Kun Sormus-sarja nyt esitettiin
uusintana Ylen Teema-kanavalla New Yorkin Metropolitan oopperasta
taltioituna versiona, päätin katsella ja kuunnella sen ihan
yleissivistyksen kannalta. Poimin esityksestä ylös seuraavat
biometriatiedot:
ohjaaja
Robert Lepage
kapellimestari
Fabio Luisi
Wotan,
Bryn Terfel
Brünnhilde,
Deborah Voigt
Siegfried,
Jay Hunter Morris
Opperoissa on vaikka kuinka ja paljon
muitakin hahmoja, mutta riittäkööt nuo. Esityskielenä oli saksa.
Esityksessä eniten huomiota kiinnitti lavastus, jonka keskeisenä
elementtinä toimivat valtavat palkit, joita liikuteltiin ylös ja
alas ja valaistiin kohtauksiin sopivasti. Näyttelijät toisinaan
kävelivät ja laskivat jopa peppumäkeä niitä palkkeja pitkin. En
tässä ajatellut kumminkaan puhua erityisesti tästä esityksestä
vaan itse Wagnerin oopperasarjasta.
En ole katsellut juuri muita oopperoita
ennen tätä. Viime talvena taisi tulla Teemalta Kullervo-ooppera,
joka oli minusta jotenkin parempi kuin tämä Wagner. Heinäkuussa
luin pari oopperalibrettoa. Näistä Wagnerin oopperoista olin
lukenut Leo Tolstoin kärttyisää tekstiä kirjasta Mitä
on taide? Tolstoi esittää 17-sivuisessa motkottavassa
tekstissään, että Wagnerin oopperat eivät ole hyvää taidetta.
Hän on kirjoittanut kirjaansa myös kuusisivuisen lyhennelmän
oopperasarjan tapahtumista.
Minusta ensimmäisen oopperan
Reininkulta lopussa oli kiva kohta, kun vedenneidot kulkivat
katsomosta poispäin ja lauloivat kolmen naisen kuorossa lauluaan:
”Rheingold! Rheingold! Reines Gold.” Heidän äänensä
soivat kauniisti yhteen ja se että he kulkivat poispäin lisäsi
jotain hienoa kaikua ääneen. Sitä paitsi laulun sanoista saattoi
ainakin yrittää päätellä mistä koko oopperassa voisi olla kyse.
Myöhemmin huomasin, ettei näin tainnut ollakaan.
Toisena vuorossa ollut Valkyyria
sisälsi koko oopperasarjan hittikappaleen, jonka olen oppinut
tuntemaan nimellä Valkyyrioitten ratsastus. Sävelmä on
tuttu mm. elokuvasta Ilmestyskirja. Nyt. Brünnhilde siinä
heti alkupuolella esittää hurjaa laulua, jossa toistuu hepoa
kannustava huuto ”Hojotoho!” Ajattelin että olisikohan
suomalainen ”hopotihoi” peräisin tästä huutelosta? Niin että
olisi joku suomalainen hevosmies käväissyt oopperassa ja sen verran
jäänyt mieleen. Väliajan jälkeen isompi valkyyriajoukkio esittää
samaa sävelmää samoilla kannustuksilla terästettynä.
Valkyyria-oopperassa on myös rakkaustarina, jossa päähahmoina ovat
Siegmund ja Sieglinde. Se oli ehkä oopperan kaunein yksittäinen
tarina, vaikka ei kaikilta osin ihan nätti homma ollutkaan, mutta
Kullervo-oopperaan hyvin verrattavissa.
Siegfriediä, sarjan kolmatta
oopperaa on Tolstoi kirjassaan kuvaillut lasten satunäytelmän
veroiseksi. Kovin paljoa en oopperasta irti saanut. Nukahdin siinä
kohti, kun pääjumala Wotan on kääpiö Mimen juttusilla ja esittää
hänelle jotain juonikkaita kysymyksiä. Kolmannen kysymyksen
kerkesin herättyäni kuulla, mutta en muista siitä mitään. Tässä
oopperassa ei ollut erityisesti mieleen jääviä lauluja. Sen sijaan
oopperan alkumusiikissa (en tiedä pitäisikö sitä kutsua
alkusoitoksi) on tuttu pahaenteinen sävel, jota joskus käytetään
elokuvissa ja tv-ohjelmissa.
Sarjan päätösooppera Jumalten
tuho antoi odottaa jotain kaunista laulua ryöpsähtävän
ilmoille tällaisen passailun päätteeksi, mutta niinpä vain sain
odotella turhaan. Olen siinä mielessä Tolstoin kanssa samaa mieltä,
että lupaavan kuuloiset teeman kehittelyt musiikissa lopahtavat
alkuunsa. En yhtään ymmärtänyt miksi. Ajattelin, että tämä
Wagner yrittää vain pitkittää peliä mahdollisimman kauan, mutta
kun ei lopussakaan musiikki räjähdä soimaan kauniisti ja pitkään,
niin en saata ymmärtää mitä ihmettä säveltäjä on hakenut.
Tarina sinänsä ei tunnu erityisen kiinnostavalta. Laitoin välillä
pyykkiä kuivumaan ja nautin välipalaa. Parasta Jumalten tuhossa oli
vedenneitojen yhteislaulu. Sitä olisin kuunnellut vaikka enemmänkin.
Vedenneitoja oli myös aika kiva katsella.
Nytpä on Sormus-sarjat katseltu ja
kuunneltu. En tosiaankaan tullut hullua hurskaammaksi. Tolstoikin on
huolissaan vanhasta työmiehestä, lukutaitoisesta, uskovasta
tuttavastaan. Kirjailijakreivi miettii mitä kansanmies ajattelisi,
jos tietäisi millaisella tyhjällä hoilotuksella varakkaat ihmiset
aikansa täyttävät. Voisipa joku supattaa Tolstoille, että
kansansivistyksessä on se hyvä puoli, että sittenpähän kansa voi
vaikka nauraa partaansa sille sivistykselle, jos sivistys tuntuu sen
naurun ansaitsevan.
On se silti ihan mahdollista, että
joku vaikka pitääkin tällaisesta lauletusta teatterista!
Nykyopperat taitavat olla lähinnä sellaisia, ilman mitään
hittisävelmiä toimimaan tarkoitettuja esityksiä. Minusta
oopperassa olisi hyvä olla jotain mieleenpainuvaa musiikkia. Mutta
ei tarvitse minun takia ruveta sellaista säveltämään, sillä en
taida lukeutua kohderymään. Mihinkään kohderyhmään.
