Sun Tzu: Sodankäynnin taito

Muinainen kiinalainen sodanjohdon opas Sodankäynnin taito käsittelee sotaa ja siihen liittyviä asioita armeijan ylimmän sodanjohdon näkökulmasta. Tutkijat ja muut asiantuntijat ovat ajoittaneet Sun Tzun teoksen kirjoitusajankohdaksi n. v. 400 – 320 eaa. Sun Tzu voi olla nimimerkki, joka tapauksessa hän on kirjoittanut sodanjohtotaidosta tavalla, josta voi päätellä että hän on toiminut korkeissa sotilastehtävissä. Luin teoksen suomennoksen vuodelta 1982, suomentaja on Heikki Karkkolainen. Suomennos on laadittu Samuel B. Griffithin englanninkielisen version The Art of War pohjalta. Englanninnoksen pohjana on parisataa vuotta sitten toimitettu kiinalainen laitos. Griffithin kirjoittama johdanto käsittää noin kolmasosan kirjasta. Sitä edeltää Wolf H. Halstin kirjoittama miehekkään suppea ja hyvin antoisa esipuhe.

Sodankäynnin taito tunnettiin aluksi nimellä Kolmetoista lukua. Alkuperäinen nimi viittaa siihen, että teos on jäsennelty kolmeentoista selkeään lukuun. Kunkin luvun teksti koostuu säkeistä, mikä ei viittaa runouteen vaan asioitten jäsentelyyn sekin. Esitystapa on aforistinen. Itämainen viisaus esitetään usein kiteytettynä, mikä on varmaan omiaan parantamaan sen mieliinpainuvuutta. Vuosisatojen aikana näitä säkeitä on luettu ja tulkittu niin paljon, että lukemaani teokseen on sisällytetty myöhempien aikojen kommentaattoreitten tulkintoja, lavennuksia ja säettä avaavia lyhyitä kertomuksia.

Sun Tzun näkemys sodasta ei ole idealistinen, hän ei vetoa ylevyyteen, ei puhu isänmaanrakkaudesta eikä yhteisestä kiinalaisesta arvopohjasta. Hän on ammattisotilas, jonka tehtävänä on tarpeen tullen ohjata valtakunnan sotavoimat voittoon vihollisesta. Sun Tzun tekstistä ei löydy verenhimoa tai sotahulluutta. Hänen näkemyksensä mukaan paras voitto saavutetaan ilman taistelua, ja mikäli sotaan mennään, siitä on selvittävä nopealla iskulla, joka kuluttaa omia ja vastustajan resursseja mahdollisimman vähän, sillä sodankäynti on kallista.

Sun Tzu puhuu sodasta korkeimman tason esikuntaupseerin tai komentajan näkökulmasta. Tieto vastustajasta on oleellisen tärkeää ja sitä saadaan käyttämällä salaisia asiamiehiä. Heidän avullaan lyödään kiilaa vihollisen liittolaisten ja johtajien väliin, syötetään viholliselle väärää tietoa ja kalastetaan itselle niin paljon tietoa kuin mahdollista.

Kenraalin on tiedettävä ennakolta vastustajan suunnitelmat ja reagoitava niihin tilanteen edellyttämällä nopeudella. Vihollista harhauttamalla saatetaan vastapuolen joukot hajaantumaan, jolloin saavutetaan tietyllä alueella ylivoima, joka välittömästi hyödynnetään. Kenraalin on otettava huomioon omien ja vastustajan joukkojen kunto ja määrä, maasto ja ympäröivät alueet. Vastustajan joukoille on niitä saarrettaessa annettava mahdollisuus paeta, jolloin epäjärjestyksessä pakeneva joukko voidaan helposti tuhota. Sen sijaan saarrettuna vastustajan joukot taistelisivat järjestäytyneinä ja henkensä edestä.

Hyökkäykseen kiinnitetään kirjassa enemmän huomiota kuin puolustukseen. Näytteeksi tekstistä poimin seuraavan maininnan luvusta XI Maaston yhdeksän lajia:

28. Jos joku kysyisi ”Kuinka toimin hyvin järjestäytyneen vihollisjoukon ollessa hyökkäämäisillään kimppuuni?” vastaan: ”Anasta jotakin, jota hän hellii, ja hän taipuu toiveisiisi.”

Kirjassa on 152 sivua ja sain sen luetuksi neljässä päivässä.