Kari Ketonen ja Ville Myllyrinne: Ketonen & Myllyrinne

Tv:n sketsiohjelman Ketonen & Myllyrinne 1 – 3 tuotantokausien käsikirjoituksiin perustuva teos ilmestyi vuonna 2010. Luin sen, koska teos on sijoitettu Kuopion kirjastossa näytelmä-osastolle ja kun otanhäntä osaa näytelmäin lukemishaasteeseen, niin lukaisin tämän sunnuntain viidykkeeksi. Kyseessä ei tietenkään ole varsinaisesti näytelmä, joskin tämän tyyppistä sketsisikermää kaiketi voitaisiin esittää teatterissakin. Teatterissa voidaan tosin esittää myös vatsasta puhumista ja taikatemppuja. Näitä kumpiakaan ei lukemassani kirjassa esiinny, sen sijaan satuolentoja joissakin sketseissä on tärkeissä osissa.

Kirjan takakannessa ja viimeisellä sivulla todetaan, että kirja soveltuu oppimateriaaliksi yläasteen ja lukion uskonnon, elämänkatsomustiedon, terveystiedon, filosofian ja psykologian opetukseen. Tämä pitänee paikkansa. Mustalla huumorilla lukijaa hivelevät tarinat käsittelevät vakavia olemassaolon kysymyksiä ja asiat esitetään niissä hyvällä tempolla. Lyhyet, mutta painavaa sanottavaa sisältävät sketsit saattavat vaikuttaa paikoin kepeiltä repäisyiltä ja varmaan sellaisiksi ne pääosin onkin tarkoitettu. Sanottavaa sketsit kumminkin sisältävät siinä määrin, että niitä voi huoletta verrata Nietzschen moukarilla filosofointiin. Lyhyessä tilassa ja ajassa tarjotaan lukijalle paljon pohdittavaa ja vieläpä hauskassa muodossa.

Koen näytelmät siinä mielessä itselleni soveltuvana kirjallisuutena, että niissä vuoropuhelu vaatii kirjailijaa esittämään asiansa jaarittelematta. Pidän tätä erinomaisena seikkana. Lyhyestä virsi kaunis, kuten sanotaan. Nyt puheena olevissa lyhyissä tarinoissa tällainen tiivis kerronta pääsee oikein kukintoonsa. Hyvät vitsit eivät ole turhan pitkiä, sama pätee useimpiin hyviin sketseihin. Kuopion kirjaston näytelmäosastolla oli lainattavissa myös Viivi ja Wagner -näytelmä. Harmittaa kun en tullut sitä lainanneeksi. Näistä Ketosen ja Myllyrinteen sketseistä tulivat näet mieleeni sarjakuvat, joita lapsena luin pääasiassa. Siivet -lehdessä seikkailivat englantilaiset taistelulentäjät ja Korkeajännite -lehdissä muut taistelijat. Jännite oli lyhyt, mutta korkea. Erityisesti muistan sitä tarinaa, jossa nuori taistelulentäjä rauhoitti taistoon käydessään itseään lapsuutensa lorulla: ”Liuskis, läyskis lepakko...” Varmasti on ihmisiä, jotka näkevät sarjakuvat lapsellisena hupsutuksena, jolla on lähinnä viihdearvo. Miten sitten Stanley Kubrickin elokuva Full Metal Jacket päättyy Mikki Hiiri-klubin tunnussävelmään, jota kuolemaa kylväneet nuoret soturit toinen toistaan rauhoittaakseen laulavat? Ilman muuta tämä on höperö rinnastus, mutta mitä siitä, kun se on kumminkin totta.

Koko kirja sain minut ajattelemaan sitä pojat lukemaan -intoilua. Lapsukaisena olin aivan lääpälläni kun näin ensimmäisen Asterix-albumin. Asterix-sarjakuvat eivät ehkä ihan täsmällisesti ottaen kerro totuutta Rooman valtakunnan elämänmenosta. Joiltain osin kumminkin tunnustaa, että ne saattavat osua tuttavallisessa arkisen elämän kuvailussaan lähemmäs kuviteltavissa olevaa totuutta kuin moni kuivakka valtion rakenteita, keisareita, sotia ja kaunotaiteita kuvaileva histooriateos. Latinisteilla on tapana joskus todeta, jotta sat sapienti. Vaikka en pidäkään (no, oikeesti kyllä pidän) itseäni kovin viisaana, olen usein ihmetellyt, miksi pitäisi lukea useamman sata sivua pitkiä kirjoja, kun saman voi selvittää katselemalla elokuvan tai lukaisemalla hauskan ja mieleen painuvan sarjakuvan. Säästyneellä ajalla ehtii katsella jalkapalloa ja viidenkympin hiihtoa väliaikalähdöllä.

Näissä Ketosen ja Myllyrinteen sketseissä on jotain sitä sarjakuvamaisesti tiivistynyttä elämän hämmästelyä, jota monista kaunokirjallisista teoksista saa kiusallisen pitkään etsiä. Kirjassa on 168 sivua, lukaisin sen tänään.

Viivi Luik: Varjoteatteri

Virolainen Viivi Luik (s. 1946) kirjoitti vuonna 2010 julkaistun omaelämäkerrallisen romaanin nimeltä Varjuteater. Anja Salokannel suomensi teoksen, joka ilmestyi vuonna 2011 suomeksi nimellä Varjoteatteri. Luin sen.

Luikin romaani alkaa neuvostoajan puhdistuksen jälkinäytöksestä vuonna 1949. Kolmivuotias tyttönen löytää poiskyyditetyn perheen tyhjästä asunnosta kirjan, jossa on kuva Colosseumista. Luik väittää siitä lähtien tehneensä matkaa Roomaan.

Koska Roomaan johtavat kaikki tiet, Roomaan saavutaan useamman ulkomaan kautta. Luik kertookin romaanissaan paitsi elämästä itsenäistyvässä Virossa, myös oleskelustaan Viron suurlähettilään puolisona Helsingissä, Berliinissä ja lopulta Roomassa. Tosin loppu ja alku ja keskivaihe vaihattelevat paikkaansa Luikin kerronnassa. Enemmänkin hän tuntuu hahmottelevan kerrottavaansa jotain kokoavaa havaintoa näkemänsä ja kokemansa pohjalta. Syntyykö sellainen, riippunee lukijasta, minä en ihan vakuuttunut.

Suomi on maa, jossa asuu vakaa ja juureva kansa. Pariisissa matkaillut suomalainen kertoo nähneensä matkallaan ahvenen. Uskon tämän, sillä itse arvelen nähneeni Lontoossa, Westminster Abbeyssä hauen, vieläpä useampia.

Berliinissä on turkkilaisia, bratwursteja, kerjäläisiä metrossa, varkaita busseissa ja paljon lehtipuitten reunustamia katuja. Berliinissä asuu myös kirjan tärkeä sivuhahmo, virolaislähtöinen kirkonmies Atspol.

Rooma on vanha kaupunki, ikuiseksikin mainittu. Niinä Rooma on lukemattomien edeltävien sukupolvien kaupunki. Mutta se on myös nykyisin elävien italialaisten kaupunki. Lisäksi se on kaiken maailman turistien kaupunki. Ja paavin kaupunki. Sekä tietenkin kerjäläisten kaupunki. Ja vielä varkaitten kaupunki. Nämä kaikki ryhmät nousevat esille Luikin kuvauksissa.

Nykypäivän roomalaiset kuvataan elämästä nautiskelijoina, joitten työmoraali on toisenlainen kuin pohjoisilla kansoilla. Asentaja ei saavu paikalle sovittuna aikana vaan muutaman päivän myöhässä, koska ilma oli niin kurja. Talvella lämmitys asunnoissa ei toimi. Tarjoilijat käyttäytyvät niin kuin heitä varten pitäisi kohottaa asiakaskunnan tasoa. Kaikki vaikuttaa olevan peliä, jossa tärkeintä on ulkoinen vaikutelma, ei se mikä on totta tai muulla tavalla oikein. Kuitenkin Luik selvästi viehättyy Rooman näkymistä. Hän antaa paljon tilaa ympäristön kuvaukselle, välillä hieman ylenpalttisestikin. Ikuinen kaupunki on suuri, punaisen langan saatikka sitten lapsuuden ruohonkorren katoaminen tapahtuu helposti. Liitän tähän loppuun näytteen mystisestä antiikin yhteyden kokemuksesta, joka vähän johdatteleikse kirjaan, jota ajattelin kokeilla seuraavaksi:

Tiheä hiljaisuus ja kaukainen melu ja voimakas maustetun ruuan tuoksu hallitsivat jonkin aikaa tällä muurien rajaamalla, pylväiden reunustamalla aukiolla, sitten äänet sammuivat ja etääntyivät ja hiljaisuus voitti.

Ystävämme, joka muistutti mustaa gondolia, kysyi:

”Näkivätköhän Hadrianuksen väet meidät?”

Kirjassa on 264 sivua. Luin sen kolmessa päivässä, eilen pidin välipäivän.

Mehis Heinsaar: Herra Paulin aikakirjat

Virolainen Mehis Heinsaar (s. 1973) kirjoitti vuonna 2001 julkaistun fiktiivisen teoksen nimeltä Härra Pauli kroonikad. Vuonna 2003 ilmestyi Mika Keräsen teoksesta laatima suomennos nimellä Herra Paulin aikakirjat. Luin sen Viron satavuotispäivän kunniaksi. Tosin sata vuotta tuli Virolla täyteen jo lauantaina, pari päivää sitten. Nyt on kumminkin minun oma syntymäpäiväni, joten kunhan kuluu 43 vuotta, olemme samanikäisiä, Viro ja minä, paitsi että Viro on silloin 43 vuotta ja kaksi päivää vanhempi kuin minä.

Herra Paulin aikakirjat on erikoinen luettava. Suomennoksen on kustantanut Absurdia. Teoksen kuvaillaan olevan ihan omaa genreään. Höyhenpeitteessä on nähtävissä fantasiaa, surreaalia sekä absurdia vivahdetta, siipipeileissä vilahtavat myös vertauskuvallisuus ja filosofinen metafysiikka. Kirjaa voi kuvailla romaaniksi, sillä se kertoo tarinan herra Paulista, aloittaen hieman ennen luomista ja lopetellen vähän maailmanlopun jälkeen.

Kirja jakautuu kolmeen osioon, jotka ovat nimeltään Herra Paul ja Tietämättömyyden akatemia, Keskustelut aikahuoneessa ja Herra Paulin anatomia. Nämä osiot jakautuvat pienempiin lukukappaleisiin, joilla on kullakin selkeä aiheensa, olkoonkin että lukijalle ei ole tehty aina liian itsestään selväksi mikä se aihe tutuin termein määriteltynä mahtaa olla. Toisinaan nämä lukukappaleet johtavat hauskoihin tilanteisiin ja sattumuksiin, toisinaan ne jättävät lukijan surullisen turhuuden mielialoihin, ainakin tämän lukijan tässä.

Minulle helpointa on kun esitän asian katkelman avulla. Katkelma on loppu lukukappaleesta nimeltä Mikä on elämän tarkoitus? Ennen kuin lukukappaleessa on loppuun asti edetty, herra Paul on päässyt valaistuksen tilassa paratiisilliseen ympäristöön, jossa kaikki tietävät kaiken ja ovat aina oikeassa, olkoonkin että varsin yksinkertaisissa kysymyksissä. Sieltä hän on kuitenkin poistunut sattumuksen seurauksena talvipakkaseen, puistoon, jossa pieni tyttö ojentaa hänelle saappaat ja talvitakin:

”Mikä on elämän tarkoitus?” hän kysyi sitten pikkutytöltä. Tyttö kohautti hartioitaan ja hyppelehti nauraen lumista puistokatua eteenpäin. Herra Paul katsoi tytön perään niin kauan, kunnes häntä ei enää näkynyt.

”Ehkä hän on oikeassa”, hän ajatteli.

Esimerkiksi hauskasta tarinasta saa kelvata lukukappale, jossa herra Paul leikittelee ajatuksella, että hän olisi Kristoffer Kolumbus. Tällä ajatuksella herra Paul leikitteleekin ehtimiseen. Se minua erityisesti hauskuuttanut leikittely kertoo siitä miten Kristoffer Kolumbus loikoiltuaan päivät pitkät sängyssään haaveilemassa ihmisten elämän parantamisesta, keksiikin lopulta jotain ja nousee sängystä. Hän haluaa kaunistaa rumien ihmisten elämää ja valmistaa roppakaupalla haalareita. Haalareitten pintaan hän sirottelee multaa ja kylvää multaan kukansiemeniä sekä vielä ompelee päälle harson, etteivät siemenet karisisi. Hän kutsuu kaikkien kaupungin kadunkulmien rumat ihmiset luokseen ja vaatettaa heidät haalareilla. Hän lämmittää uunit ja antaa heidän olla pari viikkoa huoneessaan itämässä. Kun huoneessa lainehtii kukkameri, hän käy sijoittelemassa rumat ihmiset (joitten kasvotkin ovat haalareitten ja sitä tehen sitten kukkien peittämät) kadunkulmiin kaunistamaan kaupunkia ja keräämään ohikulkijain ihastelevia katseita. Eikö olekin hauskaa!

Luin kirjan ehkä neljässä päivässä olympiakisoja lopetellessa. Kirjassa on 151 sivua. Muista blogeista poimin seuraavan lukukokemuksen: kirjakko

Urpo Huhtanen: Tuuli kääntyy pohjoiseen

Kuvittaja ja graafikko Urpo Huhtanen (1935 – 2011) tuli minulle tutuksi Samuli Paulaharjun kirjan Tunturien yöpuolta kuvittajana. Samaa upeasti yksityiskohtia kunnioittavaa graafista kuvitusta on runsaasti tarjolla myös Huhtasen omaan tekstiin perustuvassa, vuonna 1988 julkaistussa teoksessa Tuuli kääntyy pohjoiseen, alaotsikkona Merkintöjä ja impressioita eräältä ajanjaksolta Lapissa. Kyseessä on matkakirja, joskaan ei välttämättä ihan perinteisessä merkityksessä. Huhtanen kertoo kuukausien pituisesta oleskelustaan Lapissa, jossain Lemmenjoen liepeitten erämaissa, pienessä talossa. Kirjassa liikutaan paljon metsissä, vaarojen rinteillä ja vesillä, eräkirjasta voidaan hyvin puhua.

Kirjassaan Huhtanen kertoo saapumisestaan talolle. Seutu ja ihmiset ovat hänelle entuudestaan tuttuja, samoin paikallinen elämäntapa, jossa luonto on vahvasti läsnä kaikkina vuodenaikoina. Etäisyydet ovat pitkät, lähin naapuri asustelee parinkymmenen kilometrin päässä. Tästä huolimatta Huhtanen kylästelee naapureittensa luona ja saa myös itse vieraita. Lapin asukkaitten elämä kulkee ennalta määrättyjä teitään siellä tiettömien taipaleittein takana, he-heh. Erilaiset kulkureitit, keinot, peittyvät talvisin paksuun lumeen. Silloin on kulkijalla viisainta olla tarkka näkemys alueesta ja oikeanlainen ajoitus, sillä Lapin talvessa valoa ei riitä kovin pitkäksi aikaa. Perille on parasta löytää ennen kylmää yötä.

Lapin väki hoitaa poroja, kalastaa, joskus jahtaa karhujakin. Työnteon ohessa vieras otetaan vastaan ja häntä jututetaan, pyönävellit keitellään ja pyydetään yöpymään. Seudulla asuu muitakin muualta tulleita, Huhtaselle rakentaa saunan Nilsiän sydänmailta Lappiin päätynyt entinen savottamies, Ville. Luonnon elämän seuraaminen on ilmeisesti mukaansa imaisevaa ajanvietettä, kuten seuraavasta lukukappaleesta selviää:

Vuodenajat, luonnonvoimat... olla lähempänä niitä, vai paossako jotakin. Kun tuntikausia tuijottaa ikkunasta järventakaisen vaaran rinnettä, on vain hyvä ja levollinen olo. Päässä ei risteile kysymyksiä.

Kirjeissään ystäville ja vähän muillekin Huhtanen pohtii miksi ylipäätään tuli lähteneeksi Lappiin. Oliko kyseessä pako vai Seitsemästä veljeksestä tutun Taula-Matin eräkertomusten hohde vai halu tyhjentyä ajatuksista ja toisaalta avautua todellisuudelle:

Jonkinlainen flegmaattinen, imbesilli piirre ilmiössä minä, on tullut tyrkylle. Teoreettinen ajatus ei saa ulottuvuuksia. Riittää kun haistaa, näkee ja kuulee. Niin ja ruoka tietysti maistuu.

Kirjassa nautitaan useita yksinkertaisia aterioita, jotka on tarkoitettu tyydyttämään ihan aitoa nälkää ja antamaan voimia. Kuvien ja kertomusten myötä Huhtanen tarjoaa lukijalle pelkistetyn, musta-valkoisen näkymän todellisuuteen, jossa pieni ihminen vielä elää luonnon keskellä, sopusoinnussa muitten elävien kanssa – niin ja kuolleitten kanssa myös. Sillä Lapin tarinoihin kuuluvat oudot kohtaamiset syrjäisillä yöpymispaikoilla. Mutta on kirjassa huumoriakin, sellaista hiljaista, tahallaan kätkettyä, niin kuin se, että joessa on isot hauit, kun aina koskipaikoissa veneen pohjaa käyvät koputtelemassa.

Kirjassa on 181 sivua ja paljon upeita kuvia. Lukaisin sen kolmessa päivässä. Vieläköhän ennätän yhden kirjan rääpäistä huhtikuun aikana, saisin kympin täyteen?

Erno Paasilinna: Alamaisen kyyneleet

Erno Paasilinna (1935 – 2000) kirjoitti vuonna 1970 julkaistun, satiirisia kirjoituksia sisältävän kokoelman nimeltä Alamaisen kyyneleet. Luin sen. Lukiessani huomasin, että olinpa taas aikamoisen kirjan valinnut luettavakseni. Vain 171 sivua ja silti yksi teksteistä uuvutti minun hermoenergiani niin että hyvä kun jaksoin sen jälkeen kirjan loppuun. Erno Paasilinnalle myönnettiin vuonna 1984 Finlandia-palkinto. Tämän teoksen luettuani ymmärrän miksi, olkoonkin, että palkinto annettiin hänelle toisen kirjan perusteella.

Kirjaston varastosta minulle haettu Alamaisen kyyneleet on kirja, jolla on valkeat ulkokannet, kirjan avatessa paljastuvat mustat sisäkannet ja mustat kansilehdet. Kansipaperia ei kirjaston kappaleessa ole. Vaikutelma on pelkistetty, melkeinpä tyly.

Teos jakautuu kolmeen osioon. Ennen niitä on yhdistelty katkelma kirjan viimeisestä tekstistä, joka on kolmen osion ulkopuolella ja on nimeltään Lausui alustaja, joka korosti. Alusta löytyvä tekstikatkelma virittää lukijaa kirjan ajatuskapinaan, se hyökkää röyhkeästi mieltäkääntävillä väitteillään lukijan rinnuksille ja ravistelee.

Ensimmäinen osio osoittautuu hieman hidasliikkeiseksi. Kirjailija puhuu laajoin kaarin jostakin, joka jää tarkemmin nimeämättä. Vasta seuraavissa osioissa ilmenee, että kyse on yhteiskunnasta, sen kritiikistä ja toisaalta yhteiskunnassa elämisen välttämättömyydestä. Ensimmäinen teksti on novelli, kertomus sodasta, joka ei ole mikään todellinen sota, mutta jonka tapahtumissa on viitteitä toisen maailmansodan aikaiseen sodankäyntiin. Novelli Joukkojemme eteneminen kertoo hajanaisen joukko-osaston perääntymisestä, ehkä peräti pakomatkasta. Tunnelma on kafkamainen, mikä pätee muutenkin kirjan alkupuolen tunnelmiin, kansia myöten. Ilmeisesti Paasilinna on myöhemmin laajentanut novellinsa romaaniksi nimeltä Kadonnut armeija, eikä ole pitkä aika kun muistelin aiheesta vuonna 1981 tehtyä samannimistä tv-elokuvaa, jonka näin aikoinansa. Tuolloin ihmettelin, mistä elokuvassa oikein mahtoi olla kysymys ja tämän lyhyen novellin luettuani se jonkin verran aukeni, mutta ei silti erityisemmin jaksanut innostaa.

Toisen osion ensimmäinen novelli jatkaa ensimmäisen osion laajoja linjoja ja täsmentymätöntä kriittisyyttä, mutta toinen novelli, Ihana hunajan pisara, aloittaa toisenlaisen menon ja meiningin. Räävitön kertomus nelikymppisen kirjailijan apurahan saannista kirvoitti jo melkoiset naurunremakat. Tahti jatkuu tekstissä nimeltä Julkaisematon kirjallisuus, jossa kustannusvirkailijat lukevat satoja käsikirjoituksia vuodessa, eivätkä jaksa enää kiinnostua oikeaoppisesta, julkaistavasta kirjallisuudesta.

Kolmannen osion aloittaa kirjan huikein teksti – ainakin minulle. Viimeisten aikojen radikaalille ei ole kertomus vaan se palaa alun laaja-alaisesti aihettaan kuvailevaan tyyliin sillä erotuksella, että kritiikin kohde on nyt selkeästi tunnistettavissa. Ja se kohde on yhteiskunta – tarkemmin määriteltynä kontrolliyhteiskunta. Yhteiskunta toimii, kun vapaa ajattelu estetään, kun radikaalit yksilöt alistetaan häkkilinnuiksi, joita ruokitaan pullanmuruilla. Paasilinna antaa piiskaa ihmisille, jotka eivät ole valmiita muuttamaan ajatteluaan vaan löhöävät helppoudessaan itseään viihdyttäen. Kirjojen lukijoista hän kirjoittaa näin:

He rakastavat kirjallisuutta sillä miellyttävällä tavalla että se pitää heidät sellaisina kuin he ovat. He ottavat yöpöydältä keltaisen romaanin ja jännittävät sankarittaren mukana viimeiselle sivulle asti, hyvin tietäen että koko tarina on täyttä valhetta, mutta he eivät ota uskoakseen kymmenettäosaakaan tämän maailman tosiasioista, vaikka ne kannettaisiin suoraan heidän eteensä.

Tässä vain kahdentoista sivun tekstissä on niin paljon asiaa, että pitää varmaan yrittää kirjoittaa ylös niitä, niin voin tarkemmin pohtia, mistä olen ihan perimmiltään samaa mieltä ja mihin voin käydä junkaamaan vastaan.

Onneksi loput tekstit sisältävät keveämpää materiaalia, novelli nimeltä Punainen tuuli on peräti utopia, jossa punainen tuuli puhaltaa ihmisten läpi tehden heistä pyyteettömiä ja reiluja toisiaan kohtaan. Kolmannen osion jälkeen sijoitettu teksti Lausui alustaja, joka korosti palaa pelkistettyyn, tehoristiriitaiseen tunnelmaan. Sekin teksti vaatii tarkempaa lukemista ja pitempää sulattelua kuin mihin minulla juuri nyt rahkeet riittävät.

Kirjassa on 171 sivua ja luin sen noin kolmessa päivässä. Jospa se lukeminen alkaisi taas sujua, kun on hiihtokisatkin saatu katseltua. Kirjoja ainakin riittää.

Antti Eskola: Tiedän ja uskon

Tampereen yliopiston sosiaalipsykologian emeritusprofessori Antti Eskola (s. 1934) kirjoitti vuonna 2003 julkaistun kirjan Tiedän ja uskon. Luin sen.

1980-luvulla luin erästä pääsykoetta varten Antti Eskolan kirjan nimeltä Sosiaalipsykologia. Olen sittemmin antanut kirjan pois. Muistan siitä vain sanaparin kognitiivinen dissonanssi. Sen merkitystä muuten kysyttiin siinä pääsykokeessa, josta en juuri muuta muistakaan. Vastasin kysymykseen: ”tiedollinen epäsopusointu”. Minua ei valittu opiskelemaan sitä mitä sitten pääsykokeessa oltiinkaan hakeutumassa opiskelemaan. Eikä ole valittu muihinkaan akateemisiin opintoihin. Sain tyytyä merkonomin koulutukseen.

Nyt lukemassani teoksessa Eskola pohtii mm. sitä, voiko hän tieteenharjoittaja emerituksena uskoa Jumalaan. Onko hänen mahdollista tietää, että Jumalan olemassaolosta ei ole olemassa tieteellisiä todisteita ja silti jollain tasolla uskoa Jumalaan ja elää Jumalan kanssa keskinäisessä vuorovaikutuksessa. Eskolan tieteenharjoitus värittää jonkin verran kirjan kerrontaa, kirjallisuusviiteluettelon laajuus tosin ei ole kuin kuutisen sivua. Raamattua siteerataan useita kertoja, mutta sitä ei mainita ko. kirjallisuusluettelossa. Eikä virsikirjaa.

Eskola kertoo kasvaneensa maalla ja lähteneensä syventäväin opintojen tielle ehkä kyläkuntansa ensimmäisenä. Lapsuuden kodista mukaan tarttunut usko sai luvan vaimentua korkeampien opintojen myötä, tieteilijän ei ollut enää 1960-luvulla viisasta käyttää teksteissään uskonnollisia kielikuvia tai muutenkaan kertoa uskostaan. Yliopistossa oppiaineeksi valikoitui sosiologia, Eskola opetteli faktorianalyysiksi kutsutun menetelmän, joka minusta kirjan kuvauksen perusteella kuulostaa mielipidekyselyjen vastauksia luokittelevalta taulukkolaskennalta. Sen pohjalta Eskola sai töitä ja vähän nimeäkin. Sitten hän liikkui 1960-luvulla muodikkaitten marxilaisten opiskelijain ja tieteenharjoittajain seurassa, kirjoitti kirjoja sosiologiasta ja vastaavasta, mm. sen lukaisemani pääsykoeteoksen. Tätä kautta Eskolasta tuli sitten professori ja hän opetti yliopistoissa sosiologiaa ja sosiaalipsykologiaa. Eläkkeelle jäätyään vanha lapsuuden usko alkoi kiehtoa häntä. Tässä kirjassa Eskola lähestyy kysymystä uskosta ja kirkkoon takaisin liittymisestä osin tieteilijän keinoin, tarkastellen näitä asioita tutkimuskohteen luontoisina.

Tieteen rasitteista huolimatta pysyy Eskolan teksti laiselleni maallikolle jokseenkin ymmärrettävässä tyylilajissa. Tosin totesin olevani kohderyhmän ulkopuolinen sikäli, että olin niin usein lähtökohtaisesti samaa mieltä Eskolan kanssa. ”Uskon, mutta ei niin kuin kirkko opettaa” on minulle selvää kauraa. Pitkät todistelut Jumalaan uskomisen monista eri variaatioista eivät siis ole tarpeen minua vakuuttamaan, vaikka ne tuottavatkin paikoitellen hauskaa ja virkistävää luettavaa. Yliluonnollisen, näkymättömän, olevaisen yöpuolen hahmottamisessa kirjalla on ansionsa, vaikka mitään tarkkarajaista uskon saati sitten Jumalan kuvaa ei esille nousekaan. Kirjan lopusta löytyvää Eskolan huomiota median vahvasta valta-asemasta tieteenkin esillepääsyn porttina pidän oikeana.

Löytääkö Eskola kirjassaan sopusoinnun tiedon ja uskon välillä? Hakeutuuko hän takaisin kirkon huomaan? Sen saa kukin lukaista ihan itse.

Kirjassa on 235 sivua. Aluksi luin runoja ja sitten yhtä romaania, mutta siirryin lopulta tähän. Tämän kirjan parissa taisi mennä viikko. Välillä vaivasi tiedon puute, välillä uskon.

Jaan Kaplinski: Olemisen avara hiljaisuus

Viron sosialistisessa neuvostotasavallassa vaikuttanut runoilija Jaan Kaplinski (s. 1941) kirjoitti runojen lisäksi mm. esseitä, joita julkaistiin neuvosto-Viron ilmeisen vireissä kulttuurilehdissä. Luin kirjan verran Kaplinskin esseitä, jotka valikoi ja suomensi Juhani Salokannel. Vuonna 1982 ilmestynyt valikoima Olemisen avara hiljaisuus sisältää alaotsikkonsa mukaisesti esseitä ihmisestä, luonnosta, runoudesta. Esseet ilmestyivät alunperin vuosina 1968 – 1980, suurin osa Looming-aikakausjulkaisussa, pari Sirp ja Vasar -lehdessä ja laaja kulttuuria ja ekosysteemejä käsittelevä essee Eesti Loodus -lehdessä.

Kuten odottaa sopii, kirjoittaa runoilija Kaplinski runoudesta ja laajemminkin kirjallisuudesta. Eri näkökulmista kirjallisuusaihetta lähestyvät esseet käsittävät noin puolet kirjasta. Runouden tehtävä vaikuttaisi Kaplinskin mukaan olevan maailman entropian, luonnonmukaisen epäjärjestyshakuisuuden keskellä kiteyttää jotakin tästä kaikesta runoksi. Okei, voi olla. Jostakin syystä nykyrunouden ”negentropia” ei vain aina ota avautuakseen minulle. Joka tapauksessa Kaplinski esittää esimerkein miten Viron runous kehittyi ensin saksalaisten, sitten vähän kerrassaan ranskalaisten esikuvien mukaisesti, mutta kansan käsitys runoudesta jäi nelisäkeitten tasolle. Ilmoittaudun häpeämättä osaksi tätä kansaa niin suomalainen ja savolainen kuin olenkin.

Yhdessä esseessä Kaplinski keskittyy vertailemaan Ernest Hemingwayn pienoisromaania Vanhus ja meri ja virolaisen A. H. Tammsaaren novellia Isoisän kuolema. Suomalaista lukijaa helpotetaan sillä, että Tammsaaren lyhyt novelli on suomennettuna heti esseen jälkeen. Tämä vertailu on hauska sattuma, sillä kun minä luin Hemingwayn romaanin, vertailin sitä Silene Lehdon runokokoelmaan. Ajatuksiani voi lukea tästä kautta. Jokseenkin olemattomassa määrin käsittelen kirjoituksessani samoja asioita kuin Kaplinski omassa vertailussaan. Kaplinski tarkastelee länsimaisen ja vanhan virolaisen (tai laajemmin ”vanhan Pohjois-Euraasian yli Itä-Aasiaan ja myös Amerikkaan” yhdistyvän) kulttuurin keskinäisiä eroja. Hän toteaa länsimaiseen kulttuuriin kuuluvan nuoruuden ja voiman ihannoinnin, kun taas virolaisessa kulttuurissa vanhoissa asuu viisaus.

Minua viehättää Kaplinskin ajattelussa itäinen suuntaus. Essee Olemisen avara ja outo hiljaisuus käsittelee taolaista uskontoa. Tietenkin enimmin viitataan Tao te ching -nimiseen teokseen, josta kirjoitin minäkin, tämänmoista. Tao te chingin suomentaja Pertti Nieminen toteaa Kaplinskin käsittelevän esseessään Laotsen opista vain osaa. Ymmärtääkseni Kaplinski käsitteleekin taolaisuutta tärkeältä osin runoilijana ja runoilijan näkökulmasta. Tämä nousee esiin esseen lopulla. Luoko runoilija itse runon vai tuleeko se jostain hänen ulkopuoleltaan? Onko taideteos parhaimmillaan kun se on harkittu vai silloin kun se syntyy ajattelematta, kuin itsestään?

Valikoiman loppupuolella Kaplinski herkeää ekologisen synkkäsävyiseksi. Tosin hän kirjoittaa myös utopiasta, jollaista pitää jossain määrin mahdollisena. Kaikki toivo ei ollut menetetty ihmislajin suhteen vielä vuonna 1968. Vuonna 1980 Loomingissa julkaistu essee Erehtyminen on inhimillistä (Eksimine on inimlik) käsittelee erehtymisen, virheen mahdollisuutta ja todennäköisyyttä ihmisyhteisöjen kohtalon sinettinä. Tuohon aikaan suurimpana uhkakuvana monilla olivat ydinaseet, mutta Kaplinski näki jo tuolloin myös erilaisten ekologisten ja sosiaalisten uhkien kasvun. Tästä pieni näyte:

Niin me kaiken lisäksi riistämme luontoa, jonka täytyy maksaa meidän velkamme ja lieventää meidän konfliktejamme. Herää vain kysymys, miten kauan tätä luonnon yltäkylläisyyttä riittää. Kun luonto ei enää jaksa kantaa meidän virheitämme, tulee hyvin kriittinen aika, jolloin ihmiskunnan on ekologisten ongelmien lisäksi törmättävä myös jyrkästi terävöityviin sosiaalisiin ongelmiin, joita ovat elintason lasku, työttömyys, konfliktit eri sosiaaliryhmien välillä, kiristyvä kilpailu joka alalla.

Kirjassa on 228 sivua. Lueskelin sitä ehkä viikon. Voisin lukea lisääkin näitä Kaplinskin esseitä, katsoo häntä, jos vaikka parin vuoden kuluttua järjestyisi aikaa. On mielenkiintoista huomata miten neuvosto-Virossa on ollut mahdollista kirjoittaa ja julkaista näin avoimesti pohdiskelevaa, koko maailman ilmiötä tarkastelevaa tekstiä, jolla on sanottavansa tänäkin päivänä.

Henry David Thoreau: Kävelemisen taito

Amerikkalainen luonnon ystävä ja filosofi Henry David Thoreau (1817 – 1862) kirjoitti The Atlantic Monthlyn vuoden 1862 kesäkuun numerossa julkaistun tekstin, joka sai otsikokseen Walking. Wikipedian mukaan Thoreau kuoli saman vuoden toukokuun alussa, joten teksti on varmaan julkaistu hänen muistokseen. Kirjoituksen loppu vaikuttaa hengellisesti sävyttyneeltä, matkalta kohti Taivaan kirkkautta. Vuonna 1997 ilmestyi Thoreaun tekstistä Markku Envallin laatima suomennos nimellä Kävelemisen taito.

Pieni katkelma tekstistä kertonee sen hengellisistä sävyistä:

Nämä tilat, jotka olen itse mitannut, nämä rajat jotka olen saattanut voimaan, näkyvät vielä hämärinä kuin usvan läpi, mutta niillä ei ole kemiallisia ominaisuuksia niitä kiinnittämään; ne lakkaavat näkymästä lasin pinnassa, ja maalarin maalaama kuva erottuu hämärästi alta.

Vrt. 1. Kor. 13:12 ”Nyt katselemme vielä kuin kuvastimesta, kuin arvoitusta, mutta silloin näemme kasvoista kasvoihin.”

Thoreau kirjoittaa Luonnosta isolla alkukirjaimella niinkuin uskova ihminen kirjoittaa Jumalasta. Viittaukset eri uskontoihin antavat mielestäni ymmärtää, että Thoreaun suhde Luontoon on tavallaan kurkottamista kohti Jumalaa. Tekstissään Thoreau kuvaa kävelemistä Luonnossa, kulkemista siellä missä ei ole teitä ja ihmisen luomaa ympäristöä. Ihminen on Luonnossa sillä paikalla, johon hänet on tarkoitettu. Ihminen on alunperin osa Luontoa, Luontoäidin lapsi. Thoreaun mukaan kullakin ihmisellä saattaa olla sivistyneen yhteiskunnan käyttämää nimeä todempi nimi, joka voi nousta esiin hänen nukkuessaan tai vihastuessaan tai hänen joutuessaan intohimon tai innoituksen valtaan. Kirjallisuudesta Thoreau ei löydä ihmisen aitoa luonnonlapsen kieltä, lähimmäs sitä pääsevät mytologiat, joissa ihminen on lähimpänä yhteyttä siihen maaperään, josta ihmissuku on kasvanut.

Tekstin alkupuolella Thoreau kertoo kävelevänsä itse mieluiten lännen suuntaan. Hän näkeekin lännen ihmiskunnan oikeaksi kulkusuunnaksi. (Ja onhan se myötäpäivään kulkemista!) Hän yhdistää tekstissään lännen Amerikkaan ja kuvailee miten Amerikka on vielä neitseellinen, tuottaa runsaita satoja ja kasvattaa monenlaisia korkeita puita. On hyvä ettei Thoreau tiennut kirjoittaessaan millaiset ajat preerioilla olivat koittamassa! Toisaalta hän viisaasti täsmentää, että suunnalla kohti länttä hän tarkoittaa ihmiskunnan etenemistä Luonnon suuntaan. Niin että saavutettuaan tietyn kehitysasteen ihmiskunta oivaltaa edetä siihen mikä on olennaista, Luonnon yhteyteen. Thoreau ei kirjoita paluusta menneeseen vaan kehittymisestä Luonnon osaksi ja ihastelijaksi.

Thoreau rakastaa metsiä. Jaan hänen kanssaan tämän rakkauden. Thoreaun mukaan Uudessa Englannissa ei vielä hänen aikanaan maisemaa omistanut kukaan. Kävellä sai melko vapaasti. Hän kuitenkin ennustaa tulevan ajan, jolloin metsäinen

maa erotetaan aidalla niin kutsutuiksi huvipuistoiksi, joista vain jotkut saavat ahdasta ja valikoivaa iloa – kun aidat moninkertaistuvat ja keksitään ihmisansoja ja muita laitteita ohjaamaan kulkijat yleiselle tielle ja kävelyn Jumalan maan pinnalla selitetään merkitsevän luvatonta tunkeutumista jonkun herrasmiehen maille.

Tästä on esimerkkinä Siilinjärvelläkin sähköpaimenella aidattuja metsämaita.

Kirjasessa on 77 sivua. Sen lueskeluun kului minulta pari päivää.

Mark Twain: Mitä ihminen on?

Amerikkalainen Mark Twain (1835 – 1910) kirjoitti vuonna 1906 julkaistun pienen teoksen nimeltä What is Man? Kirja julkaistiin vuonna 2011 Ville-Juhani Sutisen suomentamana nimellä Mitä ihminen on? Kirjan alusta löytyy suomentajan kirjoittama esipuhe otsikolla Maailmankirjailijan kyökkifilosofiaa.

Mitä ihminen on? on vuoropuhelun muotoon kirjoitettu esittely Mark Twainin filosofisesta näkemyksestä ihmisen ja hänen mahdollisuuksiensa suhteen. Kirjan voi tietysti lukea pelkkänä kahden henkilön, vanhan miehen ja nuoren miehen, käymänä keskusteluna, jossa vanha mies tuo esiin aika pessimistisen katsantokantansa siitä, millainen luontokappale ihminen hänen mielestään on. Nuori mies esittää kysymyksiä ja koettaa haastaa vanhan miehen ajattelua, mutta vanha mies on aina niin valmiina vastauksineen, ettei keskustelu siltä osin vaikuta täysin luontevalta. Tuntuu siltä, että vanha mies tosi asiassa keskustelee itsensä kanssa.

Mark Twainin näkemyksen mukaan ihminen on kone, joka suorittaa uskollisesti sille annetut tehtävät koneiston rakenteen ja toimintaperiaatteen mukaisesti. Nuori mies nimittää vanhan miehen mekanistista kuvaa ihmisestä kahvimyllyksi. Vanha mies esittää, että ihminen saa kyllä myös vaikutteita ulkoapäin ja ne vaikutteet saattavat muuttaa ihmisen käyttäytymistä, vaikkakaan ne eivät kykene muuttamaan ihmisen henkistä rakennetta. Tästä ulkoisten vaikutteitten voimasta vanha mies käyttää nimitystä koulutus. Vanhan miehen mukaan ihminen ei itse keksi asioita vaan kaikki hänen uudet ajatuksena tulevat ulkoa päin, ulkoisten vaikutteitten, koulutuksen kautta.

Yksikään ihminen ei ole milloinkaan itse luonut mitään. Kaikki ajatukset ja teot tulevat ulkopuolelta.

Mark Twainin vanha mies ei näe ihmisen ja eläimen älykkyyden välillä suoranaista rajalinjaa. Huimimmillaan hän kärjistää asian seuraavasti:

Kirpuille voi opettaa melkein kaiken sen mitä kongressiedustajillekin.

Kirjan keskustelut säilyttävätkin mielenkiintonsa juuri kärjistysten ansiosta. Niitten piikkiin voi laskea myös paljon siitä, että keskustelujen sävy säilyy etupäässä lempeän humoristisena ajatusleikkinä. Vanha mies kertoo pitävänsä itseään väliaikaisena totuudenetsijänä, joka totuuden löydettyään keskittyy lähinnä pitämään sitä kunnossa

… ja aina kun taivutteleva vasta-argumentti tai käsitystäni vahingoittava väite tuntuu lähestyvän, katson tarkoituksella toiseen suuntaan.

Kärjistykset ja omaperäinen lähestymistapa tuottavat ajoittain hauskoja, aforistisia puheenvuoroja.

Kirjassa on 136 sivua ja käytin sen lukemiseen kolme päivää.

Nikos Kazantzakis: Askeesi

Kreetalla syntynyt Nikos Kazantzakis (1883 – 1957) kirjoitti vuosina 1922 – 1923 mystillis-filosofisen teoksen, joka julkaistiin aluksi nimellä Salvatores Dei ja joka sai vuonna 1945 hieman muunneltuna nimekseen Askeesi. Kirjan suomensi Sirkka Saksa vuonna 1997. Suomentajan esipuhe löytyy kirjan alusta.

Askeesi on Kazantzakisin ponnistus oman uskonnollisen, mystillisen tiensä löytämiseksi. Askeesi alkaa esipuheella, jossa Kazantzakis kuvaa elämää lyhyenä vaelluksena valossa kahden kuilun välissä, kohdun ja haudan. Aine, josta elämän fyysinen olemus koostuu, on matkalla alaspäin, kun taas henki virtaa ylöspäin. Näitten kahden virtauksen kohdatessa syntyy elämä. Karkeasti pelkistettynä Kazantzakisin mielestä ihmisen ja kaiken elollisen tehtävä on auttaa henkeä sen matkalla kohti uusia korkeuksia, kehittymisen polulla.

Askeesin Jumala, Akritas, rajoilla taistelija, ei ole kristinuskon eikä minkään muunkaan uskonnon jumala. Ajatuksena on, että kaiken elämän tarkoituksena on auttaa Jumalaa, joka asuu siemenenä kaikessa elollisessa. Maanviljelijän on viljeltävä maata parhaan kykynsä mukaan, soturin on surmattava vihollisiaan, ajattelijan on tapettava ajatuksia ja synnytettävä uusia, naisen tehtävä on rakastaa ja toimia uuden elämän synnyttäjänä. Ihmisen on pyrittävä täyttämään mahdollisimman hyvin se osa, joka hänellä on elämässä. Kaikki elävä: kasvit, eläimet ja ihmiset, ovat osa sukupolvien ketjua ja jokaisessa elollisessa on ennen häntä eläneen elollisen jatkumon henki. Niinkuin ihminen (lue: ihmiskunta) on kehittynyt eläimestä ihmiseksi, siten tulee kaiken elävän pyrkiä kehittymään, jotta voisimme auttaa Jumalaa nousemaan yhä korkeammalle.

Luin tätä kirjaa lähinnä, koska jokin aika sitten tv:ssä esitetty, Kazantzakisin romaaniin perustuva elokuva Kerro minulle, Zorbas sisältää sen verran outoja näkemyksiä, että halusin jotenkin saada selvää mitä kirjailija niillä on tarkoittanut. Suomentaja Sirkka Saksa kertoo omassa esipuheessaan, että se mitä Kazantzakis kirjoitti Askeesin jälkeen olisi Askeesin teemoja selittävää. Pitää nyt sitten lukea se Zorbas ihan romaanina, että näkee itse selviääkö tätä kautta paljoakaan.

Toinen syy miksi Kreetan suuri kirjailija Kazantzakis kiinnostaa, on tulossa oleva Kreetan-matkani. Olin bongailevinani kirjasta kreetalaisia näkymiä. Ensimmäisenä tulevat tietenkin mieleen kuilut, joitten voi helposti kuvitella olevan Kreetan rotkoihin viittaava mielikuva. Lisäksi kirjassa mainitaan harmaana myrskyävä meri, jonka aaltojen yläpuolelle ihmisen on kohottauduttava nähdäkseen mihin suuntaan tulee edetä. Ihmisen työtä verrataan saareen, jonka kulma vajoaa mereen maanjäristyksessä.

Me jätämme oven auki synnille. Me emme tuki korviamme seireenien laululta. Emme sido itseämme pelosta minkään suuren aatteen mastoon emmekä jätä laivaa ja tuhoudu, kun kuuntelemme ja suutelemme seireenejä.

Ei, me sieppaamme seireenit ja heitämme heidät laivaan, jotta hekin purjehtisivat meidän kanssamme matkan jatkuessa. Tämä, toverit, on meidän uutta askeesiamme!

Jumala huutaa sydämessäni: Pelasta minut!

Jumala huutaa ihmisissä, eläimissä, kasveissa, aineessa: Pelasta minut!

Tietysti kreikkalainen kirjailija hakee kielikuvia myös Homerokselta. Sirkka Saksa mainitsee tärkeinä vaikuttajina myös Nietzschen, Buddhan ja Bergsonin. Kaiken kaikkiaan kirjan teksti on varsin runollista vyörytystä. Itselleni tulivat mieleen ainakin Rilken Duinon elegiat ja Octavio Pazin paljon myöhäisempi Aurinkokivi. Suunnilleen yhtä vähän kuin niistä jäi kerta lukemalla Askeesista käteen, mutta ehkäpä siitä joku siemen jäi kumminkin itämään.

Kirjassa on 77 sivua ja lueskelin sitä noin viikon.

Mark Twain: Eevan päiväkirja

Amerikkalaiskirjailija Mark Twain (1835 – 1910) kirjoitti vuonna 1906 julkaistun pienen, kauniin teoksen nimeltä Eve's Diary. Sen suomensi vuonna 2008 Ville Hytönen. Kirjassa on kerrassaan upea kuvitus, jonka on tehnyt Lester Ralph.

Eevan päiväkirja sisältää vain viitisenkymmentä kirjoitettua sivua. Kuvitettuja sivuja on pari enemmän. Sainkin kirjasen lukaistua muutamassa tunnissa.

Kirjan Eeva on ensimmäinen nainen maapallolla. Päiväkirjansa alussa hän toteaa ”saapuneensa” ilmeisesti eilen, sillä toissapäiväisestä hän ei muista mitään. Eeva arvelee olevansa osa kokeilua, mutta ei koko kokeilu, vaan puolet siitä, todennäköisesti kuitenkin se tärkeämpi puolisko. Eevan itsetunto on kohdallaan koko kirjan ajan. Tilapäiset itsetunnon horjumiset menevät nopeasti ohitse. Eeva elää paratiisissa, mutta tuntee kaipaavansa ystävää, sitä toista puoliskoa. Hän löytääkin olennon, jota ensin arvelee matelijaksi, mutta toteaa sitten kyseessä olevan mieshenkilön. Jonkinlaiseen juttuunkin siinä päästään, vaikka mies on vähäpuheinen ja ehkä hieman tyhmänlivakka. Naisena Eeva ei kuitenkaan anna sen häiritä vaan opettaa miehelleen kaikkea taivaan ja maan väliltä. Milloin mies ei jaksa kuunnella, Eeva perehtyy asioitten olemukseen itse. Hän hoksaa ihan itse, että vesi juoksee ylävirtaan vain pimeässä, mikä selittää sen, ettei lammesta, josta vesi päivällä laskee, koskaan lopu vesi. Niinpä hän voikin maapallon ensimmäisenä tiedenaisena todeta:

Paras tutkia asiat tarkkaan kokemalla ja kokeilemalla – vain siten voidaan tietää. Jos taas luottaa arvailuihin tai olettamuksiin, ei voi ikinä oppia uutta.

Juutalais-kristillisestä näyttämöstä huolimatta kirjan sävyssä ei ole saarnaamisen merkkejä. Se on kaunis kuvaus rakkaudesta miehen ja naisen välillä. Jos kyseessä on jonkinlainen kirjailijan vaimon lempeä muotokuva, laajenee teos siltikin universaaliseksi. Ja jos mies näkee vaimossaan ja itsessään koko maapallon eevat ja aatamit, voiko näkemys rakkaudesta enää siitä laventua?

Leo Tolstoi: Tunnustuksia

Pyhän Nikolaoksen kirkon kupoli. Kuopio.

Venäjän kirjallisuuden suuren nimen Leo Tolstoin (1828 – 1910) oman elämän suunnanmuutoksesta kertova kirja Tunnustuksia (Изповедь), julkaistu vuonna 1882, on suomennettu parikin kertaa. Lukemani version suomentaja on Eero Balk, suomennos julkaistiin vuonna 2012. Kirjasta löytyy Torsti Lehtisen kirjoittama esipuhe. Lehtinen pohdiskelee millaista Tolstoin elämä mahtoi olla kirjan syntyaikoihin ja käy läpi kirjasta löytämiään ajatuksia, joita myös toiset uskonasioita pohtineet kirjailijat, filosofit ja teologit ovat kirjoituksissaan esiin nostaneet.

Hieman ennen kuin täytti viisikymmentä vuotta Leo Tolstoi alkoi epäillä elämänsä mielekkyyttä. Hän oli tunnustettu ja taloudellisestikin menestynyt kirjailija niin Venäjällä kuin kansainvälisesti. Kuitenkin elämän nautintohakuinen pinnallisuus ja oman edun tavoittelu kuten myös kinastelu ja keimailu taidepiireissä alkoivat etoa häntä ja kertomansa mukaan hän hautoi jatkuvasti ajatusta itsemurhasta. Kirjassa Tolstoi kertoo alkaneensa vakavasti pohtia elämän tarkoitusta. Lapsuudessa omaksumansa kristillisen uskon Tolstoi kertoo hylänneensä valheellisena, järjettömänä ja siksi tarpeettomana jo nuoruusiässään. Sen tilalle olivat tulleet usko tieteeseen, taiteeseen ja niitten mukanaan tuomaan edistykseen. Nyt kirjailija Tolstoi asetti tämän uuden uskonsa testiin.

Kirjassa lähestytään nykyihmisen maailmankuvaa tieteellisestä näkökulmasta, mutta helposti ymmärrettävin sanoin. Tolstoin mielestä sekä eksakti luonnontiede että abstraktit, humanistiset tieteet (ääriedustajanaan jumaluusoppi) ajautuvat umpikujaan, kun niistä etsitään ratkaisua kysymykseen elämän tarkoituksesta. Yhtäältä Tolstoi päätyi luonnontieteitten näkökulmasta avarille maille, joissa elämän tarkoitusta voisi etsiä yhtä hyvin vaikka ulkoavaruudesta ja toisaalta abstraktien tieteitten kannalta hän päätyy Schopenhauerin kuten myös Sokrateen, kuningas Salomon ja Buddhan tavoin ajatukseen, että ihmisen elämä on kärsimystä, josta on parempi etsiytyä eroon.

Tieteen avulla Tolstoi ei löytänyt selvyyttä. Lopulta hän löysi ratkaisun lapsenuskosta, perinteestä, joka liittää meidät kaikki menneitten sukupolvien ketjuun. Tolstoi hylkäsi elämän halujensa vietävänä ja päätti hakeutua kohti Jumalaa kirkon jäsenenä. Tähän ratkaisuun hänet johdatteli sen seikan hokaaminen, että taidepiirit, joissa hän oli elämänsä viettänyt, eivät edustaneet ihmiskunnan enemmistöä vaan pientä loiseläjävähemmistöä, jonka ei ollut tarpeen tehdä todellista työtä ja rukoilla vaan enemmänkin ainoastaan valita nautintojensa lähteet. 

Ihmiskunnan enemmistö, huomasi Tolstoi, teki ruumiillista työtä palvellen Jumalaansa. Ja tähän väestöön Tolstoi halusi liittyä. Kirkon opetukset olivat hämäriä opetuksia siitä, mikä kirkko oikeastaan jakoikaan oikeaa tietoa Jumalasta ja uskosta. Varsinaisen uskonvahvistuksen Tolstoi sai kiinnittyessään yhteyteen todellisten uskovien (kansan) kanssa - sivistyneistön sijasta. Usko vaan ei kirkko oli oleva hänen elämänsä tarkoitus. Usko johonkin niin abstraktiin, ettei ihmismieli sitä pystyisi vastaanottamaan. Jumala olisi aina ihmisen käsityskyvyn ulottumattomissa. Tolstoin ajatus uskosta vaikutti kiteytyvän rakkauden kaksoiskäskyn tapaiseen ajatukseen. Ihmisen on hakeuduttava kohti Jumalaa tekemällä työtä ja rakastettava myös vihollisiaan.

Pyhän Nikolaoksen kirkon ovi. Kuopio.

Kirjassa on 128 sivua ja luin sitä kolme päivää. Suosittelen lämpimästi kaikille.