Veikko Huovinen: Koirankynnen leikkaaja ja Siintävät vuoret

Veikko Huovinen (1927 – 2009) on tullut tv:stä tutuksi monista elokuviksi ja tv-tuotannoiksi sovitetuista teksteistään. Luettavakseni valikoitui hänen kaksi pienoisromaaniaan: Koirankynnen leikkaaja (vuodelta 1980) ja Siintävät vuoret (vuodelta 1959). Ne julkaistiin Suuren Suomalaisen Kirjakerhon yhteisniteenä vuonna 1981 ja tästäpä syystä luin ne nyt samalla kertaa. Kirjassa on upea Seppo Polameren tekemä kuvitus. Kirjan alusta löytyy Arto Seppälän hieno kirjoitus kummastakin kirjan romaanista.

Koirankynnen leikkaaja tuli koko kansan tuntemaksi viimeistään Markku Pölösen vuonna 2004 aiheesta ohjaaman samannimisen elokuvan kautta. Elokuvan olen katsellut elokuvateatterissa ja televisiosta, romaaninkin olin lukenut joitakin vuosia sitten ja nythän minä luin sen taas. Väkisin sitä aina vertailee kirjaa ja elokuvaa, että onko jotakin eri tavalla vai noudatetaanko kirjan tapahtumia elokuvassa orjallisesti. Joitakin kohtia elokuvassa on toteutettu toisella tapaa, mm. loppu poikkeaa hieman romaanista, joskaan ei varsinaisesti muuta lopputulemaa.

Romaani sijoittuu tammikuulle ehkä vuonna 1946 tai 1947. Tapahtumapaikkoina ovat Pohjois-Karjala ja Kainuu. Romaanissa kuvataan sodassa päähän vammautunutta Mertsi Vepsäläistä joka päättää lähteä leikkaamaan työtoverinsa Ville Kuosmasen koiralta ylipitkäksi kasvaneet kannuskynnet. Ylipitkät kynnet tekevät koiralle kipeää kuten joillekin vanhuksille sisäänpäin käpristyvät ukkovarpaan kynnet. Mertsi lähtee matkalle päähänpistosta ilman sen tarkempia suunnitelmia ja hän joutuisi matkallaan vaikeuksiin, ellei löytäisi auttaja. Mies Mertsin tukena on Eetvi Manninen, pientilallinen savottamies, joka on tutustunut Mertsiin sodassa ennen tämän haavoittumista. Eetvi vie Mertsin mukanaan savottatyömaalle, jossa hän mahdollisuuksiensa mukaan suojelee ja auttaa entistä rintamatoveriaan.

Verrattuna elokuvaan romaanissa korostuu enemmän kunkin hahmon erillisyys, kunkin omat aatokset ja pyrkimykset. Elokuva taas pyrkii enemmän luomaan vaikutelmaa toveruudesta Mertsin ja häntä suojelevan Eetvin välillä. Tämä saa romaanin tuntumaan jonkin verran lohduttomammalta kun taas elokuvassa kaiken sodanjälkeisen ankeuden takana himertää sittenkin toivo jostakin paremmasta. Pölösen elokuva lukeutuu kotimaisen elokuvan parhaimmistoon ja vaikka Huovisen romaani ei ehkä ihan yllä kirjallisuutemme kirkkaimpiin onnistumisiin, on se silti kelpo luettavaa.

Siintävät vuoret on lievästi fantasiahenkinen kertomus, jolle voisi nimeksi sopia myös ”Kahden matka puolivuoriston yli”. Seutu, jossa tarina tapahtuu, ei tunnu ihan tyypilliseltä suomalaiselta maisemalta. Tapahtumien keskiössä on vuorijono – taikka vaarojen vyö – jo romaanin alussa käytetään nimityksiä vuori ja vaara samoista nyppylöistä. Vuoret erottavat seutuja toisistaan, vaarat taas ovat kuin sielunmaisema, jossa voi nousta arkitodellisuuden yläpuolelle. Pieni näyte vaarojen kuvailun kautta avautuvista maisemista:

Perin kaukana tuolla etäisyyksissä, missä vaarojen utu sulautuu taivaan rajattomuuteen, siellä hiipuu merkillinen kajastus kuin hyväksyvä ja surumielinen hymy.

Kuten Koirankynnen leikkaajassa myös tässä romaanissaan Huovinen kuvaa kahden ihmisen hetkellistä läheisyyttä heidän erillisyyttään korostaen.

Kirjassa on 223 sivua ja selvittelin sen parissa päivässä.

Kylän koirat & Runojen kissa

Luetut teokset:

Veikko Huovinen: Kylän koirat

julkaistu vuonna 1962

142 sivua

Runojen kissa

runoantologia, jonka on toimittanut Satu Marttila

julkaistu vuonna 1991

164 sivua

Veikko Huovinen tarkkaili Sotkamon koiria kameran kanssa ja kirjoitti näkemästään kirjan.

Huovisen valokuvat ovat mustavalkoisia, mutta tekisi mieli sanoa, että ne tuovat kirjaan väriä. Koiraharrastajana Huovisella on ollut aiheesta selkeitä näkemyksiä, joita hän on kirjassaan päässyt esittelemään. Paikoin tarinointi on reipashenkisen yliampuvaa kuten lukija Huoviselta odottaakin. Toisaalta kirjailija pysyttelee pääosin dokumentäärisessä kerronnassa, mikä aika tavalla rajoittaa hänen luovaa vapauttaan.

Kirja on jaettu aiheen mukaan nimettyihin lukuihin ja luvussa Uskollisuudesta, julkisten paikkojen koirista ja sen sellaisesta Huovinen kirjoittaa siitä, miten monet sortuvat liioitteluun kuvaillessaan koiran uskollisuutta. Tällaiset ihmiset tekevät koirasta sankarin, jonka uskollisuus muuttuu älyttömyydeksi:

Tällaisesta koirasta aivan uhoaa uskollisuutta, se säteilee sitä kuin radioaktiivinen laskeutuma. Eikö tuo vanhoja sukkanauhoja tai puoleksi poltettua tupakka-askiakin vahtisi uskollisena kuolemaansa saakka, jos tilanne niin vaatisi.

Minä puolestani haluan tässä kirjassa nähdä koiran aivan tavallisena koirana uskollisena omalle koiruudelleen.

Nähdäkseni juuri kuvailemallaan tavalla Huovinen kirjassaan koirien elämästä kertoilee. Hän käytää monipuolista sanastoa ja väkevänmakuista kieltä, mutta pitää kaiken aikaa jalat maassa. Tämä on valitettavasti kirjan kompastuskivi. Huovisen kirja ei nouse lentoon, se kertoo ankeasta koiranelämästä kylänraitilla. Pakkanen ja äykkäpäiset ihmiset rasittavat koiria, jotka saavat tyytyä iloitsemaan ihmisten tunkiolle viskaamista jätteistä, vaikka suurin osa koiranomistajista pitääkin huolta koirastaan. Kirja jää hauskaksi puheenvuoroksi, joka saa käyttövoimansa rennolla kielenkäytöllä höystetystä dokumentinomaisesta kuvauksesta, mutta mitään erityisempää naurunremakkaa se ei ilmoille nosta. Itse asiassa tekee mieli lainata Huovista vielä ihan kirjan alusta:

Kun syksyllä päästää koiran irti, ottaa se hitonmoiset laukat ja häipyy takajalat edessä ja etujalat takana ja päinvastoin etäisyyksiin.

Juuri tältä minusta koirien elämä ihmisten seurassa tuntuu. En käsitä miksi ne lainkaan palaavat takaisin.

Runojen kissa on Satu Marttilan toimittama runoantologia, jossa on kuvituksena Tuulikki Pietilän tussilaveerauksia. Suurin osa runoista on suomalaisten runoniekkojen käsialaa, mutta mukana ovat mm. Pablo Neruda ja faabelistat venäläinen I.A. Krylov sekä ranskalainen La Fontaine. Mainitut herrat yltävätkin runoillaan antologian hienoimpiin suorituksiin. Suomalaisten parhaita runoja kirjassa ovat mielestäni Reino Helismaan ”Reissumies ja kissa”, jotkut Immi Hellénin runot sekä eräät kansanrunot. Myös Risto Rasan runoissa on aina oma kiehtova tunnelmansa. Jossain vaiheessa aloin ihmetellä, miten viehätyin selvästi eniten miesten kirjoittamista runoista, vaikka naisten osuus kirjoittajista on ainakin yhtä suuri. Olisivatko kissat sittenkin jotenkin miehisempiä eläimiä, vaikka niihin yleensä liitetään naisellisia ominaisuuksia? Se ei tuntunut erityisen todennäköiseltä. Sitten ajattelin, että ehkä naiset, kuvatessaan naisellista kissaa, siirtävät kissaan liiaksi sekä omia että vastenmielisten naistuttaviensa ominaisuuksia ja siten kuva runon kissasta muodostuu epämääräiseksi? Kun taas runoilevat miehet, jotka näkevät kissassa notkean, kauniin ja naisellisen viettelevän hahmon, voivat kuvata kissan melko selkeäpiirteisenä olentona, joka loikoilee päivät lämpimässä ja ylivertaisen nopeana petona nauttii halutessaan hiiriaterian kuin lasillisen vettä.

Edelläkerrottu on sinänsä jo aikamoinen syvyyspsykologinen löydös(?) kissa-antologian mies/nais -rakenteesta. Sitäkin mieluisampana yllätyksenä koin sen, että kaikkein miellyttävimmäksi runoksi kirjassa osoittautui Unto Kupiaisen runo ”Kissanviikset”. Se yhdistää muodon kauneuden, raukean filosofisen tunnelatauksen ja vääjäämättömän kuoleman läsnäolon. Liitän tähän lopuksi runon kolmannen eli viimeisen säkeistön:

Päivä painuu. Olemassaolon

lepotauko ehtii. Hämärtää.

Kera ihmisten taas päivä meni.

Vasta nyt ma olen itsekseni.

Hiljaisuuteen kaivan hiirenkolon.

Mietin siinä, mitä miettinenkin.

Kolon suulla – hyvin tiedän senkin –

kissanviikset hiljaa väräjää.

Oikeastaan tässä edellä tuli jo niin paljon asiaa, että kykenen yhteenvedossa vain vesittämään kaikki luomani otolliset viritykset. Voisin tietysti tässä todeta jotain niin itsestäänselvää, että koira esitetään kirjallisuudessa usein uskollisena hölmäkkeenä ja kissa sulavaliikkeisenä saalistajana. Ketäpä se nyt yllättää? Ei minulla tuohon edellä esittämääni ole oikeastaan mitään lisättävää. Ai niin, no, ehkä sentään sen verran, että minun oli alunperin tarkoitus lukea nämä kirjat, mutta sitten karsin ne pois kun tajusin, että luettavaa kertyi liikaa, mutta sitten eivät oikein maistuneetkaan ne kirjat, jotka olin valinnut luettavakseni ja sitten ajattelin, että perhana, minäpä luenkin nämä kirjat, kun ovat varsin lyhyitä ja katsoo sitten viitsiikö niitä muita enää lukeakaan. Tosin joitakuita olen jo vähän aloitellut.