Laura Ruohonen & Erika Kovanen: Allakka pullakka

Laura Ruohonen (s. 1960) sepitti runot ja Erika Kovanen (s. 1969) teki kuvituksen A4-kokoiseen kuvitettuja lastenrunoja sisältävään, vuonna 2004 julkaistuun teokseen Allakka pullakka. Kovaselle myönnettiin seuraavana vuonna Kaiku-palkinto. Teos on ruotsinnettu nimellä Smaskens damaskens. Ruotsinnoksen osuvuus kertoo siitä, miten sanojen samankaltaisuuksilla pelaavaa runokirjaa on turha yrittääkään kääntää toiselle kielelle silkan asiasisällön pohjalta. Kirjan etukannessa luvataan kirjan sisältävän Loruja lyyrisille lapsille. Lopussa on omistus Lindalle, Amokselle ja Irikselle. Otaksun heidän olevan tekijöitten tarkoittamia lyyrisiä lapsia.

Runot ovat mitallisia ja riimiteltyjä, säkeensisäistä riimittelyä löytyy myös. Aluksi luin näitä taas turhan tarkkaan etsien silmäpakoja ja horjahtelevia runojalkoja. Sitten kysyin vaimoltani apua ja kun luin runoja ääneen, eivät ne kuulostaneetkaan huperommilta. Vaimo sanoi, että eivät lapset laske nousevia ja laskevia tavuja, he vasta opettelevat sanoja. Väitin vielä, että lorujen ja runojen mitallisuutta on käytetty juuri muistamisen apuvälineenä, kunnes tajusin hakeutuneeni hakoteille, ellen peräti umpiperille. Kai näissä runoissa joissain paikoin vielä hiomistakin löytyisi, mutta hauskoja ne ovat. Kuvitus tukee tätä hauskuuden sanomaa.

Takakannessa runokirjaa kuvaillaan anarkistisen nonsensen laatumääreellä. Viitataanko tällä johonkin Daniil Harmsin tyyppiseen lastenrunoon? Minusta näissä runoissa on ihan toimiva logiikka, yhden runon pointin taisin missata, muuten olisin selvinnyt näitten selittämisestä. Hieman pisemmässä runossa Lammas jonka hukka peri kuvataan aikuisen salaviisaudella suden ja lampaan lyhyttä ystävyyttä. Samalla nautiskellaan sanonnan ”hukka perii” avustuksella. Ehkä iltamyöhällä voi osoittautua mutkalliseksi sen selvittely miten sanonta ja runon sankaripari jännästi liittyvät toisiinsa, mutta tällainen pieni loogillinen pähkäily saattaa tuottaa lapsikuulijalle hyvätkin yöunet. Runossa lammas soittaa viulua, mutta päättää lähteä merille suden musiikinrakkaudesta huolimatta. Lammas kuitenkin testamenttaa sudelle viulunsa, villansa ja pyökki-senkkinsä. Aamulla lammas on poissa, kun taas susi jää kaipaamaan soittoa, viulua, lammasta. Onko tämä anarkistista? Nonsenseä ei ainakaan. Yksi laumassa kuvatuista lampaista muistuttaa Hinkua ja Vinkua. Kuvasta löytyy myös kameli (erämaan laiva), jolla on ratsastamassa kaukaisuuksiin – jaa-a, susi vai lammas?

Kirjan nimirunossa Allakka pullakka esittää paksu Paco laulua, jonka voisi vaikka tunnistaa macarenaksi. Veetin vene kuvaa otsikkoon sattuvasti Veetiä, jonka veneen joka raosta käy veto. Veeti viihtyy merituulesssa, hän vetää nuotan korvilleen ja nukahtaa. Hiihtokisojen aikaan täytyy mainita myös runosarja, jossa seikkailevat Angorakissa ja A. Rakki. Siinä hiihdetään tunturissa, hupsahdetaan avantoon ja lopuksi nautitaan urheusmitalikahvit saunassa. Ehkä tämä ennakoi Suomen joukkueen menestystä Planicasta, tiedäpäs häntää.

Kirjassa on 32 sivua. Lukaisin ja katselin sen tässä aamulla.

Vietiin paareilla sankarit saunaan,
saivat urheusmitalit kaulaan.
Polttivat sukset,
monot ja sauvan,
keittivät kahvit ja hankkivat vauvan.
Eläköön kissa ja rakki!

Hiekkaa sandaaleissa: näytelmiä ja vaelluksia kirkkovuoteen

Pastori Elina Koivisto kokeili nukketeatteria ja näytelmiä seurakuntien lapsi- ja perhetyössä. Kun sanoma vaikutti uppoavan yleisöön, hän jatkoi ja kehitti tätä ilmaisua ja kutsui teatteriammattilaisen Rosa Nymanin mukaan kirjaprojektiin, jossa kirkkovuoden sanomaa välitetään. Vuonna 2018 julkaistiin Elina Koiviston ja Rosa Nymanin yhteistyön tuloksena kirja nimeltä Hiekkaa sandaaleissa: näytelmiä ja vaelluksia kirkkovuoteen. Kirja koostuu pienistä esityksistä, jotka ulottuvat adventista mikkelinpäivään. Lisäksi mukana on lapsia koskettavia aiheita kuten kouluun lähtevien siunaaminen, Lapsen oikeuksien päivä sekä Raamatun kertomuksia ja muita pikku näytelmiä, jotka käsittelevät teemoja ehtoollisesta lähetystyöhön ja rukouksesta kuolemaan.

Näissä pienissä näytelmissä ovat toistuvina hahmoina alakoululainen Joonas, hänen sisarensa, koulua aloittava Emma sekä Mummo, joka on vasta muutama vuosi sitten jäänyt eläkkeelle opettajan ammatista. Toisinaan mukana ovat myös Isä ja Äiti ja Vaari. Mummo on todellakin melkoinen sensei, häneltä ei mene sormi suuhun, kun pitää vastata lasten kysymyksiin. Vaikuttaa siltä, että tärkeintä Mummolle uskossaan on rukous. Mummo opettaa lapsille, että Jumala kyllä kuulee, vaikkemme aina ymmärrä hänen ratkaisujaan.

Raamatun kertomuksista tehdyissä näytelmissä ja vaelluksissa on usein kertoja ja tietenkin kertomusten hahmot Raamatusta. Jeesus on useimmiten tärkeässä sivuosassa. Pääosa Raamattuaiheista on poimittu Uudesta Testamentista, mutta mukana on myös Daniel leijonien luolassa. Daavid ja Goljat mainitaan, mutta heitä ei sentään lavalle marssiteta kaksinkamppailuun. Apokryfikirjoista mainitaan Tobitin kirjan suojelusenkeli Rafael.

Laitan tähän onnistuneen näytteen kirjan tyylistä näytelmästä Ikävä isää ja äitiä (Ikävä ja rukous). Mummo lohduttaa Emmaa, kun Emman vanhemmat ovat reissussa Englannissa. Mummo tarjoaa Emmalle ystäväksi Jeesusta:

Emma: (Pohtien.) Minkälainen ystävä Jeesus on?

Mummo: (Pohtien.) No, hän rakastaa, auttaa ja suojelee. (Onnellisesti.) Jeesus pitää aina huolta, eikä koskaan suutu.

Emma: (innostuu.) No se on kyllä kiva! (Allapäin.) Enni aina suuttuu mulle ja sanoo sitten, ettei halua leikkiä mun kanssa. Se tuntuu tosi pahalta.

Kävin 14-vuotiaaksi asti Eelim-seurakunnan pyhäkoulua. Siellä tädit esittivät meille taustoille liimattavilla paperinukeilla Raamatun kertomuksia. Kun he ehdottivat, että minäkin voisin ruveta joskus pyhäkoulunopettajaksi ja kun tajusin, että pienimmät pyhäkoululaisetkin naureskelivat minulle, tajusin jäädä pois. Luulen säilyttäneeni lapsen uskoni pitkälle aikuisuuteeni. Nyt lapsen uskoni on sakannut sen verran karkeasti, että uskon maljassani on vain sakkaa ja pölyä pohjalla. En tiedä miten uskoni jatkossa käy, voihan sieltä sakan seasta sinapinsiemenkin löytyä, vaikka vahvasti epäilen. Tätä taustaa vasten näitten näytelmien lukeminen ei nyt ollut minua varten.

Kirjassa on 168 sivua. Sain sen luetuksi kahdessa päivässä.

Eila Pennanen: Aurinkomatka

Eila Pennanen (1916 – 1994) kirjoitti vuonna 1967 julkaistun näytelmän Aurinkomatka. Kuvailevana alaotsikkona on Koominen moraliteetti. En tiedä millaiselle yleisölle näytelmä on tarkoitettu, minusta se soveltuisi lähinnä nuorisolle.

Aurinkomatka kertoo autokorjaamon omistajasta ja hänen perheestään. Aikuisuuden kynnyksellä olevien lasten kaveripiiriä kirjailija kuvailee ei niinkään huligaaneiksi vaan pikemminkin taidekoulun oppilasryhmää muistuttaviksi. Perheeseen kuuluu rouvan äiti, joka taas on kirjailijan kuvauksen mukaan näytelmän ainoa mukava ihminen. Minusta myös korjaamon esimies vaikuttaa varsin mallikkaalta sedältä.

Autokorjaamon omistaja Ville päättää lähteä perheensä kanssa aurinkomatkalle omalla Ooppelilla. Suunnitelma saa kammottavia piirteitä, kun Ville pyytää lastensa toveria mukaan matkalle. Raskolnikov eli oikeastaan Raimo ottaa Villen tarjouksen vastaan ehkä kurillaan, Ville on päissään eikä hän taida olla oikein varma mitä matkaltaan haluaa. Veijarimainen älykkö Raskolnikov päättää kokeilla mitä matkasuunnitelmasta seuraa. Aluksi katastrofaalinen suunnitelma laajenee, sillä koko Villen lasten kaveripiiri päättää lähteä mukaan. Matkaan tarvittaisiin toinen auto ja Villen rahat. Vähän kerrassaan matkainto laimenee ja asettuu jonkinlaisen järjen aisoihin. Lasten mummo kääntää tilanteen lopulta edukseen ja katastrofin sijasta päädytään kasvun tielle.

Näytelmässä on kieltämättä koomisuutta, mutta se ei naurata, tuskin olisin nauranut teatterissakaan. Minua ärsyttävät ihmiset, jotka laiskottelevat ja arvostelevat niitä, jotka tekevät työt. Siten ärsytän itsekin itseäni, mutta kestän sen kuin mies, ainakin joskus. Huvittavaa se ei silti ole, koomisuudesta voidaan kai puhua.

Keskustelut, joissa käsitellään ties mitä asioita eivät johda juuri mihinkään, Ellu-mummo olisi alunperinkin saanut koko hoidon järjestykseen pilliin viheltämättä. Laitan tähän silti lainauksen, joka herätteli jonkinlaista huomiotani, liittyyhän se lukemiseenkin:

… ja mikä sinä itse olet olevinasi – äitisikin on maalta, ihan takamailta, vaikka onhan se kunnon muori. Mutta sinä. Sinä muka luet kirjoja ja käyt oopperassa ja katsot taidetta, etkä sinä ymmärrä niistä yhtään mitään, mikä sinä oikein olet olevinasi?

Kirjassa on 79 sivua. Aloitin lukemisen eilen ja lopettelin sen tänään.

Jalmari Finne: Kiljuset

Jalmari Finne (1874 – 1938) kirjoitti vuonna 1923 julkaistun kolminäytöksisen lasten huvinäytelmän nimeltä Kiljuset.

Joskus vähän nuorempana lukaisin ne Kiljusen herrasväestä kertovat teokset, joita meiltä kotoa löytyi. Muistan nimeltä kirjan Luru Kiljunen ja hänen Hömppänsä. En enää muista, mistä kirja kertoi, tosin arvelen, että Hömppä saattoi olla kissa. Kiljusista minulla on juuri sellainen käsitys, jota lukemani näytelmä vahvistaa, että he hommaavat ja huhtovat samalla kuin meluavat ja meuhkaavat, niin että rauhallisempaa väkeä ihan hengästyttää seuratakin semmoista. Suomalainen mielenlaatu ja meininki on toisenlainen, ei siinä mennä toripöydille istumaan ja huutelemaan kovaan ääneen eikä meluta kuin tappelun edellä, kun porukalla mietitään miten pesukonetta käytetään. Ei näin tosin menetellä tässä näytelmässäkään, mutta tulipahan mieleen.

Kiljuset ovat tulossa käymään Mattilassa, jossa Eskolat juuri ovat kahvittelemassa isäntäväen kanssa. Kaikki ovat toki kuulleet ja lukeneet Kiljusen herrasväen seikkailuista, mutta eivät oikein ota uskoakseen, että he oikeasti olisivat olemassa. Mattiloitten palvelijatar, Fiina, oikein pelkää Kiljusia luettuaan heidän touhotuksistaan. Tietenkin Kiljuset saapuvat ja kommellukset ovat juuri samantyyppisiä kuin mitä en edes muista kirjoista lukeneeni. Härkä porsliinikaupassa on sopiva vertauskuva Kiljusten vyörylle.

Vaikka Fiina ehtii jo tottua Kiljusiin, ryhtyvät Mattilat ja Eskolat puolustuskamppailuun äänekkäitä ja riehuvia vierailijoitaan vastaan. Näyttämöllä nämä kamppailut saattavat toimia paremmin kuin luettuna, tosin minulle muistaakseni tuli aina vähän vaivautunut olo Kiljusten touhuista lukiessani – niin nytkin.

Ajattelin tämän näytelmän sovittamista nyky-yleisön töllisteltäväksi. Parikin vaihtoehtoa tuli mieleen ja molemmat voisivat jotenkuten toimia valikoidulle aikuisyleisölle. Ensinnäkin voisi ajatella näytelmän esittämistä pikkujouluviihteenä. Tietty rehvakka fyysisyys saattaisi saada erotiseeraavia piirteitä näyttämölle sovitettuna. Ja nykyäänhän vedetään revyymeininkiä ravintolamiljöössäkin.

Toinen vaihtoehto voisi olla näytelmän sovittaminen siten, että ns. tavallinen kansa, jonka parista näytelmä lähtee liikkeelle, puhuisi suomen kieltä, kun taas Kiljuset puhuisivat unkaria, puolaa ja vaikka vaihtoehtoista saksaakin. Tässä voitaisiin käyttää hyväksi tekstitystä, jossa vieraskieliset vuorosanat heijastettaisiin katsojain nähtäväksi suomennettuina ja suomenkieliset vuorosanat voitaisiin heijastaa katsottavaksi vieraskielisin liukumiinoin varustettuina, kuten túrós csuzsa, Jó napot, hőlgyeim és uraim, hősök tére, Szépművészeti Múzeum tai Popiól i diament, Solidarność, Dzien dobry, Dziękuję tai Papa, Charly hat gesagt, Kurfürstendamm, Fernsehturm, vorläufig festgenommen, Bitte, kommen Sie ins Präsidium jne. Katsoja voisi nähdä näytelmän tämäntyyppisessä versiossa viittauksia oikeusvaltioperiaatteisiin ja muihin ajankohtaisina pidettyihin puheenaiheisiin.

Kirjassa on 94 sivua. Eilen luin eka näytöksen ja tänä aamuna loput kaksi.

Aino Voipio: Kansanopistolaisia

Satakunnan laulun sanoittajana tunnettu Aino Voipio (1883 – 1975) tunnettiin myös kansanopiston johtajana. Vuonna 1913 hän kirjoitti kolminäytöksisen näytelmän nimeltä Kansanopistolaisia.

Alitalon Väinö on perheensä ainoa lapsi. Hän asuu vanhempiensa kanssa maalaistalossa. Äiti on hiljainen, työteliäs immeinen, isä on juomari. Väinö, reipashenkinen nuori mies, on kutsunut kansanopiston johtajan kotiinsa puhumaan ja kertomaan kansanopiston toiminnasta. Isä vastustaa ajatusta. Hänen kanssaan ei ole puhetilaisuudesta sovittu, sillä poika ei saanut audienssia isänsä luokse pyytääkseen häneltä lupaa. Isä ei kumminkaan asetu vastustamaan järjestelyitä, kun kerran löytää pullonsa. Tilaisuuden alettua isä sitten ilmaantuu paikalle häiriköimään ja nimittelee kansanopistoa naimakouluksi. Hänen mukaansa sinne hakeudutaan puolison löytämistarkoituksessa ja nuorille opetetaan laiskuutta ja hyödyttömiä tietoja. Saatettuaan paitsi itsensä myös muun perheensä häpeään isä perii pikavoiton, kun kokous siirretään toiseen taloon. Väinö päättää silti lähteä kansanopistoon.

Kansanopisto on Väinölle sopiva opinahjo. Hän paneutuu opiskeluun, vaikka eräs tovereista onkin painokkaasti Väinön isän tuumailujen tasolla:

Mutta sen minä sanon, ettei kukaan viisas ihminen jonkun merkillisen aatteen vuoksi mene sinne tai tänne – olkoon se sitte kansanopistoaate tai muu. Oman hauskuuden ja edun vuoksi he sen tekevät, vaikka kauniita puheita käyttävät.

Myös Väinöllä on pelissä muutakin kuin kansanopistoaate. Hänen lapsuudentoverinsa, Koivulan Anna, on myös kansanopistolaisia, vaikka onkin joutunut lukuvuodeksi jäämään kotiin hoitamaan sairasta äitiään ja hänen töitään. Väinölle Anna merkitsee enemmän kuin kaikki kansanopistot ja seminaarit yhteensä, hän on se tähtönen, johon Väiski kurkottaa ja kun se tähti alkaa etääntyä, joutuu Väinö puntariin itsensä ja elämäntehtävänsä suhteen.

Nykyään ei maaseuduilta tarvitse enää nuorisoa houkutella opiskelupaikkoihin, maaseutuja asuttavat nykyään enää leikkuupuimurit ja metsäkauriit. Nuoret opiskelevat lähes ilmaiseksi yliopistoissa liikuntatieteitä, biologiaa, astronomiaa ja vieraita kieliä. Sata vuotta sitten asiat olivat vielä toisella tolalla: suurin osa suomalaisista sai elantonsa maatilataloudesta, ojia kaivettiin puisilla lapioilla, pellot kuorrutettiin karjanlannalla, jonka päällisiä kottaraiset ja keltavästäräkit parvina noukkivat ja hevoset tekivät isolta osin raskaimman maankääntötyön, mitä nyt isäntä vähän auraa ohjaeli isompia kiviä kierrellen. Niin että jos jollekin tulee mieleen kysäistä miksi minä tällaisia vanhempia näytelmiä luen, saanen jättää tämän lyhyen histooriakuvauksen kysyjän tarkasteltavaksi.

Näytelmä on kolminäytöksinen, kaksi näytöksistä tapahtuu kansanopistolla. Tapahtumat etenevät sujuvasti, jahkailua ei esiinny. Vuoropuhelu tunnustaa luontevalta. Kirjakielisyyttä on pehmennetty säädyllisissä määrin, toisaalta murteellisuudet on karsittu pois. Juuri näin pitääkin kirjoittaa suurelle yleisölle tarkoitettua yleiskielistä näytelmää. Juoni on tarkoitettu kohottavaksi, siinä näytelmässä myös onnistutaan. Kansanopistolaislaulut tuntuvat vanhentuneilta, runollisuus on niin ylevää, että ei ihme jos joitakin on haukotuttanut. Kirjailija olisi ehkä voinut itse kirjoittaa laulun, joista olisi henkinyt juureva maatalon henki.

Kirjassa on 67 sivua. Lukaisin sen tänään aamupäivällä.

Topeliuksen kauneimmat näytelmät

Suomen lastenkirjallisuuden satusetä Zacharias Topelius (1818 – 1898) kirjoitti satunäytelmiäkin. Luin kolme satunäytelmäänsä vuonna 1979 ilmestyneestä teoksesta Topeliuksen kauneimmat näytelmät. Näytelmät julkaistiin ruotsinkielisinä lastenlehdessä nimeltä Eos vuosina 1859 – 1862. Suomenkielisinä ne on julkaistu aiemmin teoksessa Lukemisia lapsille niteessä 2 jonakin vuonna, ensimmäisenä julkaistun suomenteen (1893) mukaisia lukemani teoksen tekstit eivät ole. Tässä suomentajina mainitaan V. Tarkiainen, Valter Juva ja Ilmari Jäämaa. Heidän osuuksiaan ei tarkemmin yksilöidä. Lukemassani teoksessa on kaunis satuhenkinen kuvitus, jonka taiteili Ulla Lahikainen.

Lintu sininen (Fågel blå, 1859). Näytelmän tapahtumat sijoittuvat Kyyproon, jonka kuninkaalla on kaksi tytärtä: toinen hoikka ja kaunis, toinen lihava ja laiska. Kuninkaan uusi vaimo suosii omaa tytärtään, joka on se lihava ja laiska. Hänet aiotaan naittaa Syyrian kuninkaalle, joka tulee linnaan kosioreissulle, mutta rakastuu tietty siihen hoikkaan ja kauniiseen tyttäreen. Seuraa kenkun kuningattaren salajuonia, noituutta ja nättien rakastavaisten kaipuuta, joka sadusta kun on kysymys, vie voiton. Happamen sävyisestä kuvailustani huolimatta näytelmällä on ansionsa. Pidin erityisesti arvoituksellisista taikaloitsuista, jotka tosin loppua kohti muuttuvat perin kristillissävyisiksi, jotta oikea puoli voittaisi. Näytelmä on osittain runomuotoinen, pääosin käytetään trokeemittaa, joskin parit jambit ja daktyylitkin kerrontaa kirjovat. Prinssin noituminen linnuksi & tillbaka on mielestäni myös hauska jippo, jolle voisi keksiä monenmoisia toteutusvaihtoehtoja näyttämöllä ällisteltäviksi. Rupattelevat kamarineitsyet ovat hauskoja sivuhahmoja, jotka ompelustöittensä ohella toimivat näytelmän kertojia.

Suojelusenkeli (Skyddsengeln, 1861) Tästä näytelmästä mun muistui mieleheni miten Elvi Sinervo oli kuvaillut sota-aikaan sepittämäänsä satunäytelmää ”topeliaaniseksi”. Tähän minut johdatti Topeliuksen näytelmän prinsessa Lumikauno, joka ihmettelee, miten joku voi syödä silakoita, joita myös Sinervon prinsessa Krysantia kavahtaa. Paljon samanhenkisyyttä näissä näytelmissä tosiaan on, vaikka eroavaisuuksia sitäkin enemmän. Suojelusenkelit ovat vahvassa roolissa ja varoittelevat lapsia jambimittaisilla ohjeillansa. Myös musta henki on mukana, kevyttä kenttärasismiakin voi havaita. Vuoropuhelu näytelmässä on yleensä vapaamittaista, tosin lauluja on riittämiin. Poikien nimet Frode ja Fride kuulostavat vauhdikkailta varsinkin lyhyenä lausutulla etutavulla.

Totuuden helmi (Sanningens perla, 1862) Kolmeseikkailuinen satu, kuten edellinenkin. Topelius nimitti ainakin näissä kahdessa näytelmässä näytöksiä seikkailuiksi ja näytelmää saduksi. Tämän satunäytelmän aiheena on valehtelu. Kuten me aikuiset tiedämme, kaikki valehtelevat. Se on oikeastaan välttämätöntä. Tässä on kyseessä kuitenkin valehtelu, jossa halutaan itse päästä pälkähästä ja samalla syyllistetään toinen omasta hölmöilystä. Ja pääosassa ovat lapset, joille on iät ajat opetettu (ainakin joissakin perheissä) ettei valehdella saisi. Näytelmässä on tosiaan kolme näytöstä ja ne tapahtuvat kaikki erilaisissa paikoissa, mikä on oikein kiehtovaa. Hahmoista erikoisin on Pöröpörhyri, jonka kerrotaan olevan rosvo, velho ja ihmissyöjä. Hänen vaimonsa Pörhikki esittää hienon laulun toisen näytöksen aluksi. Siinä villan karstaaja laulelee villoille kuin kehtolapselle. Eka säkeistö:

Nuku, nuku, villahaps, nuku karstan piillä! 

Villatuppu, pikku laps, kapaloin sua niillä.

Mailma niinkuin karsta, on okainen ja iloton,

nuku, nuku, pikku laps, nuku karstan piillä!

Kirjassa on 148 sivua. Lukaisin sen tänään.

Elvi Sinervo: Maailma on vasta nuori

Luin Elvi Sinervon (1912 – 1986) koottujen teosten viimeisen osan, joka sisältää hänen draamatuotantonsa, neljä näytelmää. Kirjan alun esipuheen kirjoitti Maija Savutie.

Maailma on vasta nuori (alkujaan ”Uppotukki”), kantaesitys vuonna 1953. Kirjan ainoa pisempi näytelmä on sijoitettu ensimmäiseksi. Se tapahtuu Suomessa jatkosodan muutaman syksyisen ja talvisen kuukauden aikana vuosina 1942 – 1943 suomalaisessa tehdaskaupungissa. Neuvostomieliset ”sodanvastustajat” tekevät myyräntyötään, mutta ohrana taitaa myös myyräpelin niksit. Ylisukupolvinen työväenaate yhdistää ja ryhdistää perhettä, jonka isä ammuttiin sisällissodan lopuksi ja jonka pojista kaksi on lähetetty Neuvostoliittoon eikä heistä ole kuultu aikoihin. Jäljellä olevat perheenjäsenet kohtaavat sotapojan kotiloman aikana ja heidän erilaiset mielipiteensä kuohahtavat esiin. Käynnissä oleva suursota vaatii uhrinsa ja on dramaatikon käsissä ketä Hämeenlinna kutsuu.

Näytelmä on laadittu selkeäksi ja siinä on draamallista voimaa. Jännite säilyy hienosti eikä tapahtumista puutu riipaisevaa rakkautta tai sen eri näkökulmia. Yksi vauhdikas kohtaus konkretisoi eritteleviä moraalisia pohdintoja. Parasta antia ovat kahdenväliset vuoropuhelut, joitten (tapahtumiin nähden kovin harkittujen) puheenvuorojen myötä sinervolaisesti ”noustaan vuorelle”, josta kuulija/lukija voi katsella etäisyyksiin, mikäli siltä tuntuu. Kirjailija junailee tapahtumat siten, että tällaiset kahdenkeskiset keskustelut mahdollistuvat. Aatteen tai jonkin vastaavan takia kärsimisessä on omat kirkastavat hetkensä, joita kuvasteleikse ylväällä sävyllään seuraava sanailu sota-ajan ohranasta:

Eivät ne ole ihmisiä, meille. Me emme ole ihmisiä heille. Noille jotka toimivat koneistossa meidät tuhotakseen. Me olemme heille epäiltyjä, pidätettyjä, kuulusteltavia, syytettyjä, tuomittuja, teloitettavia. Me... Äiti, huomaatko sinä, että sanon me?

Viisinäytöksinen näytelmä on noin 90:n sivun mittainen kattaen noin puolet po. kirjasta.

Toukokuun viimeisenä iltana (alkujaan ”Puhveli”) kantaesitys kuunnelmana vuodelta 1948. Meitsille yllättäen tämä pieni näytelmä ei olekaan poliittinen vaan se on intohimodraama. Tapahtumat sijoittuvat Helsingin Kallion kaupunginosaan 1930-luvun alussa. Vuokra-asunnossa asustaa leskiäiti kahden aikuisen tyttären kanssa. Alivuokralaisena heillä on taksisuhari, jota tytöt nimittävät keskenään Puhveliksi.

Suuri asia eli Desantti vuodelta 1945. Tapahtuu syksyllä vuonna 1942 Helsingin lähistön tehdasyhdyskunnassa. Yksi näytös, kolme naista ja desantti. Jännite syntyy kuten edellisissä näytelmissä kahdenvälisistä vuoropuheluista, joissa pohditaan työväenaatteen mahdollisuuksia ja tarpeellisuutta sekä sodan ja vastarintaliikkeen oikeutusta.

Onnenmaan kuninkaantytär ja ihmislapset on satunäytelmä, joka ilmestyi kirjana vuonna 1944, kirjailija käytti salanimeä Aulikki Prinkki. Satunäytelmän eka versio syntyi jo sota-aikaan Sinervon kärsiessä vankeusrangaistusta poliittisena vankina Hämeenlinnan naisvankilassa. Myöhemmin lisätty alku ja loppu on sepitetty jambiseen runomittaan ja loppusoinnutettu vaihtelevan kaavion mukaan. Runo-osuudet soivat nätisti kuvaten sadun utopistista maailmaa, joka eroaa vahvasti puutteen ja sodan maailmasta, johon Onnenmaan prinsessa Krysantia päätyy kiukuteltuaan kotonaan. Aikuinen määttiijjä huomaa, että kun kerran hyväosainen pikku prinsessakin osaa kiukutella ja vaatia aina vain parempaa ihanteellisessa maailmassa, ei maanpäällistä paratiisia tulla saamaan pystyyn ihan lähitulevaisuudessa. Häijyä omistavaa luokkaa kuvaava Ison-Ruotulan emäntä saa liian vahvasti niskoilleen koko ihmisolennon taipumuksen oman edun tavoitteluun.

Kirjassa on 205 sivua. Ostin kirjan eurolla kierrätyksestä viime keskiviikkona. Entisen omistajan nimi on sama kuin eräällä fiksun tuntuisella toimittajalla, joka oli aikoinaan samalla venäjän kurssilla kanssani.

Daniil Harms: Kurmiainen

Daniil Harms (1905 – 1942) kirjoitti elannokseen lastenrunoja ja näemmä myös lapsille soveltuvia tarinoita. Vuonna 2017 ilmestyi Katri Ahokkaan kokoamana ja suomentamana valikoima Harmsin lastenrunoja ja -tarinoita nimellä Kurmiainen.

Kovin kummoista vaikutusta eivät minuun nämä Harmsin lapsille tarkoitetut tekstit tee. En osaa sanoa monestiko niitä lapsille lukisin. Toisaalta on joskus kovin vaikea arvata mistä lapset sattuvat tykkäämään.

Harms ei selvästikään ole ihmeemmin tinkinyt oberiuttilaisista kerrontaa vinksauttamaan pyrkivistä periaatteistaan näissäkään lastenrunoissa ja -tarinoissa. Logiikka on tuvasta ulkona kuin tiikeri maantiellä. On täysin mahdollista että lapset nauttivat sellaisesta.

Suomentaja ei ole nähnyt ihan hurjasti vaivaa saadakseen runot soimaan nätisti. Vilkaisin pikaisesti Harmsin runoja venäjänkielisinä, eivätkä ne runoina mitään järisyttäviä olleet. Yksi runoista, taisi olla nimeltään Igra (suomeksi Leikki, kirjoitettu melko tarkkaan 90 vuotta sitten. Runossa Petka, Vaska ja Mishka leikkivät pihalla autoa, laivaa ja lentokonetta) vaikutti melko menevältä. Aika usein Harms oli jättänyt riimittelyn toiston varaan. Ilmeisesti kiireisellä taiteen uudistajalla oli ollut innostavampaa puuhaa kuin runon hiominen. Olen ollut ymmärtävinäni, että Harms tunnettiin Neuvostoliitossa lähinnä lastenrunoistaan. Kokeilin tietenkin suomentaa jotain Harmsin lastenrunoa, joita löytyy wikipediasta venäjänkielisinä. Sopivan lyhyt runo löytyi ja väsäsin siitä seuraavanlaisen suomenteen:

Kauanpa ne heppojaan

sirkuksessa opettaa.

Puoleen tuntiin hevoiset

saadaan meillä oppimaan!

Runon venäjänkielinen nimi on Долго учат лошадей. Sitä ei ole lukemassani kirjassa.

Tarinoissa on samaa arjen logiikan tarkoituksellista ohittelua kuin Harmsin aikuisväestölle suunnatuissa kertomuksissa. Mitä siitä sitten saa irti, ymmärtävätkö lapset hupsua logiikkaa paremmin kuin aikuiset? En tiedä.

Kirjassa on 34 sivua. Sen lukeminen kesti vähemmän aikaa kuin tämän tekstin kirjoittaminen. En tiedä onko kirjan suomentaja Katri Ahokas sama henkilö, joka ohjasi Siilinjärven kansalaisopistolla luovan kirjoittamisen ryhmää, jolle aikoinaan osallistuin. Moni muukin asia elämässä jää tietojeni ulkopuolelle. Meinasin unohtaa kehua, että kirjassa on kaunis kuvitus.

Ensimmäinen joulukuusi

Tarina siis kertoo, että ensimmäinen joulukuusi koristeltiin Riiassa, ja siitä syntyi uusi perinne.

Joku paikalla ollut kirjoitti, että se tapahtui vuonna 1510 jälkeen Kristuksen. Matiaksen, hänen äitinsä ja mestari Johanneksen myöhemmistä vaiheista ei ole tietoa.

Riian Raatihuoneentorin kiveyksessä on nyt muistolaatta siinä missä kuusi koristeltiin ensi kertaa.

Satu päättyy näin ja lapset käyvät sitä lukemaan tässä puheena olevan kirjan alusta. Kirja on julkaistu kolmikielisenä versiona, suomeksi nimellä Ensimmäinen joulukuusi, latviaksi Pirma Ziemassvētku eglīte ja englanniksi The First Christmas Tree. Tarinan kirjoitti Juris Zvirgdziŋš ja kuvitti Evija Stukle-Zuitiŋa ja se ilmestyi vuonna 2016. Suomentajana Mirja Hovila ja englannintajana Seppo Hovila.

Todellakin on olemassa tarina siitä, että ensimmäisen kerran joulukuusi olisi koristeltu Riiassa keskiajan lopulla. Tässä lapsille suunnatussa kuvakirjassa ei kerrota, että Mustapäitten veljeskunnan, Riian naimattomien kauppiaitten yhdistyksen, miehet lopuksi polttivat sen torille pystyttämänsä ensimmäisen joulukuusen. Varmaan parempi niin, ja ehkä minunkaan ei pitäisi siitä mitään mainita, kun en ollut itse näkemässä. Veljeskunnan miehet olivat huimapäistä joukkoa, joka osallistui taisteluihinkin. Heidän toisessa maailmanpalossa tuhoutunut talonsa rakennettiin jokseenkin uudelleen entiselle paikalleen vuonna 1999.

Tässä kirjassa Mustapäät ovat pienessä, mutta merkittävässä sivuosassa. Päähenkilö on nuori Matias, joka asuu yhdessä äitinsä kanssa Riian kaupungissa. Matias työskentelee nuohoojamestarin apulaisena. Hänen vaarallista työtään ei tarkemmin selitetä lukijalle. Tärkeimmälle sijalle nousee kuusi, jonka Matias käy noutamassa kaupunkiin nuohoustoimia varten. Kirjan kuvitus on kaunis ja avaa keskiajan kaupunkielämään mukavan lempeitä näkymiä. Vaikka kylmyys, köhät ja sudet ja ryövärit mainitaankin, säilyy tunnelma peräti jouluisena. Vai niistäkö se jouluinen vaikutelma juuri syntyy? Matiaksella ja hänen äidillään on kaupungin muurien suojissa oma turvallinen kotipesänsä, joka lämpiää risuilla. Mutta mitä tuumaa nuohoojamestari, kun pojan hakema horminrassauskuusi päätyykin herrojen ilonpidon välikappaleeksi?

Kiva jouluinen kirja, 47 sivua ja suuria, värikkäitä kuvia, luin sen tänä aamuna.

Väinö Riikkilä: Pertsa ja Kilu merellä

Vuonna 1953 julkaistiin ensimmäistä kertaa Väinö Riikkilän (1906 – 1969) kirjoittama nuorisoromaani Pertsa ja Kilu merellä. Minä luin Iisalmen kirjaston poistomyynnistä hankkimani kappaleen tämä teoksen neljännestä painoksesta.

Mielikuvani Pertsan ja Kilun seikkailuista perustui pelkästään 1970-luvulla tehtyyn tv-sarjaan. Niinpä olinkin myönteisesti yllättynyt, kun lukemassani romaanissa Kilu ei yhtään ainutta kertaa sanonut ”Mennään kotiin” ja hän käyttäytyi muutenkin varsin harkitsevasti ja reippaasti. Samoin minua ilahduttivat kertomusten tv-sarjaa realistisemmat aiheet. Kun tv-sarjassa pojat selvittelevät rikoksia, joissa osallisina ovat Manki ja Arpinaama, ovat pojat lukemassani romaanissa ensimmäistä kertaa kesätöissä, pohdiskelevat tulevaisuuttaan melkoisen järkevästi ja suunnittelevat koulunkäyntiään ja tulevaa työuraansa. Lisäksi kuvioihin tulee mukaan Pirkko, poikien ikätoveri, joka voittaa poikien kunnioituksen topakalla ja reilulla käytöksellään. Kyse ei siis ole lastenromaanista vaan hieman varttuneemmille suunnatusta kerronnasta. Värikkäitten tapahtumien kipakka esiintymistiheys sekä päähenkilöitten yläkouluikäisyys ovat sentään omiaan tekemään kirjasta nuorisoromaanin.

Pertsa ja Kilu merellä kuvaa nuorten päähenkilöitten kesätyötä Sam-nimisellä pienellä hinaaja-aluksella jossain Kotkan tai Karhulan satamassa. Pertsa päätyy konemestarin alaiseksi ja Kilu kipparin alaiseksi. Muita työntekijöitä Samilla ei olekaan. Itse asiassa Pertsa ja Kilu tekevät pääosan töistä. Konemestari ja kippari pyrkivät pääsemään niin vähällä kuin mahdollista – myös työhönohjauksen osalta. Sehän se vasta realismia onkin. Laivan työtehtävien kuvaus on romaanin parhaita puolia, mutta se osoittautui minulle liian vaativaksi, sillä en ymmärrä koneista mitään edes punkan puolella. Luulenpa, että monen nuoren lukijan lukuinnolle tekninen kuvailu on saattanut tehdä tenän. Opin varsin nopeasti olemaan yrittämättä ymmärtääkään höyrykattilan toimintaa ja luin vain mitä ihmisyksilöille tapahtui. Ja tapahtuihan heille. Jo ennen kolmeakymmentä sivua Kilu on merihädässä. Näitä hätiä ilmaantuu sittemmin lisääkin ja loppupuoli romaanista menee osaksi meriselitysten parissa, joskin poikien laantumaton innostus oman elämänsä kehittämiseksi johtaa kertomusta myös muunlaisille urille.

Riikkilän kuvaus pysyy sikäli hienosti maanpinnalla, että tapahtumapaikat ja tapahtumiin liittyvät vuodenajan, sään ja tavallaan aikakaudenkin kuvailut tuntuvat tosilta ja enemmän itse-eletyiltä kuin läheltä seuratuilta. Sotien jälkeisen rauhan ajan Suomen reipas toimeliaisuus henkäileepi tapahtumien taustalta. Ihmiset tekivät tuolloin pienellä palkalla vaativaa ja raskasta työtä, jossa työaikalakia ei joudettu aina noudattamaan. Työturvallisuudesta puhumattakaan. Näytteeksi pieni kuvaus Samin työtehtävien jaosta:

Kippari, joka mukavuussyistä, kuten hän itse sanoi, oli muuttanut maihin asumaan, tuli konemestarin kanssa laivaan.

– Hei, pojat, hän huusi. – Vai luulette laivan olevan kunnossa. Messingit ovat kuin rupista perunaa ja akkunat – totta kai herrat itsekin näkevät, missä kunnossa ne ovat? Rätit heilumaan! Ja laiva irti! Viemme mutaproomun Kukorin taakse.

Kirjassa on 160 sivua. Luin sen neljässä päivässä. Pertsan ja Kilun seikkailuihin on minua laajemmin perehtynyt Jokke.

V. Arti: Etelämeren salaisuus

Vuonna 1945 julkaistiin ensimmäistä kertaa kirjailijanimimerkki V. Artin (1885 – 1963) nuorisolle suunnattu romaani Etelämeren salaisuus alaotsikoltaan Seikkailuja salaperäisessä saaressa. Lukemani kappale edustaa teoksesta vuonna 1959 ilmestynyttä kolmatta painosta. Kirjan alkusivulle on kirjoitettu omistuskirjoitus Juhalle Jouluna 1965.

Halusin kokeilla V. Artin omaa tekstiä, sillä olin joku vuosi sitten lukenut hänen suomentamansa valikoiman roomalaisen Ovidiuksen (43 eaa. – 17/18 jaa.) Metamorphoses-teoksen runoista. Nyt lukemani romaani tietenkin poikkeaa monessa suhteessa Ovidiuksen runoista, joskin taivaallisten olentojen kanssa tässäkin ollaan tekemisissä. Kirjassa nimittäin kuvataan pikkuplaneetta Marinan putoamista jonnekin Uuden Seelannin ja Tasmanian väliselle merialueelle. Jotta taivaallisten asujaimien kanssa päästäisiin tekemisiin, täytyy pikkuplaneetan olla asuttu, ainakin joittenkin sen asukkaitten selvitä hengissä Tyyneen valtmereen molskahtamisesta ja lisäksi jonkun Maan asukkaan täytyy päästä heitä tapaamaan. Nämä kaikki ehdot täyttyvätkin romaanissa, joten maailmat voivat kohdata etelän merellä.

Ihmissukukuntaa romaanissa edustaa sankarina japanilaismies nimeltä Rishito Hokurai. Pikkuplaneetan putoamisen synnyttämän valtavan hyökyaallon tuhottua Uudesta Seelannista Australiaan matkalla olleen rahti- ja matkustaja-aluksen Hokurai haaksirikkoutuu oudolle saarelle ja saa siellä kokea monet ihmeet ja kummat. Kaiken huippu löytyy maan alta, jonne avaruuden asujaimet ovat kovertaneet itselleen kaupunkeja. Hokurai saa tutustua sivistyneitten avaruusolentojen elämään keskustellen heidän kanssaan ajatustenlukua hyväksi käyttäen. Monensorttista porukkaa maanalaisista kaupungeista löytyykin, uskokaahan pois.

Kirjailija V. Arti on selvästi ollut kiinnostunut scifi-kirjallisuudesta. Jo kirjan etukannessa häntä mainitaan suomalaiseksi Jules Verneksi. Mikään kopion kopio Artin romaani ei silti ole. Hän on keksinyt muukalaisten olemukseen monenmoisia omia jippojaan. Kirja myös säilyttää tasapainoisen kuvauksensa alusta loppuun. Loppupuolella olin sen verran tarinan lumoissa, että ihmettelin miksei kukaan ole järjestänyt tutkimusmatkaa niille seuduin, minne pikkuplaneetta putosi. Tähtitieteen ja muilla planeetoilla mahdollisesti esiintyvän elämän suhteen Artin romaanin loppuhaminoissa todetaan seuraavaa:

Tähtien kemiallinen kokoomus on huomattu pääpiirteissään samanlaiseksi; miksi niiden eläjät poikkeaisivat kovin jyrkästi toisistaan? Mitä kauemmaksi avaruuteen Maa-planeetalta mennään, sitä eriskummallisemmiksi – meidän silmillämme katsottuna – elämänmuodot mahtavat muuttua. Pikkuplaneetat, joita tunnetaan kuutisensataa, kuuluvat vielä aurinkokuntaamme. Minkälaista lienee jonkin kaukaisen linnunradan aurinkojakiertävillä tähdillä ja niiden kuilla?

Ehkäpä ei sentään niinkään kovin toisenlaista kuin meillä.

Olen sikäli samoilla linjoilla edellä mainitun kanssa, että meillä Maan asujaimillakin on paljon samaa keskenämme, vaikkei sitä ihan kaikki heti huomaa. Minäkin vaimon kanssa muutin omakotitalosta rivitaloon ja samat ohjelmat täälläkin televisiosta näkyvät, paitsi että piti hankkia käytetty digiboxi, joka ymmärtää kaapeliverkon kieltä. Nyt on meillä paljon enemmän tallennustilaa kuin siinä vanhassa boxissa, jonka kovalevy oli aina täynnä. Tosin komerot ovat täällä täyttyneet tavarasta, vaikka iso osa vietiin kierrätykseen. Moottorisahakin pääsi jonkun toisen autotalliin.

Kirjassa on 143 sivua. Lukemiseen kului neljä päivää, tosin eilen pidin huilia lukemisesta.

Löysin netistä myös tällaisen blogeerauksen lukemani romaanin varhaisemmasta versiosta eli vuonna 1929 julkaistusta V. Artin romaanista Mereen pudonnut tähti, jota kirjailija sittemmin oli hieman laajennellut.

Anni Swan: Kaarinan kesäloma

Anni Swan (1875 – 1959) kirjoitti vuonna 1918 julkaistun tyttöin romaanin Kaarinan kesäloma. Luin sen.

Kaarina käypi koulua Helsingissä vaikka ilmeisesti asuu Hämeessä. Isän sairastuttua äiti tekee taloudellisia järjestelyitä, joitten seurauksena Kaarina sisaruksineen passitetaan kesäloman ajaksi Jenny-tädin luo, sillä kotitalo vuokrataan lääkärille ja äiti vie isän hoitoon Ranskanmaalle. Kaikeksi huipuksi Jenny-täti ilmoittaa, ettei voi ottaa vastaan Kaarinaa vaan ainoastaan nuoremmat sisarukset, sillä tupa on täynnä hänelläkin. Kaarina vastaa lehti-ilmoitukseen ja ottaa aika lailla umpimähkään vastaan kotiopettajan pestin Savosta.

Swan kirjoittaa tehokkaasti – ainakin aikuisväestöön kuuluvan lukijan näkökulmasta. Tarina etenee Savoon ja lopuksi on Kaarinalla edessä kotiinpaluu, paljon uutta oppineena. Joku voisi luonnehtia tätäkin teosta kasvutarinaksi, minusta se vaikuttaa enemmän selviytymiseltä. Yhtä sun toista Kaarinalle sattuu ja tapahtuu kesän aikana, onneksi muutamia juttuja jää tapahtumattakin. Romaanissa on pari lämpöisellä tavalla hupsua sivuhenkilöä, pidin toimestaan erotetusta maisterista, joka elelee tyttärensä kanssa pikku mökissä kirjojensa keskellä. Maisteri puhuttaa Kaarinaa, joka tunnustaa olevansa innostunut historiaan. Tästä pikku katkelma:

– Se on hyvä se, se on hyvä. Maailmassa ei ole mitään korkeampaa kuin historia, varsinkin itämaiden historia. Assyyrialaiset, babylonialaiset ja egyptiläiset! Voi, pikku neiti, mitä ihmisiä! Me olemme kuin kääpiöt heidän rinnallaan, me nykyajan lapset. Eikö totta?

– Niin he olivat kyllä viisaita, mutisi Kaarina.

Romaanin rakenteessa on selkeä, hyvin voimakas huippukohta, vaarallinen saariseikkailu, jonka jälkeen jännite pakkaa lepsahtamaan, ainakin setälukijan mielestä. Onneksi Swan saa maisterin kodin tapahtumilla viriteltyä koskettavia ja hauskoja juonenkäänteitä ja onnistuu herättelemään lukijan mielenkiinnon uudelleen.

Jos pitäisi jotain tähtiä tälle romaanille jakaa, toivon, että ne jakaisi joku toinen, sillä minä tunnustan olevani tähtien sijasta enempi kuutamolla näitten tyttöin lukemistojen suhteen. Joka tapauksessa luettua tuli ja vakuuttava kertoja on tämä Swan. Iris-rukka-elokuvan olen nähnyt tv:stä ja Iris Klewe lähettääkin kesälomalla töitä paiskivalle Kaarinalle kirjeen pyytäen tätä luokseen, mutta Kaarina päättää hoitaa hommat loppuun. Hyvä, Kaarina!

Kirjassa on 156 sivua. Lukaisin sen parissa päivässä, tosin yhden välipäivän taktiikalla.

Immi Hellén: Punaposki, kultasuu

Immi Hellén (1861 – 1937) kirjoitti paljon lastenrunoja, jotka ovat teknisesti korkeatasoisia ja jotka näennäisestä helppoudestaan huolimatta sisältävät runosta toiseen toistuvia kasvatuksellisia arvoja, jotka arvot pohjautuvat kristilliseen lähimmäisenrakkauteen, vaatimattomuuteen ja luonnollisuuteen. Hellénille ei olisi tarvinnut kertoa, että lasten kasvatukseen kuuluvat rajat ja rakkaus. Hellénin runot ovat minulle tulleet osin huomaamattani niin tutuiksi, että tuntuu kuin olisin kuullut niistä valtaosan, vaikka en muista niitä koskaan erikseen lukeneeni. Nytpä sitten luin kauniin lastenrunoja sisältävän valikoiman nimeltä Punaposki, kultasuu kuvailevana alaotsikkona oikeutetusti Runoaarteita. Kirjan kuvituksena on käytetty vanhoja kiiltokuvia, mikä saattaa harhauttaa lukijan pitämään luettavaa pikku hymyllä kuitattavissa olevana satuiluna. Aikuisen lukijan onkin nähtävä jonkin verran vaivaa kurkistaakseen runojen satuverhon taakse. Kirja ilmestyi vuonna 2000. Minä ostin kirjan toisen painoksen kierrätyksestä kahdella eurolla.

Useimmat suomalaiset tuntevat virren 971, joka alkaa sanoilla Maan korvessa kulkevi lapsosen tie. Sanat ovat Immi Hellénin, runo on nimeltään Enkeli ohjaa. Runon viidennessä säkeistössä sanotaan seuraavasti:

Ja syntikin mustia

verkkoja vaan

on laajalle laskenut

korpehen maan.

Virsikirjasta tätä säkeistöä ei löydy, muutenkin synnistä puhuminen on ihmiselle nykyään aika vierasta. Kaikkihan sitä tekevät. Se käy kuin hengittäminen. Hellénin runojen maailmassa lasta ohjataan karttamaan vääriä valintoja ja pyrkimään hyvään. En tiedä miten tämä nykyään toteutetaan varhaiskasvatussuunnitelmissa. Runoissa on myös viekkaita ja riitaantuvia hahmoja, ihan kuten nykypäivän animaatioelokuvissakin, siinä mielessä Hellénin runot eivät kuvaa pelkkää päivänpaisteista kukkaketoa. Kettu jahtaa jäniksiä ja naapureiksi päätyvät varikset ja harakat sättivät toisiaan. Mutta koti kuvataan yleensä idyllisenä paikkana, jossa lapsi saa kasvaa turvassa. Hellénin runoissa rakennetaan sitä perusturvallisuuden maailmaa, jota pidetään kaikille ihmisolennoille tärkeänä. Kylmästi ajatellen kaikki turvallisuus on vain illuusiota, toisaalta voi miettiä millaisia yksilöitä kasvattaa maailma, josta se turvallisuuden illuusiokin on purettu pois.

Merkittävä teema Hellénin runoissa on leikki, satu, uni, miten sitä nyt nimittääkin, minusta saman asian eri puolia. Mielikuvitusmaailmaa pidetään usein lapsen maailmana. Näyttää se silti maistuvan taiteilijallekin tuottaen kauniin runollista tekstiä:

Kutsuu satujen saari

kaikkine ihmeineen.

Tarujen toivonkaari

viittoo ylitse veen.

(Purjeeni valkeat väikkyy)

Kirjassa on 178 sivua. Viimeisellä sivulla on kiiltokuvassa enkeli orvokkien keskellä. Aloin lukea kirjaa tänä aamuna viideltä ja sain sen lukaistuksi parahiksi ennen kymmentä vaille kahdeksan aamuhartautta. Kiva kirja, lukekeepa työkii!

Pilvivene – Larin Parasken runoja lapsille

Juminkeon julkaisu nro 44 on inkeriläissyntyisen folkloristin Mirja Kemppisen toimittama pieni runokirjanen nimeltä Pilvivene, alaotsikkona Larin Parasken runoja lapsille. Vuonna 2004 ilmestyneen kirjan alusta löytyy Mirja Kemppisen lyhyt kuvaus Larin Parasken elämästä.

Larin Paraske (1833 – 1904) syntyi inkeriläiseen orjaperheeseen. Hän muutti avioliiton myötä Karjalan kannakselle ja vapautui siten maaorjuudesta. Paraske tuli 1850-luvulla tunnetuksi runonlaulajana. Myöhemmin hänestä tuli runonlaulun ikoni Suomessa. Tämä ei tehnyt hänestä varakasta vaan Paraske kuoli köyhänä. Larin Paraske oli inkerikko, hän ei siis kuulunut kumpaankaan tuon ajan Kannaksen tärkeimmistä heimoista, ei äyrämöisiin eikä savakoihin. Ortodoksiseen uskontokuntaan kuuluvia inkerikkoja asui myös Kannaksella. Lukemissani runoissa joskus tuohukset palavat, mutta muutoin ei kirkkokunta nouse niissä esille.

Lukemani kirja löytyi kirjaston lanu-osastolta. Aivan ilmeisesti runot on valittu lapsilukijoita silmällä pitäen. Luultavasti myös sanamuotoja on helpotettu nykylukijalle. Siitä huolimatta vaikeusastetta riittää ihan kivasti aikuisellekin lukijalle. Varsinkin mikäli oletetaan, että runoista voisi nauttiakin eikä pelkästään häthätää ymmärtää. Näissä runoissa on helpotteena aikuiselle lukijalle se, että ainakin jotkut niistä ovat toisintoja tai jotain vastaavia omia sovituksia, joitten jokin toinen versio on jopa minullekin tuttu. Esimerkiksi Aleksis Kiven romaanissa Seitsemän veljestä (v. 1870) laulellaan juomalaulua Elettiinpä ennenkin vaikk' ojan takan' oltiin. Tämän runosen eräs versio löytyy tästäkin kirjasta nimellä Elettiin ennen meillä. Runossa: ojan puita poltettiin, syötiin ojan kalloi, ojan vettä keitettiin. Kun taas Kiven romaanissa: ojapuita poltettiin ja ojast' oltta juotiin.

Luomisruno sisältää mielenkiintoisen toisintokimaran. Alussa kuvataan pääskylintua, joka etsii paikkaa mihin munia munasensa, mutta löytää vain sotilaivan, jonka kannelle pyöräyttää kultaisen munansa. Tämä kuvaus soi samoilla aallonpituuksilla Kalevalan luomiskertomuksen kanssa, jossa sotka pyöräyttää munan luoden maan kuoren. Tämän jälkeen Jumala tuo suuren tuulen ja ves'satteen, joka kaataa pesän ja munat joutuvat veteen. Sekä laiva (vrt. arkki) että munien uittaminen sopivat yhteen Raamatun vedenpaisumuksen kanssa. Lopuksi pääsky käy sepällä teettämässä raudasta ja pihlajasta haravan, jolla sitten haravoi vedestä palasia munista: valkuaisesta tulee kuu ja ruskuaisesta tähti. Vedestä haravointi käy yksiin Lemminkäisen äidin toimenpiteitten kanssa Tuonelan joella ja eiköhän taivaankappaleitten syntykin mene samankaltaisia latuja kuin Kalevalan luomiskertomuksessa.

Luultavasti olisi Larin Parasken runojen lukeminen ilman helpottavaa tekstinmuokkausta ja ilman sanastoapuja hieman turhan vaativaa. Mutta näillä avuilla tämmöinen 75-sivuinen teos tuli minulta luettua sunnuntaisen aamun aikana.

Tämä pieni kirjanen on luettu myös blogissa Kaikkea kirjasta.

Ilkka Remes: Hermes

Ilkka Remes (s. 1962) kirjoitti vuonna 2007 julkaistun nuorten jännitysromaanin nimeltä Hermes. Sain kirjan luettavakseni pojaltani. Kiitos.

Olin tätä ennen lukenut Remekseltä vain hänen esikoisromaaninsa Pääkallokehrääjän, joka julkaistiin vuonna 1997. Hermes on kerronnaltaan samankaltainen, tehokkaasti etenevä, eri suunnilta alkavia juonipurosia yhteensaattava teos. Paikalliskuvaus on täsmällistä, se saa kiinnostumaan tapahtumista ja tuo niihin uskottavuuden tuntua.

Remeksen kertomukset ovat jännäreitä, niissä seikkaillaan tiedustelupalveluitten ja salaisten poliisien maailmoissa, joista tavallinen kansalainen ei yleensä tiedä mitään. Mukana on myös oleellisena osana suurvaltapolitiikka, varsinkin Suomen suhde itänaapuriinsa.

Hermes on siis nuorisolle kirjoitettu jännäri. Mietin eräänkin kerran, miten tämä nuorisotarina mahtaa erota Remeksen aikuisille kirjoittamista romaaneista, enkä meinannut keksiä juuri muuta kuin sivumäärän, joka nuorisoromaaneissa on vähäisempi ja ehkä myös sen, että Hermeksessä päähenkilöistä kaksi on nuoria poitsuja. Väkivaltaa on myös oleellisesti vähemmän eikä siinä mennä raakoihin tekoihin. Niinpä kirja soveltuikin minulle aivan erinomaisesti kaikilta osin. Tässä oli minulle jännäriä koko loppuvuueksi.

Laitan loppuun jonkin näytteen tekstistä:

Tiedusteluasiamiehen ei koskaan pitäisi tuudittautua siihen uskoon, että jokin asiantila jatkuisi muuttumattomana. Ja niin hän oli eräästä asiasta uskonut tähän päivään asti: suomalaisten rehellisyyteen. Varsinkaan hänen tasollaan ei pitäisi sortua moiseen yksioikoisuuteen.

Ymmärrän GRU-majuri Sabalinia, jonka tuntoja edellä olevassa näytteessä kuvaillaan. Olen sitä minäkin lapsekkaasti luottanut suomalaiseen puolueettomaan tiedonvälitykseen ja saanut järkyttyä viime aikojen Ylen uutisia seuratessani.

Hermes tuli luetuksi kolmessa päivässä. Eilen ei jotenkin lukuinnostus ollut kehuttavaa, mutta tänään lukaisin toisen puoliskon kirjasta. Sivuja on 250.

Hilja Haahti: Oma Mirri & Kymmenen neitsyttä

Hilja Haahti (1874 – 1966) kirjoitti paljon hengellisesti sävyttynyttä ja muunkinlaista kirjallisuutta. Lukaisin pikku näytteinä hänen tuotannostaan lastenkirjan Oma Mirri sekä itsenäisenä painoksena julkaistun runo Kymmenen neitsyttä.

Oma Mirri on kuvitettu lasten satukirja vuodelta 1935. Lapset toivovat leikkitoverikseen kissaa ja sen myös saavat, kun laiha, kuljeskeleva kissa ilmaantuu kerrostaloon, jossa lapset asuvat. Kissan omistaja on kuollut. Kissa ristitään uudelleen Mirriksi ja se pääsee lasten perheen kesäkissaksi mökille, missä Mirri tutustuu ranskalaiseen angorakissaan nimeltä Helesiina. Seuraa erinäisiä tapahtumia, jotka huipentuvat lasten kotona vietettävään joulujuhlaan. Tarina on mielestäni ihan kurantti lastentarina edelleenkin.

Kymmenen neitsyttä on vuonna 1945 julkaistu runo, alaotsikkona Itämainen kuvitelma. Kirjailija Haahti selittää runon taustan löytyvän Raamatusta Matt. 25: 1 – 13. Kyseessä on Jeesuksen esittämä vertaus siitä millainen on taivasten valtakunta. Jeesus kertoo kymmenestä morsiusneidosta (vanhemmassa raamatunkäännöksessä puhutaan neitsyistä), joista viisi on tyhmää ja viisi viisasta. Tarinan fokus on siis ensin mainituissa viidessä tyhmässä morsiusneidossa. Haahti selostaa kirjansa alussa, että pohjana on vanha Lähi-idän alueen hääperinne, jossa häitten juhlinta alkaa sekä sulhasen että morsiamen kodissa, kunnes sulhanen (vanhassa raamatunkäännöksessä: ylkä) tulee noutamaan morsiantaan viedäkseen hänet kotiinsa varsinaiseen hääjuhlaan. Morsiusneidot odottavat tätä tulevaa ylkää yössä öljylamppujensa kanssa saattaakseen juhlavasti morsiamen sulhasen mukana itse häätaloon. Koko jutun vitsi on siinä, että morsiusneitojen pitäisi varata mukaansa öljyastiat, jotta öljyä riittäisi lamppuihin matkan ajaksi. Tyhmät neitsyet lähtivät liikkeelle ilman ”vara-akkuja”, viisailla on vaihtoparistot mukana. Öljyä hakiessaan tyhmät neitsyet eivät ehdi häätaloon ajoissa vaan sen ovet suljetaan heiltä ja ylkä käy vielä tokaisemassa oveen kolkuttaville neitseille, ettei hän tunne heitä. Jeesus kehottaa porukoita valvomaan, sillä te ette tiedä päivää ettekä hetkeä (jolloin tulee maailmanloppu, jossa vain puolet pelastuvat).

Haahti kertoo nimeltä mainiten kymmenestä neitsyestä. Hänen kuvauksensa on selkeän johdatteleva, jo alun repliikeistä lukija näkee, ketkä luetaan tyhmiin, ketkä viisaisiin. Varmuuden vuoksi tämä alleviivataan jaottelemalla neitsyitten yhteen ääneen esittämät puheenvuorot kahdelle viiden neitseen porukalle. Jokseenkin varmaa on, että Maria-niminen neitsyt ei kuulu tyhmien poppooseen. Toisaalta niin tällainen runokertomus pitääkin esittää, kiveenhakattua tarinaa ei ole erityisen viisasta lähteä muuttamaan ellei todella halua tehdä niin. Pitäisikö niin sitten tehdä? Minun mielestäni Jeesuksen vertaus on ristiriitainen. Myös Haahti tuo runonsa lopuksi esiin armon – kuin kysymysmerkkinä Jeesuksen vertaukselle. Jos ihminen pelastuu yksin armosta, miksi ylkä ei avaa porttia johon kolkutetaan? Tyhmien neitseitten osaksi jää huutaa Herraa syvyydestä. Kuuleekohan Ylkä heidän äänensä häähumun keskeltä?

Haahti on kirjoittanut runonsa loppusoinnuteltuna. Tarkoitus on ollut, että runo esitetään musiikin säestyksellä tai musiikin ja runon vuoropuheluna. Sovelias musiikki luetellaan kohta kohdalta johdatuksessa. Enimmin ovat edustettuina Sibeliuksen sävelmä Belsazarin pidot ja Beethovenin pari sonaattia. Lisäksi Haahden puoliso Ilmari Krohn on säveltänyt häälauluksi kappaleen, jonka sanat ovat Korkeasta veisusta ja parista psalmista.

Kirjoissa ei ole kovin monta sivua joten lukaisin ne tänään. Oma mirri -kirjan kuvitti Rudolf Koivu ja Kymmenen neitsyttä -kirjasen Alf Danning.

Laura Latvala: Pikku-Marjan eläinkirja

Laura Latvala (1921 – 1986) oli runoilija, joka kirjoitti vuonna 1947 julkaistun runoteoksen Pikku-Marjan eläinkirja. Kirjassa on Helga Sjöstedtin kuvitus, kukin runo on saanut suuremman värillisen sekä pienen mustavalkoisen kuvan avaamaan runon tarinaa lapselle. Kyseessä on lapsille suunnattu eläinrunojen kokoelma, josta löytyy yksi runo kutakin aakkosta kohti. Runot on järjestetty aakkosjärjestykseen, yksi runo ja kaksi kuvaa kullakin aukeamalla. Tosin alussa on Omistus runoilijan tyttärelle, jota varten runot on sepitetty.

Luultavasti aika moni muukin kuin minä tunnistaa ainakin muutamia näistä runoista, vaikkei olisi Pikku-Marjan eläinkirjasta koskaan kuullutkaan. A-kirjainta avaava runo kertoo ankasta ja alkaa sanoilla: ”Aa, aa, ankka, takapuoli vankka ”. Myös runo pikku Siljasta, jota hepo kantaa selässään on tullut koko kansan tutuksi lauluna. Huomasin tuntevani niinikään runon mehiläisistä, lieneekö siitäkin tehty laulu? Tästä runosta tarjoan pienen makean maistiaisen:

Kuningatar komentaa

siivekästä armeijaa.

Herkullinen hunaja

talveksi on tallella.

Yleisesti ottaen Latvalan runoilu on sitä vanhaa, hyvää mitallista ja loppusoinnuteltua tuutulaulurunoutta, jossa pienet kommellukset ovat puhalluksella pois pyyhkäistävissä. Toimivia runoja, jotka käyvät vaikka iltasaduista. Lempeäsävyinen kuvitus on hyvänä apuna.

Pikku-Marjan runoissa on talletettuna vanhan agraarimaailman eläimistöä ja elämänympyröitä noin muutoinkin. Omistuksessa arvellaan, että tämän kirjan avulla pienet eläinystävät säilyvät, vaikka ne muutoin voisivat unohtuakin. Näin on varmaan käynytkin molempien seikkojen osalta. Paljon vanhasta maalaisesta Suomesta on unohtunut ja silti tällaista pientä kirjasta lukemalla joitain näkymiä menneeseen maailmaan avautuu aikuisellekin. Enää ei jahdata karanneita porsaita eivätkä pässit puske pyykkipatoja kumoon. Moni asia on nykyään paremmin. Siilinjärven kirjasto haluaa muistuttaa menneistä ajoista, sillä se on nimennyt kirjastoautonsa Pikku-Marjaksi. Olen lakannut käymästä Siilinjärven kirjastossa, asioin nykyään Kuopiossa, jossa palvelu ei ehkä ole sen parempaa, mutta kai siellä on niin paljon minun kaltaisiani ei-toivottuja kävijöitä, että eivät ehdi kaikkia olla pois hätistelemässä?

Kirjassa on viitisenkymmentä numeroimatonta sivua. Lukaisin sen muutamassa tunnissa.

Olavi Siippainen: Opossumi ja IV A

Kirjailija Olavi Siippainen (1915 – 1963) asui vuosina 1959 – 1963 Siilinjärvellä, jossa hänen puolisonsa, runoilija Laura Latvala (1921 – 1986) työskenteli Harjamäen mielisairaalan lääkärinä. Latvalakin asui Siilinjärvellä elämänsä loppuun saakka. Tästä syystä sekä Siippaista että Latvalaa pidetään Siilinjärvellä siilinjärveläisinä kirjailijoina. Terhi Laitisen laatimalta nettisivustolta Menon yhteisyys löytyy lisää tietoa näistä kirjoittajista. Ajattelin lukaista muutaman teoksen näitten siilinjärveläiskirjailijain tuotannosta. Alkuun luin Olavi Siippaisen nuortenromaanin nimeltä Opossumi ja IV A. Kirja julkaistiin vuonna 1959.

Kuvaako Siippainen kirjassaan sitten Siilinjärveä vai jotain ihan vain keksittyä maalaispitäjää? Siilinjärven kunnasta löytyy nykyään harjulta soramonttuun lennättävä, parhaimmillaan lähes viidenkymmenen metrin leiskautuksia tarjoava Kuilun hyppyrimäki, jollainen kirjassa mainitaan. Usein kuvailtu harjumaisema tietenkin sopisi Siilinjärveen. Kirjassa nimeämätön paikkakunta sijaitsee lähellä kaupunkia, joka voisi olla vaikka Kuopio. Myös koulun maantieteellinen suhde junaradan takana sijaisevaan kuntakeskukseen on samankaltainen kuin Siilinjärvellä. Toisaalta mitään täysin Siilinjärveen sitovaa kirjasta en löydä.

Koulumaailmaan sijoittuva romaani kertoo oudosta maantiedon opettajasta, jolla on tutkijatausta. Jostain syystä hän on hakeutunut maalaiskouluun määräaikaiseksi opettajaksi. Hän ei ole pidetty opettaja eikä hän itse pidä juuri mistään. Opettaja, jolle oppilaat antavat nimen Opossumi, joutuu kahnaukseen IV A -luokan kanssa. Itse olisin tykännyt enemmän IV B -luokasta, sillä se oli vahvojen oluitten veroluokka. Minusta myös balttiportterit ja miedot viinit pitäisi saada myyntiin elintarvikeliikkeisiin. Kirjassa kuvataan IV A -luokan joitakin oppilaita sekä opettajainhuoneen nutturapäitä ja nuorekkaampia edustajia. Koska kyseessä on romaani, se tarkoittaa, että kirjailija katsoo oikeudekseen poiketa itse Opossumin kuvaamisesta ja kuvailla välillä laajemminkin muitten henkilöitten sattumuksia. Eipä kai se haittaa, sillä kirjassa on vain 148 sivua. Sitä paitsi kuvaus nuoresta neitosesta aloittelemassa mäkihyppyharrastusta on aika poikkeuksellinen kirjoitusajankohtaan nähden, joten on sivujuonteissa ansionsakin.

Tekstiä näytteeksi, ei ihan tavanomaisinta kerrontaa kirjasta, mutta meikäläistä puhuttelevinta:

suojaisa ja rikkumaton avaruus kaartuu yllämme. Näemme sen ja iloitsemme turvallisuudesta, jonka se suo. Jossakin tuolla yläpuolellamme kaartuvat ääret, jotka eivät hetkeksikään horjahda. On hyvä olla ihminen ja nimenomaan katoava ihminen. Se on ehkä sinun iässäsi yllättävä ajatus. Mutta minusta tuntuu, että juuri katoavuus muodostaa ihmiselle portin hänen ikuisuuteensa.

Tykkäsin dialogista, sitä oli ihan kiva ja nopea lukea. Herttainen 1950-luvun tyyli toi mieleen aikakauden kotimaiset elokuvat. Lukaisin kirjan parissa päivässä.

Harri István Mäki: Maailman tärkein

Harri István Mäki (s. 1968) kirjoitti vuonna 2003 julkaistun nuortenromaanin Maailman tärkein. Luin sen.

Maailman tärkein kertoo pienestä kaverijoukkiosta, joista jokainen saa kuvailla tarinan tapahtumia omalta näkökannaltaan. Kirja etenee seitsemässä osiossa, jotka on otsikoitu ja varustettu omalla kaunokirjallisella motollaan. Kukin minäkertoja käy selville osion otsikon kautta, viimeistä lukuunottamatta. Kirja alkaa lehtileikkeillä, joissa kuvaillaan hallituksen hillittömiä säästötalkoita: opintotuet lakkautetaan, sosiaaliavustuksissa säätetään ”sata miljoonaa euroa”, Kela lakkautetaan tarpeettomana. Tätä kautta puhkeavat levottomuudet, kansa alkaa pistää hallitukselle hanttiin ensin mielenosoituksilla, sitten öisellä, avoimella, vihaisella kapinalla. Tapahtumat sijoittuvat Tampereen kaupunkiin, Hämeenpuistossa tapahtuu, samoin rautatieasemalla. Tarinan nuoret risteilevät kaupunkisodan keskellä toisiaan ja itseään etsien.

Kirjan kerronta on minulle helppolukuista, tykkään lukea dialogia ja sitä on aika paljon. Sen lisäksi kirjassa pohdiskellaan ihmisen osaa maapallolla varsinkin yhtenä eliölajina, mikä teema jonkin verran syrjäytyy hallituksen ja mielenosoittajien välisen kahnauksen aiheesta eli yhteiskunnan kakunjaosta. Vai kuuluneeko sekin sitten ihmisen osaan? Sujautan tekstinäytteeksi katkelman näistä pohdinnoista:

Me tuhoudumme omaan ylimielisyyteemme. Me olemme keksineet mielessämme suuria ratkaisuja luonnon olemassaololle, kaikki pelkkää roskaa. Totuus on, että luonto on aina meidän tajuntamme ja ymmärryksemme ulkopuolella.

– Eikö sinun mielestäsi meidän olemassaolollamme ole merkitystä?

– On, tuhota oma olemassaolomme.

Kirjan asetelmassa ja tapahtumissa on paljon kyberpunkkiin liittyvää, mutta ilmeisesti nuorisoromaanin on viisaampi pysytellä niin turvallisilla vesillä kuin anarkian ja kaaoksen kuvauksessa on mahdollista. Näinpä tarinan nuoret ilmeisesti kotiensa viitekehyksen myötä sukeltavat oman kapinansakin keskellä kohti kuria ja järjestystä.

Kirjassa on 158 sivua ja lukaisin sen kolmessa päivässä.

Gavriil Trojepolski: Bim Mustakorva

Neuvostoliittolainen Gavriil Trojepolski (1905 – 1995) kirjoitti vuonna 1971 julkaistun romaanin Белый Вим Чёрное ухо. Vuonna 1977 julkaistiin Lidia Iranton suomennos nimellä Bim Mustakorva. Kirjan pohjalta on tehty neuvostoliittolainen elokuva, jonka ohjasi Stanislav Rostotski. Elokuvan ensiesitys tapahtui vuonna 1977.

Trojepolskin romaani on sellaista koko perheen kirjallisuutta, jota voi kutsua myös lanu-kirjallisuudeksi. Kirjassa kerrotaan yksinäisestä miehestä, joka hankkii rotukoiran, gordoninsetterin. Miehen mielharmiksi koiran valkoinen väri ei sovin rodun luokituksiin eikä koiraa siten hyväksytä näyttelyihin. Mies, Ivan Ivanytš, antaa koiralle nimeksi Bim. Hän kasvattaa koiraa määrätietoisesti ja johdonmukaisesti. Ivan Ivanytš huomaa koiran älykkääksi, hän päättää kasvattaa Bimistä metsästyskoiran. Ihan kaikesta kasvattajan ei tarvitse huolehtia, sillä väristä huolimatta lintukoiran rotuominaisuudet toimivat Bimissä luontaisesti. Koko romaanin ajan eivät Ivan Ivanytš ja Bim kulje yhdessä metsällä vaan he joutuvat eroon toisistaan, jolloin alkavat Bimin seikkailut muun seutukunnan tantereilla.

Tapahtumat sijoittuva kaupunkiin, ehkä Trojepolskin asuinpaikkaan Voroneziin, josta näkyy venäjänkielisen wikipedian mukaan löytyvän Bim Mustakorvan patsaskin. Ivan Ivanytš asuu Biminsä kanssa kerrostalossa, jossa on sataviisikymmentä huoneistoa. Kaupungissa on raitiotie, johdinautoja, rautatieasema – siis ihan laaja kaupunki. Sinne sopii sekaan monta koiraa, sellainen valkea setterikin, jolla on musta korva. Tosin kaikki kaupunkilaiset eivät pidä koirista, jotkut pitävät niitä tautien levittäjinä. Mutta on niitäkin, joille koira on se ihmisen parempi toveri. Kaikenlaista väkeä Bim tapaa etsiskellessään isäntäänsä.

Neuvostoliittolaisesta kaupungista ja sitä ymäröivästä maaseudusta syntyy elävän tuntuinen kuva, joka ehkä paikoin vaatisi ulkopuoliselle hieman lisäselvityksiä, mutta ilman niitäkin pärjäillään. Sunnuntaisin monet kaupunkilaiset suuntaavat maalle – ja maalaiset kaupunkiin kauppaamaan kolhoosin maataloustuotteita. Työntekoa arvostetaan tai ainakin siihen vedotaan usein.

Eräästä tietystä neuvostonaisesta ja muutamasta sedästä annetaan kuva pahana olentona, joka näkee pahaa ympärillään joka suunnalla. Oikeastaanhan pahuutta löytyy meistä kaikista, aivan kuten hyvyyttäkin, eikä yksipuolisesti pahoja ihmisiä siten olekaan kuin lanu-kirjoissa? Hyvyyttä kirjassa edustavat Ivan Ivanytšin lisäksi ennen kaikkea ne lapset, jotka ystävystyvät älykkään koiran kanssa.

Mutta etsitäänpä nyt loppuun joku nätti lainaus kirjasta, niin jää hyvä maku suuhun tästä luku-urakasta. Metsästäjän vaistoilla varustettu koira tietenkin nauttii luonnossa liikkumisesta, mieleni tekisi päästää Bim vapaaksi luontoon kirmailemaan ja siten vertauskuvallisesti vapauttaa koko sosialismin ajan kirjallisuus omille jotoksilleen.

Aurinko lävisti metsässä kaiken lukuun ottamatta männikköä joka sekin oli paikka paikoin kultaisten säteiden puhkoma. Oli niin hiljaista. Tuo hiljaisuus oli tärkeintä. Miten ihana onkaan keväinen aamuhiljaisuus metsässä!

Tällä kertaa Bim oli rohkeampi. Kaikki näkyi selvästi (olihan tämä ihan toista kuin silloin hämärässä). Hän kiisi vapaana pitkin metsää, päästämättä kuitenkaan isäntää näkyvistään. Kaikki oli kerrassaan hurmaavaa.

Kirjassa on 252 sivua. Luin sitä noin viikon. Olen nyt sosialistiset lukemiset haasteen osalta lukenut. Koosteen lukemisistani julkaisen maanantaina 7.11.2016.