Amerikkalainen Richard Bach kirjoitti kertomuksen, joka julkaistiin kirjana vuonna 1970 nimellä Lokki Joonatan (Jonathan Livingston Seagull). Kirja sisältää runsaasti lokkiaiheisia valokuvia, jotka on ottanut Russell Munson. Tarinan Lokki Joonatanista suomensi Kaija Kauppi vuonna 1972.
Säveltäjä Johann Sebastian Bach on eräs kirjailija Richard Bachin esi-isistä. Kirjailija Bach on aikoinaan palvellut Yhdysvaltain ilmavoimissa lentäjänä ja esiintynyt taitolentäjänä. Niinpä tarina lokki Joonatanista on hyvin lennokas, henkevä ja taitavasti laadittu.
Joonatan kuuluu lokkiyhteisöön, joka elää meren rannalla päätoimenaan ruuan hankkiminen merestä ja syöminen. Kirjailija ilmaisee suoraan, etteivät lokit piittaa muista asioista kuin perustarpeittensa tyydyttämisestä. Tarinan jännite syntyy siitä, että Joonatan poikkeaa muista lokeista. Hän tavoittelee syömisen kustannuksella mahdollisimman suurta lentotaitoa. Nykylukija saattaisi harhautua ajattelemaan, että kyseessä on allegoria anorektisesta mäkihyppääjästä. Koska lokit kuitenkin ovat lintuja ja niille lentäminen on huomattavasti luonnollisempi liikuntamuoto kuin ihmiselle, vertauksessa tavoitellaan jotain vieläkin tärkeämpää kuin mäkihyppy. Teoksen alkuun onkin liitetty omistus ”sille todelliselle lokki Joonatanille, joka elää meissä kaikissa.”
Mihin lokki Joonatania sitten kuuluu verrata? Mistä tämä ilmiselvästi vertauskuvallinen tarina kertoo? Oikeastaan vastaus taitaa sisältyä tuohon omistuskirjoitukseen. Jokainen voi käsittää Joonatanin erilaisuuden miten itse parhaaksi näkee. Aiemmin lukemani perusteella minulle tuli aluksi mieleen, että kyseessä voisi olla nietzschemäinen filosofi, joka yrittää irrottautua oman aikakautensa kahlitsevista uskomuksista. Onnistuessaan pyrinnöissään hän on valmis auttamaan muita, jotka kokevat samansuuntaisen kehityksen kohdallaan toivottavaksi. Hän haluaa opettaa muut nousemaan itsensä yläpuolelle. Tai kuten Joonatanin opettaja Tšiang sanoo: oppiakseen lentämään kaikkialle yhtä nopeasti kuin ajatus, on lähdettävä siitä tiedosta, että on jo saapunut perille.
Toinen vaihtoehtoinen ajatus voisi olla, että Joonatan on uskonnollinen toisinajattelija. Hänen oma, vanhakantainen yhteisönsä pitää kiinni ikiaikaisista normeista ja säännöksistä, heillä ei ole halua muuttaa mitään, koska näin on aina eletty. Ilmastonmuutoksen jälkiä katsellessa ei mikään pöllömpi ajatus sekään. Mutta ilmastonmuutos ei tietysti liity uskontoon, vaikka nykyään tosin puhutaan myös ilmastonmuutosuskovaisista. Sen sijaan voitaisiin ajatella, että Joonatan irtaantuu omasta yhteisöstään (joka oikeastaan sulkee hänet ulkopuolelleen) ja sitten hän löytää muita samanhenkisiä, kunnes lopulta uskonkäsitykseltään seestyneenä palaa takaisiin alkuperäiseen yhteisöönsä auttamaan ja opettamaan muita, jotka ovat samalla tavoin etsiviä sieluja kuin hän itse oli.
Ajatukset uskonnosta ja filosofiasta syntyvät varmasti sen vuoksi, että kirjassa liikutaan taivasten tasolla – ja todellakin voidaan käyttää monikkoa sanasta taivas. Sielunvaelluksesta puhutaan avoimesti, puhutaan intialaisen ajatustavan mukaisesta sielun kehittymisestä eri elämiensä aikana. Toisaalta – luettuani hiljattain Johanneksen evankeliumin – nousee uskonnollisista hahmoista Joonatanin vertauskuvana ennen kaikkea esiin Jeesus. Joonatanin kyvyt todetaan hänen kotoisessa yhteisössään ylimaallisiksi, lokkihan lentää kuin ”korkeimman lokin ainoa poika” tai ”saatana”. Kirjassa myös edetään kohden suurta lähimmäisenrakkautta. Niin suurta, ettei se oikein ole kiinni tässä maailmassa.
Kerronta on tasapainoista, muunkin kuin lentämisen osalta. Kirja on myös sikäli taitavasti rakenneltu, että alun kuvauksen lukee helposti ja nopeasti, mutta kolmeen osaan jaetun tarinan toisen osan aikana lukutahtia on pakko rauhoittaa ja pysähdellä testaamaan mielessään sitä uutta mitä kertomuksessa lyödään pöytään. Kirja ei ole pituudella pilattu. Lukemani teoksen sivumäärä on 93 sivua. Mukana olevat valokuvat vievät sivutilaa aika tavalla, joten suoriuduin kirjan lukemisesta muutamassa tunnissa. Välillä join kahvit.
