Siegfried Lenz: So zärtlich war Suleyken

Siegfried Lenz (1926 – 2014) syntyi Saksalle kuuluneessa Itä-Preussissa. Toisen maailmansodan myötä alue jaettiin osaksi Puolaa (mm. Gdansk + Masuria), Neuvostoliittoa (Kaliningrad, entinen Königsberg) ja Liettuaa (Memel, nykyään Klaipeda). Pikanttia saksalaista huumoria ennenvanhaiseen kipakkaan ja omaleimaiseen elämisenmenoon lisäämällä on Lenz keittänyt kokoon kertomuskokoelman kuvitteellisesta itäpreussilaisesta Suleykenin kylästä. Alkuteos So zärtlich war Suleyken ilmestyi vuonna 1955. Suomennoksesta minulla ei ole tietoa, joten olen suomennellut kertomusten nimet omalla ymmärrykselläni. Kirjan nimi voisi olla suomeksi vaikka Niin oli hempeä Suleyken.

Lainasin tästä kirjasta helpotetulla saksan kielellä tehdyn satasivuisen kirjasen Kuopion kirjastosta. Kyseessä on ensimmäinen kirja, jonka olen lukenut saksan kielellä. Kirjassa on lähes joka sivun alalaidassa selitetty lukijalle muutama ilmaisu nykysaksaksi. Lukijan iloksi sivuille on livautettu hauskanpuoleisia piirroskuvia, jotka teki Erik Strøm. Kirjan on helpotetuksi toimittanut Gisela Betke Nielsen. Kirja kuuluu Easy Readers -sarjaan ja se on painettu Tanskassa vuonna 1977.

Der Leseteufel. (Lukemisen piru) Kertojan isoisä Hamilkar Schaß oli innokas lukija. Vihollisen lähestyessä kotiseutua Hamilkar löysi ilokseen kirjan ja luki sitä niin innoissaan, ettei huomannut vihollisen saapuneen.

Füsilier in Kulkaken. (Kulkanenin fusilieerit) Isoisä saa kutsun seutukunnan puolustusvoimiin. Siellä puuhaillaan oletettujen salakuljettajien kiinniottamiseksi. Vielä ei ole tärpännyt, mutta annas olla kun Hamilkar saapuu paikalle.

Das Bad in Wszscinsk. (Kylpy Wszscinskissä) Kertojan mukaan puolalaiset lausuvat paikannimen oikein melodisesti. Hän kuvailee miten järjestyikään vanhan tädin kylpy majatalon isossa paljussa.

Duell in kurzem Schafspelz. (Kaksintaistelu lyhyessä lampaantaljassa) Kertojan eno lyö karjakauppiaan kanssa vetoa Napoleonin etunimistä ja voittaa suuren summan rahaa. Omaisuus masentaa miehen, kunnes postinkantaja neuvoo häntä hankkimaan reen ja hevosen. Rekiretkellä eno kohtaa vedonlyönnissä hävinneen karjakauppiaan kapealla metsätiellä.

So war es mit dem Zirkus. (Näin kävi kun sirkusta seurattiin) Anita Schiebukatin sirkus joutuu lujille Suleykenin juurevalla tavallansa tiedostavan maalaisyleisön edessä.

Der rasende Schuster. (Raivoisa suutari) Suutari ajautuu jokikalastajan kanssa kiistaan siitä, olisivatko ritarit edenneet pisemmälle, jos heillä olisi ollut käytössään polkupyörät. Kiista päätetään ratkaista uintikilpailulla. Toivoisin jotenkin käsittäneeni väärin tämän tarinan, mutta onhan siinä ihan lupsakka lopputoteama.

Die Kunst, einen Hahn zu fangen. (Miten kukko napataan) Kukkoa ei vie kettu eikä hilleri ja kukkovaraskin jää kiinni karhunvatukkapehkeitten keskellä.

Ein Kleinbahn namens Popp. (Kapearaiteinen rautatie nimeltä Popp) Edistys kohtaa vastarinnan maalaisväestön vieroksuessa uudistusta. Hiilijalanjälki katoaa Suleykenin nurmen alle.

Die Reise nach Oletzko. (Oletzkon reissu) Amadeus Loch tarvitsee kilon nauloja ladon rakentamiseen. Sitä varten on tarpeen käväistä rautakaupassa Oletzkossa. Koska vieraassa paikassa ei ole mukava olla yksin, hän pyytää vaimonsa mukaan. Vaimo pyytää mukaan veljensä ja tämä taas jonkun muun, joten lopulta koko kylän väki lähtee Oletzkoon naulan ostoon. Matkailu avartaa, seuraavassa reissun sattumuksia:

Es wurden zwei Kinder geboren, der alte Logau verlor sein Holzbein, zwischen dem Schuhmacher Karl Kuckuck und dem Flußfischer Valentin Zoppek brach ein Streit aus. Man sah einen alten Auerochsen, der sich aber später als Kuh herausstellte. Man besah die merkwürdigen Kartoffelfelder von Schissomir und unterbrach die Fahrt, um den berühmten Kulkaker Füsilieren bei der Übung zuzusehen. Und man bekam natürlich ein Kilo Nagel in Oletzko.

Matkalla syntyi kaksi lasta, vanha Logau kadotti puujalkansa, suutari Karl Kuckuck ja jokikalastaja Valentin Zoppek riitaantuivat. Nähtiin vanha alkuhärkä, joka sittemmin paljastui lehmäksi. Katseltiin Schissomirin merkillisiä perunapeltoja ja pysähdyttiin seuraamaan Kulkakenin fusilieerien harjoituksia. Sekä saatiin kilo nauloja Oletzkosta.

Dienst am Geist. (Hengen palveluksessa) Kyläkoulun opettaja varautuu tarkastajan tuloon laittamalla lapset siivoamaan koulun ja oman huushollinsa. Tarkastaja saapuu ulkohuussin tyhjennyksen aikaan.

Eine Sache wie das Impfen. (Semmoinen seikka kuin rokotus) Leskiäidin kuudentoista lapsen taloudesta alkaa kiertää huhuja, joten toimikunta saapuu asiaa tarkastelemaan.

Der Mann im Apfelbaum. (Mies omenapuussa) Mies juttelee omenapuulleen sen verran paljon että nuori vaimo tulee mustankipeäksi. Mies kertoo jatkavansa elämäänsä kuolemansa jälkeen omenapuussa, jotta voi sieltä tarkkailla vaimoaan.

Die Schüssel der Prophezeiung. (Ennustuskulho) Majatalon pitäjä on huolissaan tulevista ampumakilpailuista ja menee ennustajan luo kysymään mitä tuleman pitää.

Kari Hotakainen: Kalikkakasa

Kari Hotakaisen (s. 1957) valitut runot vuosilta 1982 – 1988 ilmestyi Johnny Cash -runoilla täydennettynä vuonna 2000 nimellä Kalikkakasa. Motto on peräisin Antero Mertarannalta. Runot on järjestetty kokoelmittain ja kokoelmat on järjestetty ilmestymisvuoden perusteella varhaisimmasta myöhäisimpään. Lopusta löytyvät runoilijan daniilharmsilaiset Jälkisanat runoutensa synnystä. Jotakin kirjoitellakseni piirrän seuraavaa:

Harmittavat takaiskut. (1982) Suomalaisen syrjäseudun miehen ahdistusta ja hirtehistä huumoriakin. Sanoilla leikittelyä myös.

Kuka pelkää mustaa miestä. (1985) Jatkaa siitä mistä edellinenkin. Havaittavissa hienoista siirtymää ulkonaisesta sisäisen suuntaan niin kuin olisi tältä talvelta jo lumityöt tehty. Runon Kansalaisopisto kolmas säkeistö kosketti minua yhtä vahvasti kuin kertoisi se minusta ja maailmasta. Laitan sen tähän kaiken kansan nähtäväksi:

eikä kukaan enää heitä kivellä,
ne vuoraavat sen pyyhkeeseen
jota sinä et suostunut heittämään
kehään

Hot. (1987) Ylilennokas on sana, jolla Hotakainen Jälkisanoissaan kuvailee kolmatta runokokoelmaansa. Voi pitää paikkansa. Ainakin minun ylitseni lensivät kuin joutsenet ne vain, kunnioittavasti proosalukuvauhdilla.

Runokirja. (1988) Hotakaisen Jälkisanain mukaan hänen neljäs runokokoelmansa on hyvä. Koin kaksi ensimmäistä helpommiksi ymmärtää. Tässä oli se tuntuma, että runoilija Hotakainen on mennyt itseensä ja kirjoittaa runoja pessimistisestä henkilöstä, joka syyttää itseään vaikeudestaan. Tämä kuulostaa ihan ok asenteelta hauskanpuoleisiin runoihin, mutta jostain syystä en päässyt vauhtiin mukaan. Hotakainen kikkailee sanonnoilla, vääntää ne toisenlaisiksi ja mikäpä siinä, mutta miksi? Missä tunne? On tässä pari eroottista runoa ja taas on yksi urheiluruno ja kaipa jotkin runot koskettivat. Minulle jää jotenkin epäselväksi minne runoilija on matkalla. Ehkä minulla eivät vain olleet runorytmit kohdallaan lukiessa. Joku toinen lukija oli kirjoittanut mielipiteensä kirjaston kirjaan: 

”joista ymmärtää, joista ei ymmärrä, lauseet sointuu toisiin ja rohkaisevia runoja laidasta laitaan.”

Johnny Cash -runot ilmestyneet Alkoholipolitiikka -lehdessä vuosina 1995 – 1999. Tätä Johnny Cashiä en ole jaksanut koskaan kuunnella. Tiedän, että hän oli laulaja ja lauli vankilassa mustat lasit päässään. En tiedä mitä vangit siitä arvelivat, luulivatko häntä tarkka-ampujaksi, mutta arvasivat varmaan, että sehän soittaaki kitarata, kun Cash alkoi laulaa. Näistä runoista en saanut paljoa irti. Sentään runo Johnny Cashin läpi vetää  tuntui tunteelliselta ja herkältä. Myös runossa Johnny Cash, humalahakuinen aikuisväestöön kuuluva ansiosidonnainen kantripastori, päätti muuttaa elämänsä suunnan  näen hurttia miehistä huumoria, joka miellyttää minua suoruudellaan. Cash nauttii pullollisen viinaa, ottaa pikku torkut, käy eroamassa kirkosta ja eräästä vaiheompelijasta eli tosissaankin muuttaa elämänsä suunnan.

Jälkisanoista on tullutkin jo mainittua, mutta mainitaan lisää. Alussa Hotakainen kertoo runoutensa alkaneen Sirkka Turkan runosta, jonka luettuaan hän, Hotakainen, lensi ikkunasta kuin harjalintu Saarikosken runossa. Runous voi olla proosarunoa ja sitä Hotakainen kirjoitteleikse. Hänen runonsa ovat kertovia, eivätkä ylenmäärin lennokkaita, silloin kun ne ovat paraimmillaan, näin minä ne näen nyt lukemani perusteella.

Hotakainen on kirjoittanut runoilusta myös tv-sarjassa Tummien vesien tulkit (uusittaisiinpa se!). Muistan siteeranneeni työkkärissä tämän sarjan lausahdusta: ”Mitä sanoo tähän jälleenmyyjä?” Työkkärin täti hymyili minulle ammattitaitoisesti. Eräänlaisia vanhain tawarain kauppaajia hekin ovat.

Kirjassa on 113 sivua + sisällysluettelo. Luin sen kahdessa päivässä, eilen tein vielä lumitöitä, ehkä vielä huomennakin. Sekin vielä, että yhdessä runossa mainittiin kuumailmapallo. Luin sen aluksi että kuunnelmailmapallo - saa nähdä mitä siitä vielä seuraa.

Veli Huovinen: Väestellä pittää

Huumorimies Veli Huovinen  kirjoitti vuonna 2020 julkaistun runokokoelman nimeltä Väestellä pittää. Luin sen läpi. Aikaa meni jonkin verran, välillä luin muutakin.

Huovisen runot tässä kokoelmassa ovat pääosin riimiteltyjä. Hänellä on tapana jakaa runonsa säkeistöihin joko siten, että kukin säkeistö koostuu kuudesta säkeestä tai sitten hän jakaa säköiston kolmeen osaan, joista ensimmäisessä on neljä säettä, sen perään erillään kaksi ja lopuksi erillään yksi säe. Viimeinen säe tapailee usein kalavalamittaa eikä se ole loppusoinnullinen. Muuten varsinaisen mitallisuuden puolesta runot ovat vapaan puoleisia, tulee mieleen, että ne ovat kuin räppilyriikkaa itämurteilla. Mistä murteesta sitten on kysymys, välillä äänessä on savolaismurre, välillä pohjoiskarjalainen murre. Lieneekö Huovinen sitten kainuulaisia? Löysin hänestä netistä kuvan, jossa hän lausuu runojaan Kajaanin kirjastossa.

Huovisen runot kertovat maailmasta, jossa vipeltää monenlaista kulkijaa. Kirjan kannessa on kuva koronaviiruksesta, runo Väestellä pittää viittaa koronan aiheuttamiin tilanteisiin, joissa ihmisten on yskittävä hihaansa ja käytettävä naamareita. Sanailu ylipäätään on sukkelaa, niin sukkelaa, etten oikein meinaa perässä pysyä. Sitä paitsi runot on painettu kirjaan kahdelle palstalle, useimmiten lähes sivut täyteen, lyhyen ilmaisun mestarina Huovinen ei näissä runoissa näyttäydy. Tai sitten sitä lyhyttä ilmaisua on runoissa koko lailla paljon.

Kuva, joka runojen kautta maailmasta syntyy vaikuttaa minusta värikkäämmältä kuin millaisena maailma minulle näyttäytyy. Runoilija luettelee nopeaan tahtiin erilaisia tyyppejä, jotka puuhailevat omia pisneksiään ja päätyvät erinäisiin kommelluksiin. Olisin kaivannut mukaan enemmän rauhallisen elämän kuvausta, jota sentään löytyy muutamasta runosta, joissa kuvataan pariskunnan keskinäistä kanssakäymistä. Laitan tähän näytteeksi katkelman runosta Siimat kirreenä :

Kalavehkeet laetan talliin
verkot selevitän pihalla
Eukko hakkoo muikkuseni
viepi marjaset sankot
Sauna lämpiää samontein
savustuu lohikalloo

Rakkaus se laettaa lähtemmään
suukopu pitkään olemaan
omatunnon-tuskissa tuumoon

Mutta illalla sovussa jo saunotaan

Kirjassa on 105 sivua.

Mikko Rimminen ja Otto Karvonen: super hyvä olo

Kirjailija Mikko Rimminen ja kuvataiteilija Otto Karvonen tekivät Espooseen kauppakeskus Ison Omenan ja siinä lähimaastossa sijaitsevan metroaseman ja bussiaseman kaunisteeksi vuonna 2017 valmistuneen julkisen taiteellisen teoksen, joka sai nimekseen super hyvä olo. Teos koostuu tummista, heijastavista lasiseinistä, joille ilmaantuu hitaasti sanoja. Sanat ovat peräisin muutaman sadan sanan suuruisesta sanavarastosta, jossa on mm. partikkeleita. Rajatusta sanavarastosta kaiketi ainakin jossain määrin satunnaisesti poimituista sanoista muodostuu ajan kanssa lauseita, joista voi tavoitella jonkinlaista merkitystä ja tavoitetta.

Näistä lauseista on koottu kirja nimeltä super hyvä olo. Kirja ilmestyi vuonna 2018, mutta vasta nyt minulla oli aikaa lukaista se ja äkkiä sittenkin. Kirjan lopussa tekijät ovat omalla tieteellis-humoristisella maneerillaan kuvailleet taideteosta, sen sanastoa, sen toimintaa ja mitäpä nyt ovatkin kuvailleet. Kuulemma teoksen sisällä on pitkät piuhat. Katselijalta edellytetään kai pitkää pinnaa, sillä lauseiksi asti sanoja ilmestyy esiin kovin hitaasti. No, en ole teosta nähnyt kuin netin valokuvissa, tiedä vaikka tämä Ukrainan sota olisi tuonut vähän vauhtia sanojen töppösiin? Vai onko sähkönsäästö johtanut super hyvän olon virrankatkaisuun?

Kuvaillessaan super hyvää oloa netissä englannin kielellä Karvonen vihjaisee tekoälyn käyttöön ”artificial (un)intelligence”. Ihan randomisti sanoja tiputtelemalla lauseita ei synny tai niitten luettavuus on satunnaistakin satunnaisempaa. Kirjan lauseet ovat kömpelöitä, mutta ne muodostavat jonkinasteista luettavaa. Sitä paitsi lauseet on selvästi järjestelty, eivät ne satunnaisesti asettuisi siten, että useampi lause peräkkäin alkaisi samalla sanalla. Lottoarvonnassa on mahdollista arpoa rivi: 1,2,3,4,5,6 ja 7. Mutta se on erittäin epätodennäköistä. Puheenaolevassa taideteoksessa se ei onnistu, ainoa käytettävissä oleva lukusana kun on yksitoista. Ainoa väriä kuvaava sana on ruskea, mikä varmaankin nykysivistyneistölle sopii (unintelligent comment). Ihmisyksilöitten nimistä mukana on vain lasse, eläimistä kissanpentuja.

Millaisia fiiliksiä kirjan lukeminen sitten minussa herättää? Eihän tämä ole runoutta kummempaa. Kirjan loppuun sijoitetussa selitysosiossa ”pari ylimääräistä sanaa” tekijät väittävät seuraavaa:

Visuaalisesti lopputulos muistuttaa runoa, mutta lyriikasta kysymys tuskin on

Heillä on oikeus mielipiteeseensä. Minä olen toista mieltä (tästä se vielä toiseus syntyy!). Paljon hämärämpää runoutta olen silmäillyt ennen kuin olen tajunnut jättää sen lukeneempien kärsittäväksi. Luin kirjaa siis runoteoksena. En millään tavoin vastusta tekoälyn käyttöä taiteessa, en vastusta edes laskutikkuja tai pyyhekumeja. Enkä harppia, paitsi jos minua sillä tökitään. Poimihan se Saarikoskikin runoihinsa pätkiä sanomalehdistä, eikös vaan? Kuten tekijät sanoissaan huomauttavat:

kieli itsessään on kaikessa monimuotoisuudessaan ja rikkaudessaankin auttamattoman vaillinainen väline – se ei voi koskaan kuvata möyheää todellisuutta juuri sellaisena kuin se ihmisille ja muille olioille näyttäytyy

Eikö tällöin ole yhdentekevää mistä lähteestä todellisuutta kuvaava aines on poimittu (kunhan se ei ole poimittu minun pankkitililtäni). Tekoälyn suhteen ei ole edes suurta vaaraa plagioinnista, mikäli tietomurtojen mahdollisuus suljetaan pois.

Siinähän sitä taas tuli. Kohta saatan lukaista kirjan loppuun tai sitten tyydyn ensimmäiseen osioon. Kirja nimittäin rakentuu kolmesta osiosta, joiden poikkeamat toisiinsa nähden lienevät nekin varsin satunnaisia. Kirjassa on 70 sivua. Olen tässä aamun aikana lukenut 25 sivua + loppusanat ja muulta osin silmäillyt kirjaa. Luin muuten jonkin matkaa ääneen, voisi sopia radioon päivän mietelauseteksteiksi. Vai laittaisko vielä pienen näytteen siitä runoa muistuttavasta tekstistä:

retkellä lasse on tasapainoinen ja lauhkea
niinku hyytelö tai niinku löysä ja pehmeä ja vähän poloinen pömpeli
ja jos hyttynen ei ole kunnolla lassella on varasuunnitelma

Heli Laaksonen: Pulu uis

Heli Laaksonen (s. 1972) sepitti runot vuonna 2000 ilmestyneeseen kokoelmaan Pulu uis. Runokokoelma sisältää lounaisen Suomen murteella kirjoitettuja humoristisesti maailmaa tarkastelevia runoja.

Teoksen alusta löydämme esipuheen, jonka kirjoitti Kalevi Wiik. Hän kertoo Laaksosen käyttämästä murrecocktailista, jota hän kuvailee Uudenkaupungin seudun ja muittenkin lounaisen Suomen alueitten murrepiirteitä sisältäväksi. Kalevi Wiikin huumori näyttäytynee siinä, että hän nimittää kokoelmaa vakavaksi tarkoitetuksi ja vakavasti otettavaksi. Mottona olevassa runossa järkevän, mukavan ja tarpeellisen elämän sanotaan olevan lamppan kamppamist. Tarkoittanee lampaan kampaamista. Miksi lammasta kammattaisiin, miksi juuri lammasta? Eikö ole ilmiselvää, että pyritään hauskalla tavalla runolliseen vaikutelmaan puhumalla juuri lampaan kampaamisesta? Etenkin kun kamppaminen voi tuoda ja ensilukemalla toikin mieleen kamppaamisen.

Valitettavasti eksyin lukemaan näitä runoja etsiäkseni niistä vakaviksi tarkoitettuja ja vakavasti otettavia teemoja. Lukeminen tuntui raskaalta, sitä aatellessa tulee mieleeni ruotsin openi, joka määräsi taivuttamaan epämääräisessä ja määräisessä muodossa, yksikössä ja monikossa mm. sanaparin raskas lammas : ett tungt får, det tunga fåret, tunga får, de tunga fåren. Får-sanalla näyttää olevan myös piilomerkitys, sillä saatetaan tarkoittaa hidasälyisää henkilöä. Norjassahan oli ennen niitä rasvahäntälampaita. Ehkä minä olen lukijana sitten sellainen. Turhaa kammattavaa. Aloitin lukemaan kirjaa joskus viiden maissa aamulla ja minulla meni sen kanssa nujutessa kymmeneen, välillä söin viisi kaalikäärylettä, joilla oli tänään viimeinen käyttöpäivä, eilen ostin, sain 30% alennuksella. Laitoin puolukkahillon tähteeseen lisukkeeksi vadelmahilloa. Siinähän nuo menivät. Vähän sama olo jäi tästä runoteoksesta, jota aivan ilmeisesti kansa rakastaa. Pääasiassa stereotypioilla pelataan, mutta oli siinä omaperäisiäkin ajatuksia, mm. Eino Leinoa pidetään valjuna tyyppinä, mikä jotenkin kosketti taannoisen Lönnrot-ratifioinnin jälkeen. Hietanenkin on menossa mukana.

Voi olla, että tämä huumorirunojen lukeminen yhdistettynä lumitöihin on psyykelleni liikaa. Odotan myös viikonloppua, sillä en yleensä ryypiskele arkisin. Pitäisi vielä paistaa maustekaakku ja imuroida ja voisin käydä Halpa-Hallissakin ja yhdessä kyläpaikassa.

Nyt en taida laittaa tähän tekstinäytettä, kun varmaan kaikki ovat jo jotain näytettä kuulleet ja nähneet Heli Laaksoselta. Ajattelin, että voisin kokeilla vielä joskus sitä porkkana-kirjaa, ehkä se sopisi minulle paremmin ja ilman huumoritoiveita.

Kirjassa on 79 sivua. Lukaisin sen tänä aamuna.

Juice Leskisen valitut runot

Juice Leskinen (1950 – 2006) kirjoitti paljon hienoja ja hauskoja rock/iskelmätekstejä. Sen lisäksi hän kirjoitti runoja aikuisille ja lapsille. Näitä kaikkia on poimittu lukemaani teokseen nimeltä Aika jätti eli sanataiteilija kävi täällä. Täsmentävä alaotsikko on Valitut runot 1975 – 2007. Kirjan alkuun on sijoitettu punnittua puhetta nasevassa muodossa sisältävä johdantoteksti Riimien kalju kruunupää. Sen kirjoitti Satu Koskimies, joka valitsi runot puheenaolevaan kirjaan. Teos sisältää otteita kaikista Juicen runokokoelmista alkaen kokoelmasta Sonetteja laumalle (1975) aina viimeiseen vuonna 2007 ilmestyneeseen kokoelmaan Kosket. Poiminnat kunkin kokoelman runoista esitetään osastoittain ja kunkin osion alusta löytyy lainaus Juicen kirjoittamista esipuheista kirjoihin Sonetteja laumalle ja Eikä nivelet ruostu.

Sonetteja laumalle (1975). Kokoelma sisältää sonetteja, joista on näytteenä tässä teoksessa kahdeksan. Sonetti on vanhempi runomuoto, nelisäkeistöinen jambista pentametriä mennä huljuutteleva runonen, jonka kahdessa ensimmäisessä säkeistössä on neljä säettä ja kahdessa jälkimmäisessä kolme säettä. Muinanen Petrarca (1304 – 1374) sepitti mm. rakkausrunoja, joista koottu valikoima tunnetaan suomeksi nimellä Sonetteja Lauralle. Tästä Juicen kokoelman nimi ja sonettimuodon hauskat kokeilut. Rakkauttakin runoista löytää, mutta enimmäkseen lukija saa huvitella Juicen hurvittelevilla riimeillä ja aihevalinnoilla. Juicen valitsema riimirakenne asettaa aikamoiset haasteet runoilijalle ja saa kyllä olla aika seppä tekemään, jos meinaa vakavasti otettavaa runoa saada aikaiseksi. Hauskoja sonetteja eräät näköjään saavat syntymään. Muutakin kuin sonetteja on tarjolla.

Iltaisin kun veneet tulevat kotiin (1989). Valo tulee kuulemma lännestä, kunhan on ensin käynyt siellä. Yli huristaa kuin älyhakuinen ohjus.

Räkä ja Roiskis (1992). Sanaleikkejä ja loruja. Kelpaisivat kenties koulukkaille, minulle ainakin. Olisi hauska kuulla näitä lausuttuna koulun kevätjuhlassa.

Äeti (1994). Lukaisin tämän kokoelman jokunen vuosi sitten. Aika vähän siitä enää muistan. Nyt lukemani valikoidut runot eivät olleet painuneet mieleeni. Äeti-kokoelman alkuun valitussa tekstissä Juice kertoo aina muokanneensa ja työstäneensä runojaan. Minä olen tainnut lukea lonkalta, saa tulla pyyhkimään.

Räkä ja Roiskis Suuvedellä (1995). Näissä runoissa on aika hauskoja onnistumisia! Tykkäsin varsin runoista Elimistön tupo-neuvottelu ja Tuhannen jalan stoori. Jälkimmäinen kertoo rouva Tuhatjalkaisesta, joka menee jalkahoitoon – ja sehän kestää. Tupo-neuvotteluruno sopisi mainiosti luettavaksi SAK:n liittokokouksen alkajaisiksi. Lausujana voisi olla unelias, kuunaamainen koulutyttö, joka esittäisi runon laulullisella maneerilla. Laitan tästä runosta näytteen:

Kädet tahtoo lisää käteistä…
niin, ja eroon tiskiräteistä!
Jalat sekoavat sukkiinsa
vedotessaan politrukkiinsa.

Pohkeet kiistelevät kumpi on
edustaja polvilumpion.

Jumala on (1996). Jumala on vaikkei uskoisi – ja jos ei ole, sen voi vaikka tehdä. Tämäntapaisia latuja menee Juicen runoilu jumalasta. Myönnän tykkääväni runosta Virsi, jossa jumala ja saatana ovat kumpikin meidän palkkalistoilla. Se on musiikkikappaleena kerrassaan mesmeroiva.

Räkä ja Roiskis naisissa (1997). Valitettavasti en huomaa valikoitujen runojen joukossa kokoelman nimeen viittaavaa sepitettä, mutta muita tosi hauskoja loruiluja tämä kokoelma tuntuu sisältäneen. Juice kertoo tykkäävänsä pelleillä oudoilla riimeillä ja sotkemalla kirjainten järjestyksiä. Eniten tykkäsin runoista Tarzan ja pikaruoka, Lastentaudit ja Ammattinsa valinneet. Jälkimmäisessä kirjailija Lyyti odottaa vain saavansa apurahoja, mutta kun apurahat loppuvat alkaa Lyyti kirjoittaa.

Aika jätti (1999). Juice runoilee naisesta ja runoista, käväisee kioskilla tupakanostossa, tempaisee parit juhlarunot – savolaisten heimojuhlaan ja Maamme-laulun 150-vuotisjuhlaan. Jälkimmäisestä haluan liittää näytteen, joka kosketti, koska eilen kävin ennakkoon äänestämässä:

ei maailma lauluilla muutu,
siitä vain tulee mieluisampi,
ja annettu ääni peittää epämukavat ajatukset,

Luin aluksi että maailmasta tulee meluisampi. Mutta voihan äänensä antanutkin meluta.

Ilonkorjuun aika (2002). Pääosan valikoiduista vie kolmen runon sarja käväisystä Jumalaisen näytelmän maailmoissa, otsikot kertovat paljon: Taivaassa haisee, Helvetilliset menot ja Kiirastuli.

Kosket (2007). Tamperelaista koskettelua, joka pistää lukemaan vähän sormien välistä.

Oikein mainio valikoima Juicen runotuotannosta. Ihan hyvin tätä voisi luettaa haarukkapaloina läpi yläkoulun ja lukion, lastenrunot menisivät alakoulukkaillekin. Meille ikäveikoille kirja antaa pätevän katsauksen Juicen runoihin ja mukaan liitettyjen Juicen omien kommenttien kautta avautuu näkymiä myös runoilijan omaan käsitykseen itsestään runonsepittäjänä ja savolaisena sanankäyttäjänä ylipäätään.

Kirjassa on noin parisataa sivua. Lukaisin pääosin eilen ja tänä aamuna loput.

Tero Järvinen: Kaharen hengen latotanssit

Tero Järvinen (s. 1972) sepitti runot vuonna 2007 julkaistuun kokoelmaan nimeltä Kaharen hengen latotanssit – Lemmenloruja ja unettomia öitä. Kyse on leikillisistä runoista pohjanmaan murteella, aiheena rakkaus miehen näkökulmasta.

Järvisen runot ovat riimiteltyjä, mittaakin löytyy vaikka ihan tarkka mitallisuus on monin paikoin pudonnut juurevan ilmaisun vauhdista. Runot on pääosin järjestetty rakkauskertomuksen draaman kaaren mukaiseen järjestykseen. Tärkeänä osana runoja on huumori, joka mehustaa menoa ja sisältää toisinaan kivoja löytöjä. Usein noudatetaan kumminkin yleisinhimillistä käyttäytymisen kaavaa. Mies aluksi jumaloi naista, kunnes jumalhiukkaset lopahtelevat ja seuraa ensin vakiintumista ja lopulta hylkimisreaktioita. Kuten itse kukin, luin runot omalta kannaltani. Oma parisuhteeni vaikuttaa aika vakiintuneelta, niin että tykkäsin kovasti runosta Kaikkeni annan, jossa kaiken antamiselle alkaa olla jo muutamia ehtoja, joista osa mainitaan runon kuudessa säkeistössä, joista näytteeksi kaksi viimeistä:

Kaikkeni annan,
mutta silloon en,
kun lähären hirviä jahtaamahan.

Kaikkeni annan,
mutta silloon en,
kun pyyrät vaatteeta vahtaamahan.

Minä en jahtaa eläimiä ja vaateostoksilla liikuttaessa löydän useammin itselleni jotain ostettavaa, kun vaimo liikkuu jossain sovituskoppien ja vaaterekkien paikkeilla. Tunnistan silti vaivattomasti tarpeen omiin puuhiini ennemmin kuin jonkun toisen puuhiin. Puheenaolevassa runossa on sanottava sijoiteltu säkeisiin juuri tuohon malliin ja siinä runossa tämä asettelu myös toimii erinomaisesti. Runon teho on toistossa, silloin hypnoottisesti samanlaisena toimiva rakenne on kohdallaan. Monen muun runon kohdalla jäin pohtimaan, olisiko sanottava kenties sopinut vähemmille riveille, niin että säkeet olisivat olleet vain pitempiä. Mutta ei siitä tarvitse muitten välittää, minä se vain nillitän kaikenlaisista. Runojen asettelussa on käytetty keskitettyä sisennystä, josta voisin myös nillittää, mutta jospa en sentään.

Lämpimän lemmen osaston runoista eniten tykkäsin runosta Hedelmäsalaatti, joka tuo mieleen lastenrunon, jossa kavereita ovat ananas ja kookos. Järvisen runossa mainitaan myös kookos, mutta riimi syntyy sanalle mango, joten hedelmiä odottaa sokeriliämes tulinen tango. Minusta se on hauska riimipari ja koko ajatus hedelmäsalaatista oikein herkullinen. Runo on pienimuotoinen ja toimiva.

Kirjassa on sisällysluetteloineen 89 sivua. Lukaisin sen tänään.

Jukka Itkonen: Lumilyhdyn valossa

Jukka Itkonen (1951 – 2021) syntyi Varkaudessa kuten minäkin. En tuntenut Itkosta, mutta luettuani nämäkin hänen runonsa myönnän, että mielelläni olisin haastellut runojen sepittämisestä hänen kanssaan. En tiedä mitä mieltä Itkonen olisi siitä haastelusta ollut. Luin hänen vuonna 2011 julkaistun runokokoelmansa Lumilyhdyn valossa.

Lumilyhty on talvinen pihakoriste, se on kuin pienenpieni lumimökki, joka rakennellaan lumipalloista. Lumilyhdyn sisälle sytytetään kynttilä. Lumilyhty hehkuu valoa talven pimeässä ja lämpöä lumisen maiseman keskellä. Sesonkituote siis.

Itkosen pieni runokokoelma sisältää talvisia runoja, jotka ovat Itkosen runouden mukaisesti pienimuotoisia, lyhytsäkeisiä koruja, joitten lukeminen on ilo. Tuntuu siltä, että ilo välittyy lukijalle paitsi runojen sanomasta, myös niitten sepittäjän omasta luomisen ilosta. Sanotaan, että soitto on suruista tehty ja vieläpä murehista muovaeltu, mutta ei se ole pelkästään niin. Siitähän vasta suru tulisi puseroon, jos ei iloisia ja lempeitä runoja olisi vaan kaikki silosäkeet vain itkulle vääntäisivät. Lumilyhdyn valo hehkuu iloa pimeän, kylmän talvisen taipaleen keskellä.

Itkosen runojen talvi ei ole kylmä ja pimeä, ei ainakaan yksistään sitä. Talvi jäädyttää joen sillaksi, talitianen herättää uuteen aamuun keltainen rinta hohtaen kuin pieni aurinko ja unessa Leinokin istuu Kämpissä, hyvällä tuulella varmaan. Runossa Talviuni on käyty iltakirkossa joulun seutuun, näkökulma vaikuttaisi olevan lapsen, katkelma runon alusta:

Joutsen, kissa, kirahvi
jäätiköllä taivalsi
myöhään illalla.

Ja kirkon portaat päällystettiin
lampaanvillalla.

Mikä ihastuttava rytmi! Itkonen on kirjoittanut paljon lastenrunoja ja näistäkin runoista monet soveltuvat lapsillekin. Itkosen runojen tavaramerkki ovat juuri lyhyet säkeet ja niillä luotu vahva tunnelmakuva. Riimit ovat kohdillaan eikä mitassakaan ole pahaa valittamista. Olen jo lainauskiintiöni käyttänyt, mutta silti liitän tähän toisen säkeistön eli puolet runosta Talvi-illan tarina. Runoilija on piirrellyt pöydällään pienen lämpöisen runon ja katsahtaa ympärilleen:

Kynttilä on lämmin,
sen sydän hiljaa palaa.
Räystään jäiset puikot,
talven käsialaa.

Eikö molemmista näytteistä hehku lempeä huumori! Sisällä kynttilän palava sydän, ulkona on talvi sepittänyt oman runonsa räystään reunaan - kuin kaksi runoseppää, kynttilä ja talvi. Tietenkin voi sanoa riimittelyn johdattaneen runoilijaa, mutta eikö sekin parhaimmillaan johda hauskaan lopputulemaan. Sitä paitsi runoilija kumminkin lopulta päättää mitä johdantoa hän lähtee seuraamaan. Minä tulen näistä runoista hyvälle mielelle. Ei pelkästään sesonkituote.

Kirjassa on sisällysluetteloineen 56 sivua. Lukaisin sen parissa tunnissa.

Hannu Salama: Hyvästi, kirvesvarsi!

Hannu Salama (s. 1936) on näköjään samanikäinen kuin anoppini. Hannu Salama sepitti runot vuonna 2016 julkaistuun runokokoelmaan Hyvästi, kirvesvarsi!

Kokoelman nimi viittaa nähdäkseni kahtaalle mikä on melko sopivaa – vielä sopivampaa olisi mikäli runot viittaisivat paljon useammalle suunnalle. Ensimmäiseksi mieleen tulee Yrjö Jylhän Kiirastuli-kokoelman runo Hyvästi, Kirvesmäki! ”Olen juurtunut näihin maisemiin”, tuhot on kärsitty ja ne on kestetty, sanotaan tuossa talvisota-aiheisessa runossa. Moni suomalainen on jäänyt kiinni talvisotaan, anoppini isä kaatui talvisodassa. Näissä Salaman runoissa talvisotana on runoilijan havainnoima maailma, nykypäivän ihmiset ovat ”sisäsyntyisiä untuvikkoja” tai ”vihtahousuja” kuten mainitaan ilmeisesti Aleksis Kiven päivän juhlintaa kuvailevassa runossa Ilmiöitä, josta näyte:

Kyllähän näittenkin sisäsyntyisten untuvikkojen mansikan värinen piipitys riitti himpun kimpun ja limpunkin verran raikastamaan tätäkin lasikaappia. Vaan korvat täynnä pohjatuulta ryömiä läpi vihtahousujen amok-tunnelin pitämään auki ovia ja ikkunoita niin ettei happi lopu muttei myöskään halla pure se vaatii luontoa lakeineen.

Runossa säkeet on jaettu riveille, mutta ne rivit ovat niin pitkät ettei runonäytteen esittäminen tässä onnistuisi runoilijan tarkoittamalla tavalla, joten kirjoitin koko homman yhteen perään. Tämä näyte, kuten koko runo Ilmiöitä edustaa selkeintä esitystä mitä kokoelmasta löydän ja silti saan sitäkin lukiessa pysähdellä miettimään mistä lienee kyse. Olen kai sitten sisäsyntyinen vihtahousu? Runojen kertoja ei varsinaisesti kohtele silkkihanskoilla ketään eikä mitään, itse Alexiskaan ei saa kertojan luottamusta saati ymmärrystä. Tältä osin kertoja antaa avaimet arvioitsijan kouraan. Epäilen kuitenkin, että niillä avaimilla pääsee vain kesäisin käytössä olevaan nukkuma-aittaan, jossa pöly kauniisti leijailee auringonkilossa. Vaikea on arvata miten tämän tekstini lukija pääsee sisään paljon mihinkään, mutta onnittelen itseäni siitä, että lukijoita on varsin niukasti hakukoneita lukuunottamatta, eivätkä ne koneet tekoälyllään yllätä.

Salama käyttää runoissaan sana-assosiaatioita, joitten kautta hän siirtyilee asiasta toiseen ja melko pian jo kolmanteentoista. Tämä on minulle lukijana rasittavaa, en läheskään aina saa selvää mistä runossa puhutaan. Runojen kertojan tai havainnoijan asenne on kumminkin lempeästi arvioiden mielensäpahoittajan luokkaa. Olisi ollut mukava lukea edes joku runo, jossa kuvataan jotakin, johon runoilija on kiintynyt. Huumoria runoissa on paljon, mutta ei sellaista huumoria, joka minua edes hymyilyttäisi. ”Lyttäisi” on kumminkin oikea sana näitten runojen asenteen suhteen.

Mutta nythän minä huomaan, että minulta jäi kokonaan kertomatta mikä on se toinen juttu, johon kokoelman nimi viittaa – eikä pelkästään kintaalla. Jaakko Juteini aikoinansa kertoi tarinan huonokuuloisesta miehestä, jota tuntematon kyselijä lähestyy. Mies tervehtii huonokuuloista ja kysyy miten pääsisi joen yli, hänellä kun ei ole venettä. Huonokuuloinen mies, joka on veistelemässä kirvesvartta arvaa, että häneltä kysytään mitä hän on siinä veistämässä ja vastaa: ”Kirvesvartta!” Salaman runojen salamana sinkoilevat asiasta toiseen siirtymät tuovat tavallaan mieleen tuonmoisen jutun. En tiedä onko tämä kokoelma sitten tarkoitettu viimeiseksi tämän tyyppiseksi runokokoelmaksi Salamalta. Minulle tämä oli ensimmäinen hänen teoksistaan, tosin Siinä näkijä missä tekijä tuli sentään katselluksi tv-sarjana. Aihe on siinä todella erikoinen ja kiinnostava.

Tässä runokokoelmassa on sisällysluetteloineen 62 sivua. Aloittelin sitä pari päivää sitten, mutta lukea rontaisin sen läpi tänään. Lumitöitäkin tuli tehtyä.

Donald Trumpin kauneimmat runot

Rob Sears kokosi Donald J. Trumpin sanomisista ja tviiteistä ja häntä käsittelevistä lehtiartikkeileista leikkaa-liimaa-metodilla runoja, jotka sitten esitteli vuonna 2017 julkaistussa kirjassa The Beautiful Poetry of Donald Trump. Kirjan runouden ja Searsin laatiman Toimittajan huomautuksia -osion suomenti Pekka Tuomisto. Suomenkielinen versio ilmestyi vuonna 2019 nimellä Donald Trumpin kauneimmat runot.

Kyseessä on siis humoristinen kooste Trumpin leikellyistä ja hassusti yhdistellyistä sanomisista pitkältä ajalta. Leikkeet on numeroitu ja lähteet lueteltu kunkin runon viereisellä sivulla. Lukiessa tulin välillä seuranneeksi lähteitä, välillä ne tuntuivat yhdentekeviltä. Runot olivat toisinaan hupaisia, toisinaan nekin tuntuivat yhdentekeviltä. Olisin halunnut nähdä Searsin koosteen yrityksenä ymmärtää Trumpia, mutta jo hänen kirjoittamansa Toimittajan huomautukset esittelevät runot niin humoristisen sarkastisesti, että suhtaudun runoihin lähinnä terävähampaisena leikintekona. Lukijan kannalta hyvä puoli on, ettei kokoelma pyri esittelemään tekstejä Trumpin itsensä laatimana runoutena. Ehkä se on myös Searsin kannalta hyvä puoli koko askareessa.

Mitä tulee itse runoihin, poikkeavat ne useimmiten nykyään harrastettavasta runoudesta siinä mielessä, että runoista huomaa mistä ne kertovat ja aiheessa yleensä myös kiitettävästi pysytään. Kokoelma sisältää muun ohessa haiku-runoutta, joka noudattaa haiku-runojen kaavaa japanialaisella täsmällisyydellä. Kokoelma loppuu Saarikosken tyyliseen säkeeseen: ”Minä olen mitä olen” (vrt. Kuljen missä kuljen).

Koska näistä runoista ei luulisi voivan muodostaa mitään käsitystä Trumpin sanomasta kussakin asiayhteydessä, nostan esiin runon Hyvät geenit. Runon alusta löydämme kolme peräkkäistä säettä Trumpin haastattelusta The New York Timesistä 29. maaliskuuta 2009. Lataan ne suomennetut säkeet tähän ja kerron ajatukseni niitten perään:

”Kaikki ihmiset on luotu tasa-arvoisiksi”
No, se ei pidä paikkaansa
Jotkut ovat älykkäitä, jotkut eivät

Olen ihan samaa mieltä Trumpin kanssa. Sanan tasa-arvo voidaan väittää tarkoittavan sitä, että kaikille kuuluisi yhtäläinen arvo syntymästään saakka. Niin varmaan kuuluisi, mutta yhtä arvokkaina kaikkia ei vain pidetä. Runossa Käteni ovat tavalliset kädet runominä pohtii sormiensa pituutta ja toteaa ostavansa ”hieman pienempiä kuin suurikokoisia käsineitä”. Naiset kiinnittävät tällaisiin asioihin huomiota miehessä. Eräs lähisukulaiseni kysyi ensimmäiseksi erään poikavauvan synnyttyä: ”Oliko isot munat?” Niin epähieno kuin kysymys onkin, kuvastaa se apinaihmisen luontaista asennetta ihan tavallisiakin ihmisiä kohtaan. Ihminen määrittyy muitten mielessä niitten ominaisuuksien kautta joita hänellä on. Kullakin ihmisellä on arvonsa, eivätkä kaikkien arvot ole samanmittaiset. Valomiekoista puhumattakaan.

Presidentillisen aineksen riittävyyden määrittävät valitsijat, joihin presidentillä on oikeus vaikuttaa. Sanotaankos jossain sanassa: minä olen kansa, sinun valitsijasi, älä pidä muita valitsijoita? Joku runoilija sepittää sonettinsa Lauralle, joku toinen laumalle.

Kirjassa on 138 sivua. Kirjan luin lyhyemmässä ajassa kuin mitä tämän tekstin kirjoittaminen minulta vei.

Adam Mansbach: Nyt vi**u X 3

Amerikkalainen Adam Mansbach (s. 1976) kirjoitti 2010-luvulla pienimuotoisia runollisia teoksia lastenkasvatuksen haasteellisuudesta. Kirjat saivat kauniin naturalistisen kuvituksen, jonka tehot kestävät kuvittajan vaihtumisen. Luin nämä kirjat suomennettuina. Suomentajakin vaihtui, joten kirjojen menettelytapavaliokuntakuvaus vie tästä tekstistäni nyt vähän kohtuuttomasti tilaa, mutta lukijani kestää sen kyllä, ONKO SELEVÄ! Puheena olevat kirjat ovat:

Go the Fuck to Sleep (2011)
runot Adam Mansbach, kuvitus Ricardo Cortés
suomeksi Nyt vittu nukkumaan (2012) suom. Kaj Lipponen
You Have to Fucking Eat (2014)
runot Adam Mansbach, kuvitus Owen Brozman,
suomeksi Nyt vittu syö (2015) suom. Kaj Lipponen
Fuck, Now There Are Two Of You (2019)
runot Adam Mansbach, kuvitus Owen Brozman,
suomeksi Nyt vi**u niitä on kaksi (2020) suom. Neiti Laura ja Herra T.

Nämä jos mitkä ovat huumorirunoja. Ne käsittelevät lapsenkasvatuksen sitä puolta, josta useimmat mielellään vaikenevat – ainakin oman kasvattajan työnsä osalta. Minä olen jo 62-vuotinen, joten lapseni ovat kasvaneet aikuisiksi minusta huolimatta, valitettavasti osaksi minun vaikutuksestani. Onnekseni minulla on ollut vaimo, lasten äiti, joka on osannut nämä kasvatushommat paremmin. Kuten kaikki muutkin hommat. Väsyneet olemme silti kasvattajina, vaimo hyvänä ja minä jonkin verran huonompana. Jokunen vuosi sitten sain vanhat perhevideot siirrettyä digimuotoon ja näin vieraitten katsellessa itseni kiristelemässä hampaitani lapsilleni. Siinä vaiheessa se minua pääosin nauratti, sillä häpeä alkaa rapisemaan vaatteista vuosien myötä.

Adam Mansbach on kirjoittanut klassista mittaa tapailevia runoja. Runoissa lienee loppusoinnutkin, nämä suomenteet eivät kuulosta viimeiseen asti hiotuilta, ehkä se kuuluu asiaan ja toistaa siten alkuperäisten runojen ideaa? Ajatus runoissa on se, että luodaan parilla rivillä illuusio siitä, miten maailmassa kaikki on hyvin, ikkunat pimenevät kaupungeissa ja merien valaskalat uinuvat syvyyksissä. Sitten kahdella seuraavalla rivillä tämä illuusio särkyy siihen, että lapsi ei nukahda ei sitten millään. Runon kertoja käyttää runoissa karkeaa kieltä, lukija kuitenkin ymmärtää, ettei hän mene hampaitten kiristelyä pisemmälle, jos siihenkään. Mutta uuvuksissa hän on. Päivän työt ovat väsyttäneet isukan, joka toivoisi pääsevänsä rentoutumaan hetkeksi ja vaikka töllöttämään elokuvaa. Lasta ei kuitenkaan nukuta, häntä janottaa, hän haluaa nallen syliinsä ja voisiko vielä lukea yhden sadun.

Sama tahtojen taisto jatkuu kirjasarjan läpi. Lapsen olisi tarpeen nukkua, olisi syytä syödä ja ennen pitkää (vaikkei siltä tuntuisi) lapsia onkin jo kaksi. Sitä ajattelee vanhan mallin mukaisesti, että isossa lapsikatraassa isommat hoitavat pienempiään. Voi olla että joskus on ollut niin, tosin hoidon taso on saattanut vaihdella. Näissä pikku kirjoissa kovin pitkiin analyyseihin ei mennä, vanhemmat vain uupuvat lastensa kanssa ja karkeudet pyrkivät pintaan. Kaikissa kirjoissa muistutetaankin, ettei näitä kirjoja pidä lukea lapselleen. Toisaalta voin kuvitella miten kivoja lahjoja ne ovat, kirjallista vertaistukea pienten lasten kasvattajille. Melkeinpä kissojen kasvattajillekin. Kirjoissa onkin paljon eläinkuvastoa: lapsi nukkuu tiikerien seurassa, kieltäytyy syömästä häntämakien kanssa ja poseeraa sisaruksensa kanssa pantteri-, panda-, gorilla-, kenguru-, orava- ja kanaperheen keskellä.

Ihan hauskoja kirjoja, ehkä hauskempia kohderyhmälle kuin gubbeosastolle. Sivuja on rajallinen määrä, lukaisin ja katselin läpi parissa tunnissa.

Nyt olen lukenut kirjastonhoitajan suosittamista huumorikirjoista 8/13, käsittäen naiset ja lapset. Ennen kuin siirryn presidentilliselle osastolle käväisen talvituristina Kajaanissa.

Laura Ruohonen & Erika Kovanen: Allakka pullakka

Laura Ruohonen (s. 1960) sepitti runot ja Erika Kovanen (s. 1969) teki kuvituksen A4-kokoiseen kuvitettuja lastenrunoja sisältävään, vuonna 2004 julkaistuun teokseen Allakka pullakka. Kovaselle myönnettiin seuraavana vuonna Kaiku-palkinto. Teos on ruotsinnettu nimellä Smaskens damaskens. Ruotsinnoksen osuvuus kertoo siitä, miten sanojen samankaltaisuuksilla pelaavaa runokirjaa on turha yrittääkään kääntää toiselle kielelle silkan asiasisällön pohjalta. Kirjan etukannessa luvataan kirjan sisältävän Loruja lyyrisille lapsille. Lopussa on omistus Lindalle, Amokselle ja Irikselle. Otaksun heidän olevan tekijöitten tarkoittamia lyyrisiä lapsia.

Runot ovat mitallisia ja riimiteltyjä, säkeensisäistä riimittelyä löytyy myös. Aluksi luin näitä taas turhan tarkkaan etsien silmäpakoja ja horjahtelevia runojalkoja. Sitten kysyin vaimoltani apua ja kun luin runoja ääneen, eivät ne kuulostaneetkaan huperommilta. Vaimo sanoi, että eivät lapset laske nousevia ja laskevia tavuja, he vasta opettelevat sanoja. Väitin vielä, että lorujen ja runojen mitallisuutta on käytetty juuri muistamisen apuvälineenä, kunnes tajusin hakeutuneeni hakoteille, ellen peräti umpiperille. Kai näissä runoissa joissain paikoin vielä hiomistakin löytyisi, mutta hauskoja ne ovat. Kuvitus tukee tätä hauskuuden sanomaa.

Takakannessa runokirjaa kuvaillaan anarkistisen nonsensen laatumääreellä. Viitataanko tällä johonkin Daniil Harmsin tyyppiseen lastenrunoon? Minusta näissä runoissa on ihan toimiva logiikka, yhden runon pointin taisin missata, muuten olisin selvinnyt näitten selittämisestä. Hieman pisemmässä runossa Lammas jonka hukka peri kuvataan aikuisen salaviisaudella suden ja lampaan lyhyttä ystävyyttä. Samalla nautiskellaan sanonnan ”hukka perii” avustuksella. Ehkä iltamyöhällä voi osoittautua mutkalliseksi sen selvittely miten sanonta ja runon sankaripari jännästi liittyvät toisiinsa, mutta tällainen pieni loogillinen pähkäily saattaa tuottaa lapsikuulijalle hyvätkin yöunet. Runossa lammas soittaa viulua, mutta päättää lähteä merille suden musiikinrakkaudesta huolimatta. Lammas kuitenkin testamenttaa sudelle viulunsa, villansa ja pyökki-senkkinsä. Aamulla lammas on poissa, kun taas susi jää kaipaamaan soittoa, viulua, lammasta. Onko tämä anarkistista? Nonsenseä ei ainakaan. Yksi laumassa kuvatuista lampaista muistuttaa Hinkua ja Vinkua. Kuvasta löytyy myös kameli (erämaan laiva), jolla on ratsastamassa kaukaisuuksiin – jaa-a, susi vai lammas?

Kirjan nimirunossa Allakka pullakka esittää paksu Paco laulua, jonka voisi vaikka tunnistaa macarenaksi. Veetin vene kuvaa otsikkoon sattuvasti Veetiä, jonka veneen joka raosta käy veto. Veeti viihtyy merituulesssa, hän vetää nuotan korvilleen ja nukahtaa. Hiihtokisojen aikaan täytyy mainita myös runosarja, jossa seikkailevat Angorakissa ja A. Rakki. Siinä hiihdetään tunturissa, hupsahdetaan avantoon ja lopuksi nautitaan urheusmitalikahvit saunassa. Ehkä tämä ennakoi Suomen joukkueen menestystä Planicasta, tiedäpäs häntää.

Kirjassa on 32 sivua. Lukaisin ja katselin sen tässä aamulla.

Vietiin paareilla sankarit saunaan,
saivat urheusmitalit kaulaan.
Polttivat sukset,
monot ja sauvan,
keittivät kahvit ja hankkivat vauvan.
Eläköön kissa ja rakki!

Anja Erämaja: Olen nyt täällä metsässä

Anja Erämaja (s. 1963) sepitti runot vuonna 2021 julkaistuun kokoelmaan nimeltä Olen nyt täällä metsässä. Runojen perusteella vaikuttikin, että on jokseenkin samoja ikiä kanssani tämä runoilija – joukko-oppia ja sen sellaista runoissa.

Kokoelman runoissa ollaan osaksi metsässä osaksi kotona. Tyylinä on proosaruno, joka on välillä vapaasanaisemmin huljahteleva ja välillä jokseenkin helppotajuinen. Ajassa tietenkin siirtyillään lapsuuteen ja mustikkametsään. Mustikat ovat alussa sysäys metsään menoon, sittemmin riittävät puut ja eläimet muut. Paikoin esiintyy riimejä toisilleen riimeiksi soveltuvain sanain luetteloina, mitallista ja loppusoinnuteltua runoa vain hyvin satunnaisesti. Silloin tällöin viitataan lyhyesti joihinkin männävuosien iskelmiin, Tapio Rautavaara ja Nina Simone ainakin mainitaan ja taisi siellä olla muitakin. Bongasin myös pari viittausta Raamattuun ja pari muuhun kirjallisuuteen, sellaista intersektuaalista siis. Katselin runoja lukiessani Simo Penttilän tarinaan perustuvaa elokuvaa Kolmastoista koputus, jossa kuuluu selittämätöntä koputtelua ja taulut putoilevat seiniltä. Runokokoelman sivulla 10 käpy kopsahtaa ja rajan takaa viestitään pudottamalla tauluja seiniltä. Sivulla 53 vieraillaan aikoinaan ilmestyneen sotalehden Kansa taisteli, miehet kertovat sivuilla, kun kuvataan Pervitiinin avulla rintamalinjan takaa omalle puolelle palanneen kaukopartiomiehen tarinaa.

Tärkeän sivuosan runoissa saa muna, se on välillä hanhiemolla tai rosmotaan telkänpesästä, mutta enimmäkseen muistellaan kauheaa kanalan paloa. Mustuneet munat ovat jättäneet runoilijaan vaikutuksensa. Olen sitä minäkin mustan munan nähnyt, haisi rikiltä, en kerro tarkemmin. Toinen tärkeä sivuosa lankeaa kuuselle, joka saa itse kunnian tai ei langeta kuten Aleksis Kiven runossa, jossa siinäkin kuusi ryskyen kaatuu. Tässä harkitunoloisessa kokoelmassa kuusi kaatuu sivulla kuusikymmentäkuusi. Laitankin siitä tähän näytepalan:

Kuusi kaatunut ryskyen maahan, miten se jaksoikin seistä
yhdellä jalalla. Linnut pyrähtävät lähipuista, pajunoksa tarttuu
käteen, näyttää umpeen kasvaneen ojan, oikaisen.
Hyljätyn pellon laidalla kiilusilmä herättää luottamusta,
ehkä supikoira. Ehkä vennoista viis ja koukoja kaihtamatta
käännän katseeni sivuun. Parasta on tyhjännauraminen.

Huumoria näissä runoissa on, ei pelkkää tyhjännauramista siis, vaan sellaista huumoria, joka varmaan jotakuta toista saattaa naurattaakin. Noloja tilanteita mustikkametsästä ja lapsuudesta ynnä muuta sen sellaista. Kaikin paikoin en päässyt selvyyteen missä meneskellään, mutta se nyt on minun elämässäni ihan normaali tila.

Kirjassa on 71 sivua. Lukaisin sen parissa päivässä.

Pilvi Pääkkönen: Saako lähettää terveisiä?

Pilvi Pääkkönen (s. 1971) sepitti runot vuonna 2011 julkaistuun kokoelmaan nimeltä Saako lähettää terveisiä? Saahan niitä lähettää, kunhan pysytään kohtuuden rajoissa. Sekä on otettava lähettäjän huomioon sekin mahdollisuus, että terveisten saaja käsittää terveiset omalla tavallaan tai ei ollenkaan. Kieli muljuaa muuallakin kuin suussa, sen käänteet eivät aina ole helppoja seurata, selvätkin sanat saattavat tuntua hankalilta ymmärtää mikäli ne asetetaan yllättäviin ympäristöihin, jotka yllyttävät yliyrittämään ymmärtämystä.

Purkaakseni puheena olevan teoksen lievästi enigmaattista risteilyä eri aihepiireissä saatan joutua etenemään – runoja lainatakseni – selkä menosuuntaan, niin runossa ohjeistetaan lukemaan. (Yritän tällä lätinällä peitellä sitä, etten saanut runoista paljoakaan irti!) Teoksen lopussa, osion Ⅶ alkurunossa Saanko luvan? ollaan krematoriossa. Tämä on kokoelman ainut runo, josta löytyvät loppusoinnut. Ehkä ne loppuivat siihen? Runo loppuu sanoihin:

Miksi ei saa herättää isiä? Saako lähettää terveisiä?

Runo on kirjoitettu kuten proosateksti, säkeitä ei ole jaettu eri riveille perinteisen runon tapaan, samaa tyyliä käytetään kautta kirjan. Tosin osa runoista on muodoltaan kyselylomakkeen tai ohjeitten tai käskyjen tapaan luettelomuodossa. Mitään varsinaista runoanarkiaa kokoelma ei edusta ja vaikeaselkoisuuskin on vain keskivaikeaa. Toisinaan tuntui, että nyt minä taisin tajuta jotain.

Huumoria näissä runoissa kyllä on eikä se ole mitään itsetarkoituksellista eikä erityisen hauskaa. Kaikkea huumoria ei ole tarkoitettu naurattamaan lukijaa, tässä ei välttämättä mitään. Pieni runosarja Tätini ja minä koostuu kolmesta runosta, jotka ovat kuin tuokiokuvia menneestä elämästä. Asioita ei ilmaista ylenpalttisen helppotajuisesti, joittenkin mielestä se kuuluu runouteen. Täti voisi olla vaikka Jacqueline Täti ranskalaisen koomikon mukaan. Hänen toimiinsa kuten myös minäkertojan toimiin sisältyy huumoria, joka ei naurata kuten ei minua naurata Jacques Tatin komiikka. Silti juuri näissä runoissa on jotain vetoavaa, näytteeksi runo 2. Täti palaa :

Tärisin karhusta. Täti tuli vastaan uudessa mekossaan, oli päässyt Pariisiin. Punainen mylly pilkotti korttelin takaa, täti kiersi väärään suuntaan, siivet pyörivät, peruuttivat, täti ajautui aikaan ennen ananaksia, naamioitui sotilaaksi, pelasti puoli valtakuntaa ja kokonaisen valokuvakansion. Alleviivasimme syntyneet, merkitsimme kuolleet kurpitsahillolla.

Palatakseni kokoelman alkuun, jota en juuri ole vielä maininnut, osion Ⅰ alkurunossa nimeltä Kysely kysellään lukemisesta:

14. Lempiasentosi lukiessa?

a) selkä menosuuntaan

Vaihtoehtoja tarjotaan neljä, en laita tähän kaikkea sillä olen jo lainaillut liiaksi. Ehkä sentään liitän vielä viimeisen kysymyksen:

18. Mitä kysymystä jäät kaipaamaan?

Se on hyvin runollinen kysymys. Olen yhtä kysymystä.

Kirjassa on sisällysluetteloineen 72 sivua. Lukaisin runot parissa päivässä. Nyt olen lukenut 3/13 lainaamistani huumorirunokirjoista. Näinkin se homma etenee.

Merja Toppi x 2

Kiuruvetinen Merja Toppi (s. 1972) kirjoittaa savon murteella runoja rakkaudesta. Lukaisin kaksi hänen runokokoelmaansa ja kirjoitan niistä tässä kohdakkoin jotain.

Runojen rakkaus vaikuttaa olevan eroottista, se on kosketuksen kaipuuta ja siitä kosketuksesta nauttimista. Asiat ilmaistaan juurevasti, ei kerrota noususta tähtien tasolle vaan kuvaillaan hyvää tekevää kosketusta iholla ja keholla. Sanoilla leikittely on osa näitten runojen maailmaa, savon murre ja käsitteitten viännättely savolaisittain halutaan kaiketi esittää hauskana kansankielisenä erikoisuutena. Runot ovat suorasanaista kerrontaa, jossa sanat on ripsauteltu riveille kuten nykyään on tapana. Mitallisuutta tai loppusoinnuttelua ei ole haettu, sellaiset muotoseikat on kai nähty hienompihelmaisten kotkotuksina tai muutoin omaan kirjoittajan ääneen soveltumattomina.

Voe tätä rakkaaven miäree. Lemmestä savolaesella vimmalla (2010) Runojen kertoja on naisihminen, joka odottaa joskus löytävänsä sen oikean. Sillä välin hän koeajaa joitakin tarjokkaita. Runoissa ei puhuta biologisesta kellosta vaan rakastavan kosketuksen kaipuusta. Erittäin suurena plussana kokoelmalle näen sen, että se mies sitten löytyykin. Kokoelma on siis eepillinen, kertomuksen tavoin etenevä. Ei pysähdytä ihmettelemään sumuisia päiviä tai kuuntelemaan kohtalon siiveniskuja vaan puhutaan siitä minkä runojen minäkertoja kokee rakkautena. Rakkauden olemuksellinen ydin vaikuttaisi olevan rakastavaisten lämmin ja intohimoinen suhde toisiinsa, keskinäinen vetovoima ja erotiseeraus elämän eliksiirinä. Kotiaskareet mainitaan joskus ja muitakin töitä saa runoista arvailla, mutta pääpaino on selkeästi eroottisen rakkauden runontamisessa.

Runot saivat minut muistelemaan erästä itseäni selkeästi vanhempaa naisimmeistä, joka joskus kertoi, että nuorempana hän luuli rakkauden tarkoittavan vain sitä seksiä, mutta että vanhemmiten rakkaus alkoi merkitä jotain muutakin. Mielestäni näissä runoissa ei vielä hyvin syvälle siihen johonkin muuhun vajota, vaikka yhteiselämän arki asettaakin omat haasteensa. Ikuinen tuli palaa ikuisemmin hiljaisella liekillä, tämän kokoelman roihu on toistaiseksi virkeämpää, kuten se syttymisvaiheessa tuppaa olemaan. Silti tahdon liittää tähän loppuun minua eniten puhutelleen lauseen kirjan loppusivuilta:

Aena oot puhuna rakkaavella pestyä tottuutta.

Aekusen naesen iholla. Savolaeseen tappaan (2011) Vaikka kokoelmat ovat ilmestyneet peräkkäisinä vuosina, on niitten välillä niin suuri ero, että aluksi vaikuttaa kuin runoilijan tyylikin olisi muuttunut. Loppupuolella vanhaan tyyliin palataan ja ihan lopuksi syntyy jonkinlainen tyyntynyt synteesi näistä kahdesta. Tässä kokoelmassa minäkertoja on päätynyt eroon miehestään. Mies on lähtenyt teilleen ja parilla on lapsi, joka vaikuttaa olevan jo vähintään kymmenvuotias. Runoista syntyy se vaikutelma, että tytär asuu isänsä luona. Alkupuoli kokoelmasta märehtii eron tuskaa – toisaalta peiteltyä haikeutta, toisaalta suuttumusta. Mukaan astuu myös laajempi joukko ihmisiä, omat vanhemmat, lapsuuden perhe, ystävä, joka lohduttaa ja jonka kanssa voi jakaa ilotkin. Yksinäisyys saa hahmon, elämätön elämä kurkkii taustapeilistä. Rakentuu paine löytää uusi ukko päälle. Kertojaminä ei jää riutumaan ikävään vaan osallistuu lirttikurssille. Haussa on lapijokätinen mies, jonka kourissa naisen

nännit on ku salamiakkimerkkarit – ee yhtä mustat, van yhtä kovat.

Mies löytyy. Lapijoinnista ei mainita, mutta ruskeet silimät kahtoovat syvämmen kammiot solomuun.

Lopuksi minäkertoja rauhoittuu. Ei hän nirvanaan vajoa, meinaa kyllä hukuttautua ammeeseen, mutta päättää sitten kuolla joku toinen päivä. Joku voisi sanoa, että tapahtuu eheytyminen. Joku toinen voisi puhua aikuisuudesta, mikä ei sekään ole kiveenhakattu tila vaan vaihtelee sen mukaan miten elämä heittelee. Hyvä kumminkin olla ihtesä kansa sovussa.

Olin iloisesti yllättynyt näistä runoista, jotka lukaisin parissa päivässä. (111 & 124 sivua)

Huumorirunojen lukuhaaste

Varoituksen sana: tulokulmani ovat klassillisasenteellisia.

Runo merkitsee minulle nätisti soinnahtavaa sommitelmaa, jolla jokin asia esitetään. Korostan sitä, että esitettävän asian ei tarvitse olla ylenpalttisen ylevä, arkipäivä sisältää aihetta runoiksi vaikka kuinka. Ensimmäinen muistiinmerkitsemäni oma runoni on kirjoitettu 30. marraskuuta 1977 ja omistettu käsienpesualtaaseen kuolleen banaanikärpäsen muistolle. Näin se kuuluu:

Laulu ystävälle

Sormeni alle kuolit,
muiston syömmeeni vuolit,
sait haudalles minulta kyynelen
suuremman ruumistasi.

Vaikka runoni onkin kovin poikamaisella tavalla veikistelevä, voi siinä vaistota myös elämän kunnioitusta. Banaanikärpänen näyttäytyy runon kertojalle ystävänä, lavuaaria nimitetään kärpäsen haudaksi. Tappajakertojan olemassaolon tuska säteilee sormesta sydämeen, johon mahtuu hyvästi kaksi ämmää. Kyynel kertoo kokemuksen totuudellisuudesta, voin vakuuttaa. Sittemmin olen syyllistynyt tappamiseen satoja kertoja. Useimmiten uhreiksi ovat joutuneet itikat. Maalla asuessani taistelin hiirien ja myyrien kanssa, jotka kävivät tuhoontuomittua valloitussotaansa taloni ullakolla.

Näine pohdintoineni annan alkutahteja uudelle lukuhaasteelle, jossa tarkoituksena on lukea huumorirunoja. Huumorihan tarkoittaa jotain muutakin kuin vitsi tai toisen vahingolle nauraminen. Huumorin henki on lämmin, se ei sanele totuutta niin kuin joku 62-vuotias setä. Huumori suhtautuu elämään toiveikkaasti, vaikka kyllä se kipeää tekee kun taas jalkansa kiveen iskee. Huumori on vähän kuin synninpäästö: tällainen sinä olet, mutta niin ne ovat muutkin, joten nouse, ota vuoteesi ja kävele.

Lukuhaastetta varten pyysin apuja Kysy kirjastonhoitajalta -sivustolta humoristisia runoja sisältävien kirjojen löytämiseksi. Minulle vastattiin suljetusti. Laitan tähän kumminkin nyt joittenkin runoilijoitten nimiä vinkiksi sellaisille, jotka ovat kiinnostuneita lukemaan huumoripitoisia runoja.

Kirjastonhoitajan vinkit:

Teemu Palosaari, Anja Erämaja, Veli Huovinen, Adam Mansbach, Rob Sears, T. S. Eliot, Kalevauvala, Antti Holma, Hannu Salama, Jukka Itkonen, Pilvi Pääkkönen, Merja Toppi, Tero Järvinen, Karoliina Koskinen, Solja Krapu, Laura Ruohonen

Omia ehdotelmiani:

Kalle Väänänen, Wislawa Szymborska, Charles Bukowski, Risto Rasa, Jukka Virtanen, Kari Hotakainen, Juice Leskinen, Heli Laaksonen, Arto Juurakko, Heikki Luokkanen, Dan Fante, Kirsi-Marja Myöhänen, Pekka Kytömäki, Henriikka Tavi, Lars Huldén

Joku siinä hänksättää.

Kiveen kirjoitettu – Kakolan seinäkirjoitusten kertomaa

Vankilapastori Timo Simppula kokosi kirjaan Turun Kakolan vankilan seiniltä löytyneitä vankien kirjoittamia viestejä. Joukossa on tekstejä, piirroksia ja lehtikollaaseja. Nämä viestit saattavat olla töhryjä, vimmaisia tunteenpurkauksia tai kiteytyneen tuumailun tuloksia, paikoitellen kauniita ja syvällisiäkin. Vuonna 2018 julkaistussa kirjassa Kiveen kirjoitettu – Kakolan seinäkirjoitusten kertomaa Simppula tarkastelee viestejä kahdessatoista aihealueittain järjestetyssä luvussa. Simppulan vaimo, Minna Hakala, valokuvasi nämä viestit ja iso osa niistä on katseltavissa kirjan sivuilta.

Kakolan vankila toimi toistasataa vuotta kunnes sen toiminta vuonna 2007 lakkasi vanhoissa tiloissa Kakolanmäellä. Nyt vankila toimii uusissa tiloissa, jotka eivät ole vielä muodostuneet yhtä tenhovoimaisiksi. Vankisellien kirjoitukset lienevät nykyään poissa, kirjaan valokuvatut ovat peräisin 1990-luvun lopulta vuoteen 2007. Vankien seinätaidetta pidettiin töhryinä, valtion omaisuuden turmelemisena, joten ne aika ajoin poistettiin. Monet tekstit sisältävät alatyylin ilmaisuja, mutta niissäpä juuri nousee esiin hegemoninen maskuliinisuus, käsite, joka on niin kirjan paras osa, että on hienoa, kun sen esittely osuu kirjan keskikohtaan – etten sanoisi ytimeen.

Minä voin olla miettimättä ennen kuin ajattelen (vaikka eräässä seinäkirjoituksessa toisin kehotetaan), joten saatan esittää näkemykseni tästä hegemonisesta maskuliinisuudesta sellaisena kuin minä sen käsitän. Simppula kertoo hegemonisen maskuliinisuuden viidestä todellisen miehen odotusarvosta:

1. mies käyttää valtaa ja kykenee puolustamaan itseään ja lähimpiään,
2. mies on fyysisesti voimakas,
3. mies menestyy yhteiskunnallisesti ja taloudellisesti,
4. mies hallitsee tunteensa niin ettei tunteile,
5. mies on heteroseksuaalinen.

Simppula mainitsee myös, että vankilan korostunut maskuliinisuus on jo ennen vankeusaikaa opittua käyttäytymistä. Kirjassa esitetään, että kuvatunlainen miehisyyskäsitys olisi voimassa erityisesti työväenluokan piirissä. Itse en kuitenkaan usko, että kaikki eloni aikana tapaamani miehet olisivat työväenluokkaisia. Kyseisenkaltainen mieskuva tuntuu näet ratkovan kukkotappeluita armeijasta autokauppaan. Miesten välinen nokkimisjärjestys tuntuu jäsentyvän juuri tuonsuuntaisesti, enkä ole huomannut asiassa tapahtuneen mitään varteenotettavia muutoksia elinvuosieni varrella.

Muutenkin kirja sisältää monipuolista luettavaa, teksti on helppolukuista ja siinä on vierekkäin sekä viihdykettä että pohdittavaa. Koska seinätekstien tyyli vaihtelee, eivät ne kaikki sisällä pelkkiä uhitteluja ja rehentelyjä vaan myös katumusta, omien valintojen tarkastelua ja keinoja selviytyä vankeudesta, sen aiheuttamasta ahdistuksesta ja yksinäisyyden tunteesta, kerrotaan kaipuusta vapauteen ja pohditaan sitä mitä vapaus oikein merkitsee. Kokonainen luku käsittelee päihteitä, toinen uskontoihin turvautumista. Vankilan maailma on ainakin pinnallisesti heteroseksuaalinen mikä välittyy teksteistä ja kuvista. Mieleen jäi kuva, jossa Fransiskus Assisilaisen rukouksen viereen liimatuissa lehtileikkeissä keikistelivät vähäpukeiset mallitytöt.

Itse en ole lusinut vankilassa, Niuvan mielisairaalassa nuorena kuukauden kävin vipparoimassa. En muista sieltä seinäkirjoituksia. Rakennukset vaikuttivat hyväkuntoisilta, ruokalassa oli maistuvat pöperöt ja työtakki hohti kuin ylioppilaslakki. Potilaat päihittivät minut shakissa ja poislähtöni hetkellä he kehottivat minua käyttäytymään kiltisti, jotten joutuisi heidän kanssaan piinapenkkiin. Hegemoninen maskuliinisuus ei olekaan koitunut osakseni, nokkimisjärjestyksen perusteella olemukseni kuuluisi olla puolensataa kiloa kepeämpi.

Kirjassa sinänsä on 152 numeroitua sivua. Lukaisin sen parissa päivässä. Kirja oli minulle sellainen Mikkelin tuliainen.

Maailman hymy

Kaarlo Marjanen ja Ensio Rislakki toimittivat vuonna 1947 ilmestyneen teoksen Maailman hymy, kuvailevalta alaotsikoltaan Kokoelma maailmankirjallisuuden etevintä huumoria. Kirjassa on 440 sivua ja se sisältää toimittajain esipuheen lisäksi 46 suomennettua humoristista tekstiä. Kirjoitan lyhyen sanasen kustakin tekstistä tai sen herättämistä mietteistä. Lisään kunkin pakinan loppuun sen päivämäärän, jolloin ko. pakinan lukaisin. Suomentajia on monta, joskin tärkein on selvästi Reino Hakamies (RH). Toinen lyhenne kuuluu Anna-Liisa Sohlbergille (A-LS).

Jos koetan löytää minua miellyttävimmät tekstit tästä joukosta, tulee ensimmäisenä mieleeni Anatole Francen kertomus Putois. Tilapäinen hanslankari saa toimia seutukunnan syntipukkina ja hänen anatomiansa muistelu kuuluu perheen ehdottomiin ilahduttajiin. Hämmästyttävässä määrin pidin Louis Goldingin kertomuksesta Arvostelijan sielunhätä. Samaan kunnioitettavaan uutten tuttavuutten luokkaan nousi ruotsalaisen Frank Hellerin veijarimainen Maailman hienoin kauppa. Kertomus sopimuksesta, jossa kaikki voittavat. O. Henryn Porsasmoraalia kelpaa opetukseksi nykyajan sopimuksen tekijöille. Kuten myös Nasreddinin Myrkytetty baklaava. E. V. Knoxin Murha Tower Hillissä lyö laudalta monet pisemmät tekkarit ja on silti kekseliäs omalla makaaberilla tavallaan. Suomalaisen Gussin pakina Huolestunut äiti avaa viehättävällä tavalla ikkunan sadanvuodentakaisen Helsingforsin ankkalammikkoon. Jean Richepin kuvaa kertomuksessaan Amatöörirumpali onnistuneesti rumpurytmien vaikutusta ihmisen sisäiseen värähtelyyn. Axel Sandemosen Matka Odessaan kertoo millainen vaikutus Odessalla voikaan olla ihmisiin. William Saroyanin pieni kertomus Veturi 38 kuvaa liikuttavalla tavalla ulkopuolisuudesta kasvanutta odottamatonta ystävyyttä. P. G. Wodehouse vetoaa minuun kertomalla tarinan, joka saa käyttövoimansa närästyksestä. Ruotsalaisen Hasse Zetterströmin pakinoissa on kiinnostavan anarkistinen otteensa.

Inglis Allen (1879 – 1943): Aika ja parturi. (suom. A-LS) Hermopeliä ja asiakaspalvelua. 13.6.
Anthony Armstrong (1897 – 1976): Prinssin syntymäpäivälahja. (suom. A-LS) Toivehitten maitopussimatto. 15.6.
Frans G. Bengtsson (1894 – 1954): Miehisen avio-onnen tutkiskelua. (suom. RH) Koreapuheisuuden sinfoniaa. 15.6.
D. A. Bergman (Dan) (1869 – 1932): Ranskalaista seuraelämää. (suom. RH) Aperitiivikulttuuria ruotsalaiselle. 15.6.
W. A. Darlington (1890 – 1979): Kultapokaali. (suom. RH) Hempeä ritariromanssi. 20.6.
Anatole France (1844 – 1924): Putois. (suom. RH) Niin syvää huumoria, jotta se kipuaa taivaisiin asti. 22.6.
August Gailit (1891 – 1960): Taivasmajan mökkiläinen. (suom. Eino Parikka) Avioparin ristivalotus eli vasikanmyyjän tulitikut. 24.6.
David Garnett (1892 – 1981): Kirje eläintieteelliselle yhdistykselle. (suom. A-LS) Perusteltu hankintaehdotus. 24.6.
Louis Golding (1895 – 1958): Arvostelijan sielunhätä. (suom. RH) Empaattinen kirjallisuusarvostelija julmimmillaan. 24.6.
A. Hedenstjerna (Sigurd) (1852-1906): Herra Anderssonin hautamonumentti. (suom. Veijo Marjanen) Kuolema luksusliikkeessä. 24.6.
Sigurd: Herra Krikonkvist kotiopettajana. (suom. RH) Hammasteleva hymy. 25.6.
Frank Heller (1886 – 1947): Maailman hienoin kauppa. [1928] (suom. RH) Tyylijäljitelmien onnenpojat. 25.6.
O. Henry (1862 – 1910): Porsasmoraalia. [1908] (suom. RH) Viekastelija & kumpp. 25.6.
Ferenc Herczeg (1863 – 1954): Häät Bács-Tamásissa. (Suomennos unkarinkielestä) Villikon naiminen. 25.6.
Abel Hermant (1862 – 1950): Whisky and soda. (suom. RH) Transatlanttiset ryypingit. 25.6.
Hermann Hesse (1877 – 1962): Kirjallinen illanvietto. (suom. RH) Kappale humoristin elämästä. 25.6.
Jerome K. Jerome (1859 – 1927): Traagillinen kupletti. (suom. A-L) Teoksesta ”Kolme miestä veneessä”. 25.6.
Nasreddin Khodza (1208–1285): Myrkytetty Baklaava. (suom. RH) ¹) Hiutaleina oleva hunajakakku. 25.6.
Aleksander Kielland (1849 – 1906): Waterloon taistelu. (suom. RH) Lemmensoturin strategiset möhläykset. 26.6.
E. V. Knox (1881 – 1971): Murha Tower Hillissä. (suom. RH) Maailmankirjallisuuden täydellisin salapoliisijuttu. 26.6.
Steven Leacock (1869 – 1944): Vanhaa kamaa ja uutta rahaa. (suom. A-LS) Kreisinä antiikkiin. 26.6.
Georg Horace Lorimer (1867 – 1937): Itseoppineen liikemiehen kirjeitä pojalleen. (suom. A-LS) Pienokainen lainaa vain… 26.6.
Gustaf (Guss) Mattsson (1873 – 1914): Huolestunut äiti. (suom. Reino Hakamies) Citynuoret kesässä. 26.6.
Guss: Onnen hetki. (suom. RH) Kuvallista Gussetusta. 26.6.
W. Somerset Maugham (1874 – 1965): Lounas. (suom. A-LS) Foyotia -> bankrotia. 26.6.
Guy de Maupassant (1850 – 1893): Kauppa. (suom. RH) Eukkoa kuutiohintaan. 26.6.
Ferenc Molnár (1878 – 1952): Kaksivärinen kumi. (suom. RH) Kumin käyttö oikeutetaan. 26.6.
Georg Mühlen-Schulte (1882 – 1981): Palokunta puuttuu asiaan. (suom. RH) Tästä tuli mieleen kansakoulunopettajani, joka tavan takaa toisteli oppilaille, ettei hän ole mikään papukaija, joka tavan takaa toistelee oppilaille antamiaan ohjehia. 27.6.
Dorothy Parker (1893 – 1967): Miss Wilmarth. (suomentajaa ei mainita) Alkuperäinen kertomus on nimeltään Horsie [1933]. Nuori ja nätti aviopari ei voi sietää lastenhoitajansa ulkomuotoa. Ehkä minulle oli hyväksi lukea tämä kuvaus järkyttävästä toisen immeisen ulkonäölle ivailusta, vaikka se huumorina ylittää karkeasti minun sietokykyni. 27.6.
Paul Reboux (1877 – 1963) ja Charles Müller (1877 – 1914): Shakespearen tapaan Vespassion herttua. (suom. RH) Shakes ne twistent pas. 27.6. Voici une variante qui rockes.
Jean Richepin (1849 – 1926): Amatöörirumpali. (suom. RH) Pätevä kuvaus rakkaudesta rumpurytmeihin. Tuli mieleen muinoinen Kuopion kaupungin rumputtaja, jonka tehtävänä oli rummullaan ilmoittaa mm. markkinoitten alkamisesta. 28.6.
Morley Roberts (1857 – 1942): Vuohipukkikomedia. (suom. RH) Luin joskus samantapaisen vitsin venäläisestä vitsikirjasta, siinä oli vuohen sijasta vallaton, isokokoinen koira. Tässä kertomuksen erottaa vitsistä se, että totuus vuohesta kerrotaan lukijalle heti, kun vuohi kuvioihin ilmaantuu. 28.6.
Axel Sandemose (1899 – 1965): Matka Odessaan. (suom. RH) Erotiseerausta, valeuutisia, hirmustuneita lukijoita. 28.6.
William Saroyan (1908 – 1981): Veturi 38. (suomentajaa ei mainita) Erilaisten ystävyys & Packard. 28.6.
George Bernard Shaw (1856 – 1950): Serenadi. (suom. A-LS) Torvisenetaari. 28.6.
Hjalmar Söderberg (1869 – 1941): Kirkkoherran lehmät. (suom. Timo Tuura) Lehmänomistaja ilkosillaan. 28.6.
Booth Tarkington (1869 – 1946): Pieni herrasmies. (suom. Väinö Nyman) Penrod tervaa kaikki. 28.6.
Friedebert Tuglas (1886 – 1971): Kunhan vatsa tulee kylläiseksi. (suom. Eino Parikka) Aviomaakarin jauhavat leukaperät. 29.6.
Mark Twain (1835 – 1910): Tarina pahasta pikku pojasta, jolle ei milloinkaan käynyt huonosti. (suom. Siiri Hannikainen) Saa paha aina palkkansa... 29.6.
Mark Twain: Tarina kiltistä pikku pojasta, jolle ei milloinkaan käynyt hyvin. (suom. Siiri Hannikainen) ...mutt’ hyve ilman jää... 29.6.
Mark Twain: Suuri ranskalainen kaksintaistelu. (suom. A-LS) Kyllä taas ranskalaisia halveerataan. 30.6.
Colette Willy (1873 – 1954): Matkalla. (suom. RH) Kissan ja koiran junareissu. 30.6.
P. G. Wodehouse (1881 – 1975): Valloittava hymy. (suom. A-LS) Närästyshoitoa ja yläluokkaista hupsuttelua. 1.7.
Hasse Zetterström (1877 – 1946): (suom. RH) Sängynnuppi. 1.7.
HZ: Äitini talo. (suom. RH) Satu ja todellisuus. 1.7.
HZ: Veneen tilkitseminen. (suom. RH) Vesille venosen mieli. 1.7.

Leila ja Annukka: Sen pituinen se

Luin vuonna 2000 julkaistun huumorikirjan nimeltä Sen pituinen se, jonka kirjoittajiksi mainitaan Annukka Ahlqvist ja Leila Makkonen. Kirja sisältää 17 vuoropuhelua ja henkilöhakemiston. Vuoropuhelut on esitetty ohjelmina (lue: kuunnelmina) Radiomafia-kanavalla. Kirjassa on hauskoja värivalokuvia, joissa ohjelmain tapahtumia on lavastettu liioittelua välttelemäti. Toisaalta räikeää liioittelua sisältävät myös vuoropuhelut, niin että mitenkä tämänkin nyt ottaa vai ottaako mitenkään. Mitä naisiin tulee, olisi tämä Annukka varmaan enempi makuuni soveltuva. Tosin edellistä kirjaa lukiessani en hahmottanut selvästi kumpi kuvien naisista on Annukka ja kumpi Leila, joten menin arvaamalla ja arvasin nähtävästi väärin, sillä vamppityyppinä pitämäni vaalea nainen onkin Annukka ja tumma skandinaavi on Leila. Tästä alkuperäisestä väärinkäsityksestäni en päässyt eroon tätä toistakaan kirjaa lukiessani. Aloin kuvitella, että naiset ovat tahallaan vaihtaneet osia ohjelmiaan varten ja esittävät karikatyyrejä toisistaan ihmisten hämäämiseksi.

Henkilögallerian mukaan Annukka on kotoisin Elimäeltä ja hän esittäytyy kirjan vuoropuheluissa melkein jalat maassa taapertavana työttömänä, jonka suurin haave on päästä naimisiin ja saada lapsia. Varattomana Annukka siivestää Leilaa, joka vaikuttaa tarvitsevan elämäänsä edes yhden ystävän, missä tehtävässä hän pitää Annukkaa. Kesälomareissulla, jonka Leila täysin maksaa, Annukka laittaa ruuat, pesee astiat, siivoaa, lämmittää saunan ja kantaa Leilalle hörpätettä sitä mukaa kuin mesenaatti sitä pyytää ja ilmeisen hyvin juotava Leilalle maistuu. Samoin miehet, joita hänellä on kesämökilläkin käytössään kaksi körilästä. Kyseessä on siis kummankikaa -huumori pehmennettynä Annukan kotihenkisellä olemuksella, josta tosin löytyy omat kotkotuksensa myös.

Minulta poistettiin noin kuukausi sitten hammas ja sen kanssa on ollut kompliseerinkia vieläkin. Mätää lemua on pukannut ja viimeksi maanantaina kävin taas hammaslääkärissä asian takia. Tästä syystä haluankin siteerata tässä Annukan lepyttelyä ystävälleen Leilalle, kun tämän suu pukkaa samantapaista mätää lemahdusta ja hammaslääkäri pelottaa:

Mene nyt. Vaik se onkin tuskallista, ni pian se on ohi. Eikä se jälkisärky kestä ku päivän tai pari. Mut jos ien kuitenkin tulehtuu, se pitää ottaa uudestaan auki ja ikenen puolelta. Sen ne tekee paikallispuudutuksessa, viiltävät ikenen auki ja näppärästi kaivavat sieltä…

No, mutta nyt olen saanut kahdesta kirjastosta pari-kolme kuukautta sitten lainaamani seihtemen kirjaa luettua. Ehkä se lemu tästä pikkuhiljaa lakkaa ja pääsen rauhoittumaan joulun viettoon ja omikroonin odotukseen. Tässä kirjassa on melekein 190 sivua. Lukeminen tuli suoritetuksi sanokaamme vaikka kuudessa päivässä. Välipäiviä oli, aina toisinaan meinaa usko joutua koetukselle tämän lukemisen suhteen.