Grossmaniana

Voitin Margitin noopeli-arvonnassa arvotun kirjapalkinnon. Pääsin ekana valitsemaan ja sain omakseni David Grossmanin romaanin Hevonen meni baariin. Kiitos kirjasta! Minulla oli jo tässä vaiheessa hyllyssäni Vasili Grossmanin romaani Kaikki virtaa. Sen olin hankkinut kierrätyksestä eurolla. Kaikki virtaa oli noussut esiin jo muutama vuosi sitten, kun luin sosialistimaitten kirjailijain teoksia. Kun se sattui käsiini kierrätyksessä, oli vain ajan kysymys milloin sen lukisin. Aika koitti kun Hevonen meni baariin.

Päätin lukaista molemmat teokset samaan syssyyn ja kirjoittaa niistä yhteisen blogeerauksen. Blogeeraus on minusta viehättävämpi sana kuin postaus, jota koetan välttää kuin armeijaslangia.

Onko näillä kahdella romaanilla sitten mitään muuta yhteyttä kuin kirjailijain sama sukunimi? Molemmissa romaaneissa puhutaan jonkin verran juutalaisuudesta, joten arvaan molemmilla kirjailijoilla olevan juutalainen tausta. David Grossmanilla nyt ainakin, onhan hän syntynyt Jerusalemissa. Juutalaisuus ei kuitenkaan ole mikään erityisen kantava teema kummassakaan romaanissa. Sillä on oma merkityksensä, mutta kirjailijat kiinnittävät huomionsa etupäässä muihin seikkoihin.

Vasili Grossman, ukrainalaistaustainen neuvostokirjailija, isolta osin arvostelee Stalinin ja Leninin luomaa hirviövaltiota, joka kohteli kansalaisiaan vielä pahemmin kuin se tsaarien Venäjä, jota vastaan neuvostovaltio oli synnytetty. Hän tuo esiin kohta kohdalta sitä hirmuvaltaa, jolla ihmisistä tehtiin tottelevaisia olentoja, jotka eivät halunneet kapulaksi valtion rattaisiin. Lopulta Vasili Grossmanin ote siirtyy fiktiosta mielipidekirjallisuuden puolelle, suoraksi arvosteluksi, joka vain vähäisesti peitellen siirretään romaanin päähenkilön nimiin.

Israelilaisen David Grossmanin arvostelu kotimaataan kohtaan vaikuttaa siten paljon vähäisemmältä, vaikka sympatiat tuntuvat paikoin asettuvan alistetun arabiväestön puolelle. Ennen muuta David Grossman kertoo nuorten harjoittamasta väkivallasta, jota Suomessa vieläkin nimitetään kiusaamiseksi. Kiusaaminen ei ole mielestäni juuri postaamista osuvampi termi, joukkovaino on vähän parempi, mutta sekään ei iske niin munille kuin pitäisi.

Siinä missä Kaikki virtaa kertoo koko maailmaa – mukaan lukien omat kansalaiset – vastaan taistelevan diktatuurin karmeista väkivallanteoista, on Hevonen meni baariin kuvaus hyvinvoivan yhteiskunnan sisällä toimivasta epävirallisesta väkivallasta, jonka tarkoitus on huvittelu rääkättävän yksilön kustannuksella. Neuvostoliitossa ihmiset halusivat uskoa ihmiskunnan kehittymiseen paremmaksi, länsimaissa ihmisen on liityttävä susilaumaan ja elettävä elukkana organisaation ehdoilla. No, ehkä tuossa tuli vähän omaakin sappea pulautettua ruudulle, mutta ymmärtäähän lukija...

Eivät nämä kaksi Grossmania ihan minun teekupposiani ole, vihiriä tee sitruunalla maistuu minulle parhaiten, mutta hyvä se on joskus kokeilla Mustan meren ja itäisen Välimeren hornimansseja itse kunkin.

Vasili Grossman: Kaikki virtaa

Neuvostoliittolainen kirjailija Vasili Grossman (1905 – 1964) kirjoitti vuonna 1961 valmistuneen romaanin Всё течёт... Saksankielisen wikipedian mukaan romaani takavarikoitiin, mutta Grossman kirjoitti sen uusiksi vuonna 1963. Romaani julkaistiin eka kerran Saksan liittotasavallassa vuonna 1970 venäjäksi. Luin vuonna 1991 julkaistun suomennoksen nimeltä Kaikki virtaa, jonka teki Esa Adrian.

Vasili Grossmanin romaani kertoo Ivan Grigorjevitšistä, joka palaa vapauteen noin kolmenkymmenen vuoden ojennusleiriputkelta jostain Siperian suunnalta. Eletään ehkä vuotta 1955. Stalinin kuoltua Ivanin kaltaisia tekaistuin poliittisin perustein vangittuja alettiin vapauttaa. Ivan on oppinut mies, mutta rankat työt rankoissa oloissa ovat saaneet hänet suuntautumaan enempi ruumiillisen työn puoleen. Niinpä tavattuaan lyhyesti entisen elämänsä hahmoja, hän hakeutuu johonkin pienempään kaupunkiin työhön lukkosepän apuriksi. Siellä hän tutustuu itseään nuorempaan naisimmeiseen, jonka kanssa orastaa pian lupaava ystävyys.

Vaikka kirjassa on tämmöinen juonentapainenkin, menee suurin osa sivumäärästä neuvostovaltion pohtimiseen. Ensin keskitytään juutalaisten tiedemiesten epäsuosioon joutumiseen ennen sotia, sitten vangitsemisiin, kuulusteluihin ja kyydityksiin, sitten ojennusleirioloihin parinkin esimerkkitapauksen kautta. Lopulta kirjassa mietitään mikä oikein mahdollisti sen, että työläisten vapauttamista tavoitelleesta neuvostovaltiosta muodostuikin karmaiseva väkivaltakoneisto, jossa ihmisiä pidettiin jatkuvan pelon vallassa vangitsemalla, kiduttamalla, pakkotyöllä ja nälällä uuvuttamalla ja tappamalla heitä. Kaameimpia kuvauksia on Ukrainan nälänhätää käsittelevä jakso.

Kirjan loppupuolella Grossman ei oikein taida jaksaa enää upottaa ajatuksiaan henkilöittensä vuoropuheluun vaan kertoo, että Ivan alkoi kirjoittaa mietteitään kouluvihkoon ja sitä tehen sitten niitä mietteitä riittääkin kymmeniä sivuja ihan solkenaan. Masentava alku- ja loppupäätelmä on suunnilleen, että Venäjän historia mahdollisti ihmisten orjuuttamisen, koska Venäjän historia on maaorjuuden historiaa. Lenin puhui vapauden puolesta, mutta toteuttaakseen ihanneyhteiskuntansa hän valtaan päästyään ensi töikseen teki neuvostomaasta saman vapaudettomuuden yhteiskunnan, jota vastaan oli vallankumouksellisena toiminut. Stalin ei siis kirjoittajan mukaan muuttanut Venäjän suuntaa vaan vahvisti Leninin sisimpiä pyrkimyksiä. Stalin vei huippuunsa kansan vuosisataisen orjuuttamisen Venäjällä.

Kuten edellä kerrotusta määttiijjä käy ilmi on romaanin rakenne hieman oikukas, paikoin tuntuu siltä, että joitakin seikkoja on saattanut unohtunut kertomatta. Kirjan nimi viittaa kreikkalaisen antiikin filosofin Herakleitoksen pähkäilyyn, jonka mukaan Kaikki virtaa ja jotta ihminen ei voi astua kahta kertaa samaan virtaan. Mikäli saksalaista wikipediaa on uskominen, on Grossman joutunut jälkimmäistä romaaninsa suhteen yrittämään ja vaikkei kerronta mitään isompaa uraa-huutoa ilmoille virittäisikään, niin asia tulee kyllä selväksi. Virrassa on käyty ihan kylpemässä. Ennen juonenkuljetuksen loppuhuipennusta Ivan muistelee leirillä tutuksi tullutta viisasta heppua, jonka mielestä historia on muodoton tai sitä ei ole olemassakaan tai sitten elämän historia on voittamattoman väkivallan historiaa.

Kirjassa on 250 sivua, se on ladottu kiitettävän isoilla kirjasimilla. Lukeminen vei minulta pari päivää.

David Grossman: Hevonen meni baariin

Israelilainen David Grossman (s. 1954) kirjoitti vuonna 2014 julkaistun romaanin Sus echad nichnas lebar. Luin siitä vuonna 2018 julkaistun suomennoksen, jonka teki englanninnoksen pohjalta Arto Schroderus. Suomennos ilmestyi nimellä Hevonen meni baariin.

Romaanin tapahtumat sijoittunevat ajallisesti jokseenkin kirjoitusajankohdan tietämille. Tosin runsaasti mukana vaikuttavien muisteloitten kautta mennään aikoihin toisen maailmansodan päivistä arviolta jonnekin 1970-luvun alkuun ja paikoitellen myös myöhemmille vuosikymmenille. Tapahtumapaikkana on israelilaisen rannikkokaupungin Netanyan (n. 200 000 asukkaan taajama) ravintola, jossa alkavaa stand up -koomikon esitystä tarinan pääaihe kuvaa. Muisteloissa siirrytään Jerusalemiin sekä Eilatin pohjoispuolella sijaitsevaan syrjäiseen Be'er Oran leirille, jossa nuorille opetetaan sotilastaitoja. Myös sota-ajan Puolassa piipahdetaan.

Päätarinassa stand up -koomikko Dovaleh kutsuu nuoruudenystävänsä Avishain, jota ei ole tavannut sitten nuoruutensa päivien, seuraamaan esitystään Netanyaan. Avishaista on sukeutunut tunnettu tuomari ja Dovaleh kutsuu leikillisesti hänet jakamaan tuomiota esityksestään. Stand up -illasta on pääosin leikki kaukana, kun lavalla kekkaloiva rikkirevitty ihmisraunio alkaa purkaa sisäistä painolastiaan mustan huumorinsa keinoin. Siten romaanin tärkein sanottava sisältyykin sekä koomikon että hänen tuomarinsa muisteloihin. Dovaleh esittää muistelonsa lavalla, kivikasvoinen Avishai tekee omaa tilitystään sisimmässään. Romaani kertoo kärsimyksistä, jotka on lukittu tiukasti muitten näkyvistä. Stand up -komiikka sopii kuvastamaan sitä, miten kevyeltä ihminen tahtoo saada elämänsä näyttämään. Varsinaisia vitsejäkin kirjasta löytyy, mutta ne eivät pääse oikeuksiinsa ahdistavan tunnelman sisällä.

Joitakin vuosikymmeniä sitten kuulin radiosta vitsin, jossa hevonen menee baariin, asettuu baaritiskille ja tilaa kuivan martinin. Baarimestari kaataa juoman lasiin ja tarjoilee sen hevoselle, joka kysyy: ”Eikö teitä ollenkaan kummastuta, että minä – hevonen – tulen baariin, asetun baaritiskille ja tilaan kuivan martinin?” Baarimestari vastaa: ”Eipä oikeastaan, aika monet tahtovat nykyään martininsa kuivana.”

Romaanissa vitsi alkaa toisenlaisena ja se jää kesken, joskin olisi melko helppo johdatella se samantapaiseen loppuiskuun. Ravintolan yleisöstä suurin osa ei pidä Dovalehin esityksestä. Eräs kuulija syyttää häntä harhaan johtavasta mainonnasta ja sekeliensä valumisesta hukkaan. Yleisö saapui paikalle kuulemaan vitsejä eikä elämäntilitystä.

Vaikka romaanin päätarinassa kuvattava esitys kestää vain pari tuntia, tuntui itse kirjan lukeminen minusta melko raskaalta. Minulta kului aikaa 4 – 5 päivää lukemiseen. Tavan takaa katkeileva esitys ja koomikon liikehdinnän ja eleitten sanallinen kuvaus eivät oikein maistuneet minulle. Romaanin pituus on vain 196 sivua (tosin melko pienellä kirjasimella), mutta sanottava vaikutti välillä piiloutuvan sanailun varjoon. Varmaan osaksi näin oli tarkoituskin, mutta itse pidän suoremmasta ilmaisusta. Siinä ikään kuin tuntee tajuavansa mitä lukee. Alkupuolella kerrottua papukaija-vitsiä minun piti miettiä pari minuuttia ennen kuin sen tajusin. Yleisö sen sijaan räjähtää nauruun sen kuullessaan. Onneksi sentään yleisön joukosta löytyy ainakin yksi ihminen, joka ei heti ymmärrä koomikon sanailuja. Ja se yksi tuntuukin kaikkein sydämellisimmältä.