pekka Lounela pohdiskelee lyhyessä kirjoituksessaan Saatteeksi ”äänen teatterin” osaa suomalaisen dramatiikan ja novellistiikan kentässä. Hän toteaa kuunnelmamonisteitten kysynnän kasvaneen. Kirjan loppuun, ennen luetteloa vuosien 1968 – 69 suomalaisista kuunnelmista, teoksen toimittaja Jyrki Mäntylä luonnehtii kuunnelmiin sisältyvän yhtä hyvin kertovaa ja runollista kuin näytelmällistäkin ainesta. Mäntylä arvioi ”jäävisti” tämän teoksen olevan tähänastisista seitsemästä kotimaisten kuunnelmien valikoimasta taiteellisesti korkeatasoisin ja monipuolisin ja kykenevän välittämään lukijalle kuvan ajan hengestä ja ongelmista. Hän myös kiittelee radion nykyjohtoa vapaamielisestä asenteesta, jonka myötä moni tämän valikoiman kuunnelmista on saatu radiossa esittää.

Bo Carpelan (1926 – 2011): Myöhäiset äänet (Rösterna i den sena timmen, suom. Tuomas Anhava, ensiesitys ruotsiksi 27.11.1968 ja suomeksi 13.1.1969): Pitää sanoa, että olin kyllä kuvitellut Carpelanin kirjoittavan aika lailla toisenlaisista aiheista kuin tässä. Kuvittelin hänet kirjailijana jonkinlaiseksi kaupunkilaiseksi Antti Hyryksi, joka tekee hiljaisia havaintoja ja pohdiskelee niitä mielessään. Niinpä en alakaan avaamaan tämän kuunnelman tapahtumia lainkaan vaan annan mahdollisen lukijan yllättyä omalla tavallaan.

Juha Mannerkorpi (1916 – 1980): Ennen kuin me kaikki olemme hukkuneet (24.11.1969): Saku ja Roto löytävät sillankorvasta polkupyörän, jolla on rekisterinumero. Pyörän omistaja, sairaanhoitaja, on hypännyt jokeen. Hänen ruumiinsa on ajautunut jokisuun pohjalle päätyneeseen taksiin. Siellä nainen muistelee viime aikojen tapahtumia ja puhelee lohduttavasti Sakulle, jonka äiti oli hänen työtoverinsa. Uuvuttivatko sisaren työpaikan kovat vaatimukset vai kumauttiko biologinen kello jo liian monta lyöntiä?

Heimo Pihlajamaa (s. 1936): Illalla, keväällä (28.4.1969): Herkän runollisilla kevään sävyillä maalattu kuvaus 1960-luvun lopun kaupunkien opiskelijaliikehdinnästä. Syövätkö vallankumoukselliset toisensa vai nappaako heidät poliisi ja istuvatko he jo parin vuoden kuluttua eläkeviroissa katselemassa tv:tä ja lihomassa? Kaikkitietävän ja mihinkään johtamattoman keskustelun lisänä halu rakastaa.

Hannu Mäkelä (s. 1943): Sirkan päivä (28.3.1969): Kuunnelma Toivosta, opettajasta, joka on hiljaa tympääntynyt työhönsä. Peruskoulu tekee tuloaan, elämä menee menojaan. Lisäksi pitäisi maksaa sähkölasku ja lähettää anopille nimpparikukkia. Voisi olla jakso Kantolan perheestä.

Seppo Urpela (1937 – 1993): Tositoverit (7.3.1969): Karjalan renki tulee Helsinkiin hommiin, jossa tutustuu vähätöiseen aputyömieheen, joka järkkää hänet montunkaivuun Vuosaareen. Yhteiskunnan matalan tason hanslankareitten elämänmenoa, ryypiskelyä ja työväen hengennostatusta.

Pirkko Jaakola (s. 1940): Enoni kuolemasta lehdistölle antamani kuvaus (6.3.1968): Kuvaileva alaotsikko Kuunnelma kahtena muunnelmana. Jaakolan teksti muistuttaa laulurunoa, ellei peräti omalakista oopperaa. Laulurunostus syntyy osin lauluilla, osin toistolla, jolla tehostetaan tarinaa ja saadaan kuulija tarkkailemaan mitkä ovatkaan muunnelmien erot. Laitan tähän näytteen yhdestä laulusta:

Jos tahdot elää vanhaksi, niin nauti olutta heih!

- - -

Käyt ilman sitä kalvaaksi sut nappaa kuolema heih!

- - -

Ja ennenkuin sä huomaatkaan oot sivuuttanut olutmaan

ja enon lailla matkaat vain sä ohi kapakkain. Heih!

Aapo Junkola (1935 – 2017): Masaccio paikassa nimeltä Marina di Pisa (21.2.1968): Runollisuudella, historialla, musiikilla ja muilla hälyäänillä kyllästetty haahuileva ”ääniversumi”, jollaisia nykyisin kuunnelmat tuppaavat olemaan. Käydään läpi lähinnä kaupankäyntiä, riistoa ja väkivaltaa ja lopussa sitten mainitaan niitten yhteys luovuuteen ikään kuin se riittäisi selittämään kaiken.

Paavo Haavikko (1931 – 2008): Kilpikonna (6.5.1968): Olipa huojentavaa, kun tämä Haavikon kuunnelma ei ollut mikään kuningas lähdössä Ranskaan vaan kotoisa kilpikonna. Tietysti voisin tässäkin olla tunnistavinani vain näennäistä helppotajuisuutta, mutta enpä tunnista vaan ajattelen, että kyseessä on rakkaustarina ilman rakkautta. Sisäiset tyhjyydet ja muut olennaiset näennäisyydet jääkööt tällä erää käsittelemättä.

Eeva-Liisa Manner (1921 – 1995): Varjoon jäänyt unien lähde (28.7.1969): Kuuden henkilön iltakeskustelu kääntyy yhden naisen runolliseksi muisteloksi. Mitä tapahtui Viipurissa joskus kauan sitten, viattomuuden aikaan ennen syntiinlankeemusta, on kasvanut naisen mielessä ylisuuriin mittoihin. Mielestäni kertojanainen sekoittaa onnen ja rakkauden, mutta oli menneeksi. Eipä mennyt minun iltani siitä pilalle.

Kirjassa on 310 sivua. Lukaisin sen kolmessa päivässä.

Paavo Haavikko: Yksityisiä asioita

Paavo Haavikon (1931 – 2008) vuonna 1960 julkaistu esikoisromaani on nimeltään Yksityisiä asioita. Luin siitä vuonna 1973 ilmestyneen Delfiini-pokkarin, jonka lopusta löytyy Tuomas Anhavan kirjoittama jälkilause nimellä ”Toivo”. Romaanin loppusivuilta, kirjan välistä, löytyi kuitti, joka on päivätty 1.1.1971 – eli viisikymmentäyksi vuotta romaanin lopun päivämäärää myöhemmin. Uutta vuotta lienee oltu vastaanottamassa Osuusliike Kallan ravintolassa.

Haavikon romaani on minämuotoinen, aikajärjestyksessä etenevä kuvaus. Minäkertoja on mieshenkilö, pienen avustuskassan hoitaja. Hänellä on muutama alainen. Mies on naimisissa, hänen vaimonsa oli nuori mennessään avioon, intohimo liitossa on kokonaan miehen puolella. Alussa eletään kevättalvea 1917 Helsingissä. Helmikuun vallankumous on muuttanut valtaa Venäjällä, Suomessa vaikutukset ovat ulkokohtaisempia. Koko romaanin läpäisee kuvaus miehestä, joka seuraa Suomen tapahtumia lähinnä sivusta, omaan elämäänsä keskittyen. Hän tekee pientä kulanssia, saa siitä rapsutkin, mutta hänen kerrontansa säilyy lakonisena, alusta lähtien tuntuu kuin nautittaisiin haaleaa kesäkeittoa. Tarina kulkee hyppäyksittäin kuin hajanaisten päiväkirjamerkintöjen myötä yli Suomen sisällissodan, vankileirien ja puutteen, kunnes rauhoittuu oudosti, jotain pahaa ounastellen vuoden 1920 ensimmäiseen päivään. Omien enteilyjensä seurassakin minäkertoja pysyttelee arkisten seikkojen havainnoinnissa: miten tiilirivillä on koristettu rapattua seinää, miten valonsäteet uivat sisään varastorakennuksen lautojen raoista.

Ihme kyllä pidin kirjasta. Haavikon tekstit, joita tunnen (ei niitä monta ole), ovat olleet minulle liian vaikeatajuisia. Tämän romaanin teema tuntuisi olevan sen esitteleminen, miten ihminen ympärillä vellovan kriisin keskelläkin joutuu ja pystyy toimimaan omista asioistaan huolehtien – elämään jonkinlaista kavennettua arkea. Kirjan kansikuvassa (Kosti Antikaisen tekoa) on kuvattuva lierihattuinen mies ulsteri päällä ja salkku kädessä. Hänen sisällään on sama mies. Kansikuva kiteyttää sen, että kyseessä on minäkerronta, mutta toisaalta tuo mieleen sanonnan Omnia mea mecum porto. Voi olla, ettei ole niin tarkoitus, minusta vain päähenkilö tuntuu kypsyvän tämänkaltaiseen ajatukseen kaiken näkemänsä keskellä. Hänen sisällään on hän itse, vain se mikä hänellä itsellään on sisällään, on hänen.

Luin tätä kirjaa aika monta päivää, kun on muuton takia pitänyt opetella kaikennäköiset yksityiset asiat alusta uudellen. Romaanin loppu tuli yllättäen, Anhavan jälkilause on 28 sivua pitkä. Huomasin sen muutoin kuin pituutensa puolesta muistuttavan blogikirjoitusta, joten kirjoitin ensin oman sepustukseni ja luin Anhavan tekstin vasta sitten.

Tuomas Anhavan näkemys Haavikon romaanista poikkeaa täysin minun näkemyksestäni. Sikäli kuin tajuan Anhava lukee Yksityisiä asioita jonkinlaisena lapsuudesta kumpuavan tunnekyvyttömyyden kuvauksena. Hän kirjoittaa näin:

Toivo ei ole niinkään itseensä sulkeutunut kuin itseltään tietymättömissä, miltei itsetön, niin tyyten ympäristön ehdoilla eläjä. Se mikä hänessä tuntuu 'pidättyväisyydeltä' on heikon minän vajavaista yhteyttä keneenkään sinään.

Jostain syystä Anhava näkee romaanista kertomista helpottavaksi nimetä kirjan minäkertoja Toivoksi. (Minusta vaikkapa Heikki sopisi paremmin.) Anhava myös näkee kirjassa rivien väliin kirjoitetun suhteen minäkertojan vaimon ja minäkertojan veljen Villen välillä. Millainen suhde olisi ollut kyseessä, sitä Anhava ei täsmennä. Ja parempi niin.

Kirjassa jälkipuheineen päivineen on 228 sivua. Luin sitä toista viikkoa vähän kerrassaan.

Paavo Haavikko: Kuningas lähtee Ranskaan

Paavo Haavikko (1931 – 2008) kirjoitti vuonna 1974 näytelmän Kuningas lähtee Ranskaan. Minä, ketjukolaaja, luin sen näytelmän vuonna 2013. Aluksi näyte näytelmän lopusta:

       Prinssi (laulaa)

”Niin, jäi Englanti lumeen, upposi,

       ja Ranska kasvaa ohraa.

Koko kolpakko tuodaan, se tyhjenee.

       Se laiva ei uppoa

meren myrskyissä. Riittää miehiä

       sitä tyhjentämään,

ahkeria, nopeita, englantilaisia.”

Näytelmän päähenkilöä nimitetään prinssiksi, vaikka hän taitaakin olla Englannin kuningas. Prinssille tarjotellaan morsioita, vaikka myöhemmin paljastuu, että hän onkin naimisissa. Morsioehdokkaat kulkevat kuitenkin mukana koko näytelmän ajan. He ovat keskenään naisellisesti tukkanuottasilla – milloin toisiaan ihaillen milloin sättien. Toinen merkittävä mieshahmo näytelmässä on vanha pääministeri, jonka kanssa prinssi käy keskusteluja strategiasta.

Huomattavana vaikuttimena tapahtumiin on orastava jääkausi, joka pakottaa prinssin lähtemään Englannista. Mukana seuraa sotajoukko ja matka Ranskaan taittuu Englannin kanaalin ylitse jäitä myöten. Ranskassa sitten soditaan sotaa, jolle ei tunnu olevan mitään erityisempiä perusteita. Tapahtumien ajankohta vaikuttaa aluksi olevan viime sotien jälkeinen aika (Sehän se aina on! Paitsi sodan sattuessa...), myöhemmässä vaiheessa käytävät sotatoimet viittaavat ainakin puolisen tuhatta vuotta varhaisempaan ajankohtaan.

Näytelmän sota on sekä julmaa kuritusta että naurettavaa haahuilua. Sodan päämäärät ovat mitä ovat, prinssin pääasiallisimmaksi saavutukseksi tuntuu nousevan Salisburyn kreivittären valloitus tämän miehen ollessa poissa sotatoimien takia. Senkin lupaa uuden pääministerin avustaja jättää mainitsematta historiankirjoituksessa.

Äkkiä lukaistuna näytelmässä tunnusti olevan monia jänniä aforistisia heittoja, sen tapaisia, jotka ovat minulle tuttuja Haavikon Rauta-aika tv-sarjasta. Niissä ajatus esitetään vähän nyrjähtäneenä, outona, mutta siten, että teknisesti se vaikuttaa iskevältä kuin vaalilause. Mitä sen sijaan merkitsevät näytelmän sota, morsiaimet ja koko selonteko ylipäätään, jää minulle epäselväksi. Kuuntelin youtubesta pari pätkää näytelmän pohjalta sävelletystä oopperasta (säveltäjä Aulis Sallinen) ja sävelmaailma tuntui sopivan näytelmästä syntyvään käsitykseen, joka ei minun tapauksessani ole kovinkaan selkeä.

Lukemassani kirjassa on 98 sivua ja kunhan joku kirjoittaa siihen 30-sivuisen esipuheen tulee uudesta laitoksesta lukemieni Shakespeare-suomennosten pituinen. Luin kirjan tuossa aampäivän aikana.