Sanna Hukkanen: Taiga

Joensuulainen sarjakuvataiteilija Sanna Hukkanen (s. 1978) kirjoitti ja kuvitti vuonna 2023 julkaistun sarjakuvateoksen Taiga – Etnografinen matkakertomus.

Sanna Hukkanen lyö itsensä ikoon sarjakuvassaan, jossa hän esittää itse itseään. Hukkanen vierailee Venäjän suomalaisugrilaisten kansojen parissa ja pitää pienryhmille lyhytkursseja sarjakuvan teosta. Osallistujat ovat opettajia, taiteilijoita, toimittajia, kirjastovirkailijoita jne. Hukkasen pyrkimys on herättää osallistujissa halu tehdä omankielistään sarjakuvaa. Hänen mukanaan ja apunaan kulkee Anna, venäläinen, joka puhuu suomea ja toimii tulkkina Hukkaselle. Naisten yhteistyö sujuu mutkattomasti.

Kirjassa vieraillaan Venäjän Karjalassa, Kuolan niemimaalla tapaamassa Venäjän saamelaisia, Marin tasavallassa, jonne matkatessa vietetään iltaa myös kahden tshuvassimiehen kanssa, Mordaviassa (Mordvassa), Komissa ja varsinkin Hanti-Mansiassa useamman kerran. Jostain syystä Udmurtiassa ei piipahdeta, tosin Annan jääkaappimagneetin perusteella sielläkin on käväisty.

Kuten arvata saattaa sarjakuvaryhmien työn tulokset usein yllättävät, ei tosin aina pelkästään myönteisesti. Marin tasavallassa taiteilija piirtää sarjakuvan, jossa mies istuu pilkillä ja saa lopuksi kalan. Kun Hukkanen huomauttaa, että loppu on aika ennalta-arvattava, taiteilija muuttaa sarjakuvan loppua ja pilkin mukana nouseekin järvestä votkapullo. Tämän jälkeen taiteilija poistuu tekemään omia töitään. Komilainen kurssilainen taas kiteyttää sanomansa nopeilla ruuduilla: aluksi vunukka ei vastaa babushkan kominkieliseen kutsuun vaan huomauttaa sen kielen olevan epämuodikasta. Seuraavassa ruudussa ollaan siirrytty kolme vuosikymmentä eteenpäin, jolloin vunukka vastaa babushkan venäjänkieliseen kutsuun englanniksi. Hukkanen huokailee mielessään miltä voikaan tuntua, kun oma kieli on kuolemassa.

Jonkin verran kirjan puhekuplissa ja erilaisissa kylteissä on venäjän kieltä. Se ei onneksi ole kovin vaikeaa venättä, joten ymmärsin lähes kaiken. Useimmiten tekstit on tavalla tai toisella suomennettu. Hukkanen huomaa välillä, ettei voi osallistua kurssilaisten keskusteluihin, koska he puhuvat venäjää, jota hän ei osaa riittävästi. (Muistelen, että monille suomalaisugrilaisten kielten tutkijoille oli ollut järkytys, kun näitten kielten tutkijakonferenssien kieleksi oli valittu englanti venäjän sijasta.) Myös lyhyitä vertailuja suomen kielen ja sukulaiskansaimme kielten välillä sarjakuvassa tehdään, mutta ei kiusaksi asti.

Kaiken kaikkiaan kerronta etenee vaivattomasti. Historia- ja mytologiajaksot on esitetty toonattuna eli kyseisten sivujen tai aukeamien väritys poikeaa selkeästi muusta sarjakuvasta. Väritys on kaunista katseltavaa, sivujen ylälaitoja on koristettu perinteisin ornamenttikuvioin. Ajoittain kuvitus on runollisen koreaa, toisaalta arkisiakin kuvia löytyy. Eri paikkoihin suuntautuvien matkojen hahmottamiseksi Hukkanen on piirtänyt useampia suuntaa-antavia karttoja.

Hukkanen on perehtynyt Venäjän suomalaisugrilaisia kansoja käsittelevään kirjallisuuteen. Erityisesti huomioitani herätti Leena Laulajaisen kirja Marilaiset: laulun ja uhritulien kansa, jonka itse jokunen vuosi sitten lukaisin. Siihen tutustuminen auttoikin minua sarjakuvaa lukiessa jonkin verran, samoin lyhyt perehtymiseni hantien ja mansien kansanrunouteen. K. F. Karjalaisen kirjoja voisi ehkä joskus kokeilla.

Kirjassa on 276 + 4 sivua. Lukaisin sen parissa päivässä. Sain kirjan joululahjaksi tyttäreltäni, joka käväisi joulun alla Joensuussa työporukan kanssa.

Toiskieliset Asterixit

Lukaisin pari toiskielistä Asterix-sarjakuva-albumia. Ymmärsin mitä ymmärsin, ymmärtäähän tuon. Ainakin kattelin kuvat. Nämä Asterixit ovat tyttäreni tuomia tuliaisia Euroopasta, siitä läntisestä keski-Euroopasta, jossa en itse ole koskaan käynytkään. Kerron jotain hauskaa kummastakin sarjakuvasta.

Asterix apud Helvetios. Alkuteos Astérix chez les Helvètes, vuodelta 1970. Teksti René Goscinny (1926 - 1977), kuvitus Albert Uderzo (1927 - 2020). Latinannoksen teki Carolus Rubricastellanus ja se ilmestyi vuonna 2010.

Kosken ole koskaan latinata lukenutkana, täytyi minun hyödyntää albumia tavaillessani mukaan liitettyä latina-saksa -sanastoa, josta siitäkään en läheskään kaikkea bonjannut. Mutta sai siitä apuja. Lisäksi olen joitakin vuosikymmeniä sitten lukenut kyseisen albumin ja muistin siitä joitakin kohtia, varsinkin fonduen syönnin orgioissa. Lukiossa luin ranskaa, siitä oli vähän jeesiä ja onhan latinan sanoja englannissakin ja aika monessa muussakin kielessä. Kuvat tietenkin ohjaavat sarjakuvan lukijaa. Ihan kaikkeen eivät nämä avut riitä, jotkin henkevät keskustelut jäivät avautumatta. Ehkä niin olisi käynyt muutenkin?

Pääosin sarjakuvassa lasketaan leikkiä Sveitsiin liittyvistä stereotypioista kuten siisteydestä, käkikelloista, maasta kongressien järjestäjänä, jodlauksesta, vuorikiipeilystä, jousiammunnasta ja kelkkailusta. Juustofonduen syönti vetää tältä osin pisimmän korren, se on kytketty orgioihin (albumissa bacchanalia) ja leipäpalansa pataan pudottajaa odottaa rapsakka ruumiinrangaistus, joka jäi mieleeni suomenkielisestä sarjakuvasta. Juhlitaan Geneven järven äärellä (Lacus Lemannus) ja sarjakuvassa todetaan että hotelleja löytää järven rannalta vieri vieressä. Asterix ja Obelix vierailevat Helvetiassa, koska kylän tietäjä (druidi) Panoramix tarvitsee alppitähden (Stella Alpina) valmistaakseen lääkkeen roomalaiselle reviisorille, joka on sairastunut (myrkytetty) matkallaan Rennesissä (Condate). Alppitähti, Edelweiss, on poimittu myös sarjakuvan suomenkieliseen nimeen Asterix ja alppikukka. Pystyihän tuon lukemaan, kun entuudestaan muisti asioita, mutta joutui kyllä jonkin verran omalla lingua francalla luistattamaan.

Asterix und Maestria. Alkuteos La rose et la glaive, vuodelta 1991. Kertomus ja kuvitus Uderzo. Saksannoksen teki Gudrun Penndorf M. A. ja se ilmestyi vuonna 1991.

Aluksi tuntui siltä, etten ollut tätä albumia koskaan lukenut enkä edes kuullut siitä, mutta loppua kohden alkoi tulla semmoinen muistuma, että olisikohan tämä julkaistu suomeksi joskus Ruutu -lehdessä jatkosarjana? Suomenkielinen nimi Ruusu ja miekka on suora suomennos alkuperäisestä nimestä.

Aiheena on naisten vapautuminen miesten vallan alta. Leikkiä lyödään naisten pukeutumisesta housuihin, tyttöjen ja poikain erilaisista leikeistä, naisten äänioikeudesta, koulutuksesta, muodista, jopa asepalveluksesta. Jälkimmäinen teema onkin tärkeä osa Caesarin juliaanisen juvelaa suunnitelmaa saada viimeinenkin gallialaiskylä alistettua valtaansa. Vanhastaan Asterix-sarjakuviin kuuluvana teemana on kylän bardin omaperäinen laulutyyli, joka karkottaa villisiatkin metsästä. Bardi toimii myös opettajana, naiset eivät ole enää tyytyväisiä hänen opetusmetoodeihinsa vaan kutsuvat suoraan Lutetiasta (Pariisi) naispuolisen opettajan, Maestrian. Hän pistää nopeasti koko kylän uuteen järjestykseen eli mullin mallin. Kylä ilman miehiä kokee lyhyen emansipaation hetkensä, kunnes Asterix ja Obelix joutuvat taas pelastamaan tilanteen.

Sarjakuvasaksa oli selvästi helpompaa luettavaa kuin sarjakuvalatina. Johtuu siitä, että luin aikoinaan pitkän saksan. Silti jäi ainakin X pro C (10 %) ymmärtämättä. Arvailin paikoitellen.

Molemmissa Asterixeissa on 48 sivua. Helvetiassa on kovat kannet ja selkämysteksti. Maestria on pehmytkantinen ja ilman selkämystekstiä. Helvetiaa lueksin perjantaista tiistaiaamuun, Maestrian tänään iltapäivällä.

Ville Ranta: Kajaani

Ville Ranta (s. 1978) kirjoitti ja kuvitti sarjakuvaromaanin Elias Lönnrotin elämästä. Teos julkaistiin vuonna 2008 nimellä Kajaani. Lukaisin sen tuossa aamulla.

Elias Lönnrot työskenteli vuosina 1833 – 1853 Kajaanin piirilääkärinä. Tästä ajasta Lönnrotin elämässä on Ville Ranta sepittänyt kuvauksen. Ei tarvitse olla lönnruudinkeksijä tajutakseen, ettei kyseessä ole suoranainen historiankuvaus vaan todellakin fiktio, jonka nimeltä tuttu keskushahmo seikkailee pienessä, hankien keskelle unohtuneessa kaupungissa. Kajaanissa mainitaan Lönnrotilla olleen vispilänkauppaa erään naishenkilön kanssa. Tässä sarjakuvaromaanissa kaupat saatetaan loppuun asti parit kerrat eikä juttu jää pelkkään tanssimiseen. Lönnrot nauttii myös viinaksia ihan hartaudella, hänellä on yksi hyvä ystävä, postimestari Gosman, jonka kanssa hän tätä harrastetta harjoittaa ja Oulusta pölähtää joskus lisää sivistyneitä putelintyhjentäjiä Kajaanin menoa ihmettelmään. Lönnrot on kutsunut vanhempansa ja veljensä Kajaaniin. Hän on hankkinut heille maatilan kaupungin ulkopuolelta. Velipoika harrastaa Eliaksen tapaan viinaksia ja naisia, joten maatilan hoidosta ei meinaa tulla mitään. Eliaksen elämässä on monenlaista harmia ja selviteltävää, lääkärin tehtävistä vähemmän kerrotaan. Kansanrunojen perässä sentään Elias matkustaa Vienan Karjalaan.

Minusta tämä Rannan näkemys tuo hieman valjunoloiseen Lönnrotin hahmoon elämän makua, tosin se elämä tuntuu melko usein kuvatulta viinoineen, naisineen ja rahahuolineen. Esitystapa on sujuva, käsiala ei ole yhtä kaunis kuin Lönnrotilla, välillä on muutama aukeama kuvia ilman tekstiä, muutoin tekstin osuus on minun silmissäni vallitseva. Ajattelin jopa, että tämähän on lähes valmis näytelmä tai kuunnelma, kun sen vain vuorosanoiksi totuttuun tyyliin kirjoittaa. Kuulun sarjakuvasukupolveen ja tv-sukupolveen. Minun on helppo ottaa vastaan tämäntyyppinen kerronta, kun taas kirjojen pitkät kuvaukset tuntuvat tylsiltä. Sarjakuvaromaani Kajaani ei ole tarkoitettu lasten luettavaksi, mutta voisi sitä yläkouluikäisille tarjota. Mieleeni tulivat rakastamani Asterix-sarjakuvat, joissa kuvataan eloa pienessä gallialaisessa kylässä. Eivät senkään sarjakuvan tapahtumat tai hahmot ole suoranaista historiankuvausta, vaan ovat ne minusta parempaa kuin historiankuvaus usein on. Tässä katsannossa voi olla ihan paikallaan, että Rannalle on myönnetty vuoden journalistipalkinto – ehkä ajankohtaiset pilakuvat ovat sitä zhurnalismia, joka saa ihmiset vielä kiinnostumaan itseään toistavista uutisista?

Kirjassa on 284 sivua. Lukaisin sen parissa tunnissa.

Verner Lehtimäen tarina osat 1 ja 2

Luin kaksi sarjakuva-albumia, jotka kertovat Verner Lehtimäestä (1890 – 1938), joka ensimmäisessä albumissa toimii Suomen punakaartin Tampereen rintaman johdossa ja toisessa albumissa huseeraa Puna-armeijan lentäjänä ja neuvostovakoojana.

Sarjakuvat ovat tositapahtumiin perustuvaa fiktiota, seikkailukertomuksia suomalaisesta henkilöstä, joka pääsi näkemään paljon ja antoi oman panoksensa sekä Suomen että Neuvostoliiton kohtaloon. Albumien tekijöinä kunnostautuivat:

Ilkka Markkula, käsikirjoittajana, Jukka Koivusaari, piirrostyö ja taitto sekä Kimmo Lehtimäki, historia-asiantuntijana.

Verner Lehtimäen tarina osa 1 on nimeltään Punainen ratsumies. Se kertoo Lehtimäen vaiheista Suomen sisällissodan pyörteissä. Varsinaisesta Suomesta alkaa Lehtimäen päällikkyys, sarjakuvassa hänet nostaa Raunistulan työväenkaartin johtajaksi itse Eino Rahja. Lehtimäen kuvaillaan olleen kauhean komea mies ja hyvä ratsastaja, ollut kuulemma karjapaimenena Amerikoissa. Lehtimäki nostaa johtajaksi rinnalleen veljensä Jalmarin. Vanhempi veljes Konrad Lehtimäki pysytteli kuulemma sivussa punakapinasta, mutta kirjoitti sitä ennen tunnetun teoksen Ylös helvetistä, jota sarjakuvassa kehaistaan.

Sarjakuvassa kuvataan lyhyesti ja näppärästi niitä henkilökohtaisia kaunantunteita, joita sisällissotaa edeltävässä Suomessa (ja tottahan toki vielä nykyäänkin) voi kuvitella syntyneen, kun toisilla on kaikkea ja toisilta on kunniakin viety pois. Tästä siirrytään luontevasti punakapinaan eli Suomen sisällissotaan. Ensin taistellaan Tampereen pohjoispuolella, mutta melko nopeasti valkoinen armeija ahdistaa punaiset joukot Tampereelle. Kalevankankaalla punaiset kohtaavat myös ruotsalaiset vapaaehtoiset, jotka kokevat Lehtimäen joukkojen taholta kovan kohtalon. Sarjakuva loppuu ehkä hieman kesken, siihen kun punaiset vetäytyvät Tampereelta. Yhden sivun muistelujakso lopussa ei ihan riitä kertomaan miten Lehtimäelle sittemmin kävi. Molempien albumien lopussa kuvaillaan niitä historiallisia henkilöitä, jotka sarjakuvassa esiintyvät. Eipä taida kellään olla suupielet ylöspäin, mikä vissiin sopii tämmöiseen korkeajännite-tyylin tarinointiin.

Verner Lehtimäen tarina osa 2 on nimeltään Vierailla siivillä. Koska kyse on isolta osin sotilasilmailusta, on kerrontakin lennokkaampaa kuin Tampereen taistojen tie. Alussa Konrad Lehtimäki saa kirjeen Venäjältä, jonne Verner Lehtimäki on paennut monien muitten punakapinan johtajien kanssa. Konrad sai itse sisällissodan jälkeen kuolemantuomion, joka kuitenkin kumottiin tunnettujen kulttuurihahmojen vastustuksen myötä. Sittemmin hänestä tuli kansanedustaja. Kirjeessä Verner kertoo isoveljelleen vaiheistaan Neuvostojen maalla. Aluksi hän toimi vakoojana Muurmannin Legioonassa edeten siellä päälliköksi asti. Lopulta englantilaiset saavat hänen otaksutusta vakoilustaan tarpeekseen ja Verner pakenee Pietariin. Siellä odottaa komennus sotilaslentäjäksi veli Jalmarin kanssa. Miehet osallistuvat Kronstadtin pommitukseen. Sitten Verner tapaa elämänsä naisen hotelli Astorijassa. Sveitsiläinen oopperalaulajar laittautuu Vernerin följyyn ja alkaa satumainen matka Kiinan kautta Yhdysvaltoihin. Siellä Verner tapaa jälleen Oskari Tokoin samalla kun kouluttautuu lentokoneinsinööriksi ja neuvottelee Rooseveltin kanssa keveitten sotilaskoneitten hankinnasta Neuvostoliittoon. Työväen kotimaahan palattuaan veljekset kumminkin huomaavat että heidän iskulauseestaan ”Vallankumous tai kuolema” heitä odottavat kumpikin mainituista. Stalinin Neuvostomaa ei ole paratiisi muualta tulleille. Albumi päättyy rankalla tavalla. Tosin lopussa olevat henkilöesittelyt sisältävät vielä lohtua lukijalle kertoessaan, että Vernerin vaimo ja poika selvisivät vainojen ajoista hengissä.

Kyllähän näissä albumeissa kerrotaan todella jyräkkää tarinaa todellisista henkilöistä. Heidän kohtaloittensa täsmällisestä laadusta lienee mahdotonta saada täyttä selkoa, koska toimivat he paljolti vakoilun kentällä, jossa yksityiskohtien ylösmerkintä ei olisi mahdollista. Nopeasti albumit lukaisee, wikipedioitten ym. lukemistojen kanssa selvittelin ne päivässä.

Juba: Viivi ja Wagner – Kaksi näytelmää

Luin kirjasen, joka sisältää kaksi sarjakuvataiteilija Juban kirjoittamaa näytelmää, jotka näytelmät perustuvat Juban laatimiin sarjakuviin naisesta nimeltä Viivi, joka elää parisuhteessa Wagner-nimisen puhuvan, kotona laiskottelevan ja olutta kittaavan sian kanssa. Kirjasta löytyy näytteeksi sarjakuvastrippejä sekä valokuvia näytelmien teatterisovituksista. Lopussa kerrotaan näytelmien syntyprosessista.

Viivi ja Wagner Teneriffalla. (ensiesitys vuonna 2009) Näytelmä etelänmatkasta, jolla on puhdistava vaikutus parisuhteeseen. Näytelmä sisältää hauskaa sanailua, joten komediallinen ote on vahva. Voisipa puhua farssistakin. Aristoteelisesti näytelmä on rakenneltu kaavan mukaisesti: siinä on matkaan lähtö, oleilu etelässä ja kotiinpaluu. Uuden attikalaisen komedian tyyliin näytelmässä kuoron tehtävänä ei ole suoranaisesti kertoa tapahtumista vaan esitetty iskelmämusiikki vain korostaa näytelmän tunnelmia. Lauluina kuullaan mm. Sikaillaan, Olen suomalainen sekä St. Pauli ja Reeperbahn. Myös Valkyyrioitten ratsastusta soitellaan pikku pätkä.

Huumorin laadusta voi kertoa lyhyillä kuvauksilla. Wagner valittaa aamulla krapulaansa. Hän sanoo juoneensa illalla kymmenen mustaa ryssää, mutta sitten tuli se yhdestoista. Känniunessa Wagner kohtaa Digijumalan, joka kertoo miten hommat hoidellaan nykyään ykkösillä ja nollilla. ”Kumpi sinä olet?” kysyy Wagner. Viivin mummo on myös samalla lomalla. Hän osoittautuu melkoiseksi poskisolistiksi, jota ei välttämättä kannata ottaa ihan tosissaan. Toisinaan ihan naurahtelin tätä lukiessani. Varmasti teatterin katsomossa olisi naurattanut enemmän: toisten katsojien nauru, värikkäät lavasteet ja puvut sekä näyttelijöitten eläytyminen olisivat edistäneet näytelmän ilomielisyyttä.

Viivi ja Wagner – Kamarinäytelmä. (ensiesitys vuonna 2002) Näytelmä pohjautuu edellistä vahvemmin sarjakuvastrippeihin, joita on pitkin matkaa usein joka toisella sivulla. Sarjakuvien sanailua on lavennettu, mutta liian pitkälle ei mennä. Sarjakuvat toimivat sinällään ja näytelmässä niitten iskevyys on säilynyt. Paikoin mennään antiikin varhaisimpien kreikkalaisnäytelmien tyyliseen stihotsvarenyem-tyyliseen säkeen pituisten (jos niinkään pitkien) repliikkien sävyttämään pikakyvärivuoropuheluun.

En tiedä mennäänkö tässä Edgar Albeen yhden huoneen näytelmien hengessä, kun en tunne niitä Albeen näytelmiä. Joka tapauksessa pääosin pysytään samassa kämpässä. Tosin kerran Wagner uneksuu käyvänsä Helvetissä, sillä hän myy sielunsa Paholaiselle kahdella kympillä. Helvetissä on kuitenkin ikävystyttävää (kuin muinoin valuuttabaarissa alkuillasta), sillä siellä ei ole ketään – kaikki näet pääsevät nykyään Taivaaseen. Tästä johtuen Helvetistä on tullut kehitysaluetta, jossa veroaste on helvetillisen korkea.

Kirjan lopussa Juba kertoo näkemyksiään näytelmäin teosta ja näytelmistä vähän yleisemminkin. Seuraavalle katkelmalle osoitan suosiotani täältä kotikatsomosta:

”Tekstissäni ei ollut ohjeita lavastajalle tai muutenkaan, keskityin enimmäkseen dialogiin. Mielestäni teksti on jutun pihvi, muu on kastiketta ja muita lisukkeita. Yritin kirjoittaa puhekielenomaista dialogia ja maistella repliikkejä. Ennen muuta pyrin tekemään siitä hauskan, ja tunsin onnistuneeni kun näyttelijät nauroivat repliikeilleni.”

Kirjassa on 176 sivua. Lukaisin sen pääosin eilen, pikku pätkä jäi tälle aamulle.

Karoliina Korhonen: Suomalaisten painajaisia

ketjis lukee lumipenkassa

Karoliina Korhonen kirjoitti ja kuvitti sarjakuvakirjan nimeltä Suomalaisten painajaisia, alaotsikkona Vähäsanaista vertaistukea. Kirja ilmestyi vuonna 2016. Sain sen syntymäpäivälahjaksi lapsiltani ja tyttären poikaystävältä. Juhlin tänään synttäreitäni.

Kirjan perusajatus on se, että suomalaiset ovat hiljaisia jurottajia, jotka eivät tee numeroa itsestään, eivätkä halua muittenkaan tekevän. Suomalaiset vaivaantuvat joutuessaan tekemisiin muitten yksilöitten kanssa. Suomalaiset haluavat elää hiljaisuudessa, eivätkä he halua istua kenenkään vieressä linja-autossa.

Kirjan kuvitus on hauskan pelkistetty. Matti on pallopäinen hahmo, jolla on samanlainen patalakki kuin Saarikoskella muinoin. Myös patalakki on pelkistetty. Kirjan hahmojen puhe on ilmaistu ilman puhekuplia. Se on ihan kelpo ratkaisu, pelkistetty kuva-ala ei siitä pahemmin häiriinny.

Vaikka Matti haluaakin mieluiten elellä rauhassa, ei tunnelma kirjassa ahdista lukijaa liiaksi, sillä kaikkihan me olemme samanlaisia matteja. Huumorin kautta voi lähestyä tällaisia arkipäivän asioja, jotka tuntuvat kiusallisilta vain silloin kun on uskaltautunut kotinsa ulkopuolelle tai ei ole metsässä.

Kirjalla on oma blogi. http://finnishnightmares.blogspot.fi/ Kirjassa on aika vähän sivuja, joten lukaisin sen nyt aamupäivän aikana.

Yoshihiro Tatsumi: Abandon the Old in Tokio

Japanilainen sarjakuvataide ei ole minulle erityisen tuttua. Tyttäreni halusi sivistää minua ja sain synttärilahjaksi komean, kovakantisen kirjan Abandon the Old in Tokio (julkaistu vuonna 2006), joka sisältää kahdeksan Yoshihiro Tatsumin (s. 1935) tarinaa Yuji Onikin englannin kielelle kääntäminä. Kirjasta löytyy johdanto sekä Tatsumin haastattelu. Tässä omassa kirjoituksessani en halua toistaa tekijän ja teoksen nimeä lukuunottamatta mitään kirjan kuvista tai teksteistä, etten rikkoisi tekijänoikeuksia. Sarjakuvat ovat käsittääkseni peräisin 1960 - 1970 -luvuilta.

Kirjan sarjakuvat ovat mustavalkoisia. Teosta voi lukea samaan suuntaan kuin meillä Euroopassa on totuttu kirjoja lukemaan. Käännöksessä on huomioitu myös katukyltit sekä muut ohjeet ja varoitukset. Sarjakuvat tuovat mieleeni paitsi novellit, myös elokuvista tutun kuvan käytön. Hälyäänet on esitetty niitä muistuttavina sanallisina ilmaisuina. Lähikuvat ja laajemmat kuvat tuovat lukijalle tarkemman vaikutelman tapahtumista.

Mielestäni kirjan tarinat kertovat kaupunkilaisesta yksinäisyydestä ja oman tiensä etsimisestä. Päähenkilönä on useimmiten nuori mies, joka ei yleensä työskentele erityisen hohdokkaassa ammatissa, tarinoissa seikkailevat mm. tehdastyöläinen, ikkunanpesijä, viemärinpuhdistaja ja romuauton kuljettaja. Tarinoitten naishahmot ovat yleensä puheliaita nuoria naisia, jotka seurustelevat päähenkilön kanssa. Päähenkilöt ovat varsin vähäpuheisia, voisivat sikäli hyvin olla suomalaisia miehiä.

Tapahtumat kulkevat eteenpäin lohduttomassa kaupunkiympäristössä, ruuhkaisen julkisen liikenteen seassa. Vain yksi tarinoista sijoittuu syrjäiselle seudulle. Kertoja pyrkii aina loppuratkaisuun, vaikkakin lukijana minä jouduin usein loppuratkaisun tulkinnan suhteen ymmälleni. Tämä kuvastanee tarinoitten tasokkuutta, niitä voi hyvin pitää sarjakuvanovelleina.

Kaikkiaan tämä tutustumiseni japanilaisen sarjakuvan maailmaan oli ihan kiintoisa. Tämäntapaista tarinakokoelmaa voisin lukea enemmänkin esimerkiksi näin sarjakuvan muodossa.

Kirjassa on noin kaksisataa sivua ja luin sen päivässä.

Kaksi Timo Mäkelän sarjakuvaa

Timo Mäkelä (s. 1951) on suomalainen sarjakuvataiteilija. Luin hänen sarjakuva-albuminsa:

Emil ja Sofi (valmistumisvuosi 2005)

Minun elämäni (valmistumisvuosi 2008)

Molempia sarjakuvia yhdistävänä tekijänä, paikoin jopa aiheena, on Helsinki. Emil ja Sofi on saanut alaotsikokseen Yhden yön muisto Helsingistä kesältä 1909. Emil ja Sofi kohtaavat Helsingissä kesällä 1909 ja sarjakuva kertoo heidän tarinansa kautta Helsingin kaupungin näkymistä mainittuna ajankohtana. Albumin lopusta löytyvässä selostuksessa Mäkelä kertoo käyttämistään kuvalähteistä ja muustakin sarjakuvansa valmistukseen liittyvästä. Tärkeä kuvalähde ovat olleet Helsingin kaupungin palkkaaman valokuvaaja Signe Branderin 1900-luvun alun valokuvat, joista on ollut juttua televisiossakin. Signe piipahtaa lyhyesti myös Minun elämäni -teoksessa, joka esittelee Helsingissä asuvan vanhemman herran mielenliikkeitä.

Minun elämäni koostuu yhden sivun mittaisista tarinoista, joita sävyttävä huumori on kuivahkoa, mutta toisinaan myös kivasti toiveikasta ja ilahduttavaa. Vitseistä ei yleensä ole kysymys, huumori on paikoitellen ihan syvällistä, vanha mies pohdiskelee elämän tarkoitusta ja ajautuu yllättäviinkin loppupäätelmiin. Kuvat on piirretty melko yksityiskohtaisesti ja väritetty vissiin vesiväreillä tai jollain. Väritys tuo kieltämättä eloa ja myönteisyyttä kuviin. Tapahtumapaikkana on useimmiten Helsinki, joskus käväistään reissussa ulkomailla. Näitä sarjakuvia on julkaistu lehdissä ja julkaistaan parhaillaankin. Olisiko jatko-osakin tulossa?

Emil ja Sofi kertoo yhden yhtenäisen tarinan 1900-luvun alun Helsingistä, Suomen suuriruhtinaskunnan pääkaupungista. Kaupungin venäläiset vallanpitäjät ja ruotsinkielisyys mainitaan albumissa, mutta ne eivät erityisemmin dominoi kertomusta. Emil ja Sofi on tarina taiteen maailmasta, taiteellisesti piirrettynä. Mustavalkoinen kuvitus tekee kokonaisuudesta vähän synkän, mutta sopinee yhteen Branderin valokuvien kanssa. Kyse on tietenkin myös rakkaustarinasta, johon sisältyy dramatiikkaa.

Kaikkiaan ihan kivoja teoksia. Lukaisin ne eilen ja vietin niitten parissa mukavan päivän.

Aapo Rapi: Kuningas Toffee

Aapo Rapin (s. 1977 kertoo wikipedia) sarjakuva-albumi nimeltä Kuningas Toffee julkaistiin vuonna 2008. Luin sen. Katselin myös kuvat.

Kuningas Toffee oli tyranni, joka piti toffeesta niin paljon, että päätti syödä vain sitä. Hänen tarinansa avautuu lukijalle käärö kääröltä. Kääröjä lukijan kanssa tutkii nuori mies, joka törmää niihin etsiessään ruokaa perheelleen.

Tykkäsin tarinan omaperäisestä aiheesta. Toffee kuulostaa mukavan absurdilta – se on tahmeaa, mutta ei varsinaisesti pelottavaa. Kuningas Toffee sen sijaan on pelottava. Hänen valtansa on rajaton ja hän käyttää sitä armottomasti. Hänen T-paidassaan ei lue: ”All You Need Is Toffee” vaan todennäköisemmin ”Verot ylös”. Onko kuningas jatkuvassa sokerihumalassa vai onko valta turmellut hänet kuten on käynyt monille muillekin kaikenlaisten tarinoitten kuninkaille, en osaa sanoa. Veikkaisin jälkimmäistä. Kuitenkin myös kuningas Toffeella on hyvät puolensa, jotka sarjakuvan myötä pääsevät esiin.

Sarjakuvan toinen päähenkilö, nuori perheellinen mies ei ole niin karismaattinen kuin kuningas, hän ei menesty elämässä niin itsestään selvästi. Hän on nykypäivän jokamies, jonka ei tarvitse poistua kaupungistaan eikä muistella mitä sattui pari vuotta sitten, kun nykyhetkessäkin on omat ihmettelemisensä. Yksi hänellä kuitenkin on ja sen mukana kaikki.

Piirrokset ovat aika pieniä, kuten koko albumi. Musta-valkoinen kuvitus ei ehkä säihky samalla tavoin kuin värillinen, mutta kaipa se sopii aikuiseen makuun.

Albumissa on 97 sivua ja luin sen tuossa aamulla ennen kirkkoon lähtöä.

Hergé: Tintin seikkailut

Belgialainen sarjakuvataiteilija nimimerkiltään Hergé (1907 – 1983) teki uransa aikana yli 20 sarjakuva-albumia, jotka kertovat Tintin, nuoren sanomalehtimiehen seikkailuista. Luin joulunseutuun neljä Tintti-sarjakuvaa, jotka löysin komerosta joulukoristeitten joukosta.

Luin seuraavat sarjakuvat:

Tintti Amerikassa, alkuper. ranskankielinen Tintin en Amérique ilmestyi v. 1932

Mustan saaren salaisuus, alkuper. L'Île Noire  vuodelta 1938

Tintti Tiibetissä, alkuper. Tintin au Tibet  vuodelta 1960

Tintti ja Picarot, alkuper. Tintin et les Picaros  vuodelta 1976

Tintti Amerikassa kertoo nimensä mukaisesti Tintin, nuoren, eurooppalaisen reportterin, matkasta Yhdysvaltoihin. Tintti menee ensimmäiseksi Chicagoon, jonka hän haluaa puhdistaa järjestäytyneestä rikollisuudesta. Tintti tulee kaapatuksi gangstereitten autoon, josta hän pakenee ja lähtee takaa-ajoon, joka johtaa auto-onnettomuuteen. Tapahtumia ja päähän kohdistuneita iskuja riittää kuin kevyen sarjan nyrkkeilyottelussa. Gansterijahdissaan Tintti matkaa intiaanireservaattiin ja joutuu siellä ”punanahkojen” kidutuspaaluun. Seikkailun vaihtelevat käänteet muistuttavat mykkäelokuvan tilannekomiikkaa. Piirrokset eivät sisällä niin paljoa mielenkiintoisia yksityiskohtia kuin myöhemmät albumit. Sitä paitsi Tintillä on kumppaninaan vain pieni terrierinsä Milou, jonka kanssa käydyt keskustelut ovat vaillinaisia, koska Tintti ei ilmeisesti ymmärrä koiransa puhetta. Ehkäpä siksi Milou tekeekin tuttavuutta Loch Lomond -viskiin, jota vuotaa junan säiliövaunusta(!). Parhaana jaksona pidän vierailua säilyketehtaassa. Siinä irvaillaan liukuhihnatehtaille, kierrätykselle, säilyketehtaan raaka-ainehankinnoille sekä työntekijöitten oikeutetuille palkkavaatimuksille.

Mustan saaren salaisuus johdattaa Tintin matkalle manner-Euroopasta Brittein saarille. Jonkinlaiset gangsterit ovat jälleen Tintin vastapelureina. Milou on jälleen Tintin apurina. Koiran kommentit ovat niukempia, usein pelkkää haukahtelua, viski tosin maistuu tässäkin tarinassa. Mukana menossa ovat myös tunarimaiset etsivät Dupont ja Dupond. Lukiessani aloin ihmetellä albumissa kuvattua tekniikkaa. Vuoden 1938 sarjakuvassa näet vilahtaa sotienjälkeisen ajan autoja, televisio, dieselveturi ja matkustajalentokone, jossa on suihkumoottori. Wikipedian mukaan albumi onkin laadittu uudelleen 1960-luvun puolivälissä brittiläistä lukijakuntaa varten.

Tintti Tiibetissä on lukemistani tarinoista selkeimmin taideteos. Siinä ei ole alkuunkaan tarkoitus ottaa kiinni rikollisliigaa tai pistää jonkun maan asioita järjestykseen. Päämäärä, jota kohti sarjakuvassa ponnistellaan, on Tintin ystävän, Tšangin pelastaminen. Kuvauksesta löytyy kiitettävästi kontrastisuutta. Lähtötilanteessa Tintti on ystävänsä kapteeni Haddockin kanssa lomalla mukavassa hotellissa eurooppalaisella vuoristoseudulla. Hän saa kuulla lentokoneen syöksyneen Himalajan vuoristoon Nepalissa – koneessa matkusti hänen ystävänsä Tšang. Tintti näkee unen ja saa päähänsä lähteä auttamaan Tšangia, vaikka lehtitietojen perusteella eloonjääneitä maahansyöksyssä ei ole löytynyt. Erittäin vastahakoinen kapteeni Haddock seuraa mukana ja pian siirrytään tutusta eurooppalaisesta miljööstä eksoottiseen Intiaan ja Nepaliin. Siellä Tintillä, Haddockilla ja viskiä naukkailevalla Miloulla ovat vastassaan luonnonvoimat, joita paikalliset asukkaatkin kavahtavat. Kertomuksessa yhdistyvät huumori, unet, uskonto, yliluonnolliset ilmiöt, kamppailu ääriolosuhteissa ja lukijassa herätetty toivo Tšangin löytymisestä. Mukaan mahtuu myös seudun kammoksuttu Lumimies. Kaiken kruunaa upea kuvitus. Erinomainen seikkailukertomus!

Tintti ja Picarot lienee viimeinen Hergén loppuunsaattama Tintti-kertomus. Siinä Tintti tulee vedetyksi mukaan Latinalaisen Amerikan valtion sisäiseen vallankumouspeliin, jonka autenttisuutta korostavat maassa vietettävät hilpeät karnevaalit. Tämän seikkailun erikoisuus on se, että yhdeksän sivun ajan Tinttiä ei näy kuvissa vaan tarina etenee kapteeni Haddockin ja professori Tuhatkaunon seurassa. Ihan toimiva kertomus, jossa on hieno kuvitus ja paljon aikaisemmista Tintin seikkailuista tuttuja hahmoja. Loch Lomond -viskillä on oma osuutensa tapahtumiin.

Luin sarjakuvat yhden joulupäivänä, kaksi tapaninpäivänä ja neljännen seuraavana arkipäivänä. Tämän loppuraportin laatiminen viivästyi hieman seitsemän tuntia kestäneen sähkökatkoksen vuoksi.